Maggie Nelsonin Argonautit, kirja sateenkaarirakkaudesta

Lorenzo Costa (n.1500-1530).  Argonautit ja Argo-laiva  matkalla Kolkhiiseen

MAGGIE NELSON (s. 1973) on yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija, esseisti ja tutkija, joka asuu Los Angelesissa. Kirjoittamisen ohella hän opettaa luovaa kirjoittamista California Institute of the Artsissa. Hän  on  kirjoittanut viisi tietokirjaa ja  neljä runokokoelmaa. Hän  on väitellyt  heteronormatiivisuudesta  1950-60  -lukujen   New Yorkin abstraktissa taiteessa, kerrotaan  Wikipediassa.   Minun muistikirjani mukaan hänen väitöskirjansa nimi oli Performance of Intimacy (Yksityisen esittäminen). Ohjaajana oli   feministiprofessori Christine Crosby, joka opetti  sukupuolen ja  seksuaalisuuden tutkimusta, ja oli  käyttänyt elämänsä "identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen."  Nelson  sanoo tarkoittavansa  esittämisellä kirjoittamista, "joka  dramatisoi ne  tavat, joilla me olemme toisiamme varten tai  toistemme ansiosta." 

Argonautit (suom.  Kaijamari Sivill, Kustantamo S&S, Helsinki 2018) on kirja rakkaudesta. Kirja  alkaa  raflaavasti.  Minäkertoja muistelee   ensimmäistä panoa  lokakuussa  vuonna  2007  Harryn poikamiesboksissa. "Sängyn vieressä sinulla oli Molloy - ja hämärässä suihkukopissa kasa dildoja,"  hän kirjoittaa. Luovan kirjoittamisen opettaja tietää  miten  herätetään lukijan  uteliaisuus ja  vedetään hänet mukaan.  Sivumennen sanoen Molloy on Beckettin  romaanihenkilö, minun muistini mukaan liikkumaton, ehkä rampa mies, joka oli oudon fiksoitunut  kuolleeseen äitiinsä.

Kirjan seuraavassa kappaleessa minäkertoja kertoo  "sinälle" siis Harrylle, että  "ennen kuin  tapasimme olin omistanut elämäni  Wittgensteinin lauseelle, jonka mukaan  se mitä ei voi ilmaista, sisältyy - ilmaisemattomaan! - ilmaisuun.  Paradoksaalisesti se kertoo, aivan kirjaimellisesti,  miksi kirjoitan  tai miten kykenen  jatkamaan kirjoittamista." ( s.7)  Tässä vaiheessa   ymmärrän, että on kysymys älykköromaanista.  Mutta  sivulla 23 minulle  valkenee,  että  ei olekaan  kysymys  romaanista, vaan   romaaninmittaista  esseestä,  jonka   puhuja on   kirjoittaja  eikä  fiktiivinen   "minäkertoja".   Kirja kuuluu kirjastoluokituksen mukaan Amerikan  englanninkielisen kirjallisuuden historian ja tutkimuksen luokka.  Luokittelija  on varmaan raapinut päätään, kun on  pohtinut mihin luokkaan sijoittaisi Nelsonin kirjan.  

 Harry  on virallisesti nainen, mutta on  muuttumassa mieheksi.  Häneltä  leikataan rinnat ja hän saa testosteroni-hoitoa.  Samanaikaisesti  kirjoittaja  odottaa lasta  ja on  muuttumassa "luonnolliseksi naiseksi". Hän viittaa Aretha Franklinin lauluun  "You make me  feel like a natural woman", ja  kirjoittaa itsensä  asemoimisesta johonkin identiteettiin, vaikka "luonnolliseksi naiseksi." Hän kirjoittaa raskaudesta ja synnyttämisestä.  Kuusikymmentäluvulla    ne  olisivat  olleet  banaaleja   aiheita,  joista  ei kannattanut  kirjoittaa.    Ajan kirjallisuutta  hallitsi miehen ääni.  Kuinka  toisin  ja  paremmin   asiat  ovatkaan 2010-luvulla!  Nelson kertoo,  miten   odottavaan äitiin  suhtaudutaan  Amerikassa. Sotilashenkilöt tekevät hänelle kunniaa lentokentällä, kun hän paarustaa ison  vatsansa kanssa  ohitse.   Kaikkialla häntä autetaan,  hänen  laukkujaan kannetaan portaissa, niitä   nostetaan  junan  laukkuhyllylle.   Mutta minä pyörryin   täydessä  raitiovaunussa, kun odotin ensimmäistä lastani. Suomessa ei ollut  siihen aikaan tapana antaa  kenellekään paikkaa julkisissa kulkuneuvoissa. Se oli saavutettu  etu, josta ei  luovuttu. Saattaa olla vieläkin.

Nelson  kirjoittaa äiti-lapsi-suhteesta ennen synnytystä, "veren, lapsiveden ja äänen kuplasta" ja sanoo: "Minulla ei ole minkäänlaista halua irrottautua  omasta kuplastani.  Mutta siinä on ansa: en  voi pitää lasta sylissä samalla kun kirjoitan." Miten  hän tarkoittaa?  minä ihmettelen.  Kun kirjoitin,  pidin vauvaa  sylissä  kunnes se  alkoi  painaa liikaa reisiäni noin  kolmen neljän kuukauden ikäisenä.  Ja  hän kirjoittaa äiti-lapsi-suhteesta  synnyttämisen jälkeen, maidon nousemisesta rintoihin ja imettämisen eroottisuudesta, seksuaalituntemuksista, nautinnosta. " Kyseessä on rakkaussuhde. [...] Minulla on vauvani, vauvallani on minut," Mutta hän kirjoittaa myös  miten rasittavaa on olla vauvan äiti,   Yökausien valvomisen jälkeen hänellä  oli toistuva näky,   että  joku oli iskenyt  Iggy-vauvan päähän  saksenpuolikkaat.  Hän  pelkäsi että hänellä on synnyttämisen  jälkeinen masennus eikä hän  voinut kertoa Harrylle saksinäkyä.  Miten  tuttua!  Minä pelkäsin  synnyttämisen jälkeen  aivan irrationaalisesti saksia ja veitsiä. En  uskaltanut  leikata vauvan  kynsiä enkä puhunut   ahdistuksestani kenellekään, ettei minua luultaisi hulluksi ja  lastenhuolto veisi vauvan minulta.  

Jossain yhteydessä hän  kirjoittaa, että lapset eivät ole erityisen kiinnostavia. "Kiinnostavaa on kuitenkin se, että huolimatta siitä tylsistyttävästä pitkäveteisyydestä, jota lasten kasvattaminen 95-prosenttisesti on, me yhä yhä edelleen  hankimme  lapsia,"  Muistan miten tylsää oli istua hiekkalaatikon reunalla  kaitsemassa taaperoikäistä,  ja  olen sataprosenttisesti samaa mieltä hänen kanssaan. 

Lukemista   häiritsi  hieman   sukupuolitutkimuksen  sanasto, jota  Nelson käytti. Onneksi on olemassa Setan sateenkaarisanasto, josta selvisi että  CIS tarkoittaa, että "henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cis-sukupuolisia." QUEER   on identiteetti, joka tarkoittaa, ettei ihminen halua määrittää omaa seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoltaan.  MUUNSUKUPUOLINEN  on jo varmaan kaikille niin tuttu sana, ettei  sen merkitystä tarvitse katsoa sanakirjasta. 

Lukuprosessini oli katkeilevaa. Samanaikaisesti Argonauttien kanssa luin Lucia Berlinin Siivoojan  käsikirjaa 1 ja 2,     kuuntelin Rachel Cuskin Ääriviivoja  ja   kävin muistikirjassani   keskustelua  Nelsonin  kirjan kanssa. Olin joistakin asioista eri, joistakin samaa mieltä.   En esimerkiksi  hyväksynyt,  kun hän kirjoitti, että surrealisti André Bretonin "heteroromantiikkaa on vaikea niellä,"  mutta   luin ihastuneena, kun hän kirjoitti inhonneensa aina  Hamletin  misogyynistä murjotusta äidin uuden avioliiton takia. Ja   tunsin  hänet sielunsukulaisekseni, kun hän  tunnusti:" Suurin  osa siitä mitä kirjoitan, tuntuu minusta huonolta, ja  sen tähden on vaikea tietää, mitkä ajatukset tuntuivat huonoilta siksi, että ne ovat  ansiokkaita, ja mitkä siksi, että eivät ole."

Nelson  pohtii   kirjoittamistaan ja  toteaa , että    hänen   häpeällinen salaisuutensa on aina ollut, että  kirjoittaminen käsittelee häntä itseään. Mutta  henkilökohtaisen julkistaminen sosiaalisen median tyyliin ei  ole hänen heiniään. "Pahin painajaiseni on välitön, puntaroimaton digitaalinen itsensä paljastaminen."[...] "Onneksi raitistuin ennen kuin sain wifin." Perin tuttua minulle on myös hänen epäröintinsä  tekeillä olevan kirjan suhteen: " Jo tämän kirjan kirjoittaminen saattaa olla väärin. Olen kuullut monen puhuvan  säälivästi lapsista joiden vanhemmat ovat kirjoittaneet heistä, kun he ovat olleet pieniä." 

Mutta  miksi  rakkaudesta kertovan kirjan nimi on Argonautit?  Argonauttien tarina Argo-laivasta on  aika  hurja.  Jason lähti  viidenkymmenen miehen  kanssa  hakemaan kultaista taljaa  Kolkhiista. Hän oli  rakentanut  jonkun jumalattaren avulla  ( ehkä Pallas Athenen) Argo-laivan, joka oli saanut  jumalattarelta sellaisen taikavoiman, että se  selvisi kaikista  myrskyistä ja jopa Skyllasta ja Kharybdiksesta ehjänä.   Kolkhiiissa asui Medeia, joka   rakastui Jasoniin, auttoi   häntä  ryöstämään kultaisen taljan,  meni  naimisiin ja   sai lapsia hänen kanssaan ja  tappoi  lapset, kun  Jason petti hänet.  Jason sai prinsessansa, mutta hänelle kävi lopulta huonosti. Argo-laivasta  putosi hirsi hänen päähänsä ja tappoi hänet. 

Minulle  jäi  kirjasta sellainen   käsitys , että  Argo-laiva  symbolisoi parisuhdetta,  joka uusiutuu aina  kun  sanoo  kumppanilleen " Minä rakastan sinua."  Korjatkaa jos muistan väärin. Nelson  oli saanut vertauskuvan   kirjasta  Barthes on Barthes,   jossa Barthes kertoo, että argonautit   uudistivat   osa osalta  jokaisen osan  Argo-laivasta niin että  se oli  lopulta kokonaan uusi laiva, mutta  nimi ja muoto pysyivät  samana.  En löytänyt   tällaista yksityiskohtaa Laroussen  suuresta mytologia-ensyklopediasta, en myöskään Robert  Gravesin  The Greek Myths -teoksesta.   Todennäköisesti Barthesilla on ollut jokin muu  myyttikirja   käytössään. Joka tapauksessa ajatus  rakkauden uudistumisesta   kielen  voimalla on kaunis eikä  sen pitäisi olla outo suomalaisillekaan,  joiden  kansalliseepos Kalevala ylistää sanan voimaa.

Olin jonottanut Argonautteja kuukausikaupalla kirjastosta. Harmittaa, että se piti palauttaa  enkä  ehtinyt  lukea  sitä toiseen kertaan.  Varasin  kirjan  uudestaan.  Jonossa ennen minua   oli  runsaat 450  ihmistä, mikä  hämmästytti minua. Ihmiset eivät ole lakanneet  lukemasta, he lukevat  jopa  Argonauttien kaltaisia  esseemäisiä  kirjoja, eivätkä vain  dekkareita ja  perinteellisiä  juoniromaaneja "pertsoja."    Olisi kiinnostavaa   saada tietoa  kirjastojen  lainaustilastoista eikä vain  kirjakauppojen  myyntitilastoista, jotka kertovat  ostajista, mutta eivät lukijoista.  Kiinnostavaa olisi myös tietää, miten  lehtiarvostelut vaikuttavat  yksittäisten kirjojen lainausmäärien kasvuun.  Minulla  on kokemusta vain omista kirjoistani.  Hesarin  arvostelut ovat  vaikuttaneet  yllättävän paljon niiden lainaukseen. 

Lisäys: Maggie Nelson  kertoo Argonauteista London Reviewin kirjakaupassa:

https://www.youtube.com/watch?v=s-Yxhc2nNxo&fbclid=IwAR08eFykhjrt-0TkAiwBAbHBsGeDbhWlLvJ4X6T1bdVtdcZWwpNuUEyaCrQ

Taiteen musta kirja

Kaksi  kirjaa työpöydälläni:  Kommunismin musta kirja. Stépahane Courtois ja työryhmä. Editions Robert Laffont, Paris 1997 ( suom. Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen.WSOY 2003) ja  Taiteen musta kirja: Miesten mielivallan historiaa. Arla Kanerva. SKS 2019.

Kommunismin musta  kirja alkaa sanoilla: "Joskus on kirjoitettu,  että 'historia on ihmisen onnettomuutta tutkiva tiede.' (Sen kirjoitti kirjailija  Raymond Queneau vuonna 1979, mikä on mainittu alaviitteessä). Kirja on  painava, siinä  on  863 tiheää sivua. Ranskalainen näkökulma kommunismiin kiinnostaa minua, mutta en ole  vielä lukenut kirjaa. Sen sijaan olen  kirjoittanut kaksi kirjaa (Musta passi ja  Samaa sukua)   siitä miten kommunismi vaikutti ruohonjuuritasolla  ihmisten  elämään.  Kommunismia kesti onneksi vain  seitsemänkymmentä vuotta ja vähän päälle.

Taiteen musta  kirja alkaa sanoilla:  "Lokakuussa 2017 amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano julkaisi Twitterissä viestin, joka muutti maailman." * 

Kirja on  viisi kertaa ohuempi kuin  Kommunismin musta kirja. Sivuja on  176,  se on  vain  kapea  siivu  miesten mielivallan historiaa,  joka alkoi luultavasti   heti myyttisen  Paratiisista  karkotuksen  jälkeen ellei jo paljon aikaisemmin.

 Koska naisneroja  ei ole  olemassa, kirja   keskittyy   miesneroihin jotka   ovat  tehneet   onnettomia  naisistaan, lapsistaan ja muista läheisistään.  Heitä ovat olleet mm:  Kirjailijat lordi Byron, Arthur Rimbaud, Paul Verlaine. August Strindberg,   Norman Mailer ja  Ilmari Kianto. Taiteilijat: Tyko Sallinen,  Eric Gill ja Pablo Picasso. Ohjaajat: Alfred Hitchcock, Stanley Kubrick, Roman Polanski ja Jouko Turkka. Sekä hyväksikäytön  mahdollistajat:   elokuvastudiot, media  ja   viho viimeisenä  Ruotsin Akatemia, joka meni niin sekaisin  Kulturprofilenin  väärinkäytöksistä, että ei pystynyt jakamaan vuonna  2018  kirjallisuuden Nobel-palkintoa.

* Twitterviesti oli seuraava: "Jos sinua  on seksuaalisesti ahdisteltu tai häiritty, kirjoita  'me too'  tähän viestiin."

Nerojen lapset

Taiteen mustan kirjan lapsikohtalot aiheuttivat  minussa   lievää ahdistusta.  Byron  sai tyttären 18-vuotiaan  Claire  Clairmontin  kanssa. ( Mary Shelley, Frankensteinin hirviön luoja,  oli Clairen  sisarpuoli).  Byron ei välittänyt Clairesta eikä liioin heidän  tyttärestään Allegrasta,  jonka hän  erotti äidistä  yhdeksän kuukauden ikäisenä.   Hän ei pitänyt  tytöstä huolta, vaan antoi hänet milloin kenenkin  tuttavansa tai rakastajattarena hoiviin,  eikä  sallinut tytön äidin käydä katsomassa lastaan. Kun  Allegra oli nelivuotias, Byron sijoitti hänet nunnaluostariin. Vuoden kuluttua  Allegra sairastui. Nunnat kirjoittivat Byronille ja pyysivät  häntä katsomaan tytärtä.  Mutta Byron ei tullut( oli varmaankin jokin kirjoitustyö tai  rakkausjuttu menneillään)  eikä  ilmoittanut  tytön äidille  sairaudesta. Allegra kuoli   luostarissa pilkkukuumeeseen näkemättä  isäänsä  ja äitiään.  Vanhoilla päivillään Claire kirjoitti julkaisemattomissa muistelmissaan, että Byron oli hirviö.

Strindberg oli isänä lähes  yhtä mahdoton tapaus kuin Byron.  Hän ei  tavannut  tytärtään  Kerstiniä kuuteen vuoteen. Kun  Kerstin  pyysi    13-vuotiaana, että he tapasivat,  isä kieltäytyi  sillä  tekosyyllä että ei missään tapauksessa halunnut  nähdä tytön äitiä.

Strindbergiltä jäivät  elatusmaksut  maksamatta, vaikka hän oli varakas  kirjailija.  Kun   tytär Greta kirjoitti, että  rahoja ei ole tullut. Strindberg vastasi hänelle: "Minullakin on oikeus elää! Ja enemmän kuin niillä jotka ansaitsevat kuolla katuojassa siellä! Ja joiden  pitäisi kenties päätyä sinne! Jos  kykenet kerjäämään, kykenet myös tekemään työtä - -!"  Minusta vaikuttaa siltä, että Strindberg  rähjäsi  tyttärelle sekä huonoa omatuntoaan että saituuttaan.

Entä Picasso? Hänen   ainoa avioliitossa syntynyt lapsensa Paolo kuoli   alkoholismiin, ja  hänen  pojanpoikansa  Pablito Picasso tappoi itsensä juomalla pullollisen valkaisuainetta. Hänen  pojantyttärensä  Marina syytti muistelmissa isoisäänsä: "Picasso-virus, jonka uhriksi jouduimme, oli  hienovarainen ja lähes huomaamaton. Se oli yhdistelmä   petettyjä lupauksia, vallan väärinkäyttöä, nöyryytyksiä, halveksuntaa, ja  ennen kaikkea kommunikoimattomuutta."  Mutta Marina ymmärsi ( neljäntoista terapiavuoden jälkeen) mistä Picasson tunteettomuus johtui: "Isoisäni ei koskaan pysähtynyt miettimään läheistensä kohtaloa. Ainoa asia, josta hän välitti oli maalaaminen, ja kärsimys tai onni, jota se tuotti."   Sama pitää paikkansa pienempien nerojen ja jopa   naistaiteilijoidenkin kohdalla.

Lasten solidaarisuus


Ilmari Kianto kannatti vapaata rakkautta, kuten Byron ja Picasso ja moni  muukin  iso ja  pieni neromies.   Hänellä oli  naissuhteita limittäin ja lomittain   eikä  hän  ajatellut  vapaan  rakkauden seurauksia. Ne  jäivät naisten kannettaviksi.  Lapsia syntyi kaksitoista.  Sellaisen  liudan elättäminen ei  luonnistanut  naissankari-isältä, vaan jäi  naisten huoleksi.

Kanervan mukaan Kiannon ensimmäisen avioliiton lapset syyttivät  isänsä  polygamiasta ja naisseikkailuista   kotiopettajaa,  jonka  matkaan  Kianto lähti. "Me vietimme onnellisen lapsuuden. Mutta sitten tuli käärme taloon... - - Hän vietteli kohta Ikin, komea pohjalainen, tumma nainen ja takapuoltaan keikutteli aina. - - Ikistä tuli naisten mies - ja meidän koti meni rikki", muisteli Kiannon poika   aikuisena.

Lasten rakkaus  ja solidaarisuus vanhempiaan kohtaan on tavallisesti  kestävää lajia,  paljon kestävämpää kuin muunlajiset rakkaudet.   Ajattelen   kirjailija Irja Sallaa,  Tyko Sallisen Taju -nimistä  tytärtä,  joka  kirjoitti isänsä kuoleman jälkeen muistelmateoksen   Isä ja minä.  Isä kuoli vuonna  1955 ja kirjan ensimmäinen painos ilmestyi  vuonna  1957.  Luin  kirjan nuorena ja  muistiin on jäänyt, että  se oli surullinen kirja. Äiti ja isä  olivat eronneet, mutta  pieni Taju odotti että äiti  palaisi kotiin  kuten  lapset aina  toivovat ja odottavat. Kirja päättyi  isän kuolemaan.

 Kritiikki kiitti  50-luvulla Irja  Sallan muistelmateosta: "Harvoin lienee  kirjallisuudessa isä- ja lapsisuhdetta näin  aidosti ja samalla järkyttävästi kuvattu. Ja harvoin lienee suhde ollutkin näin omalaatuinen ja merkittävä." ( Helsingin Sanomat).  2000-luvulla  ilmestyi Inka-Marian Laitilan ja Tarja Strandénin  elämäkerta Tukaattityttö  Tyko Sallisen vaimosta Helmi  Vartiaisesta.   Teos  paljasti millainen  naisvihaaja ja  valehtelija Sallinen oli ollut.  Sen julkaisemisen jälkeen Irja Sallan  muistelmien antamaa kuvaa lapsuudesta ja isäsuhteesta alettiin kritisoida. Väitettiin että Salla oli värittänyt muistot isästä kauniimmiksi kuin ne  olivat, ja että  hän oli luonut   itselleen onnellisen lapsuuden, jollaista  hänellä ei  todellisuudessa ollut.   Kun  luin  näitä väitteitä, minua  alkoi suututtaa.  Miksei Salla olisi saanut   muistella  pian isänsä kuoleman jälkeen   hänen parhaimpia puolia ja käydä  sillä tavalla lävitse surua?   Hän  oli kirjoittanut  onnettomasta lapsuudestaan  romaanin Unissakävijä, joka on Liisa-Beata -trilogian viimeinen osaa.   Luin  Unissakävijän  nuorena  ja samaistuin päähenkilö Marjattaan.  Fiktion  muodossa  voi kirjoittaa paljon  todemmin  siitä millaista oli todellisuus lapsena ja nuorena.

Miksi ahdistuin?

Tunnistin  joissakin  Taiteen mustan kirjan  taiteilija- ja kirjailijahahmoissa isäni ominaisuuksia (Strindbergissä eniten).  Hänen näkemyksensä naisten luovuudesta olivat vanhanaikaisesti (J.V.) snellmanilaisia: naisista ei  ole kirjailijoiksi,  kuvanveistäjiksi, taidemaalareiksi eikä säveltäjiksi,  heille  soveltuvat  esittävät taiteet: laulaminen, lausuminen ja näytteleminen.  Naisen tärkein tehtävä oli kodinhoito ja lasten synnyttäminen.  Äitini oli oli onnettomuudeksi taidemaalari, mistä  seurasi  strindbergiläinen avioliittohelvetti, jota minä ja  veljeni  jouduimme seuraamaan sivusta.  Olimme helpottuneita, kun he lopulta erosivat ja lähtivät  omille teilleen, ja me jäimme teini-ikäisinä kotiin pärjäämään yksin.

Aikuisena päätin näyttää  isälle, että  kyllä  minusta on kirjailijaksi, vaikka  olenkin vain  nainen. Kirjoitin esikoisromaanin  Irti  ( irti isästä ja  miesvallasta). Isä kuoli  kolme  kuukautta ennen kirjan  ilmestymistä.  Syyllisyys oli hirvittävä. En päässyt hänestä  millään irti,  vaikka   kirjoitin  hänestä romaaneissa Tytär, Johanneksen  tunnustukset ja teoksessa Unennäkijän muistelmat. En  ole päässyt vieläkään irti, koska hän palaa uniin yhä uudelleen. Olen kirjoittanut  neljä kirjaa tyttären näkökulmasta. Ehkä minun  on kirjoitettava vielä yksi kirja  hänen  koiransa tai perheen kissan näkökulmasta.  

Kaikesta  huolimatta Strindberg on minulle rakas. Kävin  13-vuotiaana katsomassa isäni kanssa Kansallisteatterissa  Uninäytelmää.  Muistan vieläkin  näytelmästä repliikin: "On sääli ihmistä."  Sen kirjoitti Strindberg, mutta en muista kuka sen sanoi.

Lopuksi

Minun piti  palauttaa  Taiteen musta kirja  kirjastoon, mutta mieltä jäi kaivertamaan   takakannessa esitetty kymys: Pitäisikö  taideteokset kieltää?  Se oli minusta täysin absurdi kysymys. Tarkoittiko se, että niiden taiteilijoiden teokset, jotka  ovat kaltoinkohdelleet naisia ja laiminlyöneet lapsia,  pitäisi sensuroida kirjastoista ja museoista ja elokuvat  hävittää. Voi tekopyhyyden ylistystä!   Mitä jäisi jäljelle?  Kevyttä viihdettä ja kiiltokuvia, ehkä. 

Elämäkerroista ja David Foster Wallacesta

 D.T. Maxin kirjoittama   kirjailijaelämäkerta  David Foster Wallacesta. Kannessa harvinainen kuva Wallacesta ilman tavaramerkkiään bandanahuivia.

Elämäkertaviihdettä 

Luin ensimmäisen  kirjailijaelämäkerran varhaisteini-ikäisenä, jolloin en vielä ollut hylännyt  ajatusta, että minusta tulee isona satukirjailija. Kirja oli H.C.  Andersenin  elämäkerta, riipaiseva  tarina siitä kuinka hänestä  tuli  kirjailija. Loppu oli onnellinen,  hän pääsi  muistaakseni kuninkaanlinnaan.   Noista varhaisista vuosista  lähtien olen lukenut kirjailija-ja taiteilijaelämäkertoja.  

Elämäkerrat kuuluvat tietokirjallisuuden luokkaan, mutta  ovat viihdettä.  Ihmiset  lukevat niitä  mielellään,  koska  ne  kertovat  tunnettujen  ihmisten elämästä ikään kuin  kaikki se mitä kansien  välissä on, olisi tosielämää.  Suomalaiset ostivat  viime vuonna   Kimi Räikkösen  elämäkertaa niin paljon, että niillä rahoilla  voidaan  julkaista suomeksi Wallacen  pääteos, tuhatsivuinen  Infinite Jest.

David Foster Wallace ei juuri antanut arvoa kirjailijaelämäkerroille.  Hänestä  kirjailijahahmot, joita niissä kuvataan,  vaikuttavat useimmiten tyypeiltä,  jotka eivät   ole voineet kirjoittaa nimissään olevia  kirjoja.  Erityisesti  häntä  kiukutti  Jorge Luis  Borgesin elämäkerturi,  hänen mukaansa "hirvittävä (atrocious)  lukija",   joka   tulkitsi Borgesin  sanataidetta  ikään kuin  se  olisi  ollut     pelkästään    heijastusta hänen äitisuhteensa ja   muiden  naissuhteidensa   aiheuttamista  ristiriidoista ja  emotionaalisista ongelmista.  (kts.  "Borges on   the Couch"  Wallacen   arvostelujen ja esseiden kirjassa  Both Flesh and Not).  Kiukustumisen syy selviää kun lukee Wallacen D.T. Maxin kirjoittaman  elämäkerran. Hänellä oli vaikea äitisuhde ja muiden naissuhteiden aiheuttamia vakavia ristiriitoja ja ongelmia.

Elämäkerturi  D.T. Max ei  a Every Love Story Is A Ghost Story - elämäkerrassa idealisoi eikä  analysoi  Wallacea.   Max  oli varmaankin  lukenut  Wallacen  kritiikkin Borgesin  elämäkerrasta eikä   ruvennut psykoanalysoimaan    tämän    elämää ja   naissuhteita. Hän kertoo tapahtumat  jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Minua kiinnosti  elämäkerrassa ennen kaikkea Wallacen kirjojen synty sekä  niiden vastaanotto.  

Esikoisromaani

Wallace oli  24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina  Broom  of the System (  Systeemin  luuta, ei suomennettu)  ilmestyi.  Hän oli   työstänyt   käsikirjoitusta kolme vuotta,  ensin  Amherstin  collegen  ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen  opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna  1987. Arvostelu kirjasta oli  ilmestynyt  edellisen vuoden puolella, joulukuun  27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan  kera, -   se  jokaisen   esikoiskirjailijan unelma!  Arvostelija oli  New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani,  joka ei pitänyt  postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja  sulkeutui kahdeksi  päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua.  Mutta ei se  huono arvostelu ollut.    Kriitikko  antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen  kykyä ja  vertasi kirjaa  Thomas Pynchonin esikoisteokseen.  

 Kateeksi käy. Minä olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut yhtä kriittisen  ja perusteellisen arvioinnin omasta esikoisteoksestani,  mutta silloin  elettiin vuotta 1970,  eikä  naisten kirjoittamia kirjoja juuri arvostettu.  Arvostelu  ilmestyi  Helsingin  Sanomissa, joka vastaa  Suomessa New York Timesia.   Arvostelu   oli   yhden  palstan säälittävä luiru  minun ja  erään toisen naiskirjailijan  kirjasta    Arvostelun otsikko oli shakespearelainen: "Turhaa lemmen touhua",  eikä se   vastannut  kummankaan kirjan    sisältöä. Oivalsin otsikon sanoman vasta lukiessani  Wallacen  elämäkertaa (melkein 50 vuotta myöhemmin!) Otsikko oli tietysti kriitikon mielipide, mutta ei kirjasta vaan lyhyestä suhteesta, joka   meillä  oli  ollut  vuotta aikaisemmin. Olin antanut hänelle pakit, mikä oli anteeksiantamaton teko. Ensimmäisen arvostelun kirouksesta oli vaikea päästä eroon.  Ura  lähti nousuun vasta kahdeksantoista vuoden ja neljän romaanin jälkeen. 

Wallace sai  heti alkuun   ilmaa siipiensä alle. Hänen kirjastaan otettiin  neljäntoistatuhannen  (14 000) pokkaripainos,  eräs  filmiyhtiö osti   option kirjaan 10 000 dollarilla ja   Wall Street Journal teki  Wallacesta profiilijutun, mikä  oli merkki kirjan  arvostetusta  asemasta markkinoilla.   Sekä Paris  Review ja Playboy ostivat  häneltä  novellin ja Viking Penguin  teki sopimuksen  novellikokoelmasta.  

Fiasko

Girl with a Curious Hair novellikokoelman (Kummatukkainen tyttö. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2016) ilmestyä kesällä 1988,   vedokset olivat  jo painettu, kun  tuli  takapakkia.  Joku  viestitti  Penguiniin, että  Wallace on  "plagioinnut"  David Letterman -  televisioshown repliikkejä  novellissa "Appearence" (jota ei ole suomennettu).  Penguinin lakimiehet pantiin   asialle.  Wallacen oli selvitettävä heille kappale kappaleelta  novelliensa lähteet ja faktat. Mahdoton tehtävä, miten voi muistaa kaksi kolme vuotta sitten  kirjoitettujen juttujen lähteitä! Hän myönsi, että oli käyttänyt Appearence -novellissa  näyttelijä Susan Saint Jamesin repliikkejä, jotka oli löyttänyt Lettermanin showsta. Hänen kustannustoimittajansa  puolusti häntä sanomalla, että se oli vain  postmodernistista pilaa, mutta Penguin ei uskaltanut ottaa riskiä ja  veti kokoelman pois kustannusohjelmasta.

Julkaisemisen peruuntuminen oli fiasko Wallacelle.   Kustantajan  lakimiesten kanssa käydystä  kamppailusta hän sai sen verran  puhtia, että  kirjoitti  kolmekymmentäsivuisen esseen  "Fictional Futures  and and the Conspicuously Young", löytyy kokoelmasta Both Flesh and Not).

Esseen kirjoittamisen jälkeen  hän vaipui yhä syvenevään  depressioon.  Hän  lopetti  masennuslääke Nardilin käytön,  jota oli käyttänyt neljä vuotta. Hän uskoi että  se  lääke, salpasi hänen  kirjoituskykynsä. Lokakuussa 1988 hän yritti itsemurhaa yliannostuksella unilääkkeitä ja  joutui  psykiatriseen sairaalaan, jossa sai  sähköhoitoa, ja alkoi  toipua.  

Wallacen kustannustoimittaja   vaihtoi työpaikkaa  vuoden 1987  lopussa  ja   sai  siirrettyä Wallacen  kustannusoikeudet  25 000  dollarilla    Penguinilta   uudelle työnantajalleen Nortonin kustantamolle.   Girl with a Curious Hair ilmestyi elokuussa  1989. Mediaa kirja ei kiinnostanut,  arvosteluja ilmestyi vähän eikä   kokoelma   ollut   esillä kirjakaupoissa,    vain harva kauppa oli ottanut sen myyntiin. Wallace oli pettynyt vastaanottoon, kuten useimmat toisen kirjansa kirjoittaneet.   Hän kirjoitti ystävälleen, että hänen kirjansa oli kuollut.

Harvardista    hoitoon 

Wallace oli 27-vuotias, kun  hän aloitti syyskuussa  1987  Harvadissa  jatko-opiskelijana    filosofian  opinnot,  Kenties hän   ajatteli  vaihtaa uraa  ja   seurata  filosofianprofessori-isänsä jalanjälkiä.  Harvard oli arvostettu yliopisto.  Mutta hän pettyi, koska   siellä  vallitsi  hierarkkinen  henki. Wallace   kirjoitti isälleen,  että opiskelijat  hoitivat professoreidensa pyykin.  Olenko ymmärtänyt  jotain väärin, minä ajattelin.  Mutta kyllä kirjassa luki selvällä englanninkielellä, että: "The  students did their professors laundry... " Wallacesta se oli  naurettavaa.  Hän oli odottanut, että häntä kohdeltaisiin tasavertaisena, koska hän oli julkaissut kirjailija.

Epäviihtymys ja masennus sai hänet ryyppäämään entistä  rankemmin. Vuoden kuluttua opiskelijoiden  terveydenhuolto passitti hänet  McLeanin  psykiatriselle poliklinikalle,  joka oli  Harvardin  opetusklinikka ( tuttu paikka  monille masentuneille  kirjailijoille mm. Sylvia Plathille   ja  Robert Lowellille).  

Wallace vietti vuonna 1989 neljä viikkoa McLeanin  klinikalla. Ne viikot muuttivat hänen  elämänsä, toteaa elämäkerturi  D.T.Max.  Klinikan lääkärit olivat  todenneet haastateltuaan Wallacea, että hän on  kovan  linjan (hard-core) alkoholisti ja  marihuana-addikti, ja että ellei  hän lopettaisi väärinkäyttöä, hän kuolisi 30-vuotiaana.  Hän lopetti eikä sen koommin  juonut   eikä käyttänyt  huumeita. 

Nettitiedon mukaan Wallace olisi  saanut  potkut Harvardista.  Elämäkerturilla  on  toisenlaista tietoa.  Hänen mukaansa Wallace halusi palata  Harvardiin, mutta hänen psykiatrinsa  ei suositellut paluuta, koska  siellä hän  olisi palannut  vanhoihin tapoihinsa.   Hän   kirjautui  jatkohoitoon  Granada Houseen, joka oli  alkoholista ja huumeista toipuvien kuntouspaikka. 

Hän  asui parakkimaisessa  huoneessa neljän miehen kanssa, joista yksi oli puolirampa  kokaiinin käyttäjä ja kolmella oli rikosreksiteri. Hän  kuvaili    eräälle ystävälleen, että talo on kuin Dostojevskin Kuolleiden talo. Hän kuunteli ryhmäkokouksissa korva tarkkana  ihmisten kertomuksia elämästään ja  addiktioistaan, ja kirjoitti tarinat muistikirjaansa. ( Niistä oli paljon hyötyä kun hän kirjoitit Infinite Jestiä).  Paikka oli kirjailijalle todellinen aarre-aitta minkä hän  oli  oivaltanut alusta pitäen.  Hän kärsi, mutta  Dostojevskinsa lukeneena hän tiesi, että  suureksi kirjailijaksi tullaan vain suurten kärsimysten kautta.

Puolen vuoden kuluttua hän  muutti  Granada Housesta   siirtymävaiheen  taloon "Sober Houseen".  Kun   talon  muut asukkaat olivat päivisin töissä, Wallace istui kirjastossa ja   yritti kirjoittaa.  Hän oli  omien sanojensa mukaan " tyhjä, masentunut ja sumea".  Hän kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Olen 28-vuotias  epäonnistunut kirjailija, joka on niin mustasukkainen, niin sairaan kärventävän  kateellinen sinulle, Vollmanille [...] ja kenelle tahansa nuorelle miehelle, joka  juuri nyt saa  aikaan tekstiä."

Wallace kirjoitti kirja-arvosteluja järjestääkseen  ajatuksiaan.  Toimeentulohuolet painoivat päälle ja  arvosteluista maksettiin huonosti.   Oli    hankittava "kunnon"  töitä, että saisi ruokaa ja vuokran  maksetuksi.     Runoilija Mary Karr,  Wallacen  naisystävä, muusa,  auttaja ja äiti-hahmo, johon hän oli tutustunut   AA-ryhmässä,  järjesti hänelle terapian lisäksi   työpaikan.

 Hänestä tuli  Emersonin  Yliopiston   luovan kirjoittamisen apuopettaja.  Oppilaat  pitivät  hänestä. Tunneilla   keskusteltiin pääasiassa   Twin  Peaksista ja Simpsoneista  Wallace oli tv-sarjojen suurkuluttaja masennuskausinaan. Opettajakollegoiden  mielestä  hän oli outo ja etäinen.  Eräs  heistä arveli, että hänellä on Aspergrenin  oireyhtymä.  Toisen opetusvuoden lopulla marraskuussa 1991 hän romahti ja hänet kirjattiin Newton-Wellesleyn sairaalan  psykiatriselle klinikalle diagnoosilla "suicidal depression" (itsemurhamasennus). Nardil-masennuslääkkeen  annostusta lisättiin ja hän alkoi nopeasti toipua. Kahden viikon kuluttua  hän  pääsi sairaalasta.

Infinite Jestin  synty

 Wallacen  toisella romaanilla oli pitkä syntyhistoria. Kun   eräs  kirjallisuuskriitikko kysyi vuonna  2002  häneltä, milloin hän  aloitti Infinite Jestin kirjoittamisen, hän  sanoi  aloittaneensa  sen monta kertaa vuosina 86, 88,89, mutta mikään    aluista ei toiminut.  Ja sitten  yhtäkkiä 91-92 kaikki alkoi toimia."  Tuttu   tilanne  useimmille kirjailijoille - monien  turhauttavien yritysten jälkeen kirjoitus    alkaakin vetää. 

Elämäkerturin mukaan Wallace oli aloittanut vuonna 1986 osan, joka käsitteli kanadalaista terroristijärjestöä. Seuraavan  vuonna  hän kehitteli Yaddossa (amerikkalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden luovassa residenssissa)  rinnan  Westward-kertomuksen kanssa Infinite Jestin toista osiota: häiriintynyttä  Incandenzan tennisperhettä.  Westaward-kertomus vei kuitenkin voiton  Incandenzan perheestä ja ilmestyi kahden vuoden kuluttua Wallacen esikoisnovellikokoelmassa Girl with a Curious Hair.  (Sitä kertomusta ei ole  suomennetussa laitoksessa). Vuonna 1989 Wallace  alkoi  luonnostella  osaa, joka  kuvasi Ennet House -nimistä alkoholi- ja huumeaddiktien parantolaa.  Sen  esikuva oli Granada House, jossa Wallace oli ollut vieroitushoidossa.

Läpimurto tapahtui  vuoden 1991  loppupuolella, jolloin  hän oivalsi,  että hänen sairautensa ei ole   henkilökohtainen asia,  vaan se on  Amerikan  yhteiskunnan  tila. Hänelle valkeni mitä ja miten hänen on kirjoitettava. Hän sanoutui irti postmodernistisesta ironiasta, joka palveli yksinomaan  negatiivisia tarkoituksia. Hänen  mukaansa ironialle on käyttöä vain hätätilanteessa -  se on  ansassa olevan ääni.

 Huhtikuussa 1992 hän lähetti  agentin kautta kustantajalle 250 sivua  tulevaa  romaania  ja pyysi sopimusta sekä ennakkoa.  Kustantaja  tarjosi 35 000 dollaria, mutta se oli liian vähän, että hän olisi  voinut irroittautua  apulaisopettajan työstä. Esikoisnovellikokoelma oli myynyt   huonosti eikä konservatiivinen kustantaja uskonut hänen romaanihankkeeseensa.   Wallacen  agentti löysi  pian  uuden kustantajan, joka halusi julkaista Infinite Jestin ja  tarjosi  etumaksuna  80 000 dollaria.  Raha  ratkaisi. Wallace valitsi Little, Brownin kustantamon.

Kirjoitustyö sujui.  Vuoden kuluttua     oli valmiina  750  sivua eli  kaksi  kolmasosaa  romaanista.   Wallace  postitti  toukokuussa sivut  uudelle kustannustoimittajalleen Michael Pietschille, joka  lähetti innostunutta palautetta: "huikean kuohuva kertomus addiktiosta ja paranemisesta,  addiktien  kulttuurista ja kielestä ja luonteista,  salattu  maailma joka  käy ilmi, kun ihmiset tulevat [puolitien taloon] ja kertovat tarinansa. 

Vuosi 1993 oli   Wallacelle hyvä vuosi. Infinite Jestista   alkoi ilmestyä otteita  kirjallisuuslehdissä.  Keväällä  hän  sai   työtarjouksen Illinoisin  yliopistosta,  otti   tarjouksen vastaan, muutti Bloomingtoniin ja aloitti luovan kirjoittamisen  opettajana  syksyllä.  Se oli hänen  ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Wallace oli 31-vuotias. Opetustyö oli mieluisaa eikä häirinnyt kirjoittamista.  Myrskyisä suhde  Mary Karriin päättyi. Wallace  kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Ehkä olen synnynnäisesti kykenemätön   ylläpitämään   läheistä suhdetta tyttöön, mikä merkitsee että olen joko  kauhean pinnallinen tai  henkisesti sairas tai molempia."

Hän otti  naisen  tilalle koiranpennun.  Kouluttamattomana siitä oli paljon riesaa. Se haukkui ja häiritsi kirjoitustyötä niin että hermot olivat mennä.   Dalkey Archive Pressin   johtaja  John O'Brien, tuttu mies  muutamalla suomalaiselle kustantajalle ja kirjailijalle (myös minulle),  vieraili hänen luonaan ja koiraongelma   ratkesi.  O'Brien oli koiraihminen,  hänellä oli 13 koiraa. Hän  otti Wallacen koiran  koulutettavakseen, ja rauha taloon palasi. 

Vuoden 1993 lopussa käsikirjoitus oli melkein valmis.  Hän   kävi kirjeenvaihtoa kustannustoimittajansa kanssa ja teki  korjauksia  tämän ehdotusten mukaan.  Käsikirjoituksen  luovutuspäiväksi sovittiin  huhtikuun 15. päivä 1994. Deadline meni ohitse.   Kesäkuussa   Wallace  lähetti käsikirjoituksen kustantajalle.  Käsikirjoitus  oli kasvanut  12 000 sivuiseksi. 

Kului  kuukausia,   Wallace   odotti  palautetta.  Sillä aikaa  kustannustoimittaja Pietsch luki käsikirjoitusta ja pohti mitä sille  voisi tehdä. Rakenne oli hajanainen,  loppu oli huono ja  käsikirjoitus oli    aivan liian pitkä.   Siitä  tulisi niin kallis kirja, että kukaan ei ostaisi sitä. Lokakuussa  kustannustoimittaja  kirjoitti ahdistuneelle  kirjailijalle, että hän rakastaa tätä monsteria, mutta käsikirjoitusta on lyhennettävä  huomattavasti. Joulukuun lopussa hän lähetti käsikirjoituksen  korjaus- ja lyhennysehdotuksineen   Wallacelle. Helmikuussa 1995  Wallace  palautti  korjatun käsikirjoituksen   kustantajalle.   Pietsch editoi ja  huhtikuussa käsikirjoitus palasi jälleen  Wallacen  työpöydälle  Hän kirjoitti kustannustoimittajalleen, että hänestä "on epämukavaa tehdä leikkauksia kaupallisista syistä -  se tuntuu lutkamaiselta..."

Käsikirjoitus kulki edestakaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä  lähes koko vuoden. Lokakuussa tulivat   kirjan ensimmäiset  vedokset ja  Wallace kirjoitti elävänsä korjauslukuhelvetin 8. piirissä. Joulukuussa hän kirjoitti löytäneensä  47 000 painovirhettä   sidotusta vedoksesta. Hän antoi  vedoksen sisarelleen luettavaksi. Sisar kysyi: "Onko tämä ainoa tapa käsitellä vihaa  äitiä kohtaan."  Wallace lähetti kopion äidilleen, mutta äiti ei vastannut.

Kustantaja lanseerasi Infinite Jestiä   tulevan vuoden  suurimpana kirjallisena tapahtuna ja lähetti 4000 postikorttia lehdille, arvostelijoille, tuottajille ja kirjakauppojen  omistajille.  Kirjan markkinointi oli Wallacelle  liikaa   " the  fucking, fucking nightmare" ( vitun, vitun painajaisuni), kuten hän kirjoitti ja pyysi kustantajaa lopettamaan mainoskamppanjan.  Ilmestymispäivä lähestyi ja  Wallace tunsi, ettei hän eikä kirja ollut valmis siihen.

Infinite Jest ilmestyi  helmikuussa 1996 lähes  neljä vuotta sen jälkeen  kun  Wallace oli tehnyt kirjasta kustannussopimuksen  Little, Brown  and Companyn kanssa.
Lopullisessa  teoksessa oli 1079  sivua.  Kirjan kovakantisesta  laitoksesta otettiin vuoden aikana kuusi painosta ja  kirjaa  myytiin 45 000 kappaletta. Kustantajan mainoskamppanja oli kannattanut.  Kirjasta tuli  ilmiö. Arvostelut olivat  yleensä myönteisiä,  vaikkakin hieman ambivalentteja. Yhdestä  kirja oli  "haastava ja provokatiivinen," toisesta "röyhkeästi hauska ja  aidosti liikuttava," kolmannesta " kolossaalisen häiritsevä ja  mahtavan hyvä, neljännestä   Wallace  oli "sukupolvensa hauskin kirjailija."  Kaikki pitivät  kirjaa merkittävänä teoksena lukuunottamatta New York Timesin  Michiko Kakutania, jonka  mielestä "kirja on kirjoitettu ja   editoitu( tai ei editoitu) sillä periaatteella, että mitä isompi, sitä parempi."


Kuuluisuuden kirous

Infinite Jest oli  suuri menestys.  Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut  tapahtunut ennen.  Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi    televisiossa.  Hänestä  tuli kuuluisuus ( jokaisen  kirjailijan toive).  Mutta hän  oli liian introvertti ja  depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun  ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he  rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai  rakastivatko he  vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.

Hän  kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja  markkinoimassa  kirjaa.  Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli  kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli  sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin  mahdollista.  Hänellä oli ollut  paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus  lisäsi hänen promiskuiteettiaan  huomattavasti.  Hänestä tuli    omien sanojensa  mukaan   sarja-Romeo.  Se   huolestutti häntä.

Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma.  Seuraavana vuonna ilmestyi  Wallacen lehtiartikkeleista  koottu   A Supposedly Fun I'll Never  Do Again  ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.)  Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät  ja   se nousi bestseller-listojen kärkeen.  Esseet  olivat helppolukuisempia kuin  Wallacen romaanit.   Kokoelmaa      myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna. 

Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma  Brief Interviews With  Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien  lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi  Vastenmielisissä tyypeissä  omia vastenmielisiä  piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä  naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä  ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja  narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat   seksikokemuksillaan  -  niitähän  Wallacelle oli  kertynyt  paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä   samalla tavalla,  niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.  

Kokoelmaa myytiin hyvin  ja  kriitikot  kehuivat novelleja.    Paitsi  Michoko Kakutani, joka  teilasi  taas Wallacen teoksen. Hänestä   se  oli   tylsä  kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi  johdonmukaisena  loppuun asti.   Viiden vuoden kuluttua  hän   haukkui  myös  Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli  outo lintu hänelle.   Hänen  mielikirjailijoitaan olivat  Toni Morrison, Donna Tart ja  Don DeLillo.  Johtavana  kriitikkona  hän  ilmeisesti  halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella  kaikkien  merkittävien  amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat  kirjailijat   hänelle  mieleen  tai eivät. 

Lisää Wallacesta ja  Vastenmielisistä tyypeistä Sanat-blogin jutussa Toksinen maskuliinisuus.

Jokainen rakkaustarina on kummitustarina*



Syksyllä 2000 Wallace sai  kirjeen  Pomona  Collagesta,  jonne oltiin perustamassa  luovan kirjoittamisen oppituolia.   Vuoden lopulla hän kävi katsomassa paikkaa. Se sijaitsi Claremontissa,  Kaliforniassa.  Wallacesta tuntui, että oli  aika jättää   Illinois ja muuttaa etelään.  Pomona olisi  uusi aloitus.  Hän jättäisi Bloomingtonin  jossa  oli asunut  ja työskennellyt melkein kymmenen vuotta.   Kun  hän  asettui  Pomonaan  vuonna 2002, hän  toi   mukanaan kolme  merkittävää projektia:

 1.  Romaanikäsikirjoitus  Pale King, jota hän kutsui  "long  thingiksi."  Hän oli työskennellyt  sen kanssa 1990-luvun loppupuolelta asti,   kerännyt aineistoa ja   opiskellut   mm.  liikelaskentaa, ulkoista laskentatointa, liittovaltion  ansiotulojen verotusta yliopistokursseilla ja osallistunut syventävälle verokurssilla. Tekeillä oli romaani verohallituksesta ja  sen virkailijoista.   Wallacella ei ollut  kokemusta virastoista  eikä paljon  muustakaan työelämästäkään lukuun ottamassa  luovan kirjoittamisen opettamista, mikä varmaan vaikeutti kirjoittamista. Granada Housen vieroitushoidon aikana hän oli ollut  lyhyen aikaa vartijana Lotus-ohjelmistoyhtiössä  sekä  asiakkaiden vastaanottajana  eräällä terveysklubilla.
2.  Kertomuskokoelma,   vielä  nimetön  Oblivion,  jonka hän oli aloittanut   vuonna  2000 kirjoittamalla  novellin  "Good Old Neon."  Se oli itsemurhan tekevän miehen synkkä yksinpuhelu (suomeksi "Vanha kunnon Neon" kokoelmassa Kummatukkainen tyttö).
3.  Tietokirja matematiikasta Everything   and More: A Compact History of Infinity, jonka aineistoa kokoamaan hän palkkasi opiskelijan. Kirja  ilmestyi vuonna  2003. 

Wallacen  neljäs  merkittävä projekti oli  avioliitto   taiteilija Karen Greenin kanssa vuonna 2004.  He olivat  tutustuneet  vuosituhannen  alussa, kun  Green oli  oli pyytänyt   häneltä lupaa  käyttää  Masentunut  henkilö -novellin tekstä   eräässä teoksessaan.  Wallace antoi luvan ja kertoi samalla, että tuon  novellin masentunut naishenkilö oli oikeasti hän itse. Siitä  alkoi heidän  suhteensa.

Tähän asti  Wallacen   parisuhteiden toistuva kuvio oli ollut  on/off  -suhde.  Hän ei osannut  elää   yhdessä eikä yksin,    ei tiennyt ollako vai eikä olla,   Hän oli   hankala kumppani, ei  ihme että naiset saivat hänestä  tarpeekseen ja lähtivät tiehensä.  Neljänkymmenenkahden vuoden kypsässä iässä  hän  satsasi avioliittoon,  meni  varmuuden vuoksi jopa  parisuhdeterapiaan   puolisen vuotta  se jälkeen kun oli muuttanut yhteen Greenin kanssa.   Hän yritti kovasti olla  hyvä aviomies ja varmaan onnistuikin jossain määrin, koska  Green muistelee elämäkerturille miten hauskaa heillä   oli ja miten onnellisia  he olivat yhdessä. 

Mutta samanaikaisesti Wallace kirjoitti Jonathan Franzenille, että  hän istuu  autotallissa ( = työhuoneessa), yrittää kirjoittaa, mutta  työ sujuu surkeasti,  usein  suurella vastahakoisuudella, tuskalla  ja ristiriitaisin tuntein. "Olen väsynyt itseeni, siltä tuntuu: väsynyt ajatuksiini,  mielleyhtymiini,  syntaksiini,  verbaalisiin tapoihini, joita olen  käyttänyt  etsiessäni tekniikkaa, jolla saa  tekstin toimimaan."

Hän  oli  jumittunut Pale Kingiin.  Mitä enemmän kustantaja, kriitikot ja   lukijat  odottivat   tekeillä olevaa suurta romaania, sitä  pahemmin hän meni jumiin. Eikä tilannetta parantunut, pikemminkin päinvastoin,   että  Infinite Jestin kymmenvuotispäivää juhlittiin vuonna  2006. Siitä oli tullut kestosuosikki, jota myytiin tasaisesti.  Wallace ei  osallistunut kustantajan   juhliin. 

Wallacesta  pelkäsi epäonnistumista,  mutta  vielä enemmän hän pelkäsi luomiskykynsä olevan mennyttä.   Hän epäili, että  syynä oli masennuslääke Nardil, jota  hän   on  käyttänyt  yli kaksikymmentä vuotta.   Hän lopetti Nardilin  käytön,    seurauksena oli romahdus ja itsemurhayritys, kuten  oli  tapahtunut vuonna 1988, kun hän oli lakannut käyttämästä Nardilia.  Taipumus depressioon ja itsemurhaan oli  perua  äidin  puolelta.  Äidin  sisar  sekä eno olivat tehneet itsemurhan.

Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Wallace   sai sähkösokkiterapiaa, mutta se ei auttanut. Syyskuussa 2008 hän  hirttäytyi  kotitalonsa patiolla. " Tämä oli loppu, jota kukaan ei olisi halunnut hänelle, mutta jonka hän oli valinnut",  lopettaa  D:T.Max hänen elämäkertansa.

Kaksi vuotta myöhemmin  Jonathan Franzen matkustaa linturetkelle Robinson Crusoen saarelle Eteläiselle Tyynellemerelle, kahdeksansadan kilometrin päähän Keski-Chilen rannikkosta. Hänellä on  mukana Daniel Defoen romaani Robinson Crusoe ja pieni rasia, joka  sisältää  Wallacen tuhkaa ja ohuita luunsiruja. 

Franzen kertoo tuosta retkessä kirjan  Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013) nimiesseessä.  Saarella on sateista ja sumuista ja hänellä  on  aikaa  miettiä    millainen ihminen oli  hänen ystävänsä, joka tappoi itsensä - "tavalla jonka tarkoitus oli tuottaa mahdollisimman paljon tuskaa niille, joita hän rakasti eniten, ja meidän häntä rakastaneiden taakaksi jäi viha sekä epäonnistumisen ja petetyksi joutumisen tunne." Eräänä tuulisena päivänä Franzen  etsii  saaren rannalta paikan, jossa hän avaa  rasian ja heittää  Wallacen   tuhkan tuulen vietäväksi. Hän tuntee  olevansa sujut vihansa kanssa:  "jäljellä oli pelkkä menetyksen suru."

Wallace puhui  usein siitä, että  fiktio on paras ratkaisu eksintentiaaliseen yksinäisyyteen. Franzenin mukaan: "Fiktio oli hänen keinonsa päästä pois autiolta saarelta, ja niin kauan kuin se toimi  hänen kohdalltaan - niin kauan hän kuin hän saattoi purkaa  rakkautensa ja intohimonsa yksinäisten viestiensä valmisteluun, ja niin kauan kuin nämä viestit saapuivat saapuivat mantereelle tärkeinä, tuoreina ja totuudenmukaisina uutisina - hän sai tuotetuksi itselleen  itselleen sopivasti toivoa ja onnellisuutta. Kun hänen toivonsa fiktion suhteen sammui, sen jälkeen kun hän oli vuosikaudet kamppaillut uuden romaaninsa kanssa, hänellä ei ollut muuta ulospääsyä kuin kuolema."


*Every Love Story Is a Ghost Story ( Jokainen  rakkaustarina on kummitustarina) on  peräsin kirjeestä,  jonka  Wallace kirjoitti opiskellessaan  Arizonan yliopistossa. Tuo  ajatus  seurasi  elämäkerturin mukaaan    häntä  ensimmäisestä julkaistusta novellista Planet Trillaphonista Pale Kingiin asti. Hänen   teksteissään  onnellinen rakkaus oli harvinaisuus.