Kalevalan naiset

Akseli Gallen-Kallela. Lemminkäisen äiti

Kalevalan naiset ja kansanrunojen naiskuva

(esitelmä Hanti-Mansiskissa suomalaisugrilaisessa kirjailijakokouksessa syyskuussa 2004)

Aluksi puhun kansanrunouden naiskuvasta kahden runoaineiston pohjalta, puhun siitä miten nainen määrittelee itsensä oman elämänsä lauluissa ja vertailen lopuksi naisten omakuvaa Kalevalan naiskuvaan.

Käytä aineistona folkloristi Senni Timosen viime keväänä ilmestynyttä väitöskirjaa nimeltä Minä, tila, tunne. Hän vertailee tutkimuksessaan mm. mansinaisten ja inkeriläisnaisten omaelämäkerrallisia lauluja. Mansinaiset kutsuvat niitä lauluja kohtalonlauluiksi. Inkeriläisnaisilla ei ole erityistä nimitystä Kalevalan mitalla lauletuille runoille. Timosen aineistona on ollut 12 ”elämänlaulua” kummaltakin naisryhmältä. Ne on kerätty pääosin 1800- ja 1900-luvun alusta ajalta ennen vallankumousta.

.

Mansinaisten runoissa miehen ja naisen suhde on keskeinen. ” Elämänlaulu” hahmottuu sen mukaan miten elämä miesten kanssa hahmottuu. Isä ja veljet voivat myydä naisen miehelle, mutta siitä hetkestä alkaa hänen vaikutuksensa omaan kohtaloon. Hän etsii hyvää elämää, miestä joka miellyttää mieltä, miellyttää vatsaa. Eroottinen rakkaus miestä kohtaa on tunne jota ilmaistaan avoimesti ja voimakkaasti. Jos mies ei miellytä, seuraa kriisi: nainen pakenee lapsuudenkotiin, Kriisi voi päättyä paluuseen ja suhteen muuttumiseen hyväksi, tai se voi päättyä eroon ja uuden miehen löytymiseen. Avioliitto ei mansinaiselle ole mikään annettu tila, jossa pitäisi pysyä loppuikänsä, mikäli se osoittautuu huonoksi. Laulujen perusteella mansinainen on aktiivinen ja itsenäinen. He määrittelevät itsensä sanoilla: minä hyvä tyttö, minä kaunis, urhea tyttö, kelpo tyttö, sielukas nainen, mielellinen nainen eli ajatteleva nainen. Jos heillä menee huonosti, he ryhtyvät reippaasti toimenpiteisiin elämänsä parantamiseksi.

Inkeriläinen nainen ei korosta naisellisuuttaan kuten mansinainen luonnehtiessaan itseään. Hänen itsemäärittelynsä on negatiivista. Hän on poloinen, kurja, vaivainen, onneton piika tai akka. Avioliitto on naisen vankila. Ongelmien syyksi lauluissa esitetään uuden suvun julmuus ja ympäristön vieraus, harvemmin itse mies. Eroottista rakkautta ei runoissa esiinny. Inkeriläisnaisen elämän tärkein suhde on äiti, ei aviomies. Avioliitossa hän kaipaa äitiä ja entistä kotiaan. Senni Timosen sanoin: ”Äiti on ihmisistä syvimmin kaivattu, mutta myös synkimmin syytetty: minä kärsimyksen lähde (Timonen 2004, s. 169). Kun taas mansinaisen intensiiviset tunteet suuntatuvat mieheen. Vaikuttaa siltä että inkeriläisnainen ei ole pystynyt irtoamaan äidistä ja kääntymään aidosti miehen puoleen. Inkeriläisnaisen minuus on epämääräinen, raja itsen ja toisen välillä heikko. Hänen minäkuvansa on eriytymätön, hän hahmottaa itsensä suhteessa äitiin ja sukuyhteisöön, poikaan tai poissaolevaan mieheen. Hän elää yhteisön osana, ei omaa erillisenä itsenään kuten mansinainen.

Matka mansinaisen mielenmaisemista inkeriläisnaisen mielenmaisemiin tuntuu mittaamattoman pitkältä. Senni Timosen sanoin: ” Runojen mansilaiset ruhtinaantyttäret ovat saavuttajia: he tuntevat hallitsevansa elämäänsä. Jos heitä lyödään, he jättävät lyöjänsä. He seuraavat sydämensä ääntä, etsivät luovuttamatta onneaan. Kun taas inkeriläisten maaorjien tyttäret ovat menettäjiä. He jäävät lyöjiensä luokse, kehittivät itsessään nöyryyttä ja palvelevat kaikkia herrojaan, isäntiään, miehiään, Jumalaa. He kantavat jatkuvasti itsessään menneisyyttä: äitejään, kuolleita miehiään, ja kavahtavat kaikkea tuntematonta: merta ja tuulta, korpea ja sutta.

Entä Kalevalan naiset? Ovatko he saavuttajia vai menettäjiä? Heidät on luonut mies (Lönnrot) miesten laulamien runojen pohjalta ( poikkeuksena Aino-tarina, joka perustuu osittain naisten laulamiin Anni-runoihin). Kalevala naiset ovat miehen mielen kuvia naisesta. He joko hyviä tai pahoja naisia.

Kalevalan hyvä nainen on äiti tai sisar. Hän on nöyrä, tottelevainen, alistuva ja ahkera työihminen. Hän palvelee miestä, hänellä ei ole omaa tahtoa eikä minuutta eikä eroottisia tunteita. Hän on traaginen Aino. Tai veljeään auttava sisar, kuten Ilmarisen sisar Annikki. Tai poikiaan puolustava ja paapova äiti, kuten Joukahaisen, Kullervoni tai Lemminkäisen äiti, joka on todellinen superäiti, hän kerää poikansa palaset Tuonelan joesta ja herättää hänet kuolleista.

On sanottu, että Kalevalan voimaäiti on peräisin Lönnrotin perhetaustasta: heikosta isästä ja voimakkaasta äidistä joka piti perheen koossa. Toisaalta voimakas äitiside heijastaa kansarunojen maailmaa, samoin symbioottinen äidin ja pojan suhde. Inkeriläisnaisten runoissa sekä äiti- että poikasuhde olivat naisen tärkeimmät suhteet, vaikkakaan Lönnrot ei käyttänyt sitä materiaalia luodessaan Kalevalaa, mutta voisi olettaa että ei olivat yhtä keskeisiä teemoja karjalaismiesten lauluissa, joista Kalevala pääosin on koostunut.

Kalevalassa ei ole yhtään lämmintä eikä intohimoista rakkaussuhdetta miehen ja naisen välillä, on Kalelavan tutkija Satu Apo todennut. Ilmeisesti miehen ja naisen suhde ei ole ollut tärkeä joko Lönnrotille tai karjalaisille mieslaulajille. Paitsi Pohjan neidon ja Ilmarisen suhde, jossa suhteessa Pohjan neito osoittaa olevansa eroottisesti kiinnostunut Ilmarisesta, kun taas Ilmarinen havahtuu ilmaisemaan rakkauden ja surun tunteita, vasta kun on menettänyt vaimonsa.

Kalevalan pahat naiset ovat oman tahtonsa pitäviä, itsenäisiä ja tasa-arvoisia, he eivät alistu kenenkään valtaan. He ovat aktiivisesti toimivia naisia. He muistuttavat mansinnaisten kohtalolaulujen sankarittaria 1. Heitä ovat: Pohjolan emäntä Louhi ja hänen kaksi tytärtään,

2. Kullervon sisar joka antautuu lemmenseikkailuun rahanahneuttaan.

3. Lemminkäisen vaimo Kyllikki, joka toimii tasavertaisena kumppanina miehen kanssa ja tekee avioliittosopimuksen. Hän ei tyydy naisen osaansa: kotona odottajan rooliin. Hän lähtee kylälle tanssimaan, kun Lemminkäinen viipyy omilla retkillään. Kalevala-tutkija Matti Kuusen mukaan alkuperäinen kansanruno Kyllikistä sisältää eroottisia aineksia, mikä oli vallankumouksellista kertovissa runoissa. Lönnrot on siivonnut Kalevalassa Kyllikin eroottista luonnetta ja kuvailee häntä vain kylillä kävijäksi. Lukija saa arvata loput.

Kalevala pahat naiset ovat Kullervon sisarta lukuun ottamatta vierasheimoisia. Kyllikki on ryöstetty merten takaa saarelta vaimoksi. Myös pohjolan naiset ovat toista maata, ulkonäöltäänkin. Pohjan neitoa kuvataan mustakulmaksi ja mustaposkeksi. Heidän luonteensa poikkeaa suomalaisesta ihannenaisluoteesta, joka piirteitä vienous, pehmeys ja intohimottomuus.

Pohjolan tarmokas ja itsenäinen emäntä Louhi on pahuuden perikuva, hän on Pohjan akka irvihammas, joka pitää kynsin hampain kiinni sammosta ja asettaa kuolemanvaarallisia tehtäviä tyttärensä kosijoille. Hän on jalojen Kalevalan miesten vastustaja. Paha saa palkkansa Kalevalassa, Louhi menettää miehensä, tyttärensä, sammon ja valtansa.

Pohjan neito on ylivertaisen kaunis nuori nainen. Hän on yhtä itsenäinen kuin äitinsä, hän valitsee vastoin äitinsä tahtoa miehekseen Ilmarisen – äiti olisi halunnut Väinämöisen vävykseen. Pohjan neidon valita perustuu hänen omaan mieltymykseensä. Hän ei alistu objektiksi eikä kauppatavaraksi. Hän menee naimisiin rakkaudesta. Mutta avioliitossa hänessä tapahtuu käsittämätön muodonmuutos, hänestä tulee paha Ilmarisen emäntä, irvihammas akka, joka panee Kullervo leipään kiven ja saa siitä teosta palkkansa, kun Kullervo lähettää hänen kimppuunsa sudet ja karhut jotka tappavat hänet. Avioliitossa tapahtunut muodonmuutos paljastaa, että hänen luontonsa on alunperinkin ollut paha.

Pohjolan toinen tytär on samaa omaehtoisten naisten heimoa kuin äitinsä ja vanhempi sisarensa. Kun Ilmarinen ryöstää hänet vaimokseen, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja menee ryöstömatkan aikana majatalossa vieraan miehen sänkyyn sillä aikaa kun Ilmarinen nukkuu humalaansa pois. Pohjolan toisen tyttären eroottinen omapäisyys ja alistumattomuus saa palkkansa, kun Ilmarinen loitsii hänet lokiksi meren saarelle.

Koko Pohjola Louhineen ja tyttärineen on pimeä ja vieras maa, pahan valtakunta - Kalevalan sankareiden silmin nähtynä, vaikka he toisaalta tuntevat vetoa Pohjan neidon tummaa eksoottista kauneutta kohtaan. Vaikuttaa siltä, että Lönnrot ja muinaisrunojen mieslaulajat ovat poteneet samanlaista ksenofobiaa (vieraiden ihmisten ja paikkojen pelkoa) kuin Inkerin naislaulajat. Muinaisrunojen funktionaalinen tehtävä – se lisäksi että ne olivat kansan viihdettä - oli tukea ja pönkittää yhteisön normeja ja arvoja. Myös laulajien ikä – he olivat yleensä vanhoja miehiä – saattoi lisästä negatiivisia korostuksia sekä outoja maita että poikkeavia naisia kohtaan.

Perinteinen folklore vahvisti roolikäsityksiä. Nainen oli objekti ja vaihdon välinen ja toisaalta hän oli supranormaali olento, kuten Louhi ja hänen tyttärensä. Vanha nainen oli joko äiti tai vastustaja, nuori nainen oli kosittava, pyydettävä ja saalis. Kaleva on Kalevalan naiskuva kertoo naisen toiseudesta. Perinne hengittää stereotypioiden kautta, kuten Senni Nieminen on todennut. Folkloreen perustuvan Kalevalan käsitykset miesten ja naisten ominaisuuksista, seksuaalisuudesta, asemasta ja rooleista yhteisössä ovat niin stereotyyppisiä, että Kalevala ei ole ollut samanlainen innoituksen lähde naistaitelijoille kuin se on ollut miehille, säveltäjille, kuvataitelijoille kirjailijoille, ja suomalaisuusmiehille. Se on toiminut kansallisen identiteetin rakentajana miessukupolvien ajan, mutta naisidentiteetille sillä on ollut annettavana vain juopottelevan tappelupukari Lemminkäisen äiti, joka ei syvyyspsykologisesta näkökulmasta katsoen ole mikään ihanneäiti.

Viime vuosikymmenen aikana naistutkimus on avannut uusia näkökulmia Kalevalaan. Aikaisemmin vieroksutut Louhi ja hänen tyttärensä, samoin Kyllikki ovat päässeet pahan pannasta ja nousseet ansaittuun arvoonsa. Nykynainen näkee heissä ominaisuuksia, joihin hän voi samaistua. Ehkä tulevaisuudessa joku nuori nainen inspiroituu Kalevalasta ja kirjoittaa se uusiksi naisen näkökulmasta.

Lähteitä:

Apo, Satu 1995: Naisen väki

Kalevalan hyvät ja hävyttömät 1999, toim.

Konkka, Anita 1996: Kalevalan naiset . Julkaisematon esitelmä

Konkka, Anita 1999: Naisten kokous. Kalevalan juhlavuoden kuunnelma

Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne.

Kauhea kauneus

Alustus Mukkulan kansainvälisesessa kirjailijakokouksessa vuonna 2007

Bernin. Pyhän Teresan hurmio

"Jeder Engel ist schrecklich - Jokainen enkeli on kauhea ", Rilke kirjoittaa Duinon toisessa elegiassa ja jatkaa: "silti laulan teistä, te sielun linnut, tappavat melkein." (suom. Aila Meriluoto).

Irlantaisella Nobel- runoilija W.B Yeatsilla on runo joutsenesta joka hyökkäää Ledan kimppuun ja raiskaa hänet: "Humahdus: suuret siivet lyövät yhä/ horjuvan neidon yllä, reisiin/ tarttuu räpyläpari tumma, niskaan nokka: avuton on hän [... ](A sudden blow: the great wings still/Above the stggering girl, he thighs caressed/ By the dark webs in his bill...)

Yhdeksän kuukauden kuluttua Leda synnyttää neloset: veljekset Castorin ja Polluxin ja sisarukset Helenan ja Klytaimnestran. Miehet ylennetään myöhemmin taivaalle tähdiksi, naisilel käy huonommin: Klytaimnestra tappaa miehensä Agamenonin, kun taas Helenan ylimaallinen kauneus aiheuttaa Troijan sodan.

Kohtalokas raiskaus! Yeats tiivistää sen seuraukset runonsa viimeisessä säkeessä : "Kupeitten värinässä siitetään/ murtunut muuri, loimuava torni,/ kuoleva Agamemnon./ Vallattuna,/ ilmojen hillittömän veren uhri,/ kietoiko sinut tieto niinkuin voima,/ ennenkuin höltyi piitamaton nokka?/" ( suom. Aale Tynni).(A shudder in the loins engenders there/The Broken wall, the burgning roof and tower/And Agamemnon dead./ Being so caught up,/ So mastered by the brute blood of the air./ Did she put on his knowledge with his power/ Before the indifferent beak could let her drop?)

Kreikan mytologia on täynnä tarinoita , joissa kauneus ja kauheus kietoutuvat yhteen. Kauneudesta sikiää kauheutta, ja päinvastoin: kammattovan gorgonin Medusan verestä syntyy valkoinen runoratsu Pegasos. Kreikkalaisten mytologien maailma on unien mailmaa, jota hallitsee oikea aivopuolisko. Vanhoina aikoina, kun ihmisen aivot olivat symmetriset eikä vasen rationaalinen aivopuolisko vielä hallinnut, ihmiset näkivät ja kuulivat jumalia, nykyään se on mahdollista vain uni-, hurmio-, tai hulluustilassa. Apollon oli kauniiden unikuvien jumala, Dionysos hänen vastakohtansa, kauheiden ja tuhoavien unikuvien jumala. Kreikkalaisessa tragediassa apolloninen kauneus ja harmonia yhdistyvät dionyysiseen kaaokseen ja väkivaltaan.

Kauneus on kauheata. Se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä . Sitä ei kestää suurina annoksina. Se aiheuttaa huimausta ja saa sydämen hakkaamaan. Kun Freud kävi Akropoliksella ja Parthenonin temppelissä, hän tunsi jakautuvansa kahdeksi ja koki itsensä ja maailman oudon epätodelliseksi. Käyntiä seurasi viikkoja ekstänyt masennus. Freudin aikana ei tunnettu Stendhalin syndroomaa, jonka taide voi laukaista ihmisissä, etenkin turisteissa. Oireyhtymä on saanut nimensä ranskalaisen kirjailija Stendhalin mukaan, joka vieraili Firenzessä vuonna 1817. Häntä alkoi pyöryttää, kun hän näki Giotton kuuluisat kattofreskot Santa Crocen katedraalissa. En ihmettele hänen reaktiotaan. Minuakin alkoi pyöryttää, kun katselin niska vääränä Ravennan San Apollinare in Classe basilikan kattomosaiikkeja. Samoista mosaiikeista äitini oli lumoutunut niin että oli jäänyt Ravennaan kolmeksi vuodeksi.

Ranskalainen kirjailija Stendhal on kuvannut kokemustaan matkapäiväkirjassa seuraavasti: "Olin eräänlaisessa ekstaasissa siitä ajatuksesta että olen Firenzessä. [...] Olin vaipunut mietiskelemään suurenmoista kauneutta, kun saavutin pisteen, jossa ihminen joutuu taivaallisten aistimusten valtaan. Kaikki mitä näin, puhui niin elävästi sielulleni Oi, kunpa vain voisin unohtaa. Sydämeni hakkasi. Tuntui kuin elämä olisi vuotanut ulos minusta. Kuljin putoamisen pelon vallassa.(I was in a sort of ecstasy, from the idea of being in Florence [...] Absorbed in the contemplation of sublime beauty ... I reached the point where one encounters celestial sensations ... Everything spoke so vividly to my soul. Ah, if I could only forget. I had palpitations of the heart. Life was drained from me. I walked with the fear of falling.)

Stendhalin syndroma, jolle firenzeläinen psykiatri Graziella Magherini antoi 20 vuotta sitten nimen, on oireyhtymä joka aiheuttaa sydämen hakkaamista, huimausta, mielen sekasortoa ja jopa hallusinaatioita, kun ihminen näkee taidetta joka on erityisen kaunista, tai kun hän saa sitä yliannostuksen. Magherini tutki firenzeläiseläa klinikallaan yli sata tapausta. Enemmistö oli amerikkalaisia turisteja. Kenties Amerikassa on vain vähän mahdollisuuksia nähdä hyvää taidetta ja amerikkalaiset turistivat menevät siksi järkytyksestä sekaisin Uffizin-galleriassa. Entiseen aikaan romaanitkin saattoivat saada aikaan " stendhalisoitumisen." Ei saanut lukea liikaa, ettei tulisi hulluksi kuin Don Quijote. Isoäitini kielsi minua lukemasta Dickensiä, koska pelkäsi että hänen kirjansa vaikuttaisivat minuun liian järkyttyvästi.

Ei vain taide, vaan myös kaunis ihminen voi saada aikaan "stendhal-kohtauksen." Kun Gustav Achenbach Thomas Mannin kirjassa Kuolema Venetsiassa näkee täydellisen kauniin pojan, hänen mieleensä tulevat Sokrateen sanat "pyhästä pelosta, joka valtaa jalon ihmisen, kun hän näkee jumalaiset kasvot tai täydellisen vartalo, ja kuinka hän vapisee suunniltaan ollen ja tuskin uskaltaa kääntää katseensa sinne päin. "

Suomalaisen kirjallisuuden harvinainen lintu Eira Stenberg on kuvannut Stendhal-ilmötä puolitoista vuotta sitten ilmestyneessä romaanissa Oven takana. Valokuvaaja Synnöve,kirjan päähenkilö, kohtasi kuvausmatkallaan Beninissä afrikkalaisen nuorukaisen, ja säikähti tolaltaan nähdessään nuoren miehen kasvot. " Hänet oli vallannut epätodellinen olo ja hänen sydämensä sekosi rytmissään. Hän halusi paeta. syöksyä portista, kylästä, maasta, mantereelta [... ]Hän oli eksynyt korkeaan torniin ja oli putoamaisillaan." Hän ei erota enää tarua ja totta toisistaan, hän vajoaa myyttien ja unien maailmaan. Mies muuttuu hänen yöllisissä hallusinaatioissaan pyton-käärmeeksi joka luikertelee hänen sänkyynsä, puristaa hänet syleilyynsä ja lipoo kaksihaaraisella kielellä hänen kasvojaan. Kauneus muuttuu kauhuksi: "Huuto purkautuu huoneeseen ja Synnöve putoaa pimeyteen."

Kauhu kiehtoo. Kauhu on nautinnollista. Se aiheuttaa samanlaisen selkäydinreaktion kuin kauneus: kylmät väreet juoksevat selkäpiissä. Lapsia kiehtovat hirviö- ja kummitustarinat, nuoria kauhuelokuvat. Minä luin nuorena nautinnollisen kauhun vallassa kesämökillä Edgar Allan Poen kauhukertomuksia.

Mutta kauhu, joka nousee omasta sisimmästä yöllisissä painaisjunissa, on sietämätöntä. Sydän hakkaa kuollakseen, verenpaine nousee kohisten, kylmä hiki valuu, hengitys ei kulje kunnolla ja mieli on sekasortoisessa tilassa. Painajaisuniaan ei voi hallita. On pakko herätä, mikä vahinko, sillä tietoisuuden herääminen alkaa hetkellä, jolloin uskaltaa katsoa omaa kauhuaan, kuten kreikkalaisen myytin Psykhe, joka Eroksen kiellosta huolimatta sytytti lampun nähdäkseen nukkuuko hän yönsä käärmehirviön kanssa.

Kauhukirjat ja -elokuvat ovat hyödyllisiä. Ne auttavat jäsentämään kaaottisia tunteita. Niiden välityksellä voi kohdata omat sisäiset hirviönsä kuin kuvastimesta ja katsella painajaisunensa loppuun asti. Ne käyttävät aineistona kaikille tuttuja painajaisunien elementtejä. 1700-luvun kauhun klassikokirjat Shelleyn Frankensteinin hirviö ja Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde syntyivät painajaisunesta. Ne ovat edelleen niin suosittuja, että en saanut niitä kirjastosta lainaksi, kun rupesin valmistamaan tätä alustusta. Päästäkseni kauhusta kiinni lainasin videovuokraamosta joukon kauhuelokuvia, joukossa oli muunmuassa Argenton Stendhalin syndrooma. Se oli psykologinen thrilleri, jonka paikka olisi ollut jossain muualla kuin kauhuhyllyssä. Suurin osa lainaamistani kauhuelokuvista oli teini-ikäisten Grimmin satuja, eivät minunikäisiäni varten. Ihokarvat eivät nousseet pystyyn kauhusta eikä selkäpiitä karminut. Stephen Kingin kauhuromaaniin perustuva Kubrikin Hohtokin vain nauratti, varsinkin sen päähenkilö "writer's blockia" poteva hirviömäinen kirjailija-isä, joka jahtasi pikkupoikaansa kirves kädessä. Sen sijaan Coppolan Ilmestyskirja. Nyt jonka poimin mukaani klassikkohyllystä, säväytti yhä, vaikka kylmät väreet eivät enää juosseet selässäni kohtauksessa, jossa Wagnerin Valkyria pauhaa taisteluhelikopterien lentäessä kylvämään tuhoa vietnamilaiskylään. Elokuvan hurja kauneus puhutti parikymmentä vuotta sitten. Moralistit olivat sitä mieltä, että Coppola teki väärin, kun estetisoi sotaa, sota on niin hirveää, että siitä ei saa tehdä taidetta.

Teos ilman kauneutta on dokumentti tai raportti. Teos ilman kauheutta/kärsimystä on kaunista lumetta, sanahelinää, viihdettä. Hyödyllisiä ja mukavia teoksia kenties, mutta eivät taidetta. Taide on vaarallista, siitä tulee levoton olo, se panee ajatukset ja tunteet liikkeelle. Voiko sellaista taidetta, joka kauhistaa ja lumoaa, pyöryttää ja panee sydämen hakkamaan enää syntyä maailmassa, josta jumalat ja enkelit ovat livistäneet tiehensä, Apollonin ja Dionysoksen tilalla on oikea ja vasen aivopuolisko, Zeus asuu maksassa ja sielusta on tullut sana, jota kukaan arvostaan kiinnipitävä kirjailija ei voi käyttää?

Kirjailija on teosta aloittaessaan on kuin Perseus Medusan edessä, vaarassa että Medusan kauhea katse kivettää hänetä. Hän ei voi paeta, hänen on katkaistava Medusan pää, jotta Pegasos vapautuisi. Perseuksella oli suojakilpi, joka oli kirkas kuin kuvastin. Sen avulla hän pystyi lähestymään Medusaa katsomatta tätä ja suoriutumaan niin tehtävästä muuttumatta kiveksi. Kirjailijalla on sanat suojakilpenä ja kuvastimena. Jos ne ovat kirkkaita, niistä heijastuu se mikä on.

Aloitin Rilken sanoilla ja päätän myös niihin. Hän on kirjoittanut: "Taideteokset ovat aina tulosta vaarasta, jolle on asetettu alttiiksi, kokemuksesta joka on viety loppuunsa, aina siihen pisteeseen asti saakka, josta ei voi enää jatkaa."

Lisää Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta 2002: Sanat: Kooste kirjailijakokouksesta

Kaikki naiset näkevät unia

Analyysi rouva Pyyn unista, unialustuksen loppuosa, joka jäi pitämättä aikapulan vuoksi Kannelmäen kirjaston Taiteiden yössä 22.8.2008

Marja-Liisa Vartio on käyttänyt unia joka sellaisenaan tai muokattuina tuotannossaan. Kokoelma Maan ja veden välissä sisältää joukon uninovelleja. Vartion näkemys unista on jungilainen. Marja-Liisa Vartio on kertonut o, että hän ja hänen sukunsa ovat hyviä unennäkijöitä. Suvussa on arvostettu unienkertomista. ”Muistan sukulaisteni, tätien ja enojen ilmeet kun he pohtivat noita uniaan. Tupa oli suuri ja hämärä, punakat mustatukkaiset tädit ja verkkaisliikkeiset enot kokoontuivat pöydän ympärille aamukahville ja minä kuuntelin kun he puhuivat.”

Lyhyissä vuosissa Vartio muistelee kuinka hänen tätinsä kinastelivat aamuisin siitä, ketä yöllä nähty uni tarkoitti ja keen kuolemaa tai muuta turmiota se tiesi. Toisen näkemä uni saattoi siis olla viesti toiselle, tai ainakin sellaisena Vartion tädit sen ymmärsivät. Heidän maailmassaan unet ennusitvat aina jotain ... ne merkitsivät neljää viittä asiaa: joko kuolemaa, syntymistä, rakkautta, rikkautta, hyvää tai paha.

Rouva Pyyn unet

Rouva Pyy näkee romaanin alussa unen, jossa hän kuolee kolme kertaa. Rouva Pyyn uni on ns. suuruni, joita nähdään - kuten Marja-Liisa Vartio sanoo Lyhyissä vuosissa - ”nimenomaan silloin kun ihmisen henkisessä kehityksessä tapahtuu lopullinen aikuistuminen, ei vuosista riippuva vaan kun koko persoonallisuus on tullut siksi miksi luonto... on sen tarkoittanut... keski-ikä on toinen vaihe ihmisen elämässä jolloin hän ikään kuin järjestää itseään uudelleen ja kokoaa voimiaan silmätäkseen elämäänsä taaksepäin ja useimmiten hänen ajatuksensa palaavat takaisin lapsuuteen ja nuoruuteen ja unikuvat nousevat sieltä.”

Rouva Pyyllä ei ole omaa identiteettiä, hän on turhautunut kotirouva, vain rouva Pyy, miehensä jatke. Hän on noin 35-vuotias nainen, joka potee alemmuudentunnetta. Hän on tyytymätön elämäänsä, jolla ei tunnut olevan mitään tarkoitusta eikä sisältöä. Hän kadehtii taiteilijoita, jotka ovat hänen käsityksensä mukaan vapaita. Unta edeltävänä iltana hän riitelee miehensä kanssa posliininmaalauskurssille menosta. Herra Pyy kieltää häntä menemästä. Rouva Pyy syyttää miestään siitä, että tämä ei anna hänen yrittää mitään:” Entä silloin kun olisin halunnut perustaa mattokutomon, minulla oli hyvä värisilmä, sen voi todistaa kuka tahansa, katso ympärillesi, ja jos minun vain olisi annettu yrittää... Ja entä silloin kun olisin halunnut mennä sanomalehtialalle? Mitä sinä teit? Sinä teit minut tahallasi raskaaksi, että minä vain pysyisin kotona. Ja tässä minä istun. Tätäkö minun elämäni on oltava, että on annettava kaiken mennä ohitse? .... Sinä olet järjestelmällisesti leikannut minulta siivet.”

Tällaisissa tunnelmissa hän menee nukkumaan ja näkee unen joka on niin ahdistava, että se pakottaa hänet heräämään kolme kertaa. Mutta sama uni jatkuu aina kun hän nukahtaa uudelleen. Kolmannen heräämisen jälkeen, hänestä tuntuu kuin hän olisi saanut tärkeän sanoman: uni oli hänessä kuin käsky, kuin tieto joka hänen olisi jaettava toisten ihmisten kanssa. Kun perhe herää, Rouva Pyy kertoo unensa aamukahvipöydässä.

Minä kuolin, kolme kertaa minä kuolin, ja kolmella eri tavalla. Ensin minä olin jossain elokuvateatterin aulassa, sitä elokuvateatteria korjattiin, koska siellä oli rakennustelineitä ja työmiehiä kuljeskeli edestakaisin ovissa. Ja minä olin siinä, ja minulla oli päälläni popliinitakki, se joka ostettiin silloin,( tarkoittaa: avioliiton alussa) Minä niin kuin näin itse ulkoapäin, koska äkkiä se, jonka minä näin minuna, makasi suullaan maassa , . , niin, minä kaaduin äkkiä suulleni maahan - minulla oli ylioppilaslakki päässä - tai en ole varma, mutta se takki minulla oli ja minä makasin maassa . Ja olin kuollut, Minä tiesin että olen kuollut, sitten minä muka muutuin kärpäseksi - niin, minä muutuin kärpäseksi, lensin katossa, ja siitä minä tiesin että olen kuollut. Ja jotta olisin saanut selville, olinko minä todella kuollut, minä lensin jonkun työmiehen korva lehdelle ja se mies huitaisi niin kuin huitaistaan kun kärpänen on korvassa, ja siitä minä sain varmuuden, - olen todella kuollut ja muuttunut kärpäseksi, ja kuitenkin minä samalla näin miten se, joka olin ollut minä, makasi kuolleena lattialla popliinitakki päällä.

Unen ensimmäinen näytös paljastaa , että rouva Pyy elää siirtymävaihetta. Hänen on luovuttava nuoren naisen identiteetistä. Unessa sitä symboloi ylioppilaslakki ja popliinitakki jonka hän osti miehensä kanssa avioliiton alussa. Unen ensimmäinen näytös antaa ymmärtää, että hän ei voi enää voi olla se nuori ja epäitsenäinen rouva Pyy, joka hän on tähän asti ollut vaan hänen on siirryttävä uuteen elämänvaiheeseen. Kuolema unissa on jungilaisen käsityksen mukaan suuri transformaatio- eli muutossymboli. Rouva Pyyn väheksyvä käsitys omasta itsestään näkyy unen kärpäsmetaforana.

Unen toisessa näytöksessä on palannut rouva Pyy lapsuuden maisemaan. Hän näkee miehen joka istuu riihen takana edessään suuri tilikirja. Hän tietää, että mies tekee tilinpäätöstä. Mies katsoo häntä ja sanoo kovalla äänellä: ” Kaikki on sitten selvää”. Tämä unikuva viittaa siihen, että rouva Pyyn pitäisi ” silmätä elämäänsä taaksepäin”, tehtävä vanhat tilit selviksi, että hän voisi siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Rouva Pyyn kädessä on huivi. Hän ojentaa sen miehelle ja sanoo: ”Anna tämä Lauralle ( rouva Pyyn nuoruuden ystävälle), tämän huivin minä olen saanut Italiasta, ja tämä on kaikki mitä minusta on jäljellä.

” Siitä minä tiesin, että olen menossa kohden kuolemaa, rouva Pyy sanoo.

”Se on jonkun kuolemaksi”, sanoo anoppi kuin valittaen ja loukkaantuneena siitä, että nähtiin sellaisia unia... sillä ketä ne tarkoittavat ellei häntä, joka oli tässä vanhin.

Rouva Pyy muistaa, että unessa oli lapsia. ” Naiset ojensivat lapsiaan häntä kohti ja olivat tulleet siihen, jotta hän siunaisi heidän lapsensa ennen kuin lähti kuolemaa kohti. Ja sitten hän nousi rekeen ja samassa reessä istui kaksi vanhaa naista, toinen oli hänen oma äitinsä j a toinen sen miehen äiti, joka lopetti tilikirjoja. Reki lähti liikkeelle ja vanhojen naisten harmaat hiukset sojottivat suorana tuulessa ja siniset palelevat kädet pitelivät ohjaksia. Ja he ajoivat reellä ja kylmä viima puhalsi vastaan. Ja takaa kuului ääni kuin olisi veisattu virttä: ”Kaikk' kaataa tempaa kuolemaan,” He ajoivat kuolemaa kohti. Mutta oli määrätty, että reen oli kuljettava sulaa maata pitkin, Ja reki oli tehty jäästä. Jäisellä reellä sulaa maata pitkin. Ja tien vierellä oli särkynyt polkupyörä ja ruskeakaapuinen mies sen luona selin, polvillaan. Munkki, ruskea kaapu ja naru vyöllä. Vaikka en ole eläessäni munkkeja nähnyt, sanoo rouva Pyy.

Anoppi keskeyttää taas hänet. Anoppi muistelee, että Valamon munkit olivat mustia - Mitähän se merkitsee, ruskea munkki? Ei sen pitäisi pahaa tietää, jos olisi ollut musta, niin musta olisi kyllä tiennyt jotain, sanoo anoppi. Munkki ja särkynyt polkupyörä saattaisi viitata siihen, että rouva Pyy elää kovin materialistisesti, hänen pitäisi ehkä etsiä sisältöä elämäänsä henkisistä arvoista. Palelevat kädet ja jäinen reki taas kertovat siitä, että rouva Pyyn tunne-elämässä on jotain jäätynyttä.

Unen kolmannessa näytöksessä rouva Pyy on lapsuudenkodissaan. Tuvassa istuu se sama mies , joka oli lopettanut tilikirjoja. Lattian keskellä on suuri heinähäkki. Ja mies sanoo: ”Vihollinen on järven takana, venäläiset ovat järven takana. On lähetetty neuvottelijoita. Viisaalla ja ymmärtäväisellä puheella vihollinen saadaan ehkä perääntymään”.

Sotatilanne unessa kertoo että rouva Pyy on ajautumassa sisäiseen kriisiin, mutta hän voi selvitä siitä jos hän on niin viisas että ymmärtää unensa. Rouva Pyy menee unessa vanhaan aittaan ja nousee aitan vintille. Siellä on puhdasta sahajauhoa,

”Ja minä olin tietävinäni, että sahajauhoon oli piilotettu lapsia, koska pelättiin sotaa, vihollinen oli tulossa järven takaa. Lapset oli pantu piiloon, ja siksi koko talo oli tyhjä, kaikki olivat paenneet, sisällä oli vain joku vieras mies, ei edes sukulainen.”

Ja jälleen anoppi tulkitsee: ” Jos sinä et sitä itse tietäisi, niin minä sanoisin että sinä saat lapsia. - sahajauhot ja vielä puhtaat; kyllä se sitä vain on.

Vartio kertoo Lyhyissä vuosissa, että hänen sukulaistensa tulkinnan mukaan sahanjauhot unessa merkitsee, että syntyy tyttölapsi, mutta pieni lapsi oli unessa ehdottomasti pahanmerkki, se tiesi huolta, harmia ja sairautta, varsinkin jos kantoi lasta sylissään tai jos riippui helmoissa.” Unilapsen merkitys on sama kuin Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaanissa ja Artemidoroksen unikirjassa. Jos rouva Pyy olisi tuleva kirjailija - mitä hän ei ole - minä tulkitsisin, että lapset ovat hänen ajatuslapsiaan, koska hän löytää ne vintiltä sahajauhoista. Viittavathan sahajauhot pään sisältöön sanonnassa ” jollakin on sahajauhoja päässä.”

Rouva Pyy jatkaa unen kertomista:

Aitan oven vieressä oli seissyt suuri puinen nainen - samanlainen kuin Kestikartanon portaitten yläpäässä - huntu kasvoilla, ja sen sisästä oli kuulunut syvä, kumiseva ääni ja sitten sanat:” Minä olen sinun sukusi esiäiti, minä olen vyörynyt suuria sotatantereita pitkin Puolasta.

Tämä on anopille jo liikaa, hän huudahtaa: ”Älä sinä puhu minulle tuollaista, sinä manaat sotaa”.

Unen neljännessä näytöksessä rouva Pyy seisoo lapsuudenkotinsa pihalla. Aamu valkenee, linnut lauloivat. Samassa hän muuttuu linnuksi, hän on kiuru, kohoaa yhä ylemmäksi, lentää hyvin korkealle. Ennen unta rouva Pyy oli sanonut miehelleen, että tämä on leikannut hänen siipensä. Unessa rouva Pyy saa siivet. Tällaiset unet ovat tavallisia silloin, kun nainen elää arkipäivän ahdistuksessa. Kaikki ei ole täysin toivotonta, kun he pystyvät lentämään edes unissaan.

Takaisin rouva Pyyn uneen: Lentäessään yhä ylemmäksi hän tiesi olevansa kolmannen kerran ja lopullisesti kuollut... Mutta kun hän muisti mitä oli maan päällä, hän alkoi pudota kuin kivi. Hän ei ollut enää lintu vaan putosi maata kohden, mutta ponnisti henkensä hädässä ja pääsi taas ylös.... Ja taivaalla liikkui jokin esine, se lähestyi, tuli kovaa vauhtia, se oli sinertävä, kuin posliininen eristin puhelinpylväässä - se tuli lähemmäksi ja hän näki että se oli suunnattoman suuri korva, ja hän tiesi että se oli Jumalan korva. Ja hän tahtoi koskettaa sitä, sillä hän tiesi että jos hän olisi saanut sitä kosketetuksi tai vain hipaistuksikin, niin hänelle olisi selvinnyt kaikki ja hän olisi ymmärtänyt mitä on elämä ja mitä kuolema. Ja hän ponnisti kaikki voimansa ja luuli ulottuvansa - mutta se kaikkosi, hävisi avaruuteen. Ja samassa hetkessä tähdet sammuivat taivaalta ja pimeni ja alkoi sataa märkää lunta.Rouva Pyyn uni loppuu tähän ja anoppi tulkitsee unen: " Se on tuiskuilma, sitä se ennusti Vainajat tietävät sitä. Minä muistan miten Olavin isä sanoi aina, että kalat ja kuolleet tietävät sateita ja myrskyjä ja minä olen pannut merkille, että kyllä se pitää paikkansa. "

Anoppi latistaa rouva Pyyn unen. Anoppi näkee unessa vain huonoja merkkejä. Väärä tulkinta oli se sitten positiivinen tai negatiivinen johtaa harhaan ja on vahingollinen unennäkijälle. Rouva Pyy ei ymmärrä omaa untaan ja anoppikin vain sekoittaa hänen ymmärryskykyään. Taivaalle ilmestyvä suunnattoman suuri korva tuntuu viittaavan siihen, että hänen pitäisi kuunnella itseään, ja löytää itsestään viisauden lähde, joka on jumalallista alkuperää - peräisin sielun kosmisesta alkuyöstä, kuten Jung sanoo. Jungin mukaan unen viimeinen viittaa aina siihen, mihin suuntaan unennäkijän psyyke on liikkeellä. Toisin sanoen Jung oli sitä mieltä että viimeinen kuva viittaa tulevaisuuteen. Rouva Pyyn unen viimeinen kuva ei ole hyvä - siinä tähdet sammuvat taivaalta ja alkaa sataa märkää lunta. Rouva Pyy tekee vääriä valintoja eikä osaa kuunnella itseään. Se käy kohta unen jälkeen ilmi, kun rouva Pyy ostaa taulun ja kutsuu vieraita katsomaan sitä. Hänelle vieraiden mielipide merkitsee enemmän kuin oma mielipide. Hänellä ei ole tuntumaa itseensä, muut hallitsevat hänen elämäänsä.

Sitten rouva Pyy hankkii rakastajan, joka on aika tavallinen pakoyritys keski-iän kriisistä. Mutta suhde on yhtä epätyydyttävä kuin rouva Pyyn muukin elämä ja se päättyy vähin äänin.

Rouva Pyy seisoo peilin edessä ja suree menetettyä nuoruuttaan, sekin kuuluu kriisin kuvaan. Häntä itkettää. Näin Vartio kuvaa: ” Itke vain, itke itsesi pois tästä rumaksi maalatusta rappeutuneesta kylpyhuoneesta, tästä keskikaupungin synkästä vanhasta pahalle lemuavasta kivitalosta, irti tavaroista, irti lapsista, jotka eivät sinusta mitään tiedä, itke pois miehesi luota, joka ei ollut oikea mies, ei olltu se oikea... ja kun olet itkusi lopettanut, huuhdot kasvosi kylmällä vedellä, järjestät hiuksesi... Ja peset pyykkiä kohta. Mutta niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päälle. Sinä olet niin kuin se nainen, joka näki unessa valkean lehmän tulevan ovesta, lehmä ammui haikeasti. Ja nainen syytti unessa, ettei lehmää lypsetä vaikka maito pakottaa utareita. Olet kuin naiset ovat, näkevät unia, heräävät aamulla, katsovat tyhjin silmin ja ovat joko pettyneitä kun ei uni ollutkaan totta, tai kiittävät onneaan siitä että se oli unta mitä he unessa tekivät.

Vartio tuntuu sanovan tässä, että rouva Pyyn elämä on tarkoituksetonta ja valuu hukkaan niin kuin naisten elämä silloin kun he eivät osaa käyttää resurssejaan, mitä unen lehmä symboloi, vaan syyttävät muita omasta tilanteestaan. Rouva Pyy ei ole yhtä tarmokas ja itsenäinen kuin sata vuotta ennen häntä elänyt Jane Eyre, joka otti unistaan vaarin ja käytti niitä elämänsä rakennuspuina.

Rouva Pyy kiertyy yhä pahemmin itsenä ympärille sillä aikaa kun hänen miehensä rehkii ylitöissä, että saisi hankittua talon jota rouva Pyy haluaa. Mutta talohankkeestakaan ei tule mitään. Pankki ei myönnä lisää lainaa ja mies ajautuu konkurssiin. Rouva Pyy järjestää huutokaupan, jossa hän myy kotinsa arvoesineet. Hänen depressionsa syvenee ja sen mukana itseviha ja halveksunta. Näyttää siltä, että rouva Pyyn elämä on mennyt täysin hakoteille sen jälkeen kun hän näki suuren unensa. Hän ei pysty enää nukkumaan ja hakeutuu epätoivoisena

psykiatrin vastanaotolle. Psykiatri suosittelee ulkomaanmatkaa. Rouva ja herra Pyy päättävät lähteä Italiaan, minne rouva Pyy on aina halunnut päästä katsomaan taidetta.

Kun he saapuvat Roomaan hän näkee painajaisunen, että suuri pyöreä rakennus, Panteheon, ajaa häntä takaa. Taas transformaatiosymboli - pyöreä rakennus, Pantheon- kuolleiden suurmiesten talo. Jungilaisen käsityksen mukaan ympyrä on ”itsen” eli selfin arkkityyppinen kuva. Rouva Pyy ei vieläkään halua tulla omaksi itsekseen, vaan hän juoksee henkensä edestä pakoon. Häntä pelottaa muuttuminen. Vaikuttaa siltä että hän halusi pysyä ikuisesti nuorena. Hän ei pysty kohtaamaan omaa kuolevaisuuttaan.

Hän on menossa suurin odotuksin Vatikaaniin, katsomaan Siktiiniläiskappelin maalauksia,

joita hän on tutkinut kotona taidekirjoista. Varsinkin Michelangelon sibyllat olivat tehneet häneen vaikutuksen- sibyllat olivat antiikin mytologiassa tietäjänaisia, jotka ennustivat tuhoa. Nuorin sibylla, Delphica, on aivan hänen näköisensä. Hän oli säikähtänyt huomatessaan sen, näyttänyt kuvaa miehelleen ja kysynyt tunteeko hän tuon naisen. Mies oli vastannut: ”Kuka muu se on kuin sinä itse. ” Vanhin sibylla Cumaea, oli taas kuin hänen oma isoäitinsä: ” Samat väkevälihaksiset käsivarret, ja silmät, silmien ilme, kasvot, kasvojen ilme, sama raskasilmeinen katse kuin sibyllalla, joka lukee kohtalon kirjaa.” Tässä kohdassa minä muistan sen suuren puisen naisen joka rouva Pyyn unessa seisoi Kestikartanon edessä ja sanoi syvällä kumisevalla äänellä: Minä olen sinun sukusi esiäiti. Lukijana odotan, että vihdoinkin rouva Pyy ymmärtää unensa ja ymmärtää kuka hän on, että hän löytää oman persoonallisuutensa ytimen.

Rouva Pyy käy Siktiiniläiskappellissa ja näkee sibyllat. ” Noin pieniä ja mustia, hän toteaa pettyneenä. Vartio kuvaa: hän oli väsyttänyt itsensä juoksemalla niitten toisten jäljessä, eikä enää jaksanut katsoa, ei tajuta eikä tuntea vaikka näki ne kuvat, joista oli niin paljon toivonut ja uneksinut, joihin oli uskonut . niin, oli uskonut, että koko sielu muuttuisi toiseksi, saisi voiman ja rauhan, kun näkisi nämä kuvat.

Romaanin viimeisessä kohtauksessa - kohta Sikstiinäiskappelissa käynnin jälkeen, italialainen torikauppias työntää rouva Pyyn kädet täyteen halpoja rihkamakoruja - ilmaiseksi. Rouva Pyy ihmettelee, miksi mies teki niin.

- Mutta miksi - en minä ymmärrä? rouva Pyy kyselee mieheltään.

- Luuli varmasti, että minä olen opas, etkö sinä tiedä, ne antavat oppaalle provisiota, kun tämä tuo ostajia, mies selittää.

Mutta rouva Pyy katsoo miestään eikä vieläkään ymmärrä mitään.

Tuntuu siltä kuin Vartio olisi halunnut tällä pienellä kohtauksella alleviivata, että rouva Pyy ei ole oppinut ymmärtämään itseään eikä sen takia mitään muutakaan. Hänessä ei ole tapahtunut kehitystä. Hän on yhä edelleen pikkurouva Pyy - nimensä mukaisesti - jonka identiteetti on määritelty ulkoapäin - ja joka ottaa mieheltä vastaan rihkamaa vaikka hänellä on aarre omassa itsessään. ( Minun käy kovin sääliksi rouva Pyytä, miksei Vartio armahtanut häntä edes pikkuisen)