Kirjailijan päiväkirja

Mieskalenteri

2012-01-16T21:12:00.000+02:00

Kalenterin esittely: "Sanojen ajan kirjallisessa mieskalenterissa ei esitellä kirjailijoita ilman paitaa eikä taiteellisesti työnsä äärelle asettuneina, vaan työn tuloksia. Kalenteriin on valittu 21 kirjailijalta runoja ja proosakatkelmia, jotka eri tavoin käsittelevät miehiä: isien ja poikien kohtaamisia, miehiä sukupolvien ketjussa, urheilun maailmaan sukeltaneina ja naissuhteitaan miettimässä. Mukana on myös miehen määritelmiä, naisen katsetta ja muistoja."

Sanojen ajan mieskalenterin tekstejä pääsee lukemaan tästä linkistä: http://kirjailijat.kirjastot.fi/nayttely.aspx

Kirjailijan päiväkirja päivittyy harvoin, vaikka hyvä tarkoitukseni oli esitellä kokoelma kymmenen vuotta sitten tässä päiväkirjassa kirjoittamiani tekstejä. Päiväkirjan syntymäpäivä lähestyy hurjaa vauhtia enkä ehdi toteuttaa hyvää tarkoitustani. Muiastelmien editointi vie aikani täyspäiväisesti. Illalla olewn niin väsaynyt, että tuijottelen vain tylsänä telkkaria.

Shakespeare and Company

2011-12-22T15:28:00.002+02:00

Kuva on peräisin Lonely Planetista.

Tänään oli Hesarissa muistokirjoitus George Whitmanista, Shakespeare & Co:n omistajasta, joka kuoli 98 vuoden ikäisenä Pariisissa 14.12.2011. Kirjoitus toi mieleeni ajan jolloin luuhasin hänen kirjakaupassaa. Kopioin tänne matkapäiväkirjasta otteita siltä ajalta.

25.10.1988

Istun tupakalla Shakespeare &Co:n edessä. Tämä on se kuuluisa kirjakauppa jossa James Joyce kävi, samoinHemingway, myös Samuel Beckett ja monet muut. Resuinen kissa nukkuu kirjalaatikossa. Se heräsi kun joku nuorukainenajoi mopedilla kirjakaupan ovesta sisään. Istuu nyt laatikossa ja katseleeuneliaasti ympärilleen. Se on mustavalkoinen, läikikäs, kaulassa likainen räsy jakarvattomia rupisia läikkiä. Sillä on varmaankin syyhypunkki. Notre Dame onvastapäätä. Nuori mies joka ajoi mopedilla onkin vanha mies. Kun hän otti kypärän pois päästä, hänentukkansa oli harmaa. Hän puhui omituisesti englantia ja ranskaa sekaisin.

( Huomautus 22.12.2011. ”Nuorukainen”oli George Whitman)

30.10. 1988

Shakespeare & Co vie minut turmioon. Kävintaas eilen siellä ja ostin 3 kirjaa. Eivät ole halpoja, vaikka ovat käytettyjä.En tiedä miten jaksan raahata Suomeen sellaiset kirjamäärät. Matka tuleeolemaan yhtä kärsimystä. Kirjakaupassa oli viehättävä kirjailijatar Claude Santoy myymässä. Kissa nukkui pöydällä. Senkaula oli parantunut, räsy oli pois kaulasta. Ostin Santoyn pienen novellikokoelman 39 frangilla.Hän kirjoitti siihen nimensä ja kehottitulemaan tämäniltaiseen autographing partyyn. Sinne tulee lehdistöä,hän mainosti kun kerroin olevani suomalainen kirjailija.

”Suomi on pienimaa”, hän sanoi ikään kuin olisi pahoitellut kohtaloani ja sitten hän jatkoi:

”Teidän täytyy tulla New Yorkiin.”

Hän itse oli lähtenyt Sveitsistä New Yorkiin.

31.10.1988

Kävineilisiltana autographing partyssa Shakespeare & Co:ssa. Siellä olivaalea pulska naiskirjailija sähkönsinisessä villapaidassa ja samanvärisessäbaskerissa. Hän jakoi nimikirjoituksia. Kirjan nimi oli suomeksi ”KävelylläGertrud Steinin Pariisissa.” Hänen nimensä oli Mary Height. Tilaisuudessatarjottiin boolia. Kirjakauppa oli täynnä amerikkalaisia ja kirja näyttitekevän kauppansa. Olin niin ujo että uskaltanut puhua kenenkään kanssa, enkäedes katsoa kehenkään. Aloin tajuta miltä minusta on tuntunut kolmevuotiaana,kun päässä on paljon ajatuksia joita haluaisin kertoa, mutta kieli ei toimi. Ja silloin kun se toimii, kaikki nauravat, kunsanani ovat niin hullunkurisia. Joten suljinsuuni ja puhuin vasta sitten kun olin varma että osaan sanoa sanat oikein. Olinperfektionisti jo 3-vuotiaana.

2.11.1988

Olin eilisiltana Writer’s workshopissa,joka pidettiin Shakespeare & Co:ssa. Luulin että se on kirjailijoitavarten. Ehkä ”writer ”tarkoittaakin kirjoittajia ja minun pitäisi kutsua itseäni”authoriksi”. Se kuulostaa korskeammalta. Workshopissa oli nuoria aloitteleviakirjoittajia. Poika Israelista, hän olitavannut Tuula Saarikosken bussissa matkalla Tukholmasta Helsinkiin. Sanoi ettäHelsingissä satoi aina. Hän oli kriittinen ja nopeasanainen, itsetietoinen, joi taskumatista viskiä. Ehkä hän ajatteli että kirjailijanpitää juoda kuin Hemingway. Tumma poika, mutta ei juutalaisen näköinen. Hän olikirjoittanut pikanäytelmän amerikkalaisista presidenttiehdokkaista. Demokraattienehdokas oli typerys nimeltä Ted, republikaanien ehdokas oli älykäs Bob. Hän esitti näytelmäänsä eloisasti kymmenessäminuutissa. Esitys oli parempi kuin teksti.

Mustapartainen laiha fanaattiseltavaikuttava mies ilmoitti että tällaiset kokoontumiset ovat turhia. Hänkäyttäytyi hyökkäävästi. Israelilainen sanoi häntä Guruksi joka on perehtynytitämaisiin filosofioihin. Arvelin,n ettähän on vasemman käden ( left-hand) guru, koska hänen olemuksessaan ei ole yhtäänvaloa eikä iloa.

Nuori mies jonka huulessa oli rupi, ehkä hänoli purrut huultaan tai ollut tappelussa. Perunanenä, ruskea tukka, kaikki hänessä oliperunanväristä. Hän tuli myöhässä, istui hetken ja halusi tietää vain senkuinka monta sanaa kukin kirjoitti päivässä. Hän sanoi lukeneensa että GrahamGreene kirjoitti 300 sanaa päivässä. Sanoin ettei ole hyvä kirjoittaa aina.Mielen täytyy antaa olla hiljaa joskus.Yritän olla kirjoittamatta puoli vuotta vuodessa, mutta en melkein koskaan onnistu. Keep silence in yourmind sometimes” neuvoin häntä. Hän poistui paikalta sanoen että tämä riittihänelle.

Hyvin nuori ja epävarma kalifornialainenpoika, joka oli kirjoittanut pienen kertomuksen nälkäänäkevästä runoilijasta.Kun hänen vuoronsa tuli lukea, hän liikehti hermostuneesti, luultavasti hänenkämmenensä hikosivat ja hän selitteli kovasti kirjoitustaan ennen kuin pääsialkuun. Kun hän oli lukenut pikkukertomuksensa, hän kertoi kuinka tuli Pariisiin.Hän asui nuorisohostelissa, josta ajettiin ulos aamulla klo 10, sitten hän kuljeskeli koko päivänkaduilla, eikä hänellä ollut rahaa ruokaan. Ensimmäisen kerran elämässään hänkärsi nälkää.

Kaunis tummasilmäinen tyttö, hänkin Kaliforniasta.Hänellä oli pitkät kiharat hiukset. Hän oli muusan näköinen. Hän kirjoittirunoja. Ensimmäisen runonnimi oli Daddy.Hän sanoi että jokainen nainen kirjoittaa sellaisen jossain vaiheessa. Minäsanoin kirjoittaneeni Daddy-romaanin. Hän viittasi Sylvia Plathin runoon, kysyitunteeko kukaan sitä. Nuoret miehet eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tytönruno oli kiltti ja sovinnainen. Runosta sai sen kuvan että hän on yhä edelleenisän kilttipieni tyttö. Ei ollut vihaa eikä vimmaa, vaikka isä oli olluthulttio, käynyt kotona vain pyöräyttämässä lisää lapsia, viihtynyt enemmän kavereidensakanssa viskiä juomassa ja vetoa lyömässä. Hänen isänsä oliamerikkalais-kreikkalainen. Runossa tyttö ilmoittaa näkevänsä vihaisia uniaisästä. Tai uneksii hänestä vihaisesti. Runo oli hänen varhaisempaa tuotantoaan,kuten hän sanoi, kirjoitettu kotona Kaliforniassa. Hän sanoi kirjoittaneensapari vuotta vakavasti. Hän kertoi että oli näyttänyt runon isälle, ja isä olipitänyt siitä. Sitten hän luki pari viimeisintä runoaan, hän oli kirjoittanut ne Pariisissa. Ne olivathuomattavasti parempia kuin Daddy. Sanoin että niissä on nyt voimaa, hän onkehittynyt ja löytänyt oman tiensä. Ne olivat ilmaisultaan keskittyneitä, eiturhia sanoja eikä romanttista hempeilyä. Todella hyviä runoja. Hänen suurinvaaransa on se että hän joutuu naimisiin ja lakkaa kirjoittamasta runoja.Varmasti hänelle käy niin, koska hän on kaunis ja vilkas, eikä hän ujostele.

Hillary-niminen tyttö, myös hän oli Kaliforniasta.Hän oli kirjoittanut novellin, jonka nimi oli Mirage. Kun tilaisuus loppui, hänjuoksi perääni ja sai minut kiinni Notre-Damen edustalla. Hän antoi novellinminulle luettavaksi. Hän toivoi kirjallisia kommentteja ensi tiistaihinmennessä, jolloin on seuraava kokous. Minä lupasin lukea. Sellainen tyttö, jokasanoi jokaisen luetun tekstin jälkeen ”It’s great!” Hän sanoi olevansa freelancetoimittaja. Hän oli kuin Allie amerikkalaisesta sarjafilmistä Kate ja Allie.Hänellä oli samanlainen ääni. En ole vielä lukenut hänen novelliaan.

9.11.1988 Kun illalla kävin Shakespeare & Co:ssa kysymässä olikokukaan nähnyt Hillarya, jolle halusin palauttaakaksi sivua ( ne olivat unohtuneet minun huoneeseeni), tapasin mustan miehen, jolla oli harmaa parta. Hänarveli että olen kotoisin jostain pohjoismaasta. Sanoin että Suomesta ja kysyinmistä hän on. Hän sanoi olevansa pienestämaasta, josta olen tuskin koskaan kuullut. No mistä? minä kysyin. USAsta, hänsanoi kumartuen luottamuksellisesti puoleeni. Kysyin onko hän kirjailija. Hänsanoi olevansa runoilija. Sitten hän kysyi lähdetäänkö drinkille. Sanoin ettälähdetään vaan. Hän sanoi että hän on köyhä, koska on runoilija eikä pysytmaksamaan drinkkejä. Minä sanoin olevani köyhä, koska olen suomalainenromaanikirjailija eikä niillä ole koskaan rahaa. Sitten hän tapasi jonkuntuttavansa ja jäi suustaan kiinni. Kun hän oli selvittänyt asiat tuttavankanssa, hän tuli luokseni. Sanoin että voimme tehdä niin, että hän maksaa omatdrinkkinsä, minä omani. Mutta hän oli muuttanut mielensä ja sanoi ettei hänellesovi tänä iltana. Ehkä hän oli etsimässä rikasta ystävätärtä ja erehtyiluulemaan minua rikkaaksi.

Näin myös sen pistäväsilmäisen vasemmankäden gurun, mutta emme vaihtaneet sanoja, katsoimme vain toisiamme kuin kaksivihamielistä muukalaista (tai kissaa). Hän heitti pitkän katseen minuun ja minähäneen. Keihästimme toisemme.

Sitä laihaa onnettoman näköistäyksinkulkijaa en tällä kertaa nähnyt. Hän istuu tavallisesti mustallanahkasohvalla ja lukee kirjaa. Hänellä on parta ja sisäänpäin kääntynyt katse,nukkavieru olemus, värittömät ryppyiset vaatteet. Olen nähnyt hänen kuljeskelevanlatinalaiskorttelin kujilla ja katselevan nälkäisenä kuppiloiden ikkunoita. Hännäyttää varsinaiselta nälkätaitelijalta.

Kymmenen vuotta myöhemmin

18.6.1999 Shakespeare & Co:nkirjakaupassa. Musta kissa ilmestyi jostain ja hyppäsi kirjahyllyn päällenukkumaan, lasikaapissa on vanhoja venäläisiä kirjoja. Kymmenen vuotta sittenpaikka oli aivan samannäköinen, vain kissat olivat erilaisia ja niitä olienemmän. Lukiko kirjaston ovenpäällä jo silloin: ”Be not inhospitable to strangers, lest they be angles in disguise.” Voikoenkelilläkin olla vaikeuksia?

Puistossa Shakespeare & Co:nvieressä, äiti ja lapsi leikkivät pallon kanssa. Tämä on halpaa huvia. Kahvilassa istuminen maksaa melkein 30markkaa join vain yhden Pepsi-colan ja rahaa meni.. Kävin St. Michael -aukionisossa kirjakaupassa. Siellä oli Daudetin kirjoja, mutta ei niitä vanhoja joitaetsin. Niistä ei oteta uusia painoksia, eivät ole klassikkoja kuten Tartarin. Minulla on sellaiset sandaalit ettäen jaksa kävellä niillä pitkiä matkoja, onneksi on puistonpenkkejä joilla voiistua. Urospulu jahtaa kolme naarasta,ja kaikki ovat yhtä penseistä sen pyyteille. Viileä iltatuuli ja kohta onnälkä.

Idi-niminen noin 35-vuotias mies istuiviereeni kivipenkille ja alkoi haastaa hyvää englantia. Hän kertoi että hänelläon ystävä Espoossa ja että suomalaiset ovat ”very nice people.” Hän sanoiolevansa matematiikan opettaja lukiossa. Hän kertoi että oli menettänyt onnettomuudessatyttöystävänsä. Siitä oli jokin kuukausi aikaa. Ja nyt hän oli ”very lonelyman”, ei lapsia eikä tyttöystävää. Hänen kertomuksensa ei hellyttänytsydäntäni. Hän sanoi monta kertaa: ”Cela vie” ja ”That’s life”

Shakespeare &Co: n musta kissa kävelee penkin ohi. Idi kyselionko minulla lapsia, sanoin että on kaksi isoa poikaa. Hänsanoi ettei ikämerkitse mitään, kun rakastaa. Hän kysyi onko minulla miestä, sanoin että on.Hän kysyi olenko kokenut suurta rakkautta ”l’amour forte” Sanoin että minullaon suuri rakkaus Suomessa. Tuntuu kuin tämä sama keskustelu olisi käytyennenkin monella muullakin puistonpenkillä.Hän sanoi että olen onnellinen nainen. Sanoin että joskus olen, joskus en. Hänkysyi onko mies uskoton, senkö takia olen joskus onneton. Sanoin että senkintakia. Hän piti pitkän puheen siitä, miten väärin on että miehellä on montanaista. Sellainen on huono mies. Sanoin että se oli minun valintani. Hän kysyimitä minä teen. Kerroin että kirjoitankirjoja. Hän kysyi millaisia kirjoja ja kuinka monta. Kymmenen kirjaa ”crazynovels about life and love”. Kirjoita minusta romaani, minä olen very specialman, hän ehdotti. Voinhan minäkirjoittaa jos kerrot elämäntarinasi. Hän ei ruvennut kertomaan, vaan alkoi tehdäromanttisia ehdotuksia, jotka eivät ottaneet tulta minussa. Ehdotti ettäkatseltaisiin Pariisia yöllä kuun loisteessa, hän näyttää minulle kokokaupungin. Sanoin että voin kirjoittaamininovellin kohtaamisesta puistossa. Hän kysyi olenko yksin vai ryhmän Pariisissaja minä kerroin että olen tullutpressikonferenssiin. Kun en osannut selittää tarpeeksi selvästi, miksiolen Pariisissa, näytin kulttuuriministerin kutsukirjettä. Hän lähtikiireesti. Pelästyi ehkä.

Puiston nimi on le Square Rene Viviani.

Sebald: Austerlitz

2011-11-21T22:51:00.001+02:00

Austerlitz ja aseman palo

W.G. Sebaldin romaani Austerlitz ei ole kevyttä metrolukemista. Sitä ei voi hotkaista hetkessä kuin Mäkkärin hampurilaisia, sillä sen lukeminen vaatii keskittymistä. Se on harvinaista sielunruokaa, esseeromaani jollaisia Suomessa ei juuri kirjoiteta eikä julkaista. Lauseet ovat pitkiä, pohdiskelevia, kuvailevia. Jokin romaanin tyylissä toi mieleeni V.S. Naipaulin Saapumisen arvoituksen, joka on yksi mielikirjoistani. Sebaldin romaani ei sisällä "actionia" eikä se ole hauska kirja, on siis harvojen herkkua. On virkistävää lukea välillä vakava kirja, jonka kirjoittaja ei yritä mielistellä lukijaa. Hauskuuteen kyllästyy samoin kuin seksiin, jos sitä on liikaa. Miksi muuten kaiken pitääkin olla niin hemmetin hilpeätä nykyään?

Austerlitz ei ole se paikkakunta Tšekissä, jossa Napoleon löi venäläiset ja itävaltalaiset, eikä se ole pariisilainen rautatieasema, vaan tšekinjuutalainen mies, joka kypsässä keski-iässä lähtee etsimään juuriaan. Ne katkesivat nelivuotiaana, jolloin äiti lähetti hänet toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoja pakoon Englantiin. Hänelle tapahtui samoin kuin suomalaisille sotalapsille, jotka lähetettiin Ruotsiin. Muistan miten Martine, Jacquesin ystävä ja ateljeekriitikko, kertoi lukeneensa järkyttyneenä artikkelin suomalaisista sotalapsista. Hän kysyi, miten oli mahdollista että äidit voivat lähettää pienet lapsensa pois kotoa, vieraaseen maahan. Sanoin, että äidit ajattelivat silloinkin lastensa parasta. Jos he kuolisivat sodassa, niin ainakin lapset jäisivät henkiin. – Mutta miten se vaikutti lapsiin? kysyi Martine, itsekin äiti, huolestuneena. En osannut vastata kuin epämääräisesti, että kyllä siitä tunnevammoja varmasti jäi, jonkinlainen henkinen sotainvaliditeetti, kuten kaikille sodan kokeneille. Sebaldin romaanista voi lukea miten sellaiselle lapselle sitten aikuisena kävikään.

Austerlitz menetti sekä kielensä, vanhempansa että menneisyytensä. Lapsuuden siteiden äkillinen katkeaminen oli niin suuri järkytys, että hän ei toipunut siitä ikinä. Hän kehitti jonkinlaisen karanteeni- ja immuunijärjestelmän, joka suojasi häntä vaikka vain etäisestikin kaikelta mikä liittyi hänen persoonansa esihistoriaan, kuten hän sanoo. Hänen rakastettunsa Marie kysyy miksi häntä on niin vaikea lähestyä, mitä hän pelkää, miksi hän on "kuin umpeen jäätynyt lampi." Austerlitz tunnustaa myöhemmin romaanin kertojalle, että hän ei ole pitkiin aikoihin pystynyt solmimaan henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. "Olin tuskin tutustunut johonkuhun, kun jo ajattelin, että olin loukannut häntä, tunkenut liian lähelle, ja kun joku kääntyi minun puoleeni, minä heti aloin ottaa etäisyyttä." Tunnistin Austerlitzin tutukseni en vain läheisyydenpelossa vaan myös ulkopuolisuuden tunteessa. Austerlitz sanoo pitäneensä välimatkaa ihmisiin siksi että se oli " keino kieltäytyä tajuamasta, että olin aina, niin kauan kuin saatan muistaa, tuntenut olevani vääjäämättömän epätoivon vallassa." Minä en ole itseanalyysissani päässyt noin pitkälle.

Austerlitzin suojausjärjestelmä alkaa murtua, kun hän matkustaa Tšekkiin etsimään kadonneiden vanhempiensa jälkiä. Kun juna kulkee Saksan metsämaiden halki, hän muistaa nähneensä usein unta "rajattomasta ja nimettömästä ja synkän metsän peittämästä maasta", jonka halki hän joutui matkaamaan tietämättä minne on menossa. Kun hän katselee maisema junan ikkunasta, hän tajuaa häntä " niin monet vuodet piinanneiden unikuvien lähtökohdan ja alkuperän." Hän on tehnyt saman matkan ennenkin, nelivuotiaana. Niin se on, vaikka ihmisen onnistuisi torjua tai unohtaa menneisyyden muistot pois tietoisesta mielestään, niin alitajunta ei unohda mitään, ei pienintäkään yksityiskohtaa, vaan luo unohtuneista tapahtumista unia, joita ihminen ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään.

Austerlitz kokee ensimmäisen déja-vunsa Liverpool Streetin rautatieaseman vanhassa odotussalissa. Hän näkee itsensä nelivuotiaana , hän näkee tulevat kasvatusvanhempansa jotka ovat tulleet noutamaan häntä. Hän kertoo, että siinä odotussalissa olivat " olivat kaikki minun menneisyyteni hetket, kaikki minun vuosien varrella tukahdetut ja torjutut pelkoni ja toiveeni ja hän jatkaa: " Tietääkseni ensimmäistä kertaa itseni lapsena sillä hetkellä kun tajusin että juuri tässä odotussalissa olin istunut lapsena saavuttuani Englantiin yli puolivuosisataa sitten." Austerlitz sanoo, että hän ei pysty kuvailemaan sitä tunnetilaa johon hän joutui muistaessaan tuon saapumisen hetkeä: "Tunsin sisälläni vihlaisun, ja häpeää ja murhetta, tai ehkä jotain aivan muuta, sellaista mistä ei voi puhua, koska sille ei ole sanoja silloin kun nuo kakis vierasta ihmistä tulivat luokseni enkä ymmärtänyt heidän kieltään" Hänet valtasi turruttava huumaus, jonka läpi " tajusin, mitä minussa oli aiheuttanut sen että olin monet vuodet ollut yksinäinen ja hylätty, ja tunsin hirvittävää väsymystä ajatellessani, etten ollut oikein koskaan ollut todella elossa ja että olin syntymässä vasta nyt… En muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin hienolla tavalla, näin sisäistyneesti kirjoitettua tekstiä siitä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun muistot pääsevät torjunnan lävitse tietoisuuteen. Se on niin rankka kokemus, että Austerlitz joutuu muutamaksi viikoksi St. Clementin mielisairaalaan.

Asemarakennuksia ja niiden arkkitehtonisten yksityiskohtien kuvailua kirjassa on paljon johtuen Austerlitzin ammatista ja henkilökohtauksesta. Minua kosketti henkilökohtaisesti kirjan alussa oleva alaviitteen detalji. Romaanin kertoja, ei siis Austerlitz, kertoo Luzernin asemarakennuksen palosta helmikuun 5.päivän vastaisena yönä 1971. Kertoja sanoo, että hänen seuraavana päivänä televisiossa ja lehdissä näkemänsä kuvat saivat hänet tuntemaan olonsa levottomaksi ja ahdistuneeksi, niin että hänestä tuntui lopulta, että hän oli syyllinen Luzernin aseman tulipaloon. Melkein kuin olisin tavannut sielunsukulaisen, tuntui minusta. En muista minä vuonna Helsingin aseman toinen siipi paloi, mutta olin lapsi siihen aikaan, ellen väärin muista. Minulla oli taipumusta unissa kävelyyn, ja kun sitten lehdissä kirjoitettiin aseman palosta, luulin lapsen kaikkivoipaisuudella että olin kävellyt unissani sytyttämään aseman ja minut valtasi kauhea syyllisyys ja kiinnijäämisen pelko. Näin vielä vuosia myöhemmin unia Helsingin aseman palosta aivan kuten Sebaldin kertoja oli nähnyt Luzernin aseman palosta, joka sattumoisin paloi samana päivänä kun oli minun syntymäpäiväni.

( Kirjoitettu 22.2.2003)

Kulttuurihistoriaa - Kirjailijakohtaloita 50-luvulta

2011-11-18T19:32:00.001+02:00

Isäni päiväkirja vuodelta 1957.

Isä ei ollut ahkera päiväkirjanpitäjä. Hänen jälkeenjääneiden papereidensa joukossa oli vain yksi päiväkirja, jonka hän oli aloittanut 7. tammikuuuta 1957. Sinä päivänä hän oli istunut Stockmannin Vintillä ja kuullut Sakari Pälsiltä ja Erkki Tantulta, että Yrjö Jylhä oli tehnyt itsemurhan. Kotimatkalla keskikaupungilta, hän poikkesi suomentaja Kristiina Kivivuoren luona, joka kertoi, että Jylhä oli ollut jouluvieraisilla veljensä luona Turussa ja ampunut itsensä pistoolilla veljensä toimiston WC:ssä.

"Jylhä oli ollut henkisesti sammunut jo jatkosodasta lähtien, väitettiin - en tiedä oliko siinä perää, että hänet tuhosi kuppa piilevässä muodossa, joka oli puhjennut yhtäkkiä, " isäni kirjoitit ja jatkoi: "Joka tapauksessa Jylhän komea ulkomuoto tärveltyi. Suora nenä luhistui kasaan ja keskusteluissa hän muuttui rasittavaksi. Lörpötteli loputtomiin tai oikeammin puhui yksitoikkoisesti, värittömästi vailla pontta antamatta toiselle puheenvuoroa. Viime aikoina hän oli käynyt ihmisaraksi, eristyi yhä enemmän, niin etten nähnyt häntä yli kahteen vuoteen kertaakaan. Viime keväänä hän oli kuitenkin pirsitynyt aivan normaaliksi, kertoi Kristiina Kivivuori, mutta sitten häntä alkoivat vaivata samat vainoharhat, joista selviä merkkejä näkyi jo änen terveydenpäivinään. Pistoolia hän oli pitänyt aina mukanaan ja oli joskus sanonut, että se on hänellä lähdön varalta."

Isä viihtyi ravintoloissa, joissa tapasi tuttaviaan. Hän mainitsee päiväkirjassaan Eliten, Hansan, Ukko Munkin, Ala-Helsingin, Konservatorion ravintolan ja Stockmannin Vintin, joka tuli minullekin tutuksi paikaksi. Kävin siellä kinuamassa isältä rahaa. Ovela veto murrosikäiseltä tyttäreltä. Tiesin ettei hän kehtaisi kieltäytyä tuttaviensa seurassa, jottei vaikuttaisi pihiltä.

Hänen seuraava merkintänsä on helmikuun 9. päivältä. Hän kirjoittaa, että sai edellisenä illalla kuulla uudesta surullisesta kirjailijakohtalosta Konservatorion ravintolassa, jossa muuan tuomari, joka oli toiminut uskottuna miehenä Lauri Viidan avioerossa, kertoi hänelle, että Viita oli ollut koko vuoden Kivelän mielitautiosastolla ja käyttänyt ajan suomenkielen uudistamiseen: keksinyt sanoja joita kukaan ei ymmärrä. Avioero myönnettiin kahden lääkärilausunnon perusteella, joiden mukaan Viita sairasti parantumatonta skitsofreniaa. Mutta kun Viita oli saanut kuulla avioeropäätöksestä, oli hän yhtäkkiä tullut niin normaaliksi, että lääkärit hämmästyivät ja pitivät tapausta, jollei ei ihan ennenkuulumattomana niin ainakin harvinaisena. Tuomari kertoi, että hänet voitaisiin päästä sairaalasta, mutta hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä.

Isä oli tavannut Lauri Viidan ainoastaan kolmisen kertaa "aina jonkinlaisessa ylikiihottuneessa tilassa, kuten hän kirjoitti ja jatkoi: "Ensimmäisen kerran tapasin hänet hotelli Hansassa, jossa Unto Kupiainen haastatteli häntä Kukunorin johdosta. Kaikki keskustelu Viidan kanssa oli mahdotonta. Meidän piti puhua dramatiikasta, mutta jokaisen neljän viiden sanan jälkeen Viita syrjähti sivuteille ja jatkoi kiihkeän paatoksellista omaa oikullista ajatustensa rataa kunnes oli jossakin tähtiavaruudessa. Hyvin harvoin. korkeintaan kerran vuodessa olen nähnyt hänet Elitessä. mutta koettanut pysyä huomaattomana, ettei hän tulisi seuraani. Välttelen häntä kahdestakin syystä; ensinnäkin tarjoilu pöydässä jossa hän istui loppuu varsin pian, toiseksi pelkään häntä niin kuin kaikkia muitakin väkivaltaisia hulluja. Kerran hän oli keskellä yötä soittanut taidearvostelija Vehmaan ovikelloa, ja kun Vehmas oli mennyt avaamaan, oli hän vetäbyt puukon tupeasta ja huutanut:"Nyt minä tapan sinut." Kirsi Kunnas, Vehmaan tytärpuoli, oli tullut paikalle ja Viidan hyvänä tuttavana saanut hänet rauhoitetuksi."

Kirjailijat juoruilivat toisistaan 50-luvulla niin kuin nykyäänkin. Arvo Turtiainen, isäni ystävä ja tappelukaveri, kertoi hänelle, että niihin aikoihin kun Linnan Tuntemattomasta sotilaasta hälistiin eniten, Viita oli tullut hänen luokseen eräänä iltana, oli ensin istunut synkkänä ja sitten kysyä tokaissut:
"Tiedätkö sinä Arvo, minkä takia Väiski tappaa kosolti miehiä kirjan jokaisessa luvussa?"
Ja oli selittänyt:
"No se johtuu siitä, ku Väisikillä on sellainen akka. Se joko valmistaa ruoan liian aikaiseen, tai jättää kokonana valmistamatta. Kun Väiski tulee Finlaysonilta työstä, pöydässä voi olla haaleaksi jäähtynyttä tai kehnosti valmistettua ruokaa tai sitä ei ole lainkaan. Oli niin tai näin, Väisikillä on aina aihetta suuttua. Tämän suuttumuksensa hän on purkanut kirjaansa. Hänellä on tapana kirjoittaa joka ilta ja äkäpäissään, kun ei voinut kurittaa vaimoaan, hän tappoi miehiä joka sivulla. Jos hänellä olisi parempi vaimo ja hän olisi saanut ajoissa joka päivbä maukkaan päivällisen, kirja olisi kokonaan toisenlainen."

Isäni tapasi sekä Linnan että tämän vaimon, kun vieraili heidän luonaan Hämeenkyrösssä Šolohovin kanssa. Vaimo oli hänestä hyvin komea nainen, Linnasta hän ei saanut yhtä edullista kuvaa. Isän mielestä "kaiken viisauden läpi tihkui rehenteleväisyys. Se kaikki on kylläkin hänessä ymmärrettävää. Hänhän ei tiettävästi ole käynyt muuta kuin kansakoulun eikä lukenut mitään järjestelmällisesti; autodidaktina hän pyrkii osoittamaan, että kyllä täällä oppineisuutta on, vaikka ei ole suoritettukaan korkeakoulututkintoja. En tiedä millainen hän oli ennen suurta menestystä, mutta ainakin nyt hän vaikutti kirjailijalta, jolle menestys on nostanut pissan päähän," isäni totesi. Olisikohan syynä ollut yleisinhimmillinen kateudentunne?

( Tekstiä ei ole julkaistu aiemmin. Šolohovista enemmän alempana, kirjoituksessa Isän päiväkirja)

Miksi en käy teatterissa?

2011-11-15T18:08:00.001+02:00

Katri Renton lavastusta näytelmään Musta purje Valkea purje.

Kävin eilen Kansallisteatterin Willen saunassa Eino Leino Seuran kanssa katsomassa näytelmän Anna Ahmatovasta, jonka on ohjannut Juha Malmivaara ( olisiko mitään sukua körttipappi Wilhelmi Malmivaarelle?) Näytelmän on kirjoittanut Hélèna Cixous, ranskalainen feministi, naiskielen tutkija ja professori. Niinpä näyttämöllä oli viisi naista eikä yhtään miestä, mutta he olivat mukana naisten puheissa. Kuten aina.

Kyllä Cixous varmaankin oli perehtynyt hyvin Anna Ahmatovan elämään ja tuotantoon, mutta katsojalle jäi sellainen kuva, että Ahmatova olisi moninkertainen leski. Ei se niin ollut. Hän oli eronnut kaikista miehistään ennen kuin heistä tuli Stalinin vainojen uhreja. Nikolai Gumiljov, Ahmatovan ensimmäinen mies, oli tosiasiassa jo Leninin vainojen uhri. Heidän avioliitostaan syntyi Ahmatovan ainoa poika Lev, joka passitettiin vankileirille "vanhempiensa rikosten" takia. Se oli tavallista Stalinin aikana. Näytelmässä Ahmatova odottaa kirjettä pojaltaan. Poika syyttää äitiään siitä, että tämä ei ole tehnyt mitään hänen vapauttamisensa eteen. Katsoja ei tiedä, että Ahmatova kirjoitti Stalinia ylistäviä runoja saadakseen pojan vapaaksi. Eikä tiedä sitäkään että poika oli loppuun asti katkera äidilleen, siksi että tämä oli jättänyt hänet pikkulapsena isoäidin hoiviin, että voisi elää vapaata runoilijan elämää rakastajiensa kanssa.

Onneksi Cixous ei tee Ahmatovasta ihannoitua henkilöhahmoa eikä uhria. Ahmatova on itsekäs, ristiriitainen ja narsistinen nainen, mikä ei ole ihme, olihan hän nuoruusvuosinaan runoilijoiden ja taiteilijoiden ihailema kaunotar. Näytelmän kuvaamana aikana, vuosina 1953-1960, hän on homssuinen pyylevä entinen kaunotar (Terhi Panula näyttelee häntä hyvin). Hän käyttää valtaa ystävättäriinsä Nadežda Mandelstamiin ja Lidia Tšukovaskajaan. He tanssivat hänen pillinsä mukaan. Mieleeni jäi kohtaus, jossa he odottavat Ahmatovaa jonkin puiston viidennellä penkillä. Ahmatovaa saapuu ja alkaa rähistä heille, että tapaamisesta sovittiin seitsemännellä penkillä. Hän sanoo inhoavansa numero viitosta. Ja viittaa samassa yhteydessä maaliskuun viidenteen päivää. Hieman epäloogista, koska maaliskuun viides oli Stalinin kuolinpäivä. Siispä onnenpäivä ja onnennumnero!

Näytelmä alkaa Stalinin kuolemasta. Taustalla ryskivät Nevan halkeilevat jäät, mikä on suojasään merkki. ( Äänisuunnittelu Jani Peltolan). Varsinaisesti suojasää alkoi vuonna 1956, kolme vuotta Stalinin kuoleman jälkeen, jolloin Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin rikokset NKP:n 20. puoluekokouksessa. Näytelmässä viitataan Aleksandr Fadejeviin, joka Neuvostoliiton kirjialijaliiton puheenjohtaja. Hänen mahtisanastaan riippui monen kirjailijan kohtalo. Jos ei päässyt kirjailijaliittoon tai oli erotettu siitä, kuten Ahmatova, ei ollut mitään mahdollisuuksia saada kirjojaan julkaistuksi. Fadejev teki itsemurhan vuonna 1956. Hänen kuolemansa jälkeen Ahmatovan ystävättärissä Nadeždassa ja Lidiassa virisi toive, että Anna saisi runojaan julkaistuksi, mutta Anna itse suhtautui julkaisemiseen paljon skeptisemmin.

Suojasäätä ei kestänyt kauan. Se päättyi jo vuonna 1958, kun Pasternak sai Nobelin palkinnon. Näytelmässä Ahmatova ystävättärineen lähtee Pasternakin datsalle Peredelkinoon tapaamaan Pasternakia, mutta Pasternak ei ota heitä vastaan. Ikkunaverho vain heilahtelee. Katsojalle, joka ei tunne Neuvostoliiton 50-luvun lopun kirjallisuushistoriaa, jää ikkunaverhojen heilahtelu arvoitukseksi. Pasternak kieltäytyi Nobelin palkinnosta, mutta ei se pelastanut häntä vainolta. Hän kuoli vuonna 1960. Siihen vuoteen päättyy Cixousin näytelmä.

Kuvassa ystävykset vasemmalta oikealle: Lidia Tšukovaskaja ( Katariina Kaitue), Nadežda Mandelstam ( Sari Puumalainen) ja Anna Ahmatova ( Terhi Panula).

Pidin näytelmän lavastuksesta. Katossa oli naisten alushameita kuin purjeita, joiden taskuihin naiset piilottivat kirjeitä ja käsikirjoituksia. Ohjaajan kaikkia ideoita en ymmärtänyt. Miksi naiset horjahtelivat, kaatuilivat ja kierivät lattialla kuin sekopäät. Kuvasiko se heidän epätoivoaan vai aikaa jolloin kaikki olivat sekopäitä? Juha Malmivaara sai tästä ohjauksestaan Eino Kalima -palkinnon. Se jaetaan joka kolmas vuosi.

Miksi minä en enää käy teatterissa? Viimeisestä käynnistä ennen tätä Ahmatova-näytelmää on kulunut jo neljä vuotta. Silloin näin Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmän. Pidin siitä niin paljon, että se on jäänyt mieleeni. Nuorena olin innokas teatterissakävijä. Näin kaikki suuret klassikot ja modernit näytelmät Ionescosta ja Beckettistä alkaen. Minua ei ollenkaan häirinnyt että näyttelijät esittivät rooleja suurella volyymilla ja ylinäyttelivät. Heidät oli koulutettu näyttelemään ja sen he totisesti osasivat. He puhuivat näyttämön ulkopuolellakin kuin olisivat olleet näyttämöllä. Poistuin teatterista aina jonkinlaisessa ylentyneessä mielentilassa. Kolmetoistavuotiaana yritin itsekin kirjoittaa näytelmiä. Rakastin Strindbergin Uninäytelmää, Tennessee Williamsin Lasista eläintarhaa ja Tšehovin Lokkia. Olen tullut vanhaksi, kun en enää eläydy näyttämön suuriin tunteisiin, vaan kaipaan yksinkertaisuutta, pienien eleiden ja vivahteiden näyttämötyötä.

Isän päiväkirja

2011-11-13T16:29:00.001+02:00

Perhe kesämökillä Koskenpesässä siihen aikaan kun kaikki oli vielä hyvin. Minä istun isän vieressä kissa sylissä ja katson palvovasti isää. Pikkuveli Urho istuu edessä. Äidin sylissä on nuorin veli Heikki.

Vietän isänpäivää lukemalla hänen päiväkirjaansa vuodelta 1957. Hän tapaa Tampereella Mihail Šolohovin, jonka Hiljaa virtaa Donin hän on suomentanut. Hän kuvailee tapaamista seuraavasti: "Šolohov osoittautui varsin pienikokoiseksi mieheksi, miltei päätä lyhyemmäksi minua, mistä syystä hän joutui katsomaan minuun ylöspäin. Pukeutumiseltaan kuin mikä tahansa suomalainen talonpoika: kehno juovikas paita, kehno solmio, puku miltei säkkinä yllä. Otsa hyvin korkea, tukka ja viikset kauttaltaan harmaat, vaikka on vuoden nuorempi minua. Pussit silmien alla, kasvoissa paljon ryppyjä. Alkoholistin piirteet. Mukana oli rouva, kauhean rynttyisesti pukeutunut, harmaatukkainen, iso syylä poskessa, melko lihava, tyypillinen maalaiseukko. Joitakin kultahampaita näkyi suussa. Šolohovilla niitä oli runsaasti.[...] Mitään uutta, minulle jo vanhastaan tunnettua en keskusteluissa hänen kanssaan saanut irti enkä voi sanoa, että olisin pannut hänessä merkille minkäänlaisia piirteitä siitä neroudesta, joka on havaittavissa hänen kahdessa kirjassaan. Syitä voi olla kaksi: ensinnäkin se, että hänelle oli viinamiehenä masentavaa olla täysin raittiina. Mikäli hän olisi saanut edes pari kolme ryyppyä, olisi hän voinut olla eloisa, ehkäpä hyvinkin räiskyvä. Toiseksi havaitsin hänessä sen saman pidättyväisyyden ja torjuvuuden, mikä on ollut tyypillistä kaikille täällä vierailleille neuvostokirjailijoille; samaan vapaaseen, välittömään keskusteluun kuin esimerkiksi ukrainalaiset ja virolaiset neuvostokirjailijat, he eivät ole milloinkaan antautuneet. Šolohovin kanssa oli mahdotonta päästä edes vähääkään läheiseen keskusteluun."

Isääni harmitti, että hän menetti Šolohovin takia kolme työpäivää à 6000 mk ( silloista rahaa), yhteensä 18 000 mk ja lisäksi vielä matka- ravintolakuluihin n. 4000 mk. "Mutta mitäpä tuosta suremaan, sainhan Donin suomentamisesta 600 000 mk ja Raivatun uutismaan I osan suomennoksesta 150 000 mk," hän toteaa.

Virolaisten kirjailijoiden seurassa hän oli viihtynyt paremmin eikä harmitellut, että työpäivä meni hukkaan, ja seuraavakin päivä kului krapulassa. Virolaisdelegaatioon kuului neljä miestä ja kaksi naista. Naistenmies kun oli, häntä kiinnostivat naiset Ellen Niit ( Jaan Krossin puoliso) ja Lilli Promet ( jolta on suomennettu romaani Eikä rakkaus pääty). Hän kirjoittaa heistä:

"Ellen Niit, vaalea miellyttävä tyttö, oikea suomalaistyyppi. Runoilija. On myös kääntänyt eestiksi suomalaista, unkarilaista ja venäläistä runoutta. Puhuu jokseenkin hyvää suomea. Lilli Promet, runoilija. Tumma nuori nainen, kasvot melko viettelevät, lanteet vain suhteetotoman leveät vartalon yläosaan verrattuna. Kaikesta päätellen altis lemmenseikkailuihin."

Yhdessäolo alkoi Klaus Kurjen kabinetissa ja jatkui Ellen Niitin ja Lilli Prometin huoneessa Klaus Kurjen hotellissa. Mukana olivat Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen, Jouko Tyyri, Paavo Rintala. Virolaiset juottivat heille kaksi pulloa venäläistä konjakkia ja tunnelma alkoi kohota niin, että Turtiainen-Rintala-Tyyri rupesivat vaatimaan ohjelman muutosta ja heidän kotiinpaluunsa lykkäämistä. Valitettavasti virolaiskirjailijoiden piti mennä esiintymään johonkin kommunistiseen nuorisoiltamaan, mutta he sopivat tapaamisesta Kämpin takataskussa klo 22. Isäni mukaan siellä tapahtui virolaiskirjailijoiden lopullinen mielten avautuminen. "He kertoivat paljon kiintoisaa, kuitenkin sellaista mitä ei meillä voi julkisesti kirjoittaa, se kun vaarantaisi heidän asemansa Virossa, " hän kirjoitti. Eikä hän paljastanut edes päiväkirjassaan mitä he olivat kertoneet.

Isä vietti sinä vuonna puoli vuotta Koskenpesässä ja pistäytyi vain silloin tällöin kaupungissa, muun muassa Neuvostoliiton suurlähetystön kutsuilla, jotka oli järjestetty Bulganinin ja Hrutsovin vierailun johdosta. "Kumpikin oli pienikokoinen pyöreä mies, Bulganin huomattavasti pienempi kuin minä ja Hrutshov Bulgania pienempi. Minusta he molemmat näyttivät hyvin lihonneilta vanhoilta viekkailta ketuilta, nimenomaan heidän hymynsä oli kettumainen," hän kirjoitti.

Hänellä oli hurja työtahti sen vuoden aikana Hän käänsi Andrejevin Seitsemän hirtetyn tarinan, Dunitsevin kohuromanain Ei ainoastaan leivästä, Gorkin valitut teokset, Kabon Moskovan koulussa, Sternfeldin Tekokuut ja avaruuslaivat, ja Tsapyiginin Stepan Razinin, yhteensä 3232 sivua. Lisäksi hän suomensi lukuisan määrän novelleja eri lehtiin. Siihen aikaan lehdet vielä ostivat novelleja.

Ei ihme, että hän ylirasittui. Päiväkirjan välissä on kopio kirjeestä, jonka hän on lähettänyt heinäkuussa äidilleni. Hän kirjoittaa: "En millään jaksa tällaista menoa ajan pitkään: jo nyt rupeaa olemaan epäsäännöllisiä lyöntejä sydämessä; kun väsyneensä nukahdan, herään yhtäkkiä hätkähtäen siihen, että sydän yhtäkkiä pysähtyy. Minulla on kolme isoa lasta, joita pitää elättää, kouluttaa, maksella heidän pitkiä matkojaan, vaatettaa, antaa kaikenlaisiin tarpeisiin rahaa, mutta minä en saa heiltä pienintäkään apua silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsen. En voi mitään sille, että minusta tuntuu kuin lapseni olisivat sieluttomia ja sydämettömiä hirviöitä. Siihen on osuutta Sinullakin- ehkä liiankin paljon. Sen sijaan että Sinä selittäisit heille, miten kipeästi tarvitsen heitä, lähetät yhden Suvikuntaan ja toisen valtakunnan rajalle."

Nuorin veljeni oli Werner Södeströmin kesäkodissa. En tiedä missä keskimmäinen veli oli. Minä olin tätini luona Nurmeksessa. Isä lähetti minulle sinne kirjeen ja pyysi tulemaan heti Koskenpesään, koska hän voi saada minä hetkenä tahansa sydänkohtauksen ja täytyyhän hänellä olla joku, joka menee kaupalta soittamaan apua. Minä olin murrosikäinen nuori kapinallinen eikä minua huvittanut lähteä Koskenpesään, mutta en voinut jättää häntä sinne kuolemaan yksin sydänkohtaukseen, ja niin minä menin hänen luokseen loppuloman ajaksi. Hän ei kuollut sydänkohtaukseen. Vuoden loppupuolella hänellä palkkasi konekirjoittajan, jolle hän saneli käännöstekstit. Seuraavana vuonna hän muutti konekirjoittajan kanssa asumaan.

( Kirjoitusta ei ole julkaistu aikaisemmin)

Seksi ja muisti

2011-11-08T19:05:00.000+02:00

Luin eilisiltana Milan Kunderan Tietämättömyyden loppuun. Alku lupasi enemmän kuin loppu antoi. Kundera oli työntänyt loppuun turhia seksikohtauksia. Johtuu tietenkin taas sukupuoleni rajoituksista, että pysty käsittämään miten tärkeätä seksi on miehille - ne kuulemma ajattelee sitä joka hetki. Hemmetin hankalaa elämää.

Jokin aika sitten pohdin yhden ystäväni kanssa, mitä miehestä muistaa, kun suhde on loppunut. Sillä ei ole suurtakaan merkitystä millainen mies on sängyssä, koska se ei jää mieleen. Mutta se on tärkeätä, millainen mies on keittiössä, se on niin tärketä, että sen minä muistan. Muistan myös tavan puhua, liikkua, elehtiä, ilmehtiä Muistan millaisista kirjoista ja elokuvista mies pitää. Muistan keskustelunpätkiä, mutta parhaiten muistan yhteiset matkat. Ehkä se johtuu siitä että ulkomailla aistit terävöityvät ja niiden mukana varmaan myös muisti.

Kundera pohtii kirjassaan muistin olemusta. Hän on sitä mieltä, että "muistissa on säilynyt vain miljoonasosa, miljardisosa, toisin sanoen hyvin pieni osa eletystä elämästä…Sillä mihin muistiraukka oikeastaan pystyy? Se pystyy säilyttämään menneisyydestä surkean pienen osasen eikä kukaan tiedä, miksi juuri sen eikä mitään muuta, sillä valinta tapahtuu kunkin ihmisen sisimmässä salaperäisesti, tahdon ja kiinnostuksen ulkopuolella."

En ole Kunderan kanssa täysin samaa mieltä tuosta viimeisestä kohdasta. Kyllä kiinnostus auttaa muistia säilyttämään asioita. Kiinnostus ja voimakkaat tunteet. Kun tunteet heikkenevät, muistaminen heikkenee myös. Olen huomannut sen unista, mitä suurempi tunnelataus unessa, sitä paremmin sen muistaa herättyään. Minua hämmästyttää alitajunnan kyky säilöä tapahtumien yksityiskohtia. Ne tulevat usein unissa esiin. Yksityiskohta on kuin langanpää, kun siihen tarttuu, jokin ammoin unohtunut tapahtuma palautuu muistiin. Freudia vähän muunnellakseni: unet ovat kuninkaantie menneisyyteen.

Perun aikaisemmin kirjoittamaani hieman. Kunderan kirjan kahdesta seksikohtauksesta toinen ei ollut turha, koska sen yhteydessä Kundera kiinnittää huomiota kielen merkitykseen. Hänen miespuolinen päähenkilönsä Josef tulee kahdenkymmenen emigranttivuoden jälkeen käymään Tšekissä. Kirjan lopussa hän menee sänkyyn naisen kanssa, joka on, kuten hänkin, emigrantti: "Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen Josef kuulee tšekinkieliset rivot sanat ja kiihottuu rajummin kuin koskaan tästä maasta lähdettyään, sillä rivoilla, likaisilla, hävyttömillä sanoilla ei ole häneen vaikutusta muuten kuin äidinkielellä (Ithakan kielellä) lausuttuina, koska kielen syvien juurien kautta hän yhdistyy sukupolvien ja taas sukupolvien kiihottumiseen."

Kundera sanoo tuossa jotain hyvin tärkeätä. Emigrantti on juureton siksi että hänellä ei ole enää yhteyttä omaan kieleensä. Olisin toivonut, että hän olisi kirjoittanut enemmän omasta suhteestaan kieleen. Miltä tuntuu kun kirjailija menetettyään kieliympäristönsä kahdeksikymmeneksi vuodeksi, tulee käymään ja kuulee omaa kieltään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joka paikassa, sängyssäkin. Eikö ei se ole suuri riemu korville? Hän kirjoita kielestä kovin paljon, koska hänen tarinansa henkilöt eivät ole kirjailijoita. Voi olla, että hänen suhteensa tšekinkieleen on monimutkaisempi kuin kirjan henkilöiden. Hänhän hylkäsi sen, rupesi kirjoittamaan ranskankielellä, ja menetti samalla jotain ominaislaadustaan. Toisin kuin Samuel Beckett, joka löysi oman äänensä vasta vaihdettuaan kielen englannista ranskaksi. (Kirjoitettu 5.12.2002)

Milan Kunderasta lisää englanniksi täällä.

Venäjän seksikkäin mies

2011-11-07T13:36:00.000+02:00

Viime yönä Putin steppasi teatterin suurella näyttämöllä Moskovassa. Hän oli työntänyt päänsä Marilyn Monroen pään sisälle. Pää oli tehty vaaleanpunaisesta muovista. Putin oli järjestänyt tilaisuuden Venäjän nuorille. Lahjoja virtasi liukuhihnaa pitkin näyttämön takaa - pieniä sähköjunia, joista Putin piti silminnähtävän paljon!

Alitajuntani on poliittisesti valveutunut, koska se kommentoi aina silloin tällöin maailmanpolitiikkaa, ja joskus myös Suomenkin politiikkaa. Eilisiltana kuulin telkkariuutista lyhyen pätkän Venäjällä suosittua Putin-laulua. Laulajia, kahta nuorta naista haastateltiin. He kiistivät että laulu olisi henkilöpalvontaa, mutta kehuivat samaan hengenvetoon Putinia, hänen urheilullisuuttaan ja terveitä elämäntapojaan. Hänestä on tullut ihanne osalle nuorisoa.

Kun elokuussa kävin Udmurtian matkan yhteydessä Moskovassa, kuulin Putin- nuorten tempauksista postmodernistisia kirjailijoita: Viktor Pelevia, Vladimir Sorokinia ja Viktor Jerofejevia vastaan. Heinäkuussa Putin-nuoret olivat polttaneen heidän kirjojaan Bolshoi-teatterin edessä. He olivat värvänneet paikalle sotaveteraaneja, jotka repivät Sorokinin kirjan Sininen ihra, viskasivat silpun vessan pönttöön ja heittivät päälle klooria. Sitten Putin-nuoret ja sotaveteraanit marssivat Tšehovin patsaalle pyytämään tältä anteeksi Venäjän nykykirjallisuuden surkeaa tilaa. Hyökkäys kirjailijoita vastaan kannatti. Se takasi Putin-nuorille kohojulkisuuden, jota he eivät olleet saavuttaneet hajottamalla adventistien ja baptistien kokouksia maaseudulla. Nyt jokainen venäläinen keskiverto telkkarin katsoja ja lehden lukija tietää, mitä tavoitteita Putin-nuorilla on. He haluavat siivota Venäjän saastasta. Heidän asunaan on talonmiehen haalarit, rekvisiittaan kuuluu myös luuta ja kiiltävä lapio olalla. (Kirjoitettu 15.9.2002)

Putin ja Moskovan kaappaustragedia

Keskiviikkoiltana 23.10.2002 tšetšeenisissit kaappasivat Melnikovan kadun musiikkiteatterin kesken Nord-Ost -musikaalin esityksen ja ottivat panttivangeiksi esitystä katsomassa olleet noin 800 ihmistä.

Perjantaina 25.10. Tiedotusvälineissä kerrotaan, että tšetšeenikaappaajat vaativat sodan lopettamista viikon sisällä. Putin sanoo televisiohaastattelussa, että tšetšeenien kaappaamien ihmisten turvaaminen on pääasia ja että hän on valmis mihin tahansa tapaamiseen tšetšeenikapinallisten kanssa. Mutta kuinkas kävikään!

Lauantaina 26.10. ennen aamun sarastusta Venäjän armeijan erikoisjoukot tekivät yllätyshyökkäyksen teatteriin ja tappoivat tšetšeenit. Sairaaloihin vietiin satoja panttivankeja, osa heistä oli kuollut sairaalaan tuotaessa. Lääkärit olivat ihmeissään, mitä on tapahtunut kun ei heissä näy luodin reikiä. Viranomaiset selittivät, että he olivat niin heikkokuntoisia että kuolivat sydänkohtaukseen. Myöhemmin kävi ilmi että he olivat kuolleet myrkkykaasuun. Viranomaiset eivät kertoneet mitä kaasua oli käytetty. Tieto olisi helpottanut lääkärien pelastustyötä. Tyypillistä venäläistä tiedotustoimintaa! He vaikenivat, kun Tšernobyl räjähti. He vaikenivat, kun Kursk upposi. He ovat salailun mestareita. Miten he aina onnistuvatkin epäonnistumaan niin täydellisesti - kuten taas tässä teatterikaappauksenkin tiedottamisessa, kun uhreja ei ollutkaan kymmenen vaan satakymmenen, ja lukumäärä kasvaa kaiken aikaa!

Putin sanoi televisiohaastattelussa: "Me näytimme, ettei Venäjää voi panna polvilleen". Viis siitä että yli sata panttivankia menehtyi myrkkykaasuun, Venäjän mittakaavassa uhrien määrä on vähäinen. Tärkeintä oli ettei Venäjää nöyryytetä. Niin puhuu vallan ääni. Totta kai hän pyysi anteeksi, poliitikko kun on: "Kaikkien pelastaminen oli mahdotonta. Me pyydämme anteeksiantoa. Antaa heidän muistonsa yhdistää meidät." Miltä tuollainen puhe kuulostaa omaisista, kun lehtitietojen mukaan kaappaajat olivat päässeet jo sopimukseen Kremlin kanssa. Vaikea uskoa, etteikö Kreml olisi antanut erikoisjoukoille käskyä hyökätä. Tiedotusvälineiden mukaan Venäjän johto pelkäsi yleisen mielipiteen kääntyvän sodan vastaiseksi. Ongelma(?), siis kaappaus piti hoitaa nopeasti ihmishengistä piittaamatta.

Maanantaina 27.10 kansallisena surupäivinä Putin sanoi, että hän antaa Venäjän armeijalle aiempaa laajemmat oikeudet iskeä terroristeiksi epäiltyjä vastaan. Näyttöä ei siis tarvitse olla, pelkkä epäily riittää. Tämä alkaa muistuttaa Neuvostoliiton aikoja.

(Kirjoitettu 2.11.2002)

Anna Politkovskaja ja Putin

Kun istuin iltaa Marco Polossa PENiläisten ja Anna Politkovskajan kanssa, hän kertoi että Venäjän naisten mielestä ylivoimaisesti seksikkäin mies on Vladimir Putin. Onpa heillä omituinen maku, minä ihmettelin. Putinilla on kylmät silmät ja ilmeettömät kasvot eikä hänessä ole seksikkään miehen charmia. Mutta valta tekee miehestä kuin miehestä seksikkään. Kuten myös naisesta. Katariina Suurella pyöri ympärillä rakastajia ties kuinka paljon.

Naiset ihailevat Putinia, koska hän ei ryyppää, mikä on harvinainen ominaisuus venäläisessä miehessä. Näyttää siltä kuin meidän Tarja Halosemmekin ihailee häntä. Telkkarikuvien perusteella heidän suhteensa on lämmin, se on edennyt sinutteluasteelle. Ei sinuttelu ole venäläisten keskuudessa yhtä yleistä kuin meillä. Täytyy olla hyvä tuttava ennen kuin voi sinutella. Ranskassa on sama juttu. Jos kerran Halonen on niin hyvää pataa Putinin kanssa, niin miksei neuvo miestä lopettamaan turhaa verenvuodatusta.

Anna Politkoskvaja sanoi Putinia pyöveliksi Suomen television uutisissa. Entiseen aikaan sellaisesta lausunnosta olisi pää pudonnut, ja pienin rangaistus olisi ollut 25 vuotta pakkotyötä Siperiassa. Tämänpäiväisessä Hesarissa hän sanoo, kun haastattelija kysyy häneltä, pelkääkö hän: "Tietenkin, mutta mitä sitten. Ei ole enää paluuta, en voi suostua kompromisseihin, vaikka viimeksi minua on kiristetty Nord Ostin (Moskovan teatteritragedian) tapahtumien jälkeen allekirjoittamaan viranomaisten vääriä tietoja."

Saa nähdä kuinka kauan kansainvälinen maine suojelee häntä. Ei Venäjällä ihmishenki ole minkään arvoinen, Ja sen osoitti Dubrovka-teatterin tragedia, jossa ainakin 120 ihmistä menetti henkensä, kun Putin ei osannut hoitaa tilannetta oikein. Sen jälkeen tshetsheenien murhaaminen on kiihtynyt. Ei mahdu minun järkeeni, mitä seksikästä on pyövelissä.

(Kirjoitettu 15.12.2002)

Jälkikirjoitus 7.11.2011

Anna Politkovskaja murhattiin kotitalonsa hissiin 7. lokakuuta 2006. Poliittista murhaa ei ole vieläkään selvitetty. Viimeisin epäilty on 24.8.2011 pidätetty eläkkeellä oleva korkea-arvoinen poliisiupseeri Moskovasta. ( Wikipedian tieto)

Udmurtian matkan jälkeen

2011-11-05T21:26:00.000+02:00

Iževskin asemalla, kuvassa eturivissä vasemmalta: Tiina Pystynen, Merja Virolainen, Ljudmila Kirillova (udmurtilainen tutkija), Anita Konkka. Takarivissä Kari Sallamaa ja Viktor Šibakov (udmurtilainen kirjallisuudentutkija ja etnofuturisti). Kuvan otti Jukka Mallinen. Professori Sallamaalla on pitkä käsi.

Kolme viikkoa sitten lähdin suomalais-ugrilaiseen kirjailijakonferenssiin Udmurtiaan. Harva edes tietää missä sellainen maa on. Se on noin 1200 kilometriä Moskovasta itään. Siellä asui ennen votjakkeja, meidän kielisukulaisiamme. Tšaikovski syntyi ja eli kahdeksan ensimmäistä vuottaan siellä. Sen pääkaupungissa Iževskissa tuotetaan Kalashnikov-konetuliaseita (Udmurtian lahja maailmalle!) Pääkaupungissa oli rumia neuvostohenkisiä talokolosseja. Löysin vain yhden terassin, siellä istui nuorisoa kaljaa juomassa ja pöytien välissä juoksi kaksi punasilmäistä kania.

Saranskissa, Mordvan pääkaupungissa, jossa kävin kaksi vuotta sitten, terasseja oli enemmän. Jokaisella terassilla istui kaksi aseistettua miliisiä pitämässä vahtia. Kysyin paikalliselta oppaalta, mistä se johtuu. Hän selitti, että ryöstöjä tapahtuu paljon, koska ihmiset ovat niin köyhiä.

Iževskissä ihmiset tulevat paremmin toimeen. He saavat palkkansa ruplina Kalashnikov-tehtaalla, koska aseet käyvät maailmalla hyvin kaupaksi. Mutta monissa muissa tuotantolaitoksissa palkka maksetaan tuotteina, joita työntekijät myyvät saadakseen ruplia.

Matkalla Tšaikovski-museoon näin tien vieressä pitkän rivin miehiä ja naisia jotka myivät pörröisiä kapineita, muistuttivat magneettisia pölyhuiskuja. Niitä he ojentelivat pitkän kepin varressa kohti autoja. Kauppa kävi huonosti, kukaan ei pysähtynyt ostamaan pölyhuiskaa. Me kiisimme ohitse miliisisaattueessa, sellainen on tapana Venäjällä, kun sinne tulee arvovieraita, kuten kirjailijoita. Ei se ollut miellyttävää matkan tekoa. Miliisit kaahasivat hullun lailla meidän edellämme raivaten tietä auki. Ne ajoivat pitkin vastaantulijoiden kaistaa myös mäissä ja mutkissa ja sireeni ulvahteli kuin susi. Tuntui siltä, että Venäjällä kaikki kaahaavat, eivät vain miliisit. Minä puristin penkin laitaa ja ajattelin, että hyvä jos hengissä tästä matkasta selvitään.

Tuli mieleen että Venäjällä tapahtuvat isot onnettomuudet yleensä elokuussa. Kaksi vuotta sitten kun olin Moskovassa Ostakinon televisiotorni paloi ja vähän sitä ennen upposi Kursk. Näin mielessäni sanomalehtien otsikot: "Kolmekymmentä kirjailijaa kuoli liikenneonnettomuudessa Udmurtissa." No, jos niin olisi käynyt, enpä olisi ollut lukemassa niitä otsikoista. (Kirjoitettu 5.9. 2002)

Venäjän valtionpankki Iževskissä. Lenin seisoo sen edessä

"pumaska" kädessä ja katsoo pääovesta sisään.

Muistiinpanoja matkapäiväkirjasta ( ei julkaistu aikaisemmin)

Seitsemännen suomalais-ugrilaisen kirjallisuuskonferenssin erikoinen teemayhdistelmä: Globalisaatio ja huumori. Globalisaatiosta ei ole paljon huumoria löytynyt tähän mennessä. Nenetseillä ja hanti-manseilla on kokemuksia globalisaatiosta ajalta jolloin öljy- ja kaasutulot tuloutettiin kokonaan Moskovaan. Tietävät mitä se käytännössä merkitsee. Puheenvuoroja konferenssissa:

Mies jostain puhuu globalisaatiosta, kysyy missä lukijat ovat. Ne ovat kadonneet. Haukkuu farkut, pitsat, coca-colan.
Selkuppi sanoo, että elämän olosuhteet on tuhottu, ympäristökatastrofi on tosiasia. Demokratia on luonut vain suuria puutteita.
Viktor Šibakov sanoo, että globalisaatio on peruuttamaton prosessi. Se on nykyisyyden konteksti. Se ei tuo hyötyä. Se tuo katastrofeja.
Mies Marinmaalta sanoo, että vaarana on isovenäläisen nationalismin nousu, kansallinen itseriittoisuus ja messiaaniset asenteet. Merkkejä siitä on on nähtävissä Putinin Venäjällä. Nationalistit syyttävät herkästi pienempiä kansoja nationalismista. "Olemme huolisamme monen etnisen ja myös venäläisen kirjailijan tilanteesta. Kansalliskiihkon nousu Meri Elissä huolestuttaa. Se uhkaa marilaista kansallista kulttuuria," hän sanoo lopuksi.
Nainen Komista puhuu komilaisen proosan nykytendensseistä. Hän sanoo, että itsemurha ja väkivaltaionen kuolema ovat aiheina Komin nykykirjallisuudessa. Toivottomuus ekokatastrofin takia. Maailman kuolema, sankarin kuolema. Kysymys on koko sivilisaation kuolemasta.
Tšuvassi puhuu kieli-imperialismista. Ensin oli väkivaltainen islamismi, sitten kristillistäminen ja sen jälkeen kommunismi. Oma kieli murskaantui niiden jalkoihin.
Arvo Valton, virolainen kirjailija ja suomalais-ugrilaisen kirjailijaliiton puheenjohtaja puhuu huumorista. Hän sanoo että huumori on vakava asia. Että suomalaiset ja virolaiset eivät ymmärrä toistensa huumoria, vaikka kielet ovat lähisukulaisia. Suomalaisten huumori on hyväntahtoista, virolaisten ilkeätä. Hänen mukaansa on huumori on vieraasta suurille aiheille, kuten globalisaatiolle. Hän pyytää meitä suhtautumaan huumorilla globalisaatioon.

Udmurtian mytologiasta opin että maailma lepää suuren härän päällä. Lähde on härän silmä.Härkä katselee, miten ihmiset elävät.

Suomalainen delegaatio Moskovassa. Vasemmalta oikealle Jukka Mallinen, Anita Konkka, Merja Virolainen, KariSallamaa. ( Kuvan otti Tiina Pystynen) Käytiin syömässä tsetseeniravintolassa ja kyläiltiin kirjailija ViktorJerofejevin luona. Hän kertoi millaisessa puristuksessapostmodernit kirjailijat elävät Putinin Venäjällä.

Penelopen työtä

2011-11-03T14:10:00.000+02:00

Joseph Wright of Derby. Penelope Unraveling Her Web. 1783-1784. (Getty Museum).

Kirjan tekeminen on Penelopen työtä. Minkä yhtenä päivänä saa aikaan, sen seuraavana päivänä purkaa. Penelope purki yöllä kankaansa. Vai mitä hän kutoi? Tuskin räsymattoja. Muistan miten paljon tein purkutöitä Hullun taivaassa - romaanin kanssa. Kun se lopulta oli lukijan käsissä, se näytti siltä kuin se olisi spontaanisti syntynyt. Joskus lukijoilla on harhakuva, että kirjojen tekeminen on helppoa ja että niitä voi ruveta väsäämään sitten kun on eläkkeellä. Lukeminen voi olla helppoa, mutta ei kirjoittaminen. Miten Georges Simenon sanoikaan: "kirjoittaminen ei ole ammatti, se on onnettomuus." ( Kirjoitettu 6.6.2002).

Jälkihuomsatus olin aloittanut Unennäkijän muistelmien kirjoittamisen, mutta työ ei sujunut. Yritin kirjoittaa fiktiotaa, mutta alitajunta ei suostunut romaanille.

Ääniharjoituksia

2011-11-02T20:47:00.001+02:00

Katutaidetta Pariisista.

Herää tuntia tai puolta tuntia aikaisemmin, älä lue sanomalehteä, älä puhu, älä syö. Ota ja kirjoita mitä mieleen tulee niin kauan kun voit, neuvoo ensimmäinen ja ainoa kirjoittamisen opettajani Dorothea Brande. Noudatin hänen neuvoaan Ravennassa ja se tuotti hyvää hedelmää. En pukeutunut, en noussut sängystä ennen kello yhtätoista. Silloin koneeni oli pieni ja kevyt. Nykyinen sylimikro on kurja kone. Se kuumenee niin ettei sitä voi pitää sylissä kovin kauan. Viime talvena Uzèsissa keksin laittaa sen alle tyynyn, mutta silti se oli ikävä vuodekumppani, liian iso, liian kulmikas. Sen kanssa ei syntynyt kirjaa.

Kun kirjoittaa sängyssä pitkällään mustekynällä muistikirjaan, on se vaara että nukahtaa kesken kaiken. Mitenkähän psykoanalyysipotilas pysyy hereillä sohvalla maatessaan? Ehkä analyytikko kysyy häneltä jotain epämiellyttävää aina kun hänen ajatuksensa ja äänensä alkaa puurotua ja katkeilla. Sillä työthän sohvalle on tultu tekemään eikä nukkumaan. Aamukirjoitukset ovat ääniharjoituksia. Samanlaista äänen avaamista, jota laulaja harjoittaa.

Sanoja voi tietysti suoltaa paperille tai tietokoneelle, mutta mitä sitten jos kirjoituksessa ei ole sisältöä eikä merkitystä? Ihminen tunteineen puuttuu sanojen takaa. On vain mekaanisesti kirjoittava käsi, kirjaimia naputtelevat sormet. L. Onerva kirjoitti 100.000 runoa. Niitä ei voi julkaista. Ne ovat runonnäköisiä, mutta niissä ei sisältöä. Ne olivat mekaanista muodon toistamista. Onerva kirjoitti kuin kone joka päivä, mutta hänen tunne-elämänsä oli kuollut. Ehkä se kuoli niiden vuosien aikana, jolloin hän Nikkilään unohdettuna. Ehkä se oli liuennut runsaaseen alkoholinkäyttöön jo ennen Nikkilään joutumista. Jos on juoppo runoilija, pitää osata kuolla nuorena kuten Eino Leino tai Pentti Saarikoski, pitää osata kuolla ennen kuin alkoholi on syövyttänyt tunne-elämän puhki. Onerva ei osannut. Kurja vanhuus hänen kaltaiselleen naiselle, jota oli nuorena juhlittu paheiden papittarena. Runoilijana hän jäi Eino Leinon varjoon. Naiskirjailijat jäivät entisinä aikoina mieskirjailijoiden varjoon, ja vielä 60-luvullakin. ( Kirjoitettu 22.5. 2002)

Identiteetin raja-alueita

2011-10-29T18:08:00.000+03:00

Kadunkulma Pariisissa

24.4.2002

Lainasin Magrisin Mikrokosmoksia viime viikolla kirjastosta, koska olin lukenut hänen Tonavansa ja pitänyt siitä paljon. Se oli sellainen kirja, jota teki mieli alleviivailla, mutta ei kirjaston kirjoja voi mennä alleviivaamaan, jotkut tosin tekevät sitä, mikä on todella ärsyttävää. Ei minua huvita lukea jonkun tuntemattoman ihmisen mieltymyksiä. Mikrokosmoksia taitaa olla samanlainen kirja. Olen lukenut vain 17 sivua ja heti tekee mieli alleviivata seuraava kohta:

"Kahvilassa istuessa ollaan matkalla; kuin junassa, hotellissa ja kadulla, mukana niukalti omaisuutta, mihinkään ei voi jättää omaa turhamaista jälkeään, ei olla ketään. Tuohon tuttuun anonyymiyteen voi sulautua, heittää yltään minuuden kuin kuoren".

Juuri siksi pidän kahviloista, hotelleista, vieraiden kaupunkien kaduista. Mutta en ole varma voiko minuutta heittää yltään. Ehkä Magris tarkoittaa identiteettiä, johon kuuluu nimi, kotipaikka, ammatti, syntymäpaikka. Jukka Petäjä sanoi arvostelussaan, että "Magris pohtii kirjassaan oivaltavasti raja-alueen identiteettiä ja identiteetin raja-alueita".

Minuus seuraa mukana istui missä kahvilassa ja maankolkassa tahansa. Minä on se joka katselee kahvilassa ihmisiä, lukee lehteä, kirjoittaa muistikirjaa. Löysin muuten Pariisin muistikirjani yli kymmenen vuoden takaa. Pitäisi siirtää se tietokoneelle, jos vain ehtisi jossain välissä. Puutarhatyöt, pyöräily, lukeminen ja nettipäiväkirja vievät aikaa. Kunpa kirjoittaisin romaania yhtä ahkerasti kuin kirjoitan yö- ja päiväkirjaa.

Identiteettiongelma

Minua kiinnostavat identiteetin raja-alueet (unet, matkat ja netti) ja raja-alueiden identiteetti ( inkerinsuomalaiset). Hatsinassa olisi toukokuun lopulla kirjallisuusseminaari, jonka yhtenä teemana on inkerinsuomalaisten identiteetti, mutta kutsu seminaariin tuli liian myöhään. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Pen-klubin matkalle Moskovan taakse, Vladimiriin jossa kuvattiin Tarkovskin elokuva Andrei Rublev.

Ruotsalaiselle Unni Drouggelle kehittyi identiteettiongelma. Hän halusi kirjailijaksi, mutta joutui taloudellisen ongelman eteen, kun jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi: "Tarvitsin töitä ja halusin sellaista valtaa, jota ei pystytä ottamaan minulta pois. Tiesin median mekaniikan ja sen kiinnostuksen raflaaviin asioihin. Niinpä päätin pukeutua ja puhua kuin bitch."

Mutta Unni joutui ojasta allikkoon: " Mitä tahansa tein tai yrtin olla tekemättä, minusta saatiin kirjoitettua jotain mistä en tunnistanut itseäni." Siinä se. Hänellä ei ollut valtaa omaan julkisuuskuvaansa. Siis kannattaako luoda identiteettiä, jota ei pysty tunnistamaan omakseen. Unni Drougge on kirjoittanut Hella H:n tunnustukset, jossa kertoo 43-vuotiaan naisen ja 13-vuotiaan pojan seksisuhteesta. Raflaava aihe! Taas kerran tuli todistetuksi median kiinnostus raflaaviin aiheisiin. Hesari on omistanut puolet kulttuurisivusta Unnille ja hänen tunnustuksilleen. Kuvassa on kaunis vaalea nainen, joka näyttää ikäistään nuoremmalta (hän on 45-vuotias). Ehkä kuva on hänen nuoruusvuosiltaan.

Metafyysinen kabaree

2011-10-28T16:37:00.006+03:00

Pariisin katutaidetta St. Martin -kanavan rannalta 2010.

30.4.2002

Kuskasin vadelmapensaille kottikärryillä kompostimultaa. Haluan että pensaat kukoistavat kesällä, haluan paljon vadelmia! Kylläpä kottikärryjen työntäminen multalastissa( varsinkin kun kumipyörässä ei ollut ilmaa) otti harteille. Puutarhassa on ollut niin paljon töitä, että en ole ehtinyt pariin päivään kirjoittaa muuta kuin yökirjaa.

Rupesin lukemaan illalla Metafyysistä kabareeta. Pieni punainen kirja, joka kertoo Beba Mazeppon rakkaudesta. Beba antaa pariisilaisessa kabareessa näytöksiä täydellisestä orgasmista Hän on neitsyt jolla ei ole immenkalvoa, mutta hänellä on kaksi klitorista.. Ehkä uni otti vaikutteensa kirjasta. Kirjoittaja on puolalainen Manuela Gretkowska. Voi olla että kirja vaikutti unimaailmaan, koska vierailin yöllä ranskalaisessa bordellissa.

Mikä oli minun paikkani bordellissa? Olinko kärpänen katossa? Vai kissa pöydällä? Miehen ja naisen seksuaalinen toiminta ei kiihottanut minua, en nähnyt mitä he tekivät mustan sänkyverhon takana enkä kuullut rakastelun ääniä, mutta kuulin heidän puheensa ja rääkäisyt naapurihuoneesta. Minä olin tarkkailija, en kovin utelias, pikemminkin välinpitämätön, ei se minua koskettanut, mitä bordellissa tapahtui Mies oli ensikertalainen, vaalea nuori, ehkä saksalainen, nainen tumma ja kaita ranskatar, jolla oli sellainen ongelma, että hän ei pystynyt nukkumaan öisin. Hänen yönsä olivat olleet kauhua täynnä ennen kuin hän ryhtyi yötyöläiseksi. Mies kysyi, missä on vessa. Nainen neuvoi. Naisen nimi taisi olla Lily. Hän ei ollut mikään liljankukka, hento valkoinen. Hän vaikutti pariisittarelta.

Ehkä hän oli minun sivupersoonani. Mutta en silti tiedä miksi hän ei uskalla nukkua öisin. On varmaankin epämukavaa olla huora, eivät kaikki miehet ole yhtä miellyttäviä, yhtä puhtaan viattomia kuin hänen tämänöinen asiakkaansa, joka rakastuu häneen siksi, että pääsee elämänsä ensimmäisen kerran sänkyyn naisen kanssa. Nainen ei rakastu. Hän ei pysty siihen tunteisiin. Hänelle on tapahtunut jotain. Ehkä hän potee aleksitymiaa. Pihalla alkaa laulaa mustarastas. Tämä ei ole unta. Linnut laulavat harvoin unessa. Siitä harvinainen kevät, että ei romaania eikä romanssia tänä vuonna. Koivut ovat nyt kauneimmillaan, hennon vihreät kuin hunnutetut morsiamet. Kevät menee nopeasti ohi, vain talvi on pitkä ja hidas.

Heräsin siihen että Nestori ajoi Nooran pois vierestäni ja hyppäsi sitten lipaston päälle, yritti kääntää käpälällä peiliä ja katsoa sen taakse. Peili kolisi seinää vasten. Nestori on nyt vasta huomannut, että peilissä on kissa. Entinen kissa Tsita saattoi istua tunninkin peilin edessä ihailemassa itseään pää kenossa, mutta se ei yrittänyt kaivaa itseään esiin peilin takaa.

Päivän aforismi: "Runous ja elokuvat ovat taidemuoto, jossa ratkaisevaa on totuuden tarkkuus." (Werner Herzog, elokuvaohjaaja)

Miksi minusta tuli kirjailija

2011-10-27T22:59:00.000+03:00

"Kirjainkoneita" 2010, tekijä Tuula Ravi
Hyllygalleria Hyvinpieni Richardinkadun kirjastossa.

"Jokainen kirjoittaja on jollain tavalla havoittunut ihminen. Kirjoittaminen on vähän kuin sairaus. Niinpä sitä ei voi oppia, eikä kirjoittajan uraa myöskään kananta tavoitella. Huonoja puolia on niin paljon taloudellsiesta epävarmuudesta siihen havaintoon, että paiskoo päivän toisensa jälkeen töitä vain huomatakseen, ettei vieläkään saanut mitään kunnollista aikaan," sanoo Paul Auster (Parnasso 5/2011).

24.4.2002

Anna, yhdeksännen luokan oppilas, lähetti eilen sähköpostia. Hän kirjoitti pitävänsä ylihuomenna esitelmän kahdesta kirjastani (Hullun taivaassa ja Rakkaus, kestävä kiusaus) ja halusi vähän taustatietoja. Hän kysyi: "Miksi teistä tuli kirjailija. Mikä "viehätysvoima" kirjoittamisella on että te kirjoitatte koko ajan? Miksi te kirjoitatte monissa kirjoissa unista?" Hyviä kysymyksiä. Kukaan aikuinen ei sellaisia ole osannut kysyäkään. Poltin tupakan, mietin ja vastasin välittömästi, koska hänen esitelmänsä on niin pian:

Ensinnäkin: Luulen, että se on geeneissä. Isäni suvussa on paljon kirjoittavia ihmisiä. Isäni Juhani Konkka oli kirjailija ja kääntäjä. Hänen isänsä ( minun isoisäni) kirjoitti Neva-lehteen, joka ilmestyi Pietarissa 1900-luvun alussa pieniä pakinoita. Tätini Unelma Konkka on runoilija ja kansanrunouden tutkija, serkkuni Arvi Perttu (Unelman poika) on kirjailija. Isäni veli, sodassa kuollut Urho kirjoitti ja julkaisi runoja, tätini Saima kirjoitti satuja. Äitini oli taidemaalari, murrosikäisenä minäkin maalasin öljyväreillä, mutta kirjoittaminen veti minua kuitenkin enemmän.

Toiseksi: Olin intohimoinen lukija jo lapsena, osaksi siitä syystä että olin yksinäinen lapsi. minulla oli kyllä kaksi veljeä, mutta ei samanikäisiä tyttöystäviä. Olen kuvannut lapsuuttani kirjassa Tytär, joka on aika synkkä kirja. Olin satujen kertoja, meillä oli kansakoulussa - nykyisellä ala-asteella - niin sanottu vapaan esiintymisen tunti kerran viikossa. Oppilaat saivat esittää mitä halusivat. Minä kerroin aina jonkun sadun, jonka olin itse keksinyt. Olin muuten ujo ja hiljainen alaluokilla, mutta satuja kertoessani ikään kuin unohdin itseni ja vapauduin. 9-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen satuni ja lähetin sen Lasten maailma -lehteen, jonka päätoimittaja oli Markus-setä ( hän piti radiossa legendaarisia Lasten tunteja) Satuni julkaistiin nimimerkillä Nuhanenä ja minä olin ikionnellinen. Silloin tiesin, että minusta tulee isona kirjailija.

Kolmanneksi: Olen joskus ihmetellyt itsekin, miksi minusta tuli kirjailija, koska suhteeni kieleen oli niin vaikea. Minulla oli luki-häiriö, sitä sanottiin ennen sanasokeudeksi. Luin ja kirjoitin sanat väärin - teen sitä vieläkin (onneksi tietokoneessa on oikolukuohjelma!) Kaiken lisäksi minulla oli dysfasia, se tarkoittaa että hahmotan väärin puhuttua kieltä. Kun olin lapsi, vanhempani luulivat että minulla on korvissa jotain vikaa ja veivät minut korvalääkäriin, mutta ei niistä mitään vikaa löytynyt. Minun oli vaikea oppia puhumaan, opin vasta 3-vuotiaana. Luultavasti en selviäisi ylioppilaskirjoituksissa kuullun ymmärtämiskokeesta, onneksi niitä ei kokeita ollut silloin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Esimerkiksi puhuttua ranskankieltä en ymmärrä, mutta pystyn lukemaan kirjallisuutta sillä kielellä.

Neljänneksi: En ole varma, mutta luultavasti kirjoittamisesta on tullut minulle tapa elää sen takia, että puhuminen oli niin vaikeata lapsena ja nuorena - olin myös yhdessä vaiheessa änkyttäjä. Nykyään puhun kyllä ihan sujuvasti , mutta en vieläkään puhu mielelläni puhelimessa, vaan kirjoitan mieluummin sähköposteja. Siksi minulla on niin sanottuja virtuaaliystäviä eri puolella maailmaa. Olisin ollut onnellinen nuorena, jos silloin olisi ollut tietokoneet ja nettiyhteydet ja koko jännittävä kyberavaruus, jossa olisin voinut seikkailla.

Unista: Kiinnostuin unista jo lukioluokilla, noin 16-17 -vuotiaana. Minusta ne olivat jännittäviä ja ihmeellisiä, ja halusin kiihkeästi oppia tuntemaan unimaailmaa. Luin freudilaisia ja jungilaisia uniteorioita ja rupesin kirjoittamaan unia muistiin. Myöhemmin ajattelin, että niistä voisi tehdä tarinoita. Lähetin tarinat kustantajalle ja sieltä sain vastauksen:" Nämä tarinat ovat aivan liian kafkalaisia". En ole sen jälkeen yrittänyt tehdä unitarinoita, mutta kirjoitan niitä edelleen muistiin ns. "yökirjaan". Olen julkaissut yhden unikirjan, jossa on omia uniani selityksineen. Sen nimi on Nainen unen peilissä. Minua viehättää unissa eniten niiden yllätyksellisyys. En ikinä pystyisi päivätajunnassani keksimään sellaisia mielikuvituksellisia juttuja, joita näen unissa. Mitä hurjempi juttu, sitä tyytyväisempi olen aamulla. Mutta joskus on kausia, jolloin en pysty muistamaan yhtään unta, kun herään. Silloin minusta tuntuu, että yö on mennyt hukkaan, koska ei ole tapahtunut mitään omituista.

Alitajunta työskentelee

2011-10-25T21:02:00.001+03:00

Ninni kirjoituspöydällä.

9.4.2002

Ovatko unet fiktiota vai totta?

Sirkka saneli ehdot, millainen kirja minun on kirjoitettava, että saisin/ voisin jatkaa Tammen kirjailijana. Kirjassa ei saa olla ironiaa, siinä pitää olla selvä teema ja minun on kirjoitettava joulusta. Viimeinen ehto pani arvelemaan, että onkohan tuo totta. Tämä tapahtui viime yönä, ja oli unta. Kun luen vanhoja päiväkirjoja en ole aina varma mikä on unta mikä totta, koska en ole merkinnyt unia niin että ne erottuisivat ns. todellisista tapahtumista. Siitä syntyy jännä epävarmuuden vaikutelma. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa seuraava romaani samalla tavalla. Häivyttää unen ja todellisuuden raja joissakin kohdissa. Sopisi siihen romaaniin.

Kirjan tekeminen rassaa unitajuntaa. Aloittaminen pelottaa, olen aloittanut monta kertaa, pieniä aloituksia, kuin pistäisi varpaansa kylmään veteen ja vetäisi sen äkkiä pois. Nyt pitää vain uskaltaa hypätä, vaikkei tiedä miten käy, kolhiiko sitä itsensä pahastikin kiveen.

Paternoster-pelko, edelleen totta? Viime yönä jouduin hyppäämään paternosterista päästäkseni kotiin Lönnrotinkadulle. Oli kolme vaihtoehtoa: nousta hissillä, portaita pitkin tai paternosterilla. Esko valitsi paternosterin, koska se oli nopein.

Kun olin Postisäätöpankissa töissä postisiirtoja laskemassa, mikä oli siihen aikaan vielä käsityötä vanhanaikaisen veivattavan laskukoneen kanssa, siellä oli Paternoster-hissi, jota en uskaltanut käyttää. Olin kai kerran kokeillut ja jännittänyt hirveästi että osaanko hypätä ulos oikean kerroksen kohdalla. Toista kertaa en (muistaakseni) uskaltanut kokeilla, vana käytin portaita. Se oli semmoinen avohissi, melkein kuin ikiliikkuja. Ehkä se pysähtyi öisin.

Johtopäätös: viime yön unissa oli kysymys valinnoista. Kuka valitsee, mitä valitsee ja mitä uskallan tehdä. Uskalsin sanoa Sirkalle, että en kirjoita kirjaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, uskalsin jopa hypätä paternosterista. Hienoa!

Kun sielu mykistyy

2011-10-22T14:14:00.001+03:00

Miguel Branco, Untitled (Owl), 2007

Collection Mudam Luxembourg

6.4.2002

Luin edellisenä iltana Julia Kristevan kirjaa New Maladies of the Soul. Otteita sieltä täältä. Etsin kohtaa jossa hän kirjoitti sielun mykistymisestä: kun sielu ei pysty ilmaisemaan enää itseään ei kuvissa, ei symboleissa, ei kielen avulla, ei millään tavalla. Onko sielu silloin kuollut? Onko se olemassa, jos se ei kykene ilmaisemaan itseään?

Luin tapausselostuksen Didieristä, jonka kielestä oli katkennut yhteys tunteisiin. Hän puhui, mutta puheesta puuttui merkityssisältö, hän puhui kuin puherobotti, kieliopillisesti ja lauseopillisesti korrektia kieltä. Kristevan käsityksen mukaan sielu, joka on menettänyt kyvyn symboli-ilmaisuun alkaa ilmaista itseään ruumiin kautta - ruumis sairastuu. Didier-parka poti ihottumaa. Ja sehän sai minut kiinnostumaan hänestä. Vaikka sieluni ei ole ollut kuin hetkittäin ilmaisukyvytön - yleensä se on nähnyt paljon unia ja purkanut sillä tavoin ahdistuksia joita en ole pystynyt sanoittamaan. Ihottuman lisäksi olen potenut migreeniä, ja vuonna 1995 podin selkäsärkyä, sellaista ei ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen. Silloin suhde H:hon oli ajautunut pahaan kriisiin. Yritin päästä hänestä eroon mutta en päässyt. Tilanne oli hyvin hankala.

Kristevan mukana psykosomaattiset sairaudet ovat lisääntyneet siksi, että sielu on menettänyt ilmaisukykynsä. Luin Kristevaa siksi, että löysin vuoden 1996 päiväkirjasta merkinnän joka liittyi kieleen. Hän on pohtinut merkkikieltä paljon, oli muistaakseni semiootikko ennen kuin hänestä tuli psykoanalyytikko. Hän kirjoitti Didieristä: "linguistic signs were cut off from meaning, cut from his actions, and cut away from affect - they became ritualistic, empty, abstract signs." ( s. 18)

Didier näki unta, että hän kumartui ulos lapsuudenkotinsa ikkunasta. Hän tunsi itsensä sairaaksi, ehkä joku työnsi häntä ja hän putosi tyhjään tilaan. Hän tunsi intensiivistä ahdistusta, mikä sai hänet huutamaan pelosta. Äkkiä hän löysi itsensä peilin edestä ja näki peilikuvassa sisarensa kasvot. Tämä teki hänet levottomaksi ja hän heräsi. Hän kertoi unen neutraalilla äänellä, ilman tunteita.

Didierin uni teki vaikutuksen minun alitajuntaani ja sai yhden sielun sulun avautumaan. Niinpä kirjoitettu sana voi vaikuttaa vahvasit. Ei ole yhtään yhdentekevää, miten sanoja käyttää. Jos niillä on merkitys, ne saavat aikaan reaktion sielussa. Mutta sana ei voi koskettaa, ellei se synny tunteista. Tarkoitan todellisia tunteita, en paatosta enkä sentimentaalisuutta, tosin sekin voi vaikuttaa. Siksi poliitikkojen kieli niin harvoin on vaikuttavaa. He eivät puhu siitä mitä ovat itse kokeneet ja tunteneet.

Karhu-uni

Näin unta kuudesta karhusta, jotka nukkuivat metsätien varrella. Kävin niiden viereen makaamaan, niin että karhut olivat selkäni takana. Ne kaikki olivat ruskeita ja erikokoisia, eri-ikäisiä. Nuorin ja pienin karhu puraisi minua käteen ja takamukseen. Tajusin unessa, että karhut ovat vaarallisia, jos ne herätetään kesken unien. Heräsin lievästi ahdistuneena. Unessa tapahtui muutakin, mutta tämä karhukohtaus jäi voimakkaimmin mieleen.

Päivän aforismi

"In our minds we all have private museums, secret places for our mostvivid memories, imagination and dreams" - Doctor Hugo

Doctor Hugo is a painter, new media researcher and professor at the Royal Academy for Fine Arts in Antwerp, Belgium.

Identiteetti

2011-10-20T12:15:00.000+03:00

Juhani Konkka, inkeriläistaustainen kirjailija .

(Anja Konkan öljyvärimaalaus)

Alkuvuodesta 2002 mediassa oli paljon kirjoituksia inkeriläisistä. Asia koski minua, koska olen isän puolelta puoleksi inkeriläinen.

20.2.2002

Inkeriläiset paluumuuttajat

Kissa herätti kahdeksalta, oli jo valoisaa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Luin lehteä keittiön pöydän ääressä. Lehdessä oli neljä juttua inkeriläisistä paluumuuttajista. Pääkirjoitussivulla kaksi tutkijaa kirjoitti, että etninen identiteetti on hankala maahanmuuton peruste. Mielipidesivulla kirjoitti työministeriön kansliapäällikkö, ettei rikollisuus riipu inkeriläisyydestä. Kotimaan sivuilla oli kaksi juttua, toisessa kerrattiin mitä poliitikot ovat viime päivinä sanoneet paluumuuttajista ja että presidentit Halonen sanoi Lahdessa eilen, että "kun katsoo näiden inkeriläisten historiaa, jotka silloin tulivat Suomeen, niin kyllä he ovat suomalaisuudestaan maksaneet kovan hinnan."

Kun Musta passi keväällä ilmestyi, toivoin silloin että kirja herättäisi keskustelua inkeriläisten kohtalosta. Mutta niin ei tapahtunut. Keskustelua herätti vasta poliisin tiedot inkeriläisnuorten huumeainerikoksista ja katoamisista jotka saattoivat liitytä näihin rikoksiin. Ja nyt eduskunnassa ollaan sitä mieltä että inkeriläisiä ei pitäisi enää päästää Suomeen. Tämä vain joidenkin rötöstelijöiden takia! Aika yksisilmäistä touhua. Asenteet ovat koventuneet, alkavat olla yhtä kovia kuin joskus 40-luvulla minun lapsuudessani, jolloin inkeriläisiä haukuttiin ryssiksi.

21.2.2002

Sekavia unikuvia, joissa vilahteli eilisiltaisen inkeriläiskeskustelun osanottajia, ainakin Helena Miettinen. Hän on Inkerin Kulttuuriseuran puheenjohtaja. Hän on samanlainen inkeriläinen kuin minäkin, täällä syntynyt. Hänen isänsä oli suomalainen ja äitinsä inkeriläinen. "Oikeat inkeriläiset" eivät tietysti hyväksy häntä, vaan heillä on oma Inkeri-seuransa.

Hänen inkeriläisyytensä on "virtuaali-inkeriläisyyttä"(hänen oma terminsä).Hän sanoi, että inkeriläisten identiteetti rakentuu heidän kärsimyshistoriansa perustalle. Se on heidän suuri tarinansa, jota he kertovat yhä uudelleen. En ihmettele, miksi inkeriläisiltä ei ole tullut ollenkaan palautetta Mustasta passista. En ole käsitellyt heidän kärsimyshistoriaansa oikein.

Liisa Jaakonsaari paljasti että inkeriläisnuorten tekemät autovarkaudet, joita oli viime vuonna 7000, olikin jonkun poliisimiehen hatusta vetämä luku, eikä pidä yhtä tosiasioiden kanssa. Inkeriläisjupakka alkoi tämän poliisimiehen lausunnosta ja nyt siitä näyttää olevan seurauksena se että inkeriläisiä ei enää huolita paluumuuttajina Suomeen. Haluaisinpa tietää kuka se poliisi oli. Aikamoiset seuraukset muutamalla huolimattomasti huitaistulla sanalla.

22.3.2002

Radiouutisten mukaan sisäministeri Itälä (kok) aikoo tuoda eduskuntaan myöhemmin keväällä lakimuutosehdotuksen, jonka mukaan inkeriläisillä paluumuuttajilla pitää olla suomalainen identiteetti ja riittävä kielitaito. Kuinka hitossa Venäjällä kasvaneella, koulunsa käyneellä ja eläneellä voi olla suomalainen identiteetti - ja mitä ylipäänsä tarkoitetaan suomalaisella identiteetillä? Mikä se on? Miten hallitus määrittelee suomalaisen identiteetin? Onko se sitä, että kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, äänestää demareita tai kokoomusta, on lukenut Tuntemattoman sotilaan, tietää kuka on kirjoittanut Seitsemän veljestä, harrastaa jotain urheilulajia, puhuu suomea tai ruotsia?

Blogikirjailija muistelee

2011-10-18T15:46:00.000+03:00

Aloitin Kirjailijan päiväkirjan netissä vuonna 2002. Siitä on nyt kulunut lähes kymmenen vuotta. Tähän blogiin aion kerätä valittuja paloja aikaisemmista kirjoituksista. Siihen akaan minulla ei ollut kameraa eikä blogissa ollut kuvia. Alla kirjahyllyni niiltä ajoilta.

Alku oli vaatimaton. En tiennyt mihin olin ryhtymässä enkä arvannut että bloggaamisesta tulisi pitkä projekti. Näin alkoi Kirjailijan päiväkirja:

01.02. 2002

Tyhjä yö. En muista yhtään unta. Ja niin alkaa aamukin tyhjänä, lehden luvulla. Kun sen on lukenut ei mieleen ole jäänyt muuta kuin erään pikku-uutisen peruutus. Joku päivä sitten lehdessä kerrottiin naisesta joka oli juuttunut SAS:n lennolla vessanpytylle kun oli painanut huuhtelunappia istuessaan pöntöllä. Imu oli ollut niin voimakas, että hän pääsi irti vasta lentokentällä, kun teknikot tulivat hätiin. SAS:n tiedottaja pahoittelee, että he esittivät tarinan totena.

Bush on taas uhonnut. Irak, Iran ja Pohjois-Korea ovat hänen mielestään "pahuuden akseli" ja suuri uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle. Tällaiset puheet menevät tietysti äänestäjiin kuin häkä. Siltä mieheltä puuttuu täysin diplomatian taito.

PS. Blogikirjoitusten valikoima ei ole oma ideani. Sitä ehdotti lukija. Kartutan valikoimaa sitä mukaa kun muilta töiltä ehdin. Alussa useammin, myöhemmin harvemmin. Tähtäimessä on bloggaamisen 10-vuotisjuhla helmikunn alussa. Alempana on kaksi juttua Colette ja Karen Blixen urani alusta.

Jokainen lukija voi valita omien mieltymystensä mukaan blogin yläpalkista millaisena näkymänä haluaa lukea tai katsella blogia. Classic on oletusnäkymä, Flipcard, Mosaic, Snapshot ovat kuvanäkymiä, Magazine ja Timeslide tekstinäkymiä. Klikkaamalla otsikkoa ta kuvaa saa näkyviin koko kirjoituksen.

Karen Blixen ja islaminusko

2011-10-18T15:15:00.005+03:00

Karen Blixen nuorena ja vanhana

Kuvien lähde: Karen Blixenin elämänkerta (kirj. Judith Thurman)

Naiskirjailijaprojekti jatkuu:

17.2.2002

Ennen nukahtamista luin Karen Blixenin Afrikka-kirjaa ja alkuyön näin hahmottomia Afrikka-unia. ne eivät kiteytyneet tarinoiksi. Hänen Afrikka- kokemuksensa ovat kiinnostavia, mutta minä en pitänyt hänen metsästysinnostuksestaan enkä hänen tavastaan kirjoittaa kuin mies.Hän samaistui miehiin ja käytti kirjailijanimeä Isak Dinesen.
Afrikka- kirjat ovat kiinnostavia koska ne eivät ole fiktiota. Hän pohdiskelee mm. islamin uskoa seuraavalla tavalla: " Toisinaan aprikoin, ovatko autiomaan heimot tulleet sellaisiksi kuin ne ovat, siksi että ne ovat olleet Profeetan kädessä 1200 vuotta, vai onko Hänen uskontonsa juurtunut niin syvään siksi, että nämä heimot olivat alun alkaen samaa juurta kuin Profeettakin. Kuvittelin silloin, että aivan niin kuin kristinuskon perustajan eroottinen välinpitämättömyys on jättänyt hänen opetuslapsensa eräänlaiseen tyhjiöön, pysyvään vaivaan ja omantunnontuskaan tämän elämän piirissä, samoin on Profeetan kauhistuttava ja hillitön sukupuolinen voima kyllästänyt hänen seuraajansa ja vapauttanut heissä valtaisia piileviä voimavaroja. Eroottisuus on suurten vaeltajien koko elämää hallitsevana piirteenä. Hevoset ja kamelit ovat miehen elämässä himottavia ja erinomaisia asioita, ja niiden takia hänen kannattaa antautua vaaroihin. mutta ne eivät voi kilpailla naisen kanssa tai korvata naista. Näiden askeettisten, lujien ja rauhattomien heimojen keskuudessa ratkaisee vaimojen lukumäärä ja laatu miehen arvon ja hänen menestyksensä ja onnensa elämässä." (Varjoja ruohikolla s. 29)

Kristinuskon piirissä eläneiden on hyvin vaikea käsittää sitä, että miehen arvo riippuu naisesta, tai naisista. Islamin usko on hyvin paradoksaalinen. Toisaalta naisella ei ole arvoa itsenäisenä olentona, ei ainakaan sillä tavoin kuin länsimaissa käsitetään. Hän on miehen omaisuutta siinä missä hevoset ja kamelitkin. Muta mieheltä menee kunnia, jos nainen ( vaimo, tytär) käyttäytyy kunniattomasti. Hän menettää arvonsa.

Somaleista Blixen tekee saman havainnon kuin minä tein Siperiassa nenetseistä: "Eurooppalaisten jotka pitkiä aikoja ja monen miespolven halki asuvat samassa paikassa, on vaikea mukaantua paimentolaiskansojen paatumukseen, kun ne eivät vähääkään piittaa kodin ulkonaisesta ympäristöstä." ( Eurooppalaisena Afrikassa s. 24) He eivät kiinny paikkaan, eivätkä siksi välitä siitä, vaan heittävät kaikki roskat ympäriinsä. Samoin tekevät kuulemma saamelaiset, vaikka nykyään jo asuvat samoilla sijoilla. Mutta ei siitä ole kovin kauan kun he olivat paimentolaisia.

Citypaimentolaisia näkee Munkkivuoressakin, he pitävät majaa vastapäisen mäen takana kesäisin. Kun olin toissapäivänä laskemassa mäkeä Alisan ja Jyryn kanssa, näin citypaimentolaisten hylkäämän majapaikan. Lapset olivat tikahtua nauruunsa, kun löysivät maasta farkut. Heistä oli niin hullunkurista että joku oli unohtanut housunsa metsään. Lisää vaatteita löytyi kuusen oksilta, siellä roikkui alushousut ja tummat housut, runkoa vasten oli nojallaan paistinpannu, maassa kattila ja käytetty voimariini rasia, yhdessä oksassa riippui lyhty. Majapaikka ei ollut yhtä roskainen kuin jotkut toiset citypaimentolaisten majapaikat.

Blixen ja unet

Blixen sanoo, että 1600-luvun käyttäymisohjeissa ensimmäinen sääntö kielsi kertomasta unia toisille, koska ne eivät ehkä kiinnosta muista. Se on totta, unet eivät ole kiinnostavia ilman kontekstia. Psykoanalyytikkokin voi nukahtaa, jos potilas kertoo monipolvista unta. Paronitar Blixen on hyväkäytöksinen, hän ei kerro yhtään unta, mutta hän kertoo yleispiirteitä unistaan. Hän sanoo, ettei kohtaa unissaan ketään eikä mitään sellaista, jonka hän tuntisi tai olisi tuntenut unimaailman ulkopuolella. Toinen hänen unilleen luonteenomainen piirre on niiden avaruus. "Unieni ilmavuudesta ja avaruudesta johtuu myös niiden väriasteikko, johon kuuluvat harvinaiset, kuultavat siniset ja sinipunaiset sekä salaperäisen kuulaat ruskeat sävyt... Unipuut ovat paljon kookkaampia kuin valvepuut... Avarat näkymät avautuvat edessäni ja etäisyys on maisemien tunnussana, ja toisinaan minusta tuntuu, että neljäs ulottuvuus on tavoitettavissani. Lennän unissani miten korkealla tahansa, sukellan pohjattomiin, kirkkaisiin vesiin. Uni on painottomuuden maailma. " (Varjoja ruohikolla s. 95).
Onnellinen ihminen, hän ei näe painajaisunia eikä arkipäiväisiä unia, joissa käydään ostoksilla, tiskataan, pestään pyykkiä jne. No, hän onkin fantasiakirjailija, ei mikään realisti vaan pikemminkin romantikko.

Kiva maata sängyssä puoli unessa ja katsoa kuvia, jotka kohoavat mieleen, houkutella unia yön unohduksesta esiin. Kuulin kuinka P. sanoi, että hän kaipaa Suomesta eniten sen kasvin tuoksua joka kasvaa pitkin maata pitkinä luikeroina. Hän ei tiennyt sen nimeä, en tiennyt minäkään. Mutta näin kun hän makasi maassa vatsallaan haistelemassa kasvia jonka pitkässä varressa oli tummanvihreitä piikkimäisiä neulasia. Ne olivat pehmeitä neulasia. Jos eläisin miehen kanssa, en voisi jäädä sänkyyn makailemaan ja katselemaan kuvia kaikessa rauhassa. Mies häiritsisi kuvien syntyä. Jonkun toisen on vaikea ymmärtää näitä yksinäisen iloja. Ja kai minussakin elää jossain syvällä kaipaus henkisestä yhteydestä miehen kanssa, koska toissayönä näin unta että henkinen mies kosi minua ja minä vastasin myöntävästi. Oltiin jo asuttu yhdessä jonkin aikaa.

2.3.02
Naiskirjailijat

Pyykkipäivä tänään. Samalla kun pyykkään mietin naiskirjailijan asemaa Suomessa. Tälläisiä mietteitä on tullut mieleen:

1. Suomenkielessä ei ole sijaa naiselle - ei feminiinimuotoja - mikä ei tarkoita kielen tasa-arvoisuutta vaan sen maskuliinisuutta.

2. Siitä johtuen Suomen kirjallisuus on maskuliinista ( miesryhmät: Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas, Kalevalan sankarit)

2. Vahvat naiskirjailijat - onko heitä? Naisten on kirjoitettava miesten tapaan, maskuliinisesti saavuttaakseen sijan kirjallisuudessa ( Minna Canth, Maria Jotuni)

3. Suomalainen naiskirjailija ansaitsee kirjailijan työllä 50%:iavähemmän kuin mieskirjailija, kun taas muilla ammattialoilla ero on "vain" 20 %:ia. Tämä kuvaa naiskirjailijan asemaa Suomessa paremmin kuin mikään muu.

4. Suomalaisen kirjallisuuden kymmenen vuoden välein ilmestyvä ranking-lista. Naiskirjailijan on vaikeampi päästä sille kuin mieskirjailijan, jos hän kirjoittaa kuin nainen naisista. Jos kirjoittaa miehistä eli ns. suurista aiheista ( ei tunteista eikä unista) mahdollisuudet ovat paremmat.

5. Naiselle tyypilliset lajit - kirjeromaani, päiväkirjaromaani, omakuva - eivät ole kirjallisuuden suuria muotoja. kirjallisuuskritiikki ei ymmärrä "naisellisia" tapaa hahmottaa maailmaa. nainen kirjoittaa itseään, mies toimiaan.

6. Asenteet, kulttuuriympäristö ja kulttuuriperintö, tiedostamaton piilosovinismi. Naiskriitikotkin voivat olla tiedostamattaan piilosovinistisia.

Nämä mietteet liittyvät ensi torstaina pidettävään paneeliin jonka teemana on naiskirjallisuus. Minä olen yksi altavastaajista, muut ovat Anja Snellman, Päivi Tapola, Sara Heinämaa, puheenjohtajana Irina Krohn.

Colette

2011-10-18T14:12:00.003+03:00

Colette työpöytänsä ääressä. Kuvan lähde: Writers and Kitties.

8.2.2002

Luin lehdestä, että Julia Kristeva päättää esitelmäsarjansa naisneroista Coletteen. Muut nerot sarjassa ovat olleet Hannah Arendt ja Melanie Klein, filosofi ja psykoanalyytikko. Colette on vähitellen alkanut saada arvostusta, ei häntä Ranskassakaan ole aina ymmärretty, vaikka Ranska on naiskirjailijoille myötämielisempi maa kuin Suomi. Aliarvostuksen syynä on voinut olla hänen elämänsä, jota on sanottu vähintäänkin värikkääksi, mutta varmaan myös hänen tuotantonsa, "jota ei ole voitu luokitella" - se ei kuulu mihinkään "ismiin."

Luen parhaillaan Chériä ja Claudinen kotia, josta haluan puhua maaliskuun alussa naiskirjallisuuspaneelissa. Ohjelman järjestäjät ehdottivat Wittigin Opoponaksia, itse ehdotin Colettea, koska minulla on hänen henkilökohtaisempi suhde kuin Wittigiin. Hänen Claudinen kotinsa innoittamana suunnittelin äidin kanssa kirjaa, johon minä kirjoittaisin kissakertomuksia ja hän piirtäisi kissakuvia. Kun luen Claudinen kotia kaikki hyvät muistot äidistä heräävät henkiin. Tuli mieleen, että miten paljon äiti ja Colette itse asiassa ovat vaikuttaneet minun kirjoihini, tiedostamattomani. Isän vaikutuksen olen kyllä aina tiedostanut.

10.2.2002

Coletten elämänkerta ( kirjoittaja Judith Thurman), jota luin pikkutunneille, herätti mielikuvitukseni toimintaan yöllä. Ensin kävin katsomassa vapaata asuntoa George Sandin talossa äidin rakastajan kanssa. Mies putosi kaiteen yli enkä tiedä miten hänelle kävi. Ei kai kovin hyvin, koska hän putosi seitsemännestä kerroksesta. Mutta ei tapahtuma minua huolettanut sen kummemmin. Ehkä toivoin pääseväni hänestä eroon. Unessa toiveet toteutuvat. Mutta loppu oli ahdistava. arabisotilaat ryntäsivät aseiden kanssa taloon. Oli pakko herätä, kun yksi sotilas veti minut esiin penkin alta jonne olin piiloutunut, ja aikoi raiskata minut.

Unissa muuten pääsee miehistä helposti eroon. Paiskataan ne kaiteen yli, tai herätään kun tilanne käy mahdottomaksi. En ole aikaisemmin nähnyt unta arabisotilaista. Tiedotusvälineet muokkaavat alitajuntaa. M.O.T

Toinen ranskalaisen kirjallisuuden nainen, jota äitini ihaili, oli George Sand. Heillä kummallakin, Coletella ja Sandilla, oli itseään nuorempia rakastajia. Ja niin oli äidilläkin yksi ennen kuolemaansa. Muista en tiedä. Kun oli koululainen, hän antoi minulle luettavaksi George Sandin elämänkerran Sydän ei erehdy. George Sandin talossa oli viime yönä draamaa, talokin oli kuin iso ooppera, seitsemän parvea (=kerrosta) ja punainen matto keskusaulan lattialla.

Colette ei ollut lainkaan yhteiskunnallinen eikä poliittinen kirjailija. Hän kirjoitti aina vain rakkaudesta, kuten joku kriitikko kirjoitti kyllästyneenä hänen aihevalintaansa. Mutta hän oli poliitikon vaimo, hänen toisesta miehestään tuli senaatin jäsen ja Kansojen liiton Ranskan lähettiläs.

Tarvitseeko lukijan tietää, että Colette kävi viisikymppisenä kasvojen kohotuksessa, uusi hampaistonsa, kävi kampaajalla värjäyttämässä hiustensa punaiseksi ja ottamassa permanentin, joka oli harvinaisuus siihen aikaan ( 20-luvulla). Kiinnostavampaa on sen sijaan tietää, että häntä kalvoi alemmuudentunto ja epävarmuus kirjailijana. Hän sanoi: "On kauheaa ajatella, niin kuin minä ajattelen joka kerta kirjaa aloittaessani, ettei minulla ole enää tippaakaan lahjoja eikä ole ikinä ollutkaan." Kiinnostavaa on myös tietää mitä kaikkea hän teki kun ei kirjoittanut romaaneja ja että hänellä oli kuuden vuoden tauko kahden romaanin välissä siihen aikaan kun hän oli onnellisesti naimisissa toisen miehensä Henry de Jouvenalin kanssa, mutta hän kirjoitti joka päivä - kolumneja, kirjallisuus- ja teatterikritiikkejä. Hän oli Le matin -lehden kulttuurivastaava. Hänen miehensä oli saman lehden päätoimittaja siihen aikaan. Hän julkaisi kolumnit kirjoina. Esim. Aventures quotidiennes ( Arkisia tapahtumia) sisältää "arkisia" aiheita, kuten: raiskauksen, kukat, abortin, sarjamurhaajan, vampyyrit, äitiyden, linnut, köyhyyden, itsemurhan, lasten huonon kohtelun, sisäoppilaitokset, ulkonäön menetyksen, eläimet, sadismin ja elokuvat."

Elämänkerta on paksu ja täynnä kirjallisuuden kannalta jonninjoutavia yksityiskohtia, kuten kuka on kenenkin sukua jne., mutta silti on kiinnostavaa lukea 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun älykköelämästä Pariisissa, ihmeen paljon senaikaiset älykköseurapiirit saivat aikaan kulttuuria, vaikka kirjaa lukiessa tuntuu siltä että he eivät mitään muuta tehneetkään kuin sekoilleet erilaisissa rakkaussuhteissa. Kirja on sensaatiohakuinen. Sitä lukiessaan tuntee olevansa pieni tirkistelijä suuren kirjailijan unessa.

Ailes-jutussa Colette kuvailee, miltä tuntuu kun hän unissaan lentää ja taistelee tyynesti elämästä ja kuolemasta myyttisten eläinten kanssa. "Unessa lentäminen on vertauskuva sille mahdottomalle, kadonneelle itsenäisyyden tilalle, jota eivät rajoita tarve, viha, syyllisyys eikä riippuvuus, ei kaipuu joka sitoo yhteen kaksi olentoa; kaksi rakastavaista iästä ja sukupuolesta riippumatta, kesytetyn eläimen ja sen isännän, vanhemman ja lapsen." (Thurman s. 418)

Coletten mietteitä

Colette rakkaudesta. Se on: "jouhipaita joka liimaantuu ihoon, kun rakkaus syntyy ja tiukentaa otetaan sen kasvaessa."

Noin viidenkymmenen iässä hän kirjoitti: " Rakkaus, yksi elämän suurista latteuksista, poistuu hiljalleen minun elämästäni." Mutta samoihin aikoihin hän aloitti uuden suhteen, joka johti kolmanteen avioliittoon.

"Nainen tulee ikään jolloin jäljellä on vain oman itsensä rikastuttaminen." (La naissance de jour).

"Yleensä mennyt tipahtaa pois, koska se on tullut valmiiksi. Tapahtumat paikat, ihmissuhteet ovat kehittyneet siksi mitä ovat ne irtoavat... kuten lapsi joka on valmis syntymään. Lapsikin... runtelee meitä, mutta sen on poistuttava."

"Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun täytin kuusitoista vuotta, minun on elettävä - tai kuoltava-ilman että elämäni riippuu rakkaudesta," sanoo Colette viisikymmentäviisivuotiaana nuorelle ihailijalle Valere Vialille.

"Taide on laadullisesti vivahteikkaampaa kuin fantasia, se suhtautuu nöyremmin menetyksiin ja vastuksiin", sanoo Judith Thurman analysoidessaan La Naissance du jouria. Hänellä saisi olla näitä teosten analyyseja enemmänkin. Ne ovat kiinnostavia. Mutta eipä kirjasta sitten olisi tullut myyntimenestystä, jota on käännetty useille kielille.

12.2.02

Maa on muuttunut valkoiseksi yön aikana, lunta tullut. Luin Coletten elämänkerran loppuun viime yönä. ( Je t'embrasse comme je t' aime). Täynnä triviaa, mutta onhan se hauskaa tietää että Colette käytti vain Parker-mustekynää, ei suostunut muihin kyniin. Minullakin on ollut siitä lähtien kun rupesin käyttämään mustekynää, vain Parker, ei kylläkään yksi ja sama kynä kaiken aikaa, koskilla kynillä on kummallinen taipumus kadota. Mitä muuta yhteistä minulla on hänen kanssaan? Kissat ja luonnonrakkaus, nautiskelunhalu. Kun ei seksiä niin sitten hyviä ruokia ja viinejä. Eilen tein Aura-etanoita eturuuaksi, väliruuaksi blinejä erilaisten lisukkeiden kanssa ja pääruuaksi valkoviinissä marinoituja kalkkunafileitä omena-calvados kastikkeen ja lohkoperunoiden kanssa. Juhlin Kristinan kanssa. Hän toi elsassilaista kuohuviiniä Wolfbergeriä.

Mitä nainen haluaa

Ranskalaiset nuoret pohtivat Freudin kysymystä Vilja oraalla -romaanissa! Ehkä ne ovat Coletten omia pohdintoja.

"Hullu sitä aina onkin, kun koettaa ymmärtää, mitä nainen haluaa, ja kuvittelee, että hän tietää mitä haluaa!," sanoo 16-vuotias Phil.

"Mutta minä tiedän, Phil. Tiedän sen oikein hyvin. ja tiedän myös, mitä en halua! vastaa 15-vuotias Vinca.

Tyttö lakkaa tietämästä, mitä hän haluaa, kun täyttää 13 tai 15 vuotta. Tai viimeistään 20 vuotta. Kun nainen täyttää 50 vuotta, hän alkaa jälleen muistaa mitä halusi. Eikä se ollut sitä mitä mies halusi ja haluaa.

Colette kirjoittaa ranskalaiseen perinteeseen, jossa on aina ollut näitä suhteita: kypsä nainen - nuori poika . Tai ehkä ei aina, mutta ainakin trubaduurirunoudesta alkaen. Suomessa ei ole vastaavaa kirjallista perinnettä, siksi suomenkielellä on vaikea kirjoittaa rakkaudesta. Rakkauden kieli puuttuu.

Kukapa kissan hännän nostaa...

2011-10-16T19:10:00.000+03:00

Kuvassa Ninni ja antologia Best European Fiction 2011, joka ilmestyi lähes vuosi sitten.
Antologiaan sisältyy kertomus nimeltä The Clown. Se on peräisin romaanistani Halujen puutarha. David J Single on arvoinnut kirjoitusta täällä: BEF 2011/29 – The Clown .

Barnes & Noble Review mainostaa antologiaa seuraavasti:

"Editor Aleksandar Hemon's selection for this year's edition of one of the most rewarding anthologies around includes writers as well-known as Hilary Mantel, author of the Man Booker Prize-winning Wolf Hall, and as unfamiliarly dazzling as Lucian Dan Teodorovici (Romania), Anita Konkka (Finland), and Olga Tokarczuk (Poland). With contributions from 37 countries, and a preface by Colum McCann."

Netistä löytyy paljon kiittäviä arvosteluja antologiasta. Kiina on hankkinut vastikään sen käännösoikeudet. Saa nähdä koska Euroopan maat kiinnostuvat kääntämisestä.

I Ching: Ennustus vuodelle 2010

2010-01-01T19:33:00.000+02:00

Hexagram One/Line Two

Nine in the second place means:

Dragon appearing in the field.

It furthers one to see the great man.

Liitetty asiakirjasta <http://www.ichingonline.net/main.html>

Naiskalenteri

2009-12-03T17:42:00.000+02:00

Sanojen ajan naiskalenteri on ilmestynyt. Tästä osoitteesta pääsee klikkaamaan kalenterin luukkuja auki ja lukemaan, mitä naiskirjailijat ovat sanoneet naisena olemisesta.

Seitsemän veljestä ja unet

2009-10-10T20:00:00.000+03:00

Aleksis Kivi Helsingin Rautatietorilla

Katkelma luennosta Kirjallisuuden unet, jonka pidin kauan sitten ( 1990-luvulla) Joensuun yliopistossa.

SEITSEMÄN VELJEKSEN UNET

Aleksis Kivi ei kieltänyt unia. Hän rikkoi monella muullakin tapa sivistyneistön ennakkoluuloja, mikä näkyy hänen romaaninsa vastaantotossa. Hän ammensi inspiraationsa kansan suullisesta perinteestä ja maailmankirjallisuudesta, jossa unia ei vieroksuta. Seitsemässä veljeksessä on kolme unennäkijää; Juhani, Lauri ja Simeoni.

Juhanin uni

Romaanin alussa Juhani näkee unta seitsemästä kananmunasta poikien kosioretkeä edeltävänä yönä. Hän kertoo unen veljilleen. Simeoni tulkitsee sen saman tien.

J: Mutta kukostapa muistan unen, joka raivosi minua menneenä yönä

S. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen opetus.

J: Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä seitsemän munaa.

S: Jukolan seitsemän poikaa!

J: Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.

S: Eero!

J: Kukko kuoli!

S: lsämme!

J: Kana kuoli!

S: Äitimme!

J: Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän kimppuun. - Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?

S: Syntisiä himojamme ja maailman hekkumaa.

J: Kaiketi niin. - Tulivat, kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta lemahti kovin karvas haisu.

S: Huomaa tämä, Eero,

J: Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt huusi mun korvaani uunin päältä: ”Kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli suuri!” Niin, huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia ;ja me söimme sitä vallan mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.

Unen kerrontatilanne on hyvin luonteva, tällä tavalla yhteisesti unia varmaankin käsiteltiin kansan keskuudessa. Uni on kuvastaa Juhanin luonnetta, se on yksinkertainen ja selkeä, konkreettinen niinkuin Juhanikin on. Hän pysyttelee elämisen käsinkosketeltavissa, konkreettisissa asioissa eikä hänen mielikuvituksensa liioittele kovin korkealle tuonpuoleiseen. Unen tulkitsijan, Simeonin mielenkiinto tuonpuoleisen asioita kohtana taas heijastuu hänen tulkinnassaan.

Uni ennakoi, että veljesten hankkeet eivät ehkä toteudukaan sellaisina kuin he haluaisivat. Toiveet särkyvät. Mutta ei kaikki ole aivan toivotonta, jotain hyvääkin särkyneistä toiveista koituu. Poikien ensimmäinen hanke Venlan kosiminen epäonnistuu surkeasti, kun Männistön muori ajaa heidät pois mökistään.

Seitsemän veljeksen kaksi seuraava unta sijoittuvat teoksen loppupuolelle, ennen veljesten suurta kääntymystä kohti yhteiskuntaan. Tähän asti he ovat eläneet villiä ja vapaata elämää yhteiskunnan ulkopuolella Impivaarassa.

Laurin uni

Lauri istuskelee metsässä ja kuvittelee itsensä myyrän poikaseksi. Hän nukahtaa. Unessa kuvitelma muuttuu todeksi. Hän on muuttunut myyräksi, joka nummen kohdussa kaiveli ja möyryili. Hän nousi myyränä hongan latvaan ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. ”Tässä minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijänkaikkisesti”, aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyränsilmillä, kammionsa pienestä akkunasta ulos.

..... Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia , verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse...

Hikipäin he mäikyttelivät, edestakaisin lenteli kiekko heidän välillänsä, ja kauas kuului kova meno ja paukkina. Mutta viimein huomasi provasti ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan oli se punakansinen jota veljekset käyttelivät kiekkona leikissä. Tästä julmistui provasti, kirosi ja sadatteli, huutaen tuhannen tulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi läikkyvällä miekallansa itään, länteen, pohjoiseen ja etelään päin, huusi korkealla äänellä ”iijaa iijaa!” ja kaikista ilmoista läheni mustia pilviä myrskynkierroksissa, läheni hirmuisella vauhdilla kohden murheellista Impivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä, ja veljesten ympärillä ne töytäsivät yhteen kaikki ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian kiiriskeli kuusi veljestä tuulen siivillä korkealla ilmassa ylisniskoin sekavassa rykelmässä. Niin käärittyinä tomuun ja pilvien sumuun pyörivät he vinhasti ympäri kuin loinpuut pyörii, koita kankurin vilkas käsi viskoilee...

Mutta kämäytti äkisti pappi miekallaan vasten tammista uskon-kilpeänsä, ja siirtyi kohta pilvipatsas, läksi kiitämään kohden hongistoa, jossa Lauri kiikkui korkeassa kehdossansa, ja siitäpä pöllähtivät hänen myyräsilmänsä pystyyn. Kuitenkin lensi tuima tuulispää hänen ohitsensa, ja äkisti kuului ja äkisti vaikeni taasen veljesten surkea rääkkynä ja rähinä. Ohitse hän lensi, mutta peloittavalla vauhdilla: metsä kohisi kuin tuhannen koskea, kohisi ja ryskyi, ja honka, jonka latvassa Lauri tuulenpesässä lepäsi, kaatui räikkynällä.

Laurin uni muuttuu loppua kohden painajaisuneksi. Painajaisia nähdään yleensä elämän solmukohdissa ja siirtymävaiheissa, silloin kun on jokin uusi elämänasenne syntymässä, mutta vanha pitää vielä lujasti otteessaan. Lauri on kasvamassa irti entisestä elämästään, mutta uusi on pelottavaa. Hän haluaisi paeta onnelliseen myyränä oloon, tiedostamattomaan tilaan, mutta ei se ole enää mahdollista. Hänen on pakko kasvaa aikuiseksi mieheksi ja oppia lukemaan - mihin viittaa unen punakantinen aapinen, jolla pojat lyövät kiekkoa.

Lauri herää painajaisunestaan pahasti parahtaen. Kun hänen tajunsa palaa, hän päättää ettei ikinä enää kuvittele itseään luontokappaleeksi. Hän lähtee astelemaan kohti Impivaaraa. Unen jälkeen Laurissa tapahtuu sisäinen muutos, hän ei enää osallistu veljeksien hummaukseen, vaan käyskentelee yksinään metsissä.. Hän kertoo unensa muille veljille vasta sitten kun Simeoni on kertonut omansa.

Simeonin uni

Mikkelinpäivän lähestyessä veljekset lähettävät Eeron ja Simeonin hakemaan viinaksia Hämeenlinnasta. Pojat unohtuvat kaupunkiin huomaamaan päiväkausiksi. Kun he palaavat kotiin, heitä odottaa tupen rapinat. Simeoni pelästyy ja pakenee metsään. Hän on kateissa monta päivää. Kun veljekset lopulta löytävät hänet ja tuovat kotiin, hän kertoo heille univisionsa saapasnahkatornista, johon piru on kuljettanut hänet. Tämän vision yleensä kaikki Seitsemän veljesten lukija muistavat.

Simeoni kuvailee veljilleen ensin millainen piru oli - kuin tyhmyys itse ja ketunhäntä keikahteli sen takana - ja millaisia temppuja se teki. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin, Simeoni sanoo. Se talutti hänet korkealle vuorelle ja käski hänen istua selkäänsä. Sen selkään kasvoi kaksi kirjavaasiipeä ja he lensivät kohti kuuta,

Niin, kuuhun tultiin, ja vei minut saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän , edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: ”sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele.” Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maanäärestä maanääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: ”onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin?” Tuikeasti vastasi hän: ”sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas ? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele.” Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin, Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: ”koska on tämä tapahtuva? . Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: ”se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme. ”Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin!

Juhani arvelee, että jotain tämä uni ennustaa ja on kaiketi heidän tuhonsa: Jumalan rangaistus on tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu.

Simeoni jatkaa unen kuvailua: kuinka kaksi nahkapiippua rupesivat kiljumaan kuin jalopeurat ja ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikivenkaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi pelottavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kallioilta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella.

.....

Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan vieläpä pitelin kourissani nahkalevyä, johon huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin. Mutta koska ylhäällä pilven juuressa on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso:” loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on, Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä” Niin seisoi luettavana nahkataulussa jonka nyt hellitin kädestäni, j a taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani

synkeä. Ja totinen tosi.

Simeonilla sisäisen muutoksen paine näyttäytyy hänelle luonteenomaisesti - raamatullisina unikuvina. Timo, veljesparven tyhmin reagoi hänen uneensa kuin tositapahtumaan sanomalla:

”Mutta oletpa oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.”

Lauri ymmärtää heti, että Simeonin unessa on kysymys samasta asiasta kuin hänenkin unessaan. Molempien unissa on samoja elementtejä. Ensinnäkin tuuli, joka tavallinen muutoksen enne niin säätilassa kuin unissakin. Kumpikin katselee maailmaa korkealta ja Simeoni kuussa olevasta saapasnahkatornista, kumpikin putoaa korkealta, Lauri rysähtäen ja Simeoni hitaasti leijailen, kummankin unessa viittaus keskenjääneeseen lukutaidon opiskeluun ja rippikouluun, joka tekisi heistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Lauri kertoo nyt oman uneansa, jonka hän on kesällä muutama kuukausi ennen Simeonin unta. Hän osaa valita intuitiivisesti oikean kertomahetken unelleen. Jos hän olisi kertonut sen aikaisemmin, veljekset eivät olisi ehkä ymmärtäneet ja osanneet ottaa vastaan hänen untaan. Kaikki veljekset ovat nyt kypsyneet sisäisesti muutoksen välttämättömyyteen. Juhani pukee sanoiksi veljesparven tunnot:

sillä olemmehan eläneet kuin Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturinvuori ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikoa on varoitettu ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme ajoissa ota merkeistä vaarin.... Kahdelta haaralta on meitä varoitettu, ja ellemme nyt ota vaarin niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä vielä sataa päällemme kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille.

Pojat panevat heti toimeen elämänmuutoksen, he rikkovat viinanpannunsa ja seuraavana aamuna he heräävät varhain ja varustautuvat lähtemään kirkkoon. Aleksis Kivellä oli verraton psykologinen vaisto, kun hän kuvasi unien kautta veljesten sisäistä muutosta, mistä seurasi ulkonaiset muutokset heidän elämässään - lukutaidon oppiminen ja asettuminen yhteiskuntaan.

Kalevalan naiset

2009-02-28T10:29:00.005+02:00

Akseli Gallen-Kallela. Lemminkäisen äiti

Kalevalan naiset ja kansanrunojen naiskuva

(esitelmä Hanti-Mansiskissa suomalaisugrilaisessa kirjailijakokouksessa syyskuussa 2004)

Aluksi puhun kansanrunouden naiskuvasta kahden runoaineiston pohjalta, puhun siitä miten nainen määrittelee itsensä oman elämänsä lauluissa ja vertailen lopuksi naisten omakuvaa Kalevalan naiskuvaan.

Käytä aineistona folkloristi Senni Timosen viime keväänä ilmestynyttä väitöskirjaa nimeltä Minä, tila, tunne. Hän vertailee tutkimuksessaan mm. mansinaisten ja inkeriläisnaisten omaelämäkerrallisia lauluja. Mansinaiset kutsuvat niitä lauluja kohtalonlauluiksi. Inkeriläisnaisilla ei ole erityistä nimitystä Kalevalan mitalla lauletuille runoille. Timosen aineistona on ollut 12 ”elämänlaulua” kummaltakin naisryhmältä. Ne on kerätty pääosin 1800- ja 1900-luvun alusta ajalta ennen vallankumousta.

Mansinaisten runoissa miehen ja naisen suhde on keskeinen. ” Elämänlaulu” hahmottuu sen mukaan miten elämä miesten kanssa hahmottuu. Isä ja veljet voivat myydä naisen miehelle, mutta siitä hetkestä alkaa hänen vaikutuksensa omaan kohtaloon. Hän etsii hyvää elämää, miestä joka miellyttää mieltä, miellyttää vatsaa. Eroottinen rakkaus miestä kohtaa on tunne jota ilmaistaan avoimesti ja voimakkaasti. Jos mies ei miellytä, seuraa kriisi: nainen pakenee lapsuudenkotiin, Kriisi voi päättyä paluuseen ja suhteen muuttumiseen hyväksi, tai se voi päättyä eroon ja uuden miehen löytymiseen. Avioliitto ei mansinaiselle ole mikään annettu tila, jossa pitäisi pysyä loppuikänsä, mikäli se osoittautuu huonoksi. Laulujen perusteella mansinainen on aktiivinen ja itsenäinen. He määrittelevät itsensä sanoilla: minä hyvä tyttö, minä kaunis, urhea tyttö, kelpo tyttö, sielukas nainen, mielellinen nainen eli ajatteleva nainen. Jos heillä menee huonosti, he ryhtyvät reippaasti toimenpiteisiin elämänsä parantamiseksi.

Inkeriläinen nainen ei korosta naisellisuuttaan kuten mansinainen luonnehtiessaan itseään. Hänen itsemäärittelynsä on negatiivista. Hän on poloinen, kurja, vaivainen, onneton piika tai akka. Avioliitto on naisen vankila. Ongelmien syyksi lauluissa esitetään uuden suvun julmuus ja ympäristön vieraus, harvemmin itse mies. Eroottista rakkautta ei runoissa esiinny. Inkeriläisnaisen elämän tärkein suhde on äiti, ei aviomies. Avioliitossa hän kaipaa äitiä ja entistä kotiaan. Senni Timosen sanoin: ”Äiti on ihmisistä syvimmin kaivattu, mutta myös synkimmin syytetty: minä kärsimyksen lähde (Timonen 2004, s. 169). Kun taas mansinaisen intensiiviset tunteet suuntatuvat mieheen. Vaikuttaa siltä että inkeriläisnainen ei ole pystynyt irtoamaan äidistä ja kääntymään aidosti miehen puoleen. Inkeriläisnaisen minuus on epämääräinen, raja itsen ja toisen välillä heikko. Hänen minäkuvansa on eriytymätön, hän hahmottaa itsensä suhteessa äitiin ja sukuyhteisöön, poikaan tai poissaolevaan mieheen. Hän elää yhteisön osana, ei omaa erillisenä itsenään kuten mansinainen.

Matka mansinaisen mielenmaisemista inkeriläisnaisen mielenmaisemiin tuntuu mittaamattoman pitkältä. Senni Timosen sanoin: ” Runojen mansilaiset ruhtinaantyttäret ovat saavuttajia: he tuntevat hallitsevansa elämäänsä. Jos heitä lyödään, he jättävät lyöjänsä. He seuraavat sydämensä ääntä, etsivät luovuttamatta onneaan. Kun taas inkeriläisten maaorjien tyttäret ovat menettäjiä. He jäävät lyöjiensä luokse, kehittivät itsessään nöyryyttä ja palvelevat kaikkia herrojaan, isäntiään, miehiään, Jumalaa. He kantavat jatkuvasti itsessään menneisyyttä: äitejään, kuolleita miehiään, ja kavahtavat kaikkea tuntematonta: merta ja tuulta, korpea ja sutta.

Entä Kalevalan naiset? Ovatko he saavuttajia vai menettäjiä? Heidät on luonut mies (Lönnrot) miesten laulamien runojen pohjalta ( poikkeuksena Aino-tarina, joka perustuu osittain naisten laulamiin Anni-runoihin). Kalevala naiset ovat miehen mielen kuvia naisesta. He joko hyviä tai pahoja naisia.

Kalevalan hyvä nainen on äiti tai sisar. Hän on nöyrä, tottelevainen, alistuva ja ahkera työihminen. Hän palvelee miestä, hänellä ei ole omaa tahtoa eikä minuutta eikä eroottisia tunteita. Hän on traaginen Aino. Tai veljeään auttava sisar, kuten Ilmarisen sisar Annikki. Tai poikiaan puolustava ja paapova äiti, kuten Joukahaisen, Kullervoni tai Lemminkäisen äiti, joka on todellinen superäiti, hän kerää poikansa palaset Tuonelan joesta ja herättää hänet kuolleista.

On sanottu, että Kalevalan voimaäiti on peräisin Lönnrotin perhetaustasta: heikosta isästä ja voimakkaasta äidistä joka piti perheen koossa. Toisaalta voimakas äitiside heijastaa kansarunojen maailmaa, samoin symbioottinen äidin ja pojan suhde. Inkeriläisnaisten runoissa sekä äiti- että poikasuhde olivat naisen tärkeimmät suhteet, vaikkakaan Lönnrot ei käyttänyt sitä materiaalia luodessaan Kalevalaa, mutta voisi olettaa että ei olivat yhtä keskeisiä teemoja karjalaismiesten lauluissa, joista Kalevala pääosin on koostunut.

Kalevalassa ei ole yhtään lämmintä eikä intohimoista rakkaussuhdetta miehen ja naisen välillä, on Kalelavan tutkija Satu Apo todennut. Ilmeisesti miehen ja naisen suhde ei ole ollut tärkeä joko Lönnrotille tai karjalaisille mieslaulajille. Paitsi Pohjan neidon ja Ilmarisen suhde, jossa suhteessa Pohjan neito osoittaa olevansa eroottisesti kiinnostunut Ilmarisesta, kun taas Ilmarinen havahtuu ilmaisemaan rakkauden ja surun tunteita, vasta kun on menettänyt vaimonsa.

Kalevalan pahat naiset ovat oman tahtonsa pitäviä, itsenäisiä ja tasa-arvoisia, he eivät alistu kenenkään valtaan. He ovat aktiivisesti toimivia naisia. He muistuttavat mansinnaisten kohtalolaulujen sankarittaria 1. Heitä ovat: Pohjolan emäntä Louhi ja hänen kaksi tytärtään,

2. Kullervon sisar joka antautuu lemmenseikkailuun rahanahneuttaan.

3. Lemminkäisen vaimo Kyllikki, joka toimii tasavertaisena kumppanina miehen kanssa ja tekee avioliittosopimuksen. Hän ei tyydy naisen osaansa: kotona odottajan rooliin. Hän lähtee kylälle tanssimaan, kun Lemminkäinen viipyy omilla retkillään. Kalevala-tutkija Matti Kuusen mukaan alkuperäinen kansanruno Kyllikistä sisältää eroottisia aineksia, mikä oli vallankumouksellista kertovissa runoissa. Lönnrot on siivonnut Kalevalassa Kyllikin eroottista luonnetta ja kuvailee häntä vain kylillä kävijäksi. Lukija saa arvata loput.

Kalevala pahat naiset ovat Kullervon sisarta lukuun ottamatta vierasheimoisia. Kyllikki on ryöstetty merten takaa saarelta vaimoksi. Myös pohjolan naiset ovat toista maata, ulkonäöltäänkin. Pohjan neitoa kuvataan mustakulmaksi ja mustaposkeksi. Heidän luonteensa poikkeaa suomalaisesta ihannenaisluoteesta, joka piirteitä vienous, pehmeys ja intohimottomuus.

Pohjolan tarmokas ja itsenäinen emäntä Louhi on pahuuden perikuva, hän on Pohjan akka irvihammas, joka pitää kynsin hampain kiinni sammosta ja asettaa kuolemanvaarallisia tehtäviä tyttärensä kosijoille. Hän on jalojen Kalevalan miesten vastustaja. Paha saa palkkansa Kalevalassa, Louhi menettää miehensä, tyttärensä, sammon ja valtansa.

Pohjan neito on ylivertaisen kaunis nuori nainen. Hän on yhtä itsenäinen kuin äitinsä, hän valitsee vastoin äitinsä tahtoa miehekseen Ilmarisen – äiti olisi halunnut Väinämöisen vävykseen. Pohjan neidon valita perustuu hänen omaan mieltymykseensä. Hän ei alistu objektiksi eikä kauppatavaraksi. Hän menee naimisiin rakkaudesta. Mutta avioliitossa hänessä tapahtuu käsittämätön muodonmuutos, hänestä tulee paha Ilmarisen emäntä, irvihammas akka, joka panee Kullervo leipään kiven ja saa siitä teosta palkkansa, kun Kullervo lähettää hänen kimppuunsa sudet ja karhut jotka tappavat hänet. Avioliitossa tapahtunut muodonmuutos paljastaa, että hänen luontonsa on alunperinkin ollut paha.

Pohjolan toinen tytär on samaa omaehtoisten naisten heimoa kuin äitinsä ja vanhempi sisarensa. Kun Ilmarinen ryöstää hänet vaimokseen, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja menee ryöstömatkan aikana majatalossa vieraan miehen sänkyyn sillä aikaa kun Ilmarinen nukkuu humalaansa pois. Pohjolan toisen tyttären eroottinen omapäisyys ja alistumattomuus saa palkkansa, kun Ilmarinen loitsii hänet lokiksi meren saarelle.

Koko Pohjola Louhineen ja tyttärineen on pimeä ja vieras maa, pahan valtakunta - Kalevalan sankareiden silmin nähtynä, vaikka he toisaalta tuntevat vetoa Pohjan neidon tummaa eksoottista kauneutta kohtaan. Vaikuttaa siltä, että Lönnrot ja muinaisrunojen mieslaulajat ovat poteneet samanlaista ksenofobiaa (vieraiden ihmisten ja paikkojen pelkoa) kuin Inkerin naislaulajat. Muinaisrunojen funktionaalinen tehtävä – se lisäksi että ne olivat kansan viihdettä - oli tukea ja pönkittää yhteisön normeja ja arvoja. Myös laulajien ikä – he olivat yleensä vanhoja miehiä – saattoi lisästä negatiivisia korostuksia sekä outoja maita että poikkeavia naisia kohtaan.

Perinteinen folklore vahvisti roolikäsityksiä. Nainen oli objekti ja vaihdon välinen ja toisaalta hän oli supranormaali olento, kuten Louhi ja hänen tyttärensä. Vanha nainen oli joko äiti tai vastustaja, nuori nainen oli kosittava, pyydettävä ja saalis. Kaleva on Kalevalan naiskuva kertoo naisen toiseudesta. Perinne hengittää stereotypioiden kautta, kuten Senni Nieminen on todennut. Folkloreen perustuvan Kalevalan käsitykset miesten ja naisten ominaisuuksista, seksuaalisuudesta, asemasta ja rooleista yhteisössä ovat niin stereotyyppisiä, että Kalevala ei ole ollut samanlainen innoituksen lähde naistaitelijoille kuin se on ollut miehille, säveltäjille, kuvataitelijoille kirjailijoille, ja suomalaisuusmiehille. Se on toiminut kansallisen identiteetin rakentajana miessukupolvien ajan, mutta naisidentiteetille sillä on ollut annettavana vain juopottelevan tappelupukari Lemminkäisen äiti, joka ei syvyyspsykologisesta näkökulmasta katsoen ole mikään ihanneäiti.

Viime vuosikymmenen aikana naistutkimus on avannut uusia näkökulmia Kalevalaan. Aikaisemmin vieroksutut Louhi ja hänen tyttärensä, samoin Kyllikki ovat päässeet pahan pannasta ja nousseet ansaittuun arvoonsa. Nykynainen näkee heissä ominaisuuksia, joihin hän voi samaistua. Ehkä tulevaisuudessa joku nuori nainen inspiroituu Kalevalasta ja kirjoittaa se uusiksi naisen näkökulmasta.

Lähteitä:

Apo, Satu 1995: Naisen väki

Kalevalan hyvät ja hävyttömät 1999, toim.

Konkka, Anita 1996: Kalevalan naiset . Julkaisematon esitelmä

Konkka, Anita 1999: Naisten kokous. Kalevalan juhlavuoden kuunnelma

Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne.

Kauhea kauneus

2009-01-27T15:02:00.005+02:00

Alustus Mukkulan kansainvälisesessa kirjailijakokouksessa vuonna 2007

Bernin. Pyhän Teresan hurmio

"Jeder Engel ist schrecklich - Jokainen enkeli on kauhea ", Rilke kirjoittaa Duinon toisessa elegiassa ja jatkaa: "silti laulan teistä, te sielun linnut, tappavat melkein." (suom. Aila Meriluoto).

Irlantaisella Nobel- runoilija W.B Yeatsilla on runo joutsenesta joka hyökkäää Ledan kimppuun ja raiskaa hänet: "Humahdus: suuret siivet lyövät yhä/ horjuvan neidon yllä, reisiin/ tarttuu räpyläpari tumma, niskaan nokka: avuton on hän [... ](A sudden blow: the great wings still/Above the stggering girl, he thighs caressed/ By the dark webs in his bill...)

Yhdeksän kuukauden kuluttua Leda synnyttää neloset: veljekset Castorin ja Polluxin ja sisarukset Helenan ja Klytaimnestran. Miehet ylennetään myöhemmin taivaalle tähdiksi, naisilel käy huonommin: Klytaimnestra tappaa miehensä Agamenonin, kun taas Helenan ylimaallinen kauneus aiheuttaa Troijan sodan.

Kohtalokas raiskaus! Yeats tiivistää sen seuraukset runonsa viimeisessä säkeessä : "Kupeitten värinässä siitetään/ murtunut muuri, loimuava torni,/ kuoleva Agamemnon./ Vallattuna,/ ilmojen hillittömän veren uhri,/ kietoiko sinut tieto niinkuin voima,/ ennenkuin höltyi piitamaton nokka?/" ( suom. Aale Tynni).(A shudder in the loins engenders there/The Broken wall, the burgning roof and tower/And Agamemnon dead./ Being so caught up,/ So mastered by the brute blood of the air./ Did she put on his knowledge with his power/ Before the indifferent beak could let her drop?)

Kreikan mytologia on täynnä tarinoita , joissa kauneus ja kauheus kietoutuvat yhteen. Kauneudesta sikiää kauheutta, ja päinvastoin: kammattovan gorgonin Medusan verestä syntyy valkoinen runoratsu Pegasos. Kreikkalaisten mytologien maailma on unien mailmaa, jota hallitsee oikea aivopuolisko. Vanhoina aikoina, kun ihmisen aivot olivat symmetriset eikä vasen rationaalinen aivopuolisko vielä hallinnut, ihmiset näkivät ja kuulivat jumalia, nykyään se on mahdollista vain uni-, hurmio-, tai hulluustilassa. Apollon oli kauniiden unikuvien jumala, Dionysos hänen vastakohtansa, kauheiden ja tuhoavien unikuvien jumala. Kreikkalaisessa tragediassa apolloninen kauneus ja harmonia yhdistyvät dionyysiseen kaaokseen ja väkivaltaan.

Kauneus on kauheata. Se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä . Sitä ei kestää suurina annoksina. Se aiheuttaa huimausta ja saa sydämen hakkaamaan. Kun Freud kävi Akropoliksella ja Parthenonin temppelissä, hän tunsi jakautuvansa kahdeksi ja koki itsensä ja maailman oudon epätodelliseksi. Käyntiä seurasi viikkoja ekstänyt masennus. Freudin aikana ei tunnettu Stendhalin syndroomaa, jonka taide voi laukaista ihmisissä, etenkin turisteissa. Oireyhtymä on saanut nimensä ranskalaisen kirjailija Stendhalin mukaan, joka vieraili Firenzessä vuonna 1817. Häntä alkoi pyöryttää, kun hän näki Giotton kuuluisat kattofreskot Santa Crocen katedraalissa. En ihmettele hänen reaktiotaan. Minuakin alkoi pyöryttää, kun katselin niska vääränä Ravennan San Apollinare in Classe basilikan kattomosaiikkeja. Samoista mosaiikeista äitini oli lumoutunut niin että oli jäänyt Ravennaan kolmeksi vuodeksi.

Ranskalainen kirjailija Stendhal on kuvannut kokemustaan matkapäiväkirjassa seuraavasti: "Olin eräänlaisessa ekstaasissa siitä ajatuksesta että olen Firenzessä. [...] Olin vaipunut mietiskelemään suurenmoista kauneutta, kun saavutin pisteen, jossa ihminen joutuu taivaallisten aistimusten valtaan. Kaikki mitä näin, puhui niin elävästi sielulleni Oi, kunpa vain voisin unohtaa. Sydämeni hakkasi. Tuntui kuin elämä olisi vuotanut ulos minusta. Kuljin putoamisen pelon vallassa.(I was in a sort of ecstasy, from the idea of being in Florence [...] Absorbed in the contemplation of sublime beauty ... I reached the point where one encounters celestial sensations ... Everything spoke so vividly to my soul. Ah, if I could only forget. I had palpitations of the heart. Life was drained from me. I walked with the fear of falling.)

Stendhalin syndroma, jolle firenzeläinen psykiatri Graziella Magherini antoi 20 vuotta sitten nimen, on oireyhtymä joka aiheuttaa sydämen hakkaamista, huimausta, mielen sekasortoa ja jopa hallusinaatioita, kun ihminen näkee taidetta joka on erityisen kaunista, tai kun hän saa sitä yliannostuksen. Magherini tutki firenzeläiseläa klinikallaan yli sata tapausta. Enemmistö oli amerikkalaisia turisteja. Kenties Amerikassa on vain vähän mahdollisuuksia nähdä hyvää taidetta ja amerikkalaiset turistivat menevät siksi järkytyksestä sekaisin Uffizin-galleriassa. Entiseen aikaan romaanitkin saattoivat saada aikaan " stendhalisoitumisen." Ei saanut lukea liikaa, ettei tulisi hulluksi kuin Don Quijote. Isoäitini kielsi minua lukemasta Dickensiä, koska pelkäsi että hänen kirjansa vaikuttaisivat minuun liian järkyttyvästi.

Ei vain taide, vaan myös kaunis ihminen voi saada aikaan "stendhal-kohtauksen." Kun Gustav Achenbach Thomas Mannin kirjassa Kuolema Venetsiassa näkee täydellisen kauniin pojan, hänen mieleensä tulevat Sokrateen sanat "pyhästä pelosta, joka valtaa jalon ihmisen, kun hän näkee jumalaiset kasvot tai täydellisen vartalo, ja kuinka hän vapisee suunniltaan ollen ja tuskin uskaltaa kääntää katseensa sinne päin. "

Suomalaisen kirjallisuuden harvinainen lintu Eira Stenberg on kuvannut Stendhal-ilmötä puolitoista vuotta sitten ilmestyneessä romaanissa Oven takana. Valokuvaaja Synnöve,kirjan päähenkilö, kohtasi kuvausmatkallaan Beninissä afrikkalaisen nuorukaisen, ja säikähti tolaltaan nähdessään nuoren miehen kasvot. " Hänet oli vallannut epätodellinen olo ja hänen sydämensä sekosi rytmissään. Hän halusi paeta. syöksyä portista, kylästä, maasta, mantereelta [... ]Hän oli eksynyt korkeaan torniin ja oli putoamaisillaan." Hän ei erota enää tarua ja totta toisistaan, hän vajoaa myyttien ja unien maailmaan. Mies muuttuu hänen yöllisissä hallusinaatioissaan pyton-käärmeeksi joka luikertelee hänen sänkyynsä, puristaa hänet syleilyynsä ja lipoo kaksihaaraisella kielellä hänen kasvojaan. Kauneus muuttuu kauhuksi: "Huuto purkautuu huoneeseen ja Synnöve putoaa pimeyteen."

Kauhu kiehtoo. Kauhu on nautinnollista. Se aiheuttaa samanlaisen selkäydinreaktion kuin kauneus: kylmät väreet juoksevat selkäpiissä. Lapsia kiehtovat hirviö- ja kummitustarinat, nuoria kauhuelokuvat. Minä luin nuorena nautinnollisen kauhun vallassa kesämökillä Edgar Allan Poen kauhukertomuksia.

Mutta kauhu, joka nousee omasta sisimmästä yöllisissä painaisjunissa, on sietämätöntä. Sydän hakkaa kuollakseen, verenpaine nousee kohisten, kylmä hiki valuu, hengitys ei kulje kunnolla ja mieli on sekasortoisessa tilassa. Painajaisuniaan ei voi hallita. On pakko herätä, mikä vahinko, sillä tietoisuuden herääminen alkaa hetkellä, jolloin uskaltaa katsoa omaa kauhuaan, kuten kreikkalaisen myytin Psykhe, joka Eroksen kiellosta huolimatta sytytti lampun nähdäkseen nukkuuko hän yönsä käärmehirviön kanssa.

Kauhukirjat ja -elokuvat ovat hyödyllisiä. Ne auttavat jäsentämään kaaottisia tunteita. Niiden välityksellä voi kohdata omat sisäiset hirviönsä kuin kuvastimesta ja katsella painajaisunensa loppuun asti. Ne käyttävät aineistona kaikille tuttuja painajaisunien elementtejä. 1700-luvun kauhun klassikokirjat Shelleyn Frankensteinin hirviö ja Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde syntyivät painajaisunesta. Ne ovat edelleen niin suosittuja, että en saanut niitä kirjastosta lainaksi, kun rupesin valmistamaan tätä alustusta. Päästäkseni kauhusta kiinni lainasin videovuokraamosta joukon kauhuelokuvia, joukossa oli muunmuassa Argenton Stendhalin syndrooma. Se oli psykologinen thrilleri, jonka paikka olisi ollut jossain muualla kuin kauhuhyllyssä. Suurin osa lainaamistani kauhuelokuvista oli teini-ikäisten Grimmin satuja, eivät minunikäisiäni varten. Ihokarvat eivät nousseet pystyyn kauhusta eikä selkäpiitä karminut. Stephen Kingin kauhuromaaniin perustuva Kubrikin Hohtokin vain nauratti, varsinkin sen päähenkilö "writer's blockia" poteva hirviömäinen kirjailija-isä, joka jahtasi pikkupoikaansa kirves kädessä. Sen sijaan Coppolan Ilmestyskirja. Nyt jonka poimin mukaani klassikkohyllystä, säväytti yhä, vaikka kylmät väreet eivät enää juosseet selässäni kohtauksessa, jossa Wagnerin Valkyria pauhaa taisteluhelikopterien lentäessä kylvämään tuhoa vietnamilaiskylään. Elokuvan hurja kauneus puhutti parikymmentä vuotta sitten. Moralistit olivat sitä mieltä, että Coppola teki väärin, kun estetisoi sotaa, sota on niin hirveää, että siitä ei saa tehdä taidetta.

Teos ilman kauneutta on dokumentti tai raportti. Teos ilman kauheutta/kärsimystä on kaunista lumetta, sanahelinää, viihdettä. Hyödyllisiä ja mukavia teoksia kenties, mutta eivät taidetta. Taide on vaarallista, siitä tulee levoton olo, se panee ajatukset ja tunteet liikkeelle. Voiko sellaista taidetta, joka kauhistaa ja lumoaa, pyöryttää ja panee sydämen hakkamaan enää syntyä maailmassa, josta jumalat ja enkelit ovat livistäneet tiehensä, Apollonin ja Dionysoksen tilalla on oikea ja vasen aivopuolisko, Zeus asuu maksassa ja sielusta on tullut sana, jota kukaan arvostaan kiinnipitävä kirjailija ei voi käyttää?

Kirjailija on teosta aloittaessaan on kuin Perseus Medusan edessä, vaarassa että Medusan kauhea katse kivettää hänetä. Hän ei voi paeta, hänen on katkaistava Medusan pää, jotta Pegasos vapautuisi. Perseuksella oli suojakilpi, joka oli kirkas kuin kuvastin. Sen avulla hän pystyi lähestymään Medusaa katsomatta tätä ja suoriutumaan niin tehtävästä muuttumatta kiveksi. Kirjailijalla on sanat suojakilpenä ja kuvastimena. Jos ne ovat kirkkaita, niistä heijastuu se mikä on.

Aloitin Rilken sanoilla ja päätän myös niihin. Hän on kirjoittanut: "Taideteokset ovat aina tulosta vaarasta, jolle on asetettu alttiiksi, kokemuksesta joka on viety loppuunsa, aina siihen pisteeseen asti saakka, josta ei voi enää jatkaa."

Lisää Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta 2002: Sanat: Kooste kirjailijakokouksesta

Kaikki naiset näkevät unia

2008-10-02T21:31:00.004+03:00

Analyysi rouva Pyyn unista, unialustuksen loppuosa, joka jäi pitämättä aikapulan vuoksi Kannelmäen kirjaston Taiteiden yössä 22.8.2008

Marja-Liisa Vartio on käyttänyt unia joka sellaisenaan tai muokattuina tuotannossaan. Kokoelma Maan ja veden välissä sisältää joukon uninovelleja. Vartion näkemys unista on jungilainen. Marja-Liisa Vartio on kertonut o, että hän ja hänen sukunsa ovat hyviä unennäkijöitä. Suvussa on arvostettu unienkertomista. ”Muistan sukulaisteni, tätien ja enojen ilmeet kun he pohtivat noita uniaan. Tupa oli suuri ja hämärä, punakat mustatukkaiset tädit ja verkkaisliikkeiset enot kokoontuivat pöydän ympärille aamukahville ja minä kuuntelin kun he puhuivat.”

Lyhyissä vuosissa Vartio muistelee kuinka hänen tätinsä kinastelivat aamuisin siitä, ketä yöllä nähty uni tarkoitti ja keen kuolemaa tai muuta turmiota se tiesi. Toisen näkemä uni saattoi siis olla viesti toiselle, tai ainakin sellaisena Vartion tädit sen ymmärsivät. Heidän maailmassaan unet ennusitvat aina jotain ... ne merkitsivät neljää viittä asiaa: joko kuolemaa, syntymistä, rakkautta, rikkautta, hyvää tai paha.

Rouva Pyyn unet

Rouva Pyy näkee romaanin alussa unen, jossa hän kuolee kolme kertaa. Rouva Pyyn uni on ns. suuruni, joita nähdään - kuten Marja-Liisa Vartio sanoo Lyhyissä vuosissa - ”nimenomaan silloin kun ihmisen henkisessä kehityksessä tapahtuu lopullinen aikuistuminen, ei vuosista riippuva vaan kun koko persoonallisuus on tullut siksi miksi luonto... on sen tarkoittanut... keski-ikä on toinen vaihe ihmisen elämässä jolloin hän ikään kuin järjestää itseään uudelleen ja kokoaa voimiaan silmätäkseen elämäänsä taaksepäin ja useimmiten hänen ajatuksensa palaavat takaisin lapsuuteen ja nuoruuteen ja unikuvat nousevat sieltä.”

Rouva Pyyllä ei ole omaa identiteettiä, hän on turhautunut kotirouva, vain rouva Pyy, miehensä jatke. Hän on noin 35-vuotias nainen, joka potee alemmuudentunnetta. Hän on tyytymätön elämäänsä, jolla ei tunnut olevan mitään tarkoitusta eikä sisältöä. Hän kadehtii taiteilijoita, jotka ovat hänen käsityksensä mukaan vapaita. Unta edeltävänä iltana hän riitelee miehensä kanssa posliininmaalauskurssille menosta. Herra Pyy kieltää häntä menemästä. Rouva Pyy syyttää miestään siitä, että tämä ei anna hänen yrittää mitään:” Entä silloin kun olisin halunnut perustaa mattokutomon, minulla oli hyvä värisilmä, sen voi todistaa kuka tahansa, katso ympärillesi, ja jos minun vain olisi annettu yrittää... Ja entä silloin kun olisin halunnut mennä sanomalehtialalle? Mitä sinä teit? Sinä teit minut tahallasi raskaaksi, että minä vain pysyisin kotona. Ja tässä minä istun. Tätäkö minun elämäni on oltava, että on annettava kaiken mennä ohitse? .... Sinä olet järjestelmällisesti leikannut minulta siivet.”

Tällaisissa tunnelmissa hän menee nukkumaan ja näkee unen joka on niin ahdistava, että se pakottaa hänet heräämään kolme kertaa. Mutta sama uni jatkuu aina kun hän nukahtaa uudelleen. Kolmannen heräämisen jälkeen, hänestä tuntuu kuin hän olisi saanut tärkeän sanoman: uni oli hänessä kuin käsky, kuin tieto joka hänen olisi jaettava toisten ihmisten kanssa. Kun perhe herää, Rouva Pyy kertoo unensa aamukahvipöydässä.

Minä kuolin, kolme kertaa minä kuolin, ja kolmella eri tavalla. Ensin minä olin jossain elokuvateatterin aulassa, sitä elokuvateatteria korjattiin, koska siellä oli rakennustelineitä ja työmiehiä kuljeskeli edestakaisin ovissa. Ja minä olin siinä, ja minulla oli päälläni popliinitakki, se joka ostettiin silloin,( tarkoittaa: avioliiton alussa) Minä niin kuin näin itse ulkoapäin, koska äkkiä se, jonka minä näin minuna, makasi suullaan maassa , . , niin, minä kaaduin äkkiä suulleni maahan - minulla oli ylioppilaslakki päässä - tai en ole varma, mutta se takki minulla oli ja minä makasin maassa . Ja olin kuollut, Minä tiesin että olen kuollut, sitten minä muka muutuin kärpäseksi - niin, minä muutuin kärpäseksi, lensin katossa, ja siitä minä tiesin että olen kuollut. Ja jotta olisin saanut selville, olinko minä todella kuollut, minä lensin jonkun työmiehen korva lehdelle ja se mies huitaisi niin kuin huitaistaan kun kärpänen on korvassa, ja siitä minä sain varmuuden, - olen todella kuollut ja muuttunut kärpäseksi, ja kuitenkin minä samalla näin miten se, joka olin ollut minä, makasi kuolleena lattialla popliinitakki päällä.

Unen ensimmäinen näytös paljastaa , että rouva Pyy elää siirtymävaihetta. Hänen on luovuttava nuoren naisen identiteetistä. Unessa sitä symboloi ylioppilaslakki ja popliinitakki jonka hän osti miehensä kanssa avioliiton alussa. Unen ensimmäinen näytös antaa ymmärtää, että hän ei voi enää voi olla se nuori ja epäitsenäinen rouva Pyy, joka hän on tähän asti ollut vaan hänen on siirryttävä uuteen elämänvaiheeseen. Kuolema unissa on jungilaisen käsityksen mukaan suuri transformaatio- eli muutossymboli. Rouva Pyyn väheksyvä käsitys omasta itsestään näkyy unen kärpäsmetaforana.

Unen toisessa näytöksessä on palannut rouva Pyy lapsuuden maisemaan. Hän näkee miehen joka istuu riihen takana edessään suuri tilikirja. Hän tietää, että mies tekee tilinpäätöstä. Mies katsoo häntä ja sanoo kovalla äänellä: ” Kaikki on sitten selvää”. Tämä unikuva viittaa siihen, että rouva Pyyn pitäisi ” silmätä elämäänsä taaksepäin”, tehtävä vanhat tilit selviksi, että hän voisi siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Rouva Pyyn kädessä on huivi. Hän ojentaa sen miehelle ja sanoo: ”Anna tämä Lauralle ( rouva Pyyn nuoruuden ystävälle), tämän huivin minä olen saanut Italiasta, ja tämä on kaikki mitä minusta on jäljellä.

” Siitä minä tiesin, että olen menossa kohden kuolemaa, rouva Pyy sanoo.

”Se on jonkun kuolemaksi”, sanoo anoppi kuin valittaen ja loukkaantuneena siitä, että nähtiin sellaisia unia... sillä ketä ne tarkoittavat ellei häntä, joka oli tässä vanhin.

Rouva Pyy muistaa, että unessa oli lapsia. ” Naiset ojensivat lapsiaan häntä kohti ja olivat tulleet siihen, jotta hän siunaisi heidän lapsensa ennen kuin lähti kuolemaa kohti. Ja sitten hän nousi rekeen ja samassa reessä istui kaksi vanhaa naista, toinen oli hänen oma äitinsä j a toinen sen miehen äiti, joka lopetti tilikirjoja. Reki lähti liikkeelle ja vanhojen naisten harmaat hiukset sojottivat suorana tuulessa ja siniset palelevat kädet pitelivät ohjaksia. Ja he ajoivat reellä ja kylmä viima puhalsi vastaan. Ja takaa kuului ääni kuin olisi veisattu virttä: ”Kaikk' kaataa tempaa kuolemaan,” He ajoivat kuolemaa kohti. Mutta oli määrätty, että reen oli kuljettava sulaa maata pitkin, Ja reki oli tehty jäästä. Jäisellä reellä sulaa maata pitkin. Ja tien vierellä oli särkynyt polkupyörä ja ruskeakaapuinen mies sen luona selin, polvillaan. Munkki, ruskea kaapu ja naru vyöllä. Vaikka en ole eläessäni munkkeja nähnyt, sanoo rouva Pyy.

Anoppi keskeyttää taas hänet. Anoppi muistelee, että Valamon munkit olivat mustia - Mitähän se merkitsee, ruskea munkki? Ei sen pitäisi pahaa tietää, jos olisi ollut musta, niin musta olisi kyllä tiennyt jotain, sanoo anoppi. Munkki ja särkynyt polkupyörä saattaisi viitata siihen, että rouva Pyy elää kovin materialistisesti, hänen pitäisi ehkä etsiä sisältöä elämäänsä henkisistä arvoista. Palelevat kädet ja jäinen reki taas kertovat siitä, että rouva Pyyn tunne-elämässä on jotain jäätynyttä.

Unen kolmannessa näytöksessä rouva Pyy on lapsuudenkodissaan. Tuvassa istuu se sama mies , joka oli lopettanut tilikirjoja. Lattian keskellä on suuri heinähäkki. Ja mies sanoo: ”Vihollinen on järven takana, venäläiset ovat järven takana. On lähetetty neuvottelijoita. Viisaalla ja ymmärtäväisellä puheella vihollinen saadaan ehkä perääntymään”.

Sotatilanne unessa kertoo että rouva Pyy on ajautumassa sisäiseen kriisiin, mutta hän voi selvitä siitä jos hän on niin viisas että ymmärtää unensa. Rouva Pyy menee unessa vanhaan aittaan ja nousee aitan vintille. Siellä on puhdasta sahajauhoa,

”Ja minä olin tietävinäni, että sahajauhoon oli piilotettu lapsia, koska pelättiin sotaa, vihollinen oli tulossa järven takaa. Lapset oli pantu piiloon, ja siksi koko talo oli tyhjä, kaikki olivat paenneet, sisällä oli vain joku vieras mies, ei edes sukulainen.”

Ja jälleen anoppi tulkitsee: ” Jos sinä et sitä itse tietäisi, niin minä sanoisin että sinä saat lapsia. - sahajauhot ja vielä puhtaat; kyllä se sitä vain on.

Vartio kertoo Lyhyissä vuosissa, että hänen sukulaistensa tulkinnan mukaan sahanjauhot unessa merkitsee, että syntyy tyttölapsi, mutta pieni lapsi oli unessa ehdottomasti pahanmerkki, se tiesi huolta, harmia ja sairautta, varsinkin jos kantoi lasta sylissään tai jos riippui helmoissa.” Unilapsen merkitys on sama kuin Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaanissa ja Artemidoroksen unikirjassa. Jos rouva Pyy olisi tuleva kirjailija - mitä hän ei ole - minä tulkitsisin, että lapset ovat hänen ajatuslapsiaan, koska hän löytää ne vintiltä sahajauhoista. Viittavathan sahajauhot pään sisältöön sanonnassa ” jollakin on sahajauhoja päässä.”

Rouva Pyy jatkaa unen kertomista:

Aitan oven vieressä oli seissyt suuri puinen nainen - samanlainen kuin Kestikartanon portaitten yläpäässä - huntu kasvoilla, ja sen sisästä oli kuulunut syvä, kumiseva ääni ja sitten sanat:” Minä olen sinun sukusi esiäiti, minä olen vyörynyt suuria sotatantereita pitkin Puolasta.

Tämä on anopille jo liikaa, hän huudahtaa: ”Älä sinä puhu minulle tuollaista, sinä manaat sotaa”.

Unen neljännessä näytöksessä rouva Pyy seisoo lapsuudenkotinsa pihalla. Aamu valkenee, linnut lauloivat. Samassa hän muuttuu linnuksi, hän on kiuru, kohoaa yhä ylemmäksi, lentää hyvin korkealle. Ennen unta rouva Pyy oli sanonut miehelleen, että tämä on leikannut hänen siipensä. Unessa rouva Pyy saa siivet. Tällaiset unet ovat tavallisia silloin, kun nainen elää arkipäivän ahdistuksessa. Kaikki ei ole täysin toivotonta, kun he pystyvät lentämään edes unissaan.

Takaisin rouva Pyyn uneen: Lentäessään yhä ylemmäksi hän tiesi olevansa kolmannen kerran ja lopullisesti kuollut... Mutta kun hän muisti mitä oli maan päällä, hän alkoi pudota kuin kivi. Hän ei ollut enää lintu vaan putosi maata kohden, mutta ponnisti henkensä hädässä ja pääsi taas ylös.... Ja taivaalla liikkui jokin esine, se lähestyi, tuli kovaa vauhtia, se oli sinertävä, kuin posliininen eristin puhelinpylväässä - se tuli lähemmäksi ja hän näki että se oli suunnattoman suuri korva, ja hän tiesi että se oli Jumalan korva. Ja hän tahtoi koskettaa sitä, sillä hän tiesi että jos hän olisi saanut sitä kosketetuksi tai vain hipaistuksikin, niin hänelle olisi selvinnyt kaikki ja hän olisi ymmärtänyt mitä on elämä ja mitä kuolema. Ja hän ponnisti kaikki voimansa ja luuli ulottuvansa - mutta se kaikkosi, hävisi avaruuteen. Ja samassa hetkessä tähdet sammuivat taivaalta ja pimeni ja alkoi sataa märkää lunta.Rouva Pyyn uni loppuu tähän ja anoppi tulkitsee unen: " Se on tuiskuilma, sitä se ennusti Vainajat tietävät sitä. Minä muistan miten Olavin isä sanoi aina, että kalat ja kuolleet tietävät sateita ja myrskyjä ja minä olen pannut merkille, että kyllä se pitää paikkansa. "

Anoppi latistaa rouva Pyyn unen. Anoppi näkee unessa vain huonoja merkkejä. Väärä tulkinta oli se sitten positiivinen tai negatiivinen johtaa harhaan ja on vahingollinen unennäkijälle. Rouva Pyy ei ymmärrä omaa untaan ja anoppikin vain sekoittaa hänen ymmärryskykyään. Taivaalle ilmestyvä suunnattoman suuri korva tuntuu viittaavan siihen, että hänen pitäisi kuunnella itseään, ja löytää itsestään viisauden lähde, joka on jumalallista alkuperää - peräisin sielun kosmisesta alkuyöstä, kuten Jung sanoo. Jungin mukaan unen viimeinen viittaa aina siihen, mihin suuntaan unennäkijän psyyke on liikkeellä. Toisin sanoen Jung oli sitä mieltä että viimeinen kuva viittaa tulevaisuuteen. Rouva Pyyn unen viimeinen kuva ei ole hyvä - siinä tähdet sammuvat taivaalta ja alkaa sataa märkää lunta. Rouva Pyy tekee vääriä valintoja eikä osaa kuunnella itseään. Se käy kohta unen jälkeen ilmi, kun rouva Pyy ostaa taulun ja kutsuu vieraita katsomaan sitä. Hänelle vieraiden mielipide merkitsee enemmän kuin oma mielipide. Hänellä ei ole tuntumaa itseensä, muut hallitsevat hänen elämäänsä.

Sitten rouva Pyy hankkii rakastajan, joka on aika tavallinen pakoyritys keski-iän kriisistä. Mutta suhde on yhtä epätyydyttävä kuin rouva Pyyn muukin elämä ja se päättyy vähin äänin.

Rouva Pyy seisoo peilin edessä ja suree menetettyä nuoruuttaan, sekin kuuluu kriisin kuvaan. Häntä itkettää. Näin Vartio kuvaa: ” Itke vain, itke itsesi pois tästä rumaksi maalatusta rappeutuneesta kylpyhuoneesta, tästä keskikaupungin synkästä vanhasta pahalle lemuavasta kivitalosta, irti tavaroista, irti lapsista, jotka eivät sinusta mitään tiedä, itke pois miehesi luota, joka ei ollut oikea mies, ei olltu se oikea... ja kun olet itkusi lopettanut, huuhdot kasvosi kylmällä vedellä, järjestät hiuksesi... Ja peset pyykkiä kohta. Mutta niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päälle. Sinä olet niin kuin se nainen, joka näki unessa valkean lehmän tulevan ovesta, lehmä ammui haikeasti. Ja nainen syytti unessa, ettei lehmää lypsetä vaikka maito pakottaa utareita. Olet kuin naiset ovat, näkevät unia, heräävät aamulla, katsovat tyhjin silmin ja ovat joko pettyneitä kun ei uni ollutkaan totta, tai kiittävät onneaan siitä että se oli unta mitä he unessa tekivät.

Vartio tuntuu sanovan tässä, että rouva Pyyn elämä on tarkoituksetonta ja valuu hukkaan niin kuin naisten elämä silloin kun he eivät osaa käyttää resurssejaan, mitä unen lehmä symboloi, vaan syyttävät muita omasta tilanteestaan. Rouva Pyy ei ole yhtä tarmokas ja itsenäinen kuin sata vuotta ennen häntä elänyt Jane Eyre, joka otti unistaan vaarin ja käytti niitä elämänsä rakennuspuina.

Rouva Pyy kiertyy yhä pahemmin itsenä ympärille sillä aikaa kun hänen miehensä rehkii ylitöissä, että saisi hankittua talon jota rouva Pyy haluaa. Mutta talohankkeestakaan ei tule mitään. Pankki ei myönnä lisää lainaa ja mies ajautuu konkurssiin. Rouva Pyy järjestää huutokaupan, jossa hän myy kotinsa arvoesineet. Hänen depressionsa syvenee ja sen mukana itseviha ja halveksunta. Näyttää siltä, että rouva Pyyn elämä on mennyt täysin hakoteille sen jälkeen kun hän näki suuren unensa. Hän ei pysty enää nukkumaan ja hakeutuu epätoivoisena

psykiatrin vastanaotolle. Psykiatri suosittelee ulkomaanmatkaa. Rouva ja herra Pyy päättävät lähteä Italiaan, minne rouva Pyy on aina halunnut päästä katsomaan taidetta.

Kun he saapuvat Roomaan hän näkee painajaisunen, että suuri pyöreä rakennus, Panteheon, ajaa häntä takaa. Taas transformaatiosymboli - pyöreä rakennus, Pantheon- kuolleiden suurmiesten talo. Jungilaisen käsityksen mukaan ympyrä on ”itsen” eli selfin arkkityyppinen kuva. Rouva Pyy ei vieläkään halua tulla omaksi itsekseen, vaan hän juoksee henkensä edestä pakoon. Häntä pelottaa muuttuminen. Vaikuttaa siltä että hän halusi pysyä ikuisesti nuorena. Hän ei pysty kohtaamaan omaa kuolevaisuuttaan.

Hän on menossa suurin odotuksin Vatikaaniin, katsomaan Siktiiniläiskappelin maalauksia,

joita hän on tutkinut kotona taidekirjoista. Varsinkin Michelangelon sibyllat olivat tehneet häneen vaikutuksen- sibyllat olivat antiikin mytologiassa tietäjänaisia, jotka ennustivat tuhoa. Nuorin sibylla, Delphica, on aivan hänen näköisensä. Hän oli säikähtänyt huomatessaan sen, näyttänyt kuvaa miehelleen ja kysynyt tunteeko hän tuon naisen. Mies oli vastannut: ”Kuka muu se on kuin sinä itse. ” Vanhin sibylla Cumaea, oli taas kuin hänen oma isoäitinsä: ” Samat väkevälihaksiset käsivarret, ja silmät, silmien ilme, kasvot, kasvojen ilme, sama raskasilmeinen katse kuin sibyllalla, joka lukee kohtalon kirjaa.” Tässä kohdassa minä muistan sen suuren puisen naisen joka rouva Pyyn unessa seisoi Kestikartanon edessä ja sanoi syvällä kumisevalla äänellä: Minä olen sinun sukusi esiäiti. Lukijana odotan, että vihdoinkin rouva Pyy ymmärtää unensa ja ymmärtää kuka hän on, että hän löytää oman persoonallisuutensa ytimen.

Rouva Pyy käy Siktiiniläiskappellissa ja näkee sibyllat. ” Noin pieniä ja mustia, hän toteaa pettyneenä. Vartio kuvaa: hän oli väsyttänyt itsensä juoksemalla niitten toisten jäljessä, eikä enää jaksanut katsoa, ei tajuta eikä tuntea vaikka näki ne kuvat, joista oli niin paljon toivonut ja uneksinut, joihin oli uskonut . niin, oli uskonut, että koko sielu muuttuisi toiseksi, saisi voiman ja rauhan, kun näkisi nämä kuvat.

Romaanin viimeisessä kohtauksessa - kohta Sikstiinäiskappelissa käynnin jälkeen, italialainen torikauppias työntää rouva Pyyn kädet täyteen halpoja rihkamakoruja - ilmaiseksi. Rouva Pyy ihmettelee, miksi mies teki niin.

- Mutta miksi - en minä ymmärrä? rouva Pyy kyselee mieheltään.

- Luuli varmasti, että minä olen opas, etkö sinä tiedä, ne antavat oppaalle provisiota, kun tämä tuo ostajia, mies selittää.

Mutta rouva Pyy katsoo miestään eikä vieläkään ymmärrä mitään.

Tuntuu siltä kuin Vartio olisi halunnut tällä pienellä kohtauksella alleviivata, että rouva Pyy ei ole oppinut ymmärtämään itseään eikä sen takia mitään muutakaan. Hänessä ei ole tapahtunut kehitystä. Hän on yhä edelleen pikkurouva Pyy - nimensä mukaisesti - jonka identiteetti on määritelty ulkoapäin - ja joka ottaa mieheltä vastaan rihkamaa vaikka hänellä on aarre omassa itsessään. ( Minun käy kovin sääliksi rouva Pyytä, miksei Vartio armahtanut häntä edes pikkuisen)

Mistä löytäisin sen lukijan?

2008-03-21T14:11:00.004+02:00

Tämän luennon olen pitänyt vuonna 1997 todennäköisesti Kirjailijapäivillä. Luento on saattanut ilmestyä Kirjailija-lehdessä myöhemmin. Löysin luennon, kun etsin tietokoneeltani Peter Handkea käsitteleviä kirjoituksiani.

Denis Verronin maalaus Lectrice ( Lukijatar)

MISTÄ LÖYTÄISIN SEN LUKIJAN?

LUKIJAT JA OSTAJAT

En tiedä kuinka paljon ja millaisia lukijoita kirjoillani on? Oletan että mahdolliset lukijat ovat hyvin koulutettuja, hyvin toimeentulevia ja kielitaitoisia ihmisiä, yli 35 vuotiaita naisia, jotka lukevat lehden kulttuuriosastoa ja lainaavat kirjoja kirjastossa, sillä olen joskus nähnyt niitä palautettujen kirjojen hyllyllä.( Mutta siitä ei ole varmuutta onko lainattuja kirjoja myös luettu. Kirjastojen asiakkaat eivät soita ja kerro mitä mieltä he ovat kirjoistani.)

Ostajia on noin 700-800, Ostajat ovat luultavasti ovat kirjastoja. Tavalliset ostajat eivät voi ostaa kirjojani, koska he eivät tiedä mitään niiden olemassaolosta. Niitä ei mainosteta eikä arvostella näyttävästi. Kirjakaupoissa niitä ei ole, ei edes samana syksynä ilmestynyttä kirjaa löydy sieltä. Kaksi vuotta sitten naapurini olisi halunnut ostaa ”Johanneksen tunnustukset”. Hän tuli pihalla minua vastaan ja kertoi että sitä kirjaa ollut ostarin kirjakaupassa. Minä olin hämmästynyt, sillä kirja oli ilmestynyt kuukausi sitten. Menin tarkastamaan asian. Naapuri oli oikeassa, kirjaa ei ollut. Myyjätär tutki tietokoneelta varaston tilan ja sanoi, että heillä oli ollut yksi kappale, mutta se oli mennyt. Ehdotin, että he tilaisivat lisää. Hän sanoi: ”Ei me voida pitää täällä kaikkia kirjoja”. Minä ymmärsin hänen näkökantansa. Ei liikkeessä kannata pitää sellaista tavaraa, mikä ei myy.

Kirjakaupassa kaupassa käynti paljasti, ettei 45 minuutin televisio-esiintymisestä parhaaseen katseluaikaan ollut mitään hyötyä. Kirjan myynti jäi noin 800:aan kappaleeseen. Saman havainnon olen tehnyt naistenlehtihaastatteluista. Ne eivät lisää kirjan myyntiä. Ilmeisesti naistenlehtien lukija ja televisionkatselijat eivät osta kirjoja. Miehet vain soittelevat televisioesiintymisten jälkeen.

JULKISUUS

Kirja tarvitsee julkisuutta, että lukijat löytäisivät sen. Mutta tarvitseeko kirjailija julkisuutta? Emily Dickinsonilla on hyvä runo julkisuudesta: Hän kirjoittaa suunnilleen näin: ” ”Miten ikävystyttävää olla joku!/ Miten julkista, kuin sammakko/ Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän/ ihailevalle suolle!” Hän itse eli ullakolla ja näyttäytyi vain harvoille, elämänsä aikana hän julkaisi vain muutaman runon.

Kun aloittelin kirjailijanuraani 70-luvun alussa Ville Viksten, silloinen kustantajani, sanoi: ”Kirjailijan pitää näkyä”. Hän ehdotti että kirjoittaisin seuraavaksi nuoren naisen seksuaalisista kokemuksista. Hannu Salama taas sanoi, että ” älä rupea huoraamaan julkisuuden kanssa”. Siinä minulla oli kaksi ristiriitaista neuvoa. Viksten näkökanta oli myyntimiehen, Salaman oli luovan taiteilijan. Hän halusi varoittaa julkisuuden vaaroista. Viksten puolestaan sanoi: ” että se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Mutta minä en olisi kestänyt sitä leikkiä nuorena, ja niin vetäydyin julkisuudesta pois.

Kun eletään markkinatalouden kuristusotteessa, niin on pakko jossain määrin alistua ja altistua julkisuudelle. Viksten oli oikeassa, ehkä minun olisi sittenkin pitänyt noudattaa hänen eikä Salaman neuvoa. Sillä kuka ostaa näkymättömän kirjailijan kirjoja. Ajatelkaa vaikka Samuli Parosesta, vaatimattomana miehenä hän pysyi poissa julkisuudesta. Hänen kirjojaan myyntiin vähän. harva hänet tunsi, nykyään vielä harvempi harva muistaa hänet, vaikka hänen tuotantonsa olisi ajankohtaisempi kuin milloinkaan. Hänhän kuvasi niitä ihmisiä jotka ” markkinavoimat” olivat työntäneet syrjään, ja hän teki sen hyvin. ( Hänestä ei ollut yhtään kirjoitusta Otavan kustantamassa ja Juhani Salokanteleen toimittamassa suomalaisen kirjallisuuden katselmuksessa, joka ilmestyi viime vuonna). Mutta kaikki muistavat Saarikosken. Hänen elämänsä oli paljon mielenkiintoisempaa kuin hänen tuotantonsa, toisin kuin Parosen elämä. (Tarkan elämänkerrasta päätellen). Eikä hän ollut turhan vaatimaton. Hän osasi pitää itsensä esillä. ” Täytyy itseään mainostaa. Kirjailijat ovat yksityisyrittäjiä ja heidän täytyy mainostaa itseään. Sehän on huono kauppias joka ei mainosta”, hän sanoi piruillaan jossain yleisötilaisuudessa. Hän mainosti itseään ulkokirjallisilla keinoilla, runous jäi sen kohinan varjoon. Minulle tulee hänestä mieleen pitkäkoipinen lintu, joka pitää meteliä vetääkseen huomion itseensä, niin ettei sen munia ja poikasia huomattaisi. Minun mielestäni hänen runojensa laatu kärsi julkisesta kohinasta. Ehkä hänen kristillis- siveellinen yliminänsä ei hyväksynyt ” julkisuudessa huoraamista”, mikä näkyi hänen lisääntyvässä alkoholinkäytössään. Hän ei pystynyt esiintymään eikä lopulta kirjoittamaankaan ilman alkoholia. Toisaalta taas Peter Handke, joka oli 1960-luvulla samanlainen ” kirjallinen kauhukakara” Saksassa, kuin Saarikoski, on pystynyt jatkuvasti kirjoittamaan tiukkaa ja korkeatasoista proosaa. Hän ei tietääkseni myynyt julkisuudelle yksityiselämäänsä, vaan shokeeraavia mielipiteitään, jotka herättivät mediassa valtavaa huomiota. Hän osaa sen taidon yhä edelleen. Täytyy olla karaistunut luonne että kestää sellaisen hyökytyksen minkä saa julkisuudessa osakseen, kun esittää poikkipuolisia mielipiteitä.

KILPAILUJEN MERKITYS

Kirjallisuuskilpailuista on ollut enemmän hyötyä kuin naistenlehti- ja televisiojulkisuudesta. Jos kirja on päässyt ehdokkaaksi Runeberg- tai Finlandia-kilpailuun, se on hyödyttänyt henkisesti. Ehdokkuus on kuin valtionpalkinto ennen muinoin, taloudellista hyötyä siitä ei ole. Kun ”Halujen puutarha” oli Runeberg- ehdokkaana, sitä myytiin noin 1200 kappaletta, Ilman ehdokkuutta sitä olisi myyty tavanomaiset 700-800 kappaletta ja se olisi jäänyt täysin vaille huomiota, koska Helsingin Sanomissa kirjasta oli ilmestynyt yhden palstan arvostelu ”Kirjapaloissa”, ja sehän tietää kirjalle kurjaa kohtaloa.

Finlandia-ehdokaskirja ”Hullun taivaassa” ei ylittänyt kolmentuhannen kappaleen haamurajaa, mutta hipoi sitä läheltä. Minulle se on haamuraja, jos ylittäisin sen saisin 20% per kirja, mutta sellaista ei ole vielä tapahtunut, ja epäilen että ei tule koskaan tapahtumaankaan. Finlandia-ehdokkuus ei siis kohentanut taloudellista asemaa, mutta se toi arvostusta ja nimi tuli kaunokirjallisuutta lukevan yleisö tietoisuuteen.

Finlandia-kilpailulla on yleisempikin merkitys. Se kun näyttää toimivan joskus vastapainona Helsingin Sanomien totalitaariselle kirjallisuuspolitiikalle. Sitä on syytetty kaupallisuudesta, mutta siihen aikaan kun se käsitti koko kaunokirjallisuuden se nosti esiin sellaisiakin kirjoja ja kirjailijoita, tai joita kukaan ei tuntenut ja joita eivät syystä tai toisesta ole noteerattu Hesarin kulttuuritoimituksessa. Siksi Finlandia-raadin vastasukaiset ehdokasasettelut ovat terveellisiä (elleivät suorastaan elintärkeitä) koko kirjallisuutta ajatellen, ja on surkeata että kaikkein vähälevikkisin kirjallisuus, runot, novellit, esseet ja aforismit joutuivat sen ulkopuolelle. Kun se on muutettu romaanikilpailuksi, niin yllätyksiä ei ole tullut yhtä paljon, ellei viimevuotista voittajaa Irja Ranetta laske yllätykseksi.)

KRITIIKIN VAIKUTUS LUKIJOIHIN

Hesarin kulttuuritoimituksessa tehdään kirjallisuuden ranginlista ennen kuin syksyn kirjat ovat edes ilmestyneet. Joskus siellä tiedetään ennalta jopa, ette ” tulossa on lattea kirjasyksy”. Asenteet ovat valmiiksi kiteytyneet. Ranginlistan tärkeät kirjat saavat osakseen paremman kohtelun kuin muut kirjat. Jos Hesarissa on puolensivun kokoinen arvostelu, joka on varustettu kirjailijan nelipalstaisella värikuvalla, niin kyllä se huomataan. Kirja saa ilmaa siipiensä alle, se huomioidaan maakunnallisissa lehdissäkin. Kustantaja panee lehteen ison mainoksen, jossa kehuvia lauseita ( poimittu arvostelusta). Lukija käy kirjakaupassa selaamassa kirjaa. Kun hän näkee sen hinnan ( 160 markkaa), hän ei osta sitä, ellei se ole sellainen kirja josta kaikki puhuvat ( kuten rouva Uosukaisen kirja viime syksynä).

Entä miten käy kirjoille, jotka ovat eivät ole tärkeitä, joko siksi että se on runokirja tai novellikokoelma, tai sen aihe ja tekijä eivät ole kiinnostavia kulttuuritoimituksen näkövinkkelistä. Vastaava toimittaja antaa kirjan arvosteltavaksi jollekin avustajalle, ja sanoo ohimennen, että liuskan mittainen juttu riittää. Avustaja on penseä, hän haluaisi arvostella syksyn ”tärkeitä” kirjoja, koska se lisäisi hänen meriittejään. Hän tekaisee kirjasta innottoman jutun, joka julkaistaan mikäli julkaistaan, yhdelle palstalle taitettuna sivun nurkassa kaksi kuukautta kirjan ilmestymisen jälkeen. Lukija näkee yhdellä silmäyksellä, että kysymyksessä on merkityksetön kirja. Arvostelu ei innosta lukijaa lukemaan eikä kustantajaa mainostamaan. Ja niin kirja häipyy vähin äänin kirjojen taivaaseen ennenkuin se ehti eläkään. (Se oli kätkytkuolema!) Penseä arvostelu on kirjailijan kannalta pahin arvostelu, parempi olisi tulla kunnolla haukutuksi (niin kuin Johannes Ilmestyskirjassaan sanoo: ”Minä tiedän sinun tekosi, sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava!. Mutta nyt koska olet penseä, etkä ole kylmä tai palava, olen minä oksentava sinut suustani ulos.” )

Marja-Liisa Vartio purki aikoinaan mieltä kirjeessä Haavikolle: ”Piperrä nyt sitten, turhamaisuudesta kenties, romaania. Joku pässinpää sen ruotii, pari ihmistä lukee. Ja minua inhottaa sanoa että olen kirjailija. Minä häpeän koko titteliä, jos olisin kuin Shakespeare, vielä tässä kärsisi.” Mitähän hän olisi sanonut, jos olisi elänyt ja lukenut kuinka kaiken maailman Sartit ja Loka-Laitiset halveksivat mediassa taiteilijoita, jotka eivät myy, ovat vain valtion elättejä. Sellaiset jutut vetävät mielen synkeäksi. Onko taiteen arvo siinä, että se myy?

Alaviite:

Penseä arvostelu voi vaikuttaa seuraavankin kirjan kohtaloon, niin kuin kävi Samuli Parosen toiselle romaanille, Kuolismaantielle. WSOY hylkäsi sen ja käsikirjoitus joutui Otavalle, josta Tuomas Anhava pelasti sen. Se oli etukäteen leimattu kirja, sillä Tarkka oli suhtautunut nuivasti hänen esikoisromaaninsa. Tarkka taitaa olla ainoa kriitikko Suomessa, jonka arvostelulla on niin paljon painoarvoa, että se vaikuttaa kirjailijan tulevien kirjojenkin kohtaloon. Jos kirjailijaa ei noteerata Tarkan arvokirjailijapörssissä, ura on yhtä räpiköintiä toinen siipi maassa. Kun Kuolismaantie sitten ilmestyi, sitä ei arvosteltu puoleentoista vuoteen Helsingin Sanomissa. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä. Se jäi todennäköisesti kulttuuritoimituksen hyllylle, josta joku toimittaja sen löysi ja antoi joululahjaksi appiukolle ja tämä pettyi kun se ei ollutkaan sellainen sotakirja jossa on menoa ja meininkiä. Puolentoista vuoden kuluttua Hesarin poikien korviin kulkeutui, että kyseessä onkin merkittävä teos, jota Tuomas Anhava arvostaa, ja myönteinen arvostelu ilmestyi lopultakin.

OMAT KOKEMUKSENI KRITIIKISTA

Minun kokemukseni mukaan kritiikki vaikuttaa. Valistuneet lukijat seuraavat sanomalehtien kulttuuriosastoa. He tekevät osto- ja lukupäätöksensä sen perusteella, mitä ovat lukeneet lehdestä. Ei ole mikään ihme, että minulla on lukijoita vähän, ja ostajia vielä vähemmän, koska vain yksi yhdeksästä kirjastani on saanut Hesarissa osakseen kunnollisen käsittelyn - enkä tarkoita sillä kehuvia arvosteluja, vaan sitä että arvostelija on paneutunut tehtäväänsä ja löytänyt kirjan ytimen. Sitä kirjaa myytinkin sitten huimaavat 1500 kappaletta, (eli kaksinkertaisesti tavalliseen syksymyyntiin verrattuna) vaikka se edes ei ollut minkään kilpailun ehdokas. Viiden kirjan kohtalo on ollut ankea. Yhtä ei arvosteltu ollenkaan, yhden arvostelu ilmestyi jouluaattona yhdessä jonkun muistelmateoksen kanssa, kaksi kirjaa on heitetty suorapäätä roskakoriin, jonka nimi on ”Kirjapalat”. Yksi arvosteltiin elämänkertana vaikka se oli romaani. Silloin rupesin epäilemään kriitikkojen ammattitaitoa. Kai heiltäkin pitäisi vaatia jotain, kun kerran kirjailijoiltakin vaaditaan.

Sitä tuntee itsensä aika arvottomaksi, kun kirjat lentävät kerta toisen jälkeen toimituksen roskakoppaan. Tulee mieleen, että onko kirjoillani mitään merkitystä, kun niitä ei lueta eikä arvostella, sillä voiko tulitikkulaatikon kokoista huitaisua sanoa edes arvosteluksi. Sitten sitä rupeaa miettimään, pitäisikö minun tehdä jotain itselleni, kun arvostelijoita ei voi muuttaa, ja lukijoiden lukutottumuksiakin on vaikeata mennä muuttamaan. He pitävät laveasta epiikasta, jossa on kunnollinen juoni. Sitä miettii, että pitäisikö muuttaa tyyliä, että se kelpaisi Pekka Tarkoille, vai pitäisikö kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita suuri yleisö lukee. Niissä ei saa olla ”mitään aukkoja juonessa, eikä sekavuutta ( muistumia) tahi hämäryyttä (symboleja) ”, kuten eräs torikauppias neuvoi Samuli Parosta kirjoittamaan. Torikauppias sanoi tietävänsä mikä on huono ja mikä hyvä kirja. Mutta Paronen teki neuvoista huolimatta ”omaa juttuaan” niin kuin jazzmuusikot sanovat. Esim. John Coltrane oli tunnettu pitkistä saksofonisooloistaan, jotka saattoivat kestää yli tunnin. Orkesterinjohtaja Miles Davis hermostui niihin lopulta, koska ne eivät olleet myyviä vaan karkottivat yleisön. Hän sanoi, että niistä on tehtävä loppu. Coltrane sanoi, että hän kykene lopettamaan sooloa, kun se alkaa tulla. Davis sanoi, että hän kyllä tietää miten sen saa loppumaan. Coltrane kysyi: ”no miten”. Davis sanoi: ” se on ihan yksinkertaista, otat vain sen vitun torven pois huuliltasi”. Coltrane ei luopunut pitkistä sooloistaan. ”Oma juttu” on sellainen että siitä ei niin vain voi luopua, oli yleisö tai kritiikki mitä mieltä tahansa, ja ulkopuolisten hyvistä ohjeista on harvoin mitään hyötyä.

Gunnar Björling kirjoitti aikoinaan: ” Voi olla eduksi, että on väärinymmärretty ja eristetty. Ja että niin elää elämänsä ja pyrintönsä.” Ja toinen aforismi: ” Kukaan ei odota minulta mitään, se on kenties yksi avain: minä saan tehdä ja osaan.” Millä hän mahtoi elää, kun hänen runojaan ei julkaistu. Jonkinlaisia kompromisseja on pakko tehdä nykyään, että saisi kirjansa julkisuuteen, ja vaikkei niitä myytäisi, pysyisi edes apurahoituksen piirissä.

Mitä tapahtuu kotimaiselle kirjallisuudelle, kun markkinavoimat määräävät ja media keskittyy muutamille harvoille. Kutistuuko mielipiteen vapaus silloin yhdeksi vallitsevaksi totuudeksi kuin aikoinaan kirkon hallitessa ihmisten mieliä? Se on senlaatuista totalitarismia, jossa toisinajattelijat vaietaan kuoliaaksi. Entä kun alamme elää emutodellisuudetta. Ensin menee oma raha, sitten postimerkki, lopulta kieli, kun kaikki puhuvat euroenglantia. Onko sadan vuoden kuluttua enää suomalaista kirjallisuutta? Synkissä mielikuvissani näen pari kolme kirjailijaa, jotka vedetty koloistaan esiin kuin 30-luvulla viimeiset runonlausujat, jotka pantiin esiintymään tuohivirsut jalassa suurelle yleisölle isänmaallis- perinteellisissä juhlissa. Ehkä tulevaisuuden kirjailijat lausuvat runoja ulkomuseossa ( Seurasaaressa) pällisteleville turisteille.

Yhteenveto eli lopuksi: Mistä lukija löytyy, kun se ei löydy medioiden välityksellä? Kirjasto on ainoa paikka. Jos lukijat yhtään ovat samanlaisia kuin minä, niin he lainaavat kirjan nimen perusteella tuntemattomia kirjailijoita. Viimeksi lainasin kirjan: Taidetta ja valheita.

Jukeboksista

2008-03-21T13:53:00.003+02:00

Siirretty vanhasta Kirjailijan päiväkirjasta tänne . Kirjoituksen aiheena on Peter Handken kirja Jukeboksista.

Pieniä merkityksellisiä yhteensattumia

30.3.2005

Tänään Itäkeskuksen kirjastoenkeli oli asettanut Peter Handken kirjan Jukeboksista hyllyn päälle seisomaan - kuin minua varten, ajattelin lukiessani kirjan ensimmäisiä sivuja metrossa paluumatkalla kotiin. Mies tai nainen - suomen pronomini "hän" ei paljasta sukupuolta - on matkalla Soriaan aloittaakseen siellä pitkään suunnittelemansa kirjoitustyön. Hän näkee asemalaiturin suuren nokiläikän, jossa on kenkien jälkiä, ja "kävelee tuon läikän yli, varta vasten, jotta hänen kenkiensä jäljet liittyisivät noihin toisiin, aivan kuin hän olisi halunnut siten antaa hankkeelleen hyvän ennusmerkin." Hän oli epävarmuuden tilassa: yhtäältä vakuutteli itselleen, ettei hänen suunnittelemansa työ ollut merkityksellinen, toisaalta "hän tunsi olonsa ahdistuneeksi edessä olevan hankkeen vuoksi ja etsi vaistomaisesti tukea suotuisista enteistä ja vihjeistä."

Handke kuvaa taitavasti sen epävarmuuden tilan, jossa kirjailija elää aloittaessaan uuden työn ja mikä vaivaa häntä pitkään työn jatkuessa ja vielä sen loputtuakin, oman kokemukseni mukaan. Lukijoilla on toisenlainen kuva kirjailijoista. Pääsisäisen aikaan tuli eräältä nettipäiväkirjan lukijalta sähköpostia. Hän kirjoitti: " "Eikös muuten ole ilahduttavaa, että kirjailijat ovat lähteneet bloggaamaan. Mielestäni he eivät vielä johda laadussa, mutta tuovat merkittävyyttä ja arvostusta mukaan. Te kirjailijat olette hieman liiaksi sisään päin lämpiäviä ja kuvittelette
ammattikuntana ainoina hallitsevanne kirjoittamisen." Kirjoitin hänelle, että en tunne ketään kirjailijaa, joka oikeasti uskoisi hallitsevansa kirjoittamista. Viimeistään siinä vaiheessa kun aloittaa uuden kirjan, kaikki luulot hallitsemisesta karisevat. Kirjailijat jos ketkään ovat epävarmoja kirjoittamisensa suhteen.

Kiiltomadon sivuilta luin kirjastosta kotiin palattuani Otto Lappilaisen arvostelun, jossa hän sanoo että" Jukeboksista on metaforisella tasollaan essee kirjoittamisen vaikeudesta – mutta myös sen tuottamasta ilosta. Fiktiivinen esseenkirjoittaja pohtii työtään ja sen edellytyksiä kaikilta mahdollisilta kannoilta." Soisin kriittisen lukijani lukevan Handken kirjan.

Riisuttu epäonni

2008-03-21T13:33:00.003+02:00

Tämä kirjoitus on kirjoitettu 25.02. 2004 ja siirretty tänne vanhasta Kirjailijan päiväkirjasta.

Riisuttu epäonni

”Syntyä naiseksi näihin olosuhteisiin oli jo ennakolta kohtalokas erehdys. Mutta sitä voidaan nimittää myös rauhoittavaksi: epäilemättä ei olisi tulevaisuuden pelkoa. Ennustajat povasivat kirkkopäivillä nuorille miehille kädestä tulevaisuutta; naisten kohdalla tulevaisuus ylipäänsä oli pelkkä vitsi. Ei mitään mahdollisuuksia; kaikki jo ennalta määrättyä: pientä kuhertelua, kikatusta, lyhyt käsittämätön hetki miehen kanssa, sitten ensimmäinen vieras, harkittu ilme, jonka myötä alkoikin jo alamäki, ensimmäiset lapset, vähän vielä yhdessäoloa keittiötöiden jälkeen, alusta alkaen puhetta kuuroille korville, itse ummista yhä useammin korvansa; yksinpuhelua, sitten liikkumisvaikeuksia, suonikohjuja, enää vain muminaa unissaan, vatsanpohjasyöpä, ja lopultakin kuolema täyttää ennalta säädetyn kohtalon.”

Näin kuvaa Peter Handke 1900-luvun alkupuolella syntyneen naisen elämää kirjassa Riisuttu epäonni ( suom. Arja Rinnekangas) Hän pohtii niitä syitä, jotka johtivat äidin itsemurhaan 51-vuotiaana. Äiti oli henkisesti utelias, hän halusi oppia, käydä kouluja, tulla joksikin, mutta hänen isänsä viittasi kintaalla niille toiveille. Hän sai tyytyä siihen mitä maalaiskoulussa opetettiin ja se oli: ”Kirjallisten töiden ulkoasu”, jota opettajat pitivät tyttöjen tärkeimpänä kouluaineena; joka myöhemmin jatkui naisen tehtävänä, pitää perhe koossa, ei mitään iloista köyhyyttä, vaan täydellisen mallikelpoista kurjuutta; jokapäiväinen yritys säilyttää kasvonsa, jotka sen tähden muuttuivat vähitellen sieluttomiksi.”(s.64)

Riisuttu epäonni ilmestyi jo vuonna 1972, mutta vasta viime syksynä suomeksi. Muun muassa Otava on julkaissut Handkea aikaisemmin , mutta tämä pieni kirja ei jostain syystä ole sopinut sen julkaisuohjelmaan. Kirjan on julkaissut suomeksi Lurra Editions. Vaikuttaa vähän siltä, että mielenkiintoisin käännöskirjallisuus ilmestyy nykyään pienkustantajilta. Isot satsaavat taattuihin menestysteoksiin, jotka useimmiten ovat paksuja ja tylsiä.

Luen Riisuttua epäonnea toistamiseen, sillä se on kirja joka ei tyhjene yhdellä lukemisella. Syksyllä löysin sen orvonnäköisenä kirjaston uutuushyllystä. Muut hyllyn uutuudet olivat löytäneet lukijansa , mutta ei se. Yhtään arviointia ei silloin ollut ilmestynyt, eikä taida olla vieläkään. Hyvä kirja ei ole mikään uutinen.

Kosken kohinaa

2007-09-30T21:59:00.001+03:00

Eino Leino Seuran 60-vuotisjuhlat

2007-08-18T14:29:00.000+03:00

LVideopätkä Eino Leino Seuran 60-vuotisjuhlista Kaisaniemen ravintolassa. Leevi Lehti lausuu, Aulikki Oksanen laulaa Kai Chydeniuksen säestyksellä

Kansainvälinen vasenkätisten päivä

2007-08-13T14:50:00.001+03:00

Tänään on kansainvälinen vasenkätisten päivä. Oikeakätisillä ei tietääkseni ole omaa päivää.

Linkkejä vasenkätisyyttä käsitteleville sivustoille löytyy täältä: http://lefthand.domnik.net/links.shtml

Avatar

2007-08-03T21:38:00.000+03:00

My Heritage

2007-07-07T11:21:00.000+03:00

The Saddest Books

2007-04-28T22:32:00.001+03:00

clipped from johnbakersblog.co.uk

One of the colleges here is offering a course on the five saddest books ever written. If you believe it, they are:

Ethan Frome by Edith Wharton
The Awkward Age by Henry James
The Good Soldier by Ford Madox Ford
To The North by Elizabeth Bowen
The End of the Affair by Graham Greene