lauantaina, maaliskuuta 19, 2016

Minna Canthin päivänä



Vanhoja kirjoituksia

NAISKIRJALLISUUDEN ASEMA MIESKESKEISESSÄ KULTTUURISSA
Alustava luonnos  Minna Canthin päivän    seminaariin Villa  Kivessä  (  ei päivämäärää, luultavasti  1990  alussa)
Motto: "Kyllä saan jo vähitellen ruveta tyytymään. Kun 1. Helsingin kirkoissa varoitetaan seurakuntaa minusta, kun 2. Yliopiston professorit antavat arvonimen "rietas nainen" ja kun 3. ne jotka ovat likemmin oppineet tuntemaan, kuvaavat juorujen jumalattareksi ja vertaavat Potipharin emäntään, niin alkaa tuo jo riittää. Laskut selvänä maailman kanssa! Emme tule toisiamme kaipaamaan," kirjoitti  Minna Canth kirjeessä Hilda Aspille.
HISTORIAA: tasa-arvon vaatimukset
Canth lanseerasi Suomeen 1800-luvun lopun kansainvälisen naisliikkeen   kolme  perusteesiä: naisten tulee saada tasa-arvo polittiisesti, ammatillisesti ja sukupuolisesti. Varsinkin viimeksi mainitut vaatimus aiheutti närää miesten keskuudessa, koska naiset vaativat miehiltä samanlaista siveyttä ja uskollisuutta kuin heiltä itseltään vaadittiin
Työmiehen vaimo - ensimmäinen feministinen teos Suomessa (ruoski Minna Canthin omien sanojen mukaan kaikkia lain ja asetusten naista kohtaan sisältämiä vääryyksiä, nurinkurisia uskonnollisia käsitteitä, miesten juopottelua ja kevytmielisyyttä, naisten tyhmyyttä, pinnallisuutta ja ennakkoluuloisuutta. Näytelmä oli yleisön suosikki, mutta valtakritiikki hyökkäsi ja haukkui kehnoksi, etenkin fennomaanit. Kirkko ja yliopistomiehet yhtyivät hyökkäykseen joka oli ennenkuulumattoman kova.

  Canthin kohtalo samanlainen kuin niiden eurooppalaisten ja  amerikkalaisten naiskirjailijoiden jotka käsittelivät noina aikoina  tuotannossaan naisten yhteiskunnallisia ongelmia - heitä vastana hyökättiin, heitä pilkattiin suffrageteiksi, teosten taiteellista arvoa vähäteltiin kyökkirealismiksi jne. Samoin kuin Minna Canth hekin sairastelivat paljon erilaisia psykofyysia sairauksia.Terveys ei kestänyt halveksuntaa ja mitätöntiä. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana. Kolmen vuoden kuluttua hänen kuolemastaan on kulunut sata vuotta. Hänen kanttinsa ei kestänyt jatkuvaa henkistä painostusta.

Pohdiskelua: Miksi hyökkäys Minna Canthia ja varhaista  feminismiä kohtana oli niin raju?
Syitä:

Länsimaisen kulttuurin mieskeskeinen hegemonia, jonka peruspilarit ovat yli 2000 vuotta olleet kirkko ja yliopisto.
Pelko hegemonian menetyksestä; suffragettiliike oli vaara miehiselle valtakulttuurille, koska se uhkasi yhteiskunnan perusarvoja ja rakenteita:  naiset pyrkisivät koulutukseen ja työelämään - se aiheuttaisi pelkää sekasortoa. Miten kävisi kodin, kirkon ja isänmaan? Varsinkin konservatiivit (= fennomaanit) tajusivat vaaran heti.
Feminismi oli osoitus uskonnon kriisistä (kuten Julia Kristeva on todennut) jotenka kirkonmiehillä on täysi syy vastustaa sitä henkeen ja vereen.



I        NAISKIRJALLISUUDEN LAJEISTA
Kaikki naisten kirjoittama kirjallisuus ei ole naiskirjallisuutta. Naisilla ei ole olemassa mitään yhtenäistä perinnettä - toisessa ääripäässä ovat feministiset kirjailijat ja toisessa päässä ne naispuoliset kirjailijat, jotka ovat kirjailijoita ilman nais -etuliitettä. He ovat voittaneet biologisen sukupuolensa, ovat nousseet sen yläpuolelle, ehkä. Heitä ei pidä kutsua naiskirjailijaksi. Se voi olla loukkaus. Heidän käsityksensä mukaan ihmisen sukupuoli ei vaikuta kirjoittamiseen,  (vaikkakin sukupuoli saattaa vaikuttaa jossain määrin haitallisesti kritiikkiin ja vastaanottoon - miehet kun eivät tunnetusti lue naisten nimellä kirjoitettuja kirjoja.) Tähän ryhmään kuuluvat naispuoliset kirjailijat ovat omaksuneet miehisen tavan kirjoittaa. Heistä voi hyvällä syyllä sanoa, että he kirjoittavat kuin mies; sen sanominen osoittaa arvostusta, mutta jos miehelle sanottaisiin, että hän kirjoittaa kuin nainen, hän loukkaantuisi.

Jatkuu, ehkä myöhemmin,   jos  Abby Reader suostuu  skannaamaan  esitelmän  tietokoneen   tekstitiedostoksi.  

torstaina, maaliskuuta 10, 2016

Tunnustuksia

Karl Owe Knausgård ( kuvakaappaus televisiosta)


Karl Owe Knausgård kirjoittaa  The Guardian- lehdessä, miten   omaelämäkerta Taisteluni syntyi ( The shame of  writing about myself).   Hän oli 29-vuotias kun hänen isänsä kuoli kesällä 1998.  Syksyllä ilmestyi hänen esikoisteoksensa Ute av verde (Ulos vihasta), josta isoveli Ynge sanoi, että isä haastaisi hänet oikeuteen, jos eläisi, niin paljon kirjassa oli sellaista mistä isä tunnistaisi itsensä ja raivostuisi. Esikoiskirjan ilmestyminen oli vuosien unelman täyttymys, mutta Knausgård ei tuntenut iloa. Hän tajusi kirjoittaneensa romaanin isälle, mutta isä ei ehtinyt lukea sitä.

 Halusi varmaankin näyttää isälleen, mihin kykenee, arvelen, koska minulle oli käynyt samoin kuin hänelle.  Isäni kuoli kesällä 1970 ja esikoisromaani Irti ilmestyi syksyllä. Olin 29-vuotias.  Olin kirjoittanut romaanin näyttääkseni hänelle, että minäkin osaan kirjoittaa. Kun hän kuoli, olin sekä helpottunut että järkyttynyt. Helpottunut koska olin pelännyt hänen raivostuvan kun hän lukee kirjan ja tunnistaa sen sivuilta itsensä.

Isän kuoleman jälkeen Knausgård yritti kirjoittaa tarinaa joka liittyi isän rappioon ja kuolemaan sekä Kristiansundin taloon, jossa isä oli elänyt viimeiset vuodet äitinsä kanssa.  Liuskoja kertyi 800, mutta kirjaa ei syntynyt. Viisi vuotta kestäneiden yritysten jälkeen, hän luopui (”joutui sivuraiteille,” kuten hän sanoo) ja kirjoitti romaanin miehestä, joka yrittää kirjoittaa enkelien historiaa. ( En tid för allt, joka oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana).  Toisen romaanin ilmestymisen jälkeen hän palasi isänsä tarinaan, mutta yhä se harasi vastaan. Ongelma oli siinä, että hän yritti kirjoittaa tarinaansa romaanin muotoon.

Tunnistan tuon ongelman.  Yritin kirjoittaa omaa tarinaani vuodesta 2002 alkaen, mutta kirja ei ottanut syntyäkseen.  Esteenä oli kirjallinen kunnianhimo tehdä fiktiota, koska se on arvostetumpi kirjallisuudenlaji kuin omaelämäkerta.  Lopulta  oli pakko luopua fiktiosta ja suostua oman elämänsä kerturiksi. Sitten nousi uusi este: kuinka voi kirjoittaa elävistä heidän oikeilla nimillään? Sekä itsestä että kuolleista on paljon helpompi kirjoittaa. Kuolleet eivät loukkaantuisi, tulisivat korkeintaan kummittelemaan uniin. Suurimman nimiongelman aiheutti Hannu Salama, joka asui naapurissa.    Jos hänellä olisi ollut sivuosa elämässäni, hänet olisi voinut jättää pois omaelämäkerrasta hyvällä omatunnolla.  Kun kerroin hänelle, että minun pakko kirjoittaa hänestä, hän murahti jotain epämääräistä ja minä tulkitsin murahduksen myöntäväksi vastaukseksi.  Kirjoittaminen pääsi vihdoin vauhtiin kymmenen vuotta kestäneen yrittämisen jälkeen.  Vain nuoruudenrakastettu jäi lopullisessakin käsikirjoituksessa peitenimen taakse. En halunnut aiheuttaa lisää kärsimyksiä niiden kärsimysten lisäksi, joita olin jo aiheuttanut.

Knausgård vapautui pakosta kirjoittaa elämää suurempaa  romaania  à la  Tolstoi, kun  hän  luki   Ivan Turgenevin Metsämiehen  muistelmat  Tolstoin Sodan ja rauhan jälkeen Turgenevin  kirja  oli mullistava  kokemus. Kirjassa ei ollut keskeisiä henkilöhahmoja, jotka kannattelivat rakennetta tai juonenkulkua, ei ollut juontakaan eikä suuria tapahtumia, minäkertoja-metsämies vain kuljeskeli koiransa ja riistanvartijansa kanssa pitkin metsiä ja kyliä, tapaili tilanomistajia ja heidän orjiaan, katseli luontoa ja kuunteli ihmisten  tarinoita.  Kirja oli täysin vapaa proosakirjallisuuden konventioista. Maisemat ja ihmiset, joita Turgenev kuvaa ovat todellisia maisemia ja todellisia ihmisiä, kuten Knausgård sanoo: ikään Turgenevin proosa jollakin tapaa repisi muovin romaanipakkauksen yltä ja sallisi maailman kaikkine väreineen ja omanlaisine ihmisineen kasvaa esiin.

 Knausgård ihastui Metsämiehen muistelmien autenttisuuden tuntuun ja ”maailmanläheisyyteen,” jonka käänsin englanninkielisestä sanasta ”worldnearness,” siksi sitaatit.  Minäkin ihastuinTurgeneviin, kun toista kuukautta sitten vihdoin ja viimein  luin tuon  isänperintönä yli neljäkymmentä vuotta sitten saamani kirjan.  Minua hämmästytti miten tuoreesti Turgenev kuvasi sekä luontoa että ihmisiä.  Ihmiset, heidän puheensa ja olemuksensa eivät tuntuneet fiktiolta, vaan ihmisiltä, jotka olivat eläneet ja jotka Turgenev oli todella tavannut.  Ajattelin, että  hänellä on täytynyt olla eideettinen muisti, miten hän muuten olisi pystynyt kuvaamaan niin elävästi  maiseman yksityiskohtia ja   ihmisten ulkonäköä.  Kenties Knausgårdillakin on eideettinen muisti (joka ei tarkoita valokuvamuistia), koska hän pystyy kuvamaan niin tarkasti lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaa, ihmisiä ja omia tekemisiään.  Joka tapauksessa Turgenevin kirja teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän aikoo mahdollisesti  käydä katsomassa mitä todellisuus on tehnyt niille seuduille, joilla Turgenev kuljeskeli kiväärinsä kanssa 160 vuotta sitten.

Knausgård  kulutti  kymmenen vuotta   yrittäessään  kirjoittaa   isästä ja itsestään. Tulppana oli sisäinen sensorin. joka kielsi kirjoittamasta itsestä   ja muista omalla nimellä.  ”Ketä  kiinnostaa mitä olet tehnyt tai ajatellut,  et ole kukaan etkä mikään,”  sensori   puhui. Kun Knausgård loppujen lopuksi uskaltautui kirjoittamaan ilman fiktion suojaverhoa omista kokemuksistaan omalla nimellään,  se tuntui hänestä  valtavalta  rajojen rikkomukselta. Kun hän lähetti kirjan ensimmäiset liuskat kustannustoimittajalleen, tämä sanoi niitä ”maanisen  tunnustuksellisiksi.”  Teksti oli hämmentävää eikä missään mielessä valmista, mutta kaikesta huolimatta tekstissä oli jotain, josta kannatti jatkaa, Knausgård kertoo.

 Knausgård pystyi kirjoittamaan isän kuolemasta, joka oli kirjan tarkoitus, syy ja ydin, vasta sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut sata banaalia sivua 16-vuotiaan teinipojan uudenvuodensekoilusta.  Ne olivat sivumennen sanoen juuri samat sivut, jotka saivat minut  jättämään Taisteluni ensimmäisen kirjan kesken. Palasin ensimmäiseen kirjaan sen jälkeen kun olin lukenut toisen kirjan.  Sekin oli jäädä kesken, koska sen alussa oli lapsiperheen arkea minun mielestäni liian paljon. Vasta nyt luettuani Knausgårdin kirjoituksen The Guardianista alan tajuta, että elämän arkipäiväisyyden kuvaamisella on syynsä ja tarkoituksensa.  Se on minun käsittääkseni  irtiotto korkeakirjallisuuden    muoto- ja rakennesäännöistä.

Minä pystyin kirjoittamaan isäni kuolemasta vasta kun olin kirjoittanut seitsemän romaania, mutta fiktionmuodosta en  pystynyt vielä  luopumaan.  Kirjoitin Johanneksen tunnustuksia viisitoista vuotta.  Ensimmäisinä vuosina vein käsikirjoituksen eri versioita WSOY:n Ville Vikstenille, jolta versiot palasivat  aina   takaisin. Ville kypsyi käsikirjoitukseeni täysin, ja ehdotti että poistaisin siitä  isän.  En voinut tehdä sitä, koska isä oli tekstin ja minun kirjoittamiseni  ydin. Vaihdoin kustantajaa.

 Knausgårdin kymmenen vuotta  romaanin kirjoitusyritysten parissa eivät kuluneet turhaan, sillä kun teksti alkoi vihdoin sujua, Taisteluni kuusi  kirjaa  syntyivät  nopeassa tahdissa.    Ensimmäisen kirjan ilmestymistä seurannut konflikti  isän  veljenperheen  kanssa  yllätti Knausgårdin, sellaista hän ei ollut osannut odottaa.   Konfliktista tuli julkinen ja media kiinnostui kirjasta, jonka Knausgård ei ollut odottanut kiinnostavan ketään, niin äärettömän tylsä kirja se oli hänen mielestään.  Kiitokset sedälle joka nosti rähinän kirjasta. Ilman häntä kirjaa ei ehkä olisi käännetty suomeksi  ja ties kuinka monelle kielelle, enkä  minä  odottelisi nyt  kuudennen osan suomennoksen ilmestymistä. Sitä odotellessani luen August Strindbergiä, jota on pidetty pohjoismaisen tunnustuskirjallisuuden esi-isänä tai ainakin tunnetuimpana edelläkävijänä.  Mutta oliko hän oikea tunnustuskirjailija?  Hänen Hullun puolustuspuheensa on romaani eikä tunnustuskirja. Knausgård ylittää hänet kirkkaasti tunnustuksellisuudessa.


Aikaisemmat kirjoitukseni  Knausgårdista täällä:





Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) juhlat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)