D.T. Maxin kirjoittama kirjailijaelämäkerta David Foster Wallacesta. Kannessa harvinainen kuva Wallacesta ilman tavaramerkkiään bandanahuivia.
Luin ensimmäisen kirjailijaelämäkerran varhaisteini-ikäisenä, jolloin en vielä ollut hylännyt ajatusta, että minusta tulee isona satukirjailija. Kirja oli H.C. Andersenin elämäkerta, riipaiseva tarina siitä kuinka hänestä tuli kirjailija. Loppu oli onnellinen, hän pääsi muistaakseni kuninkaanlinnaan. Noista varhaisista vuosista lähtien olen lukenut kirjailija-ja taiteilijaelämäkertoja.
Elämäkerrat kuuluvat tietokirjallisuuden luokkaan, mutta ovat viihdettä. Ihmiset lukevat niitä mielellään, koska ne kertovat tunnettujen ihmisten elämästä ikään kuin kaikki se mitä kansien välissä on, olisi tosielämää. Suomalaiset ostivat viime vuonna Kimi Räikkösen elämäkertaa niin paljon, että niillä rahoilla voidaan julkaista suomeksi Wallacen pääteos, tuhatsivuinen Infinite Jest.
David Foster Wallace ei juuri antanut arvoa kirjailijaelämäkerroille. Hänestä kirjailijahahmot, joita niissä kuvataan, vaikuttavat useimmiten tyypeiltä, jotka eivät ole voineet kirjoittaa nimissään olevia kirjoja. Erityisesti häntä kiukutti Jorge Luis Borgesin elämäkerturi, hänen mukaansa "hirvittävä (atrocious) lukija", joka tulkitsi Borgesin sanataidetta ikään kuin se olisi ollut pelkästään heijastusta hänen äitisuhteensa ja muiden naissuhteidensa aiheuttamista ristiriidoista ja emotionaalisista ongelmista. (kts. "Borges on the Couch" Wallacen arvostelujen ja esseiden kirjassa Both Flesh and Not). Kiukustumisen syy selviää kun lukee Wallacen D.T. Maxin kirjoittaman elämäkerran. Hänellä oli vaikea äitisuhde ja muiden naissuhteiden aiheuttamia vakavia ristiriitoja ja ongelmia.
Elämäkerturi D.T. Max ei a Every Love Story Is A Ghost Story - elämäkerrassa idealisoi eikä analysoi Wallacea. Max oli varmaankin lukenut Wallacen kritiikkin Borgesin elämäkerrasta eikä ruvennut psykoanalysoimaan tämän elämää ja naissuhteita. Hän kertoo tapahtumat jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Minua kiinnosti elämäkerrassa ennen kaikkea Wallacen kirjojen synty sekä niiden vastaanotto.
Esikoisromaani
Wallace oli 24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina Broom of the System ( Systeemin luuta, ei suomennettu) ilmestyi. Hän oli työstänyt käsikirjoitusta kolme vuotta, ensin Amherstin collegen ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna 1987. Arvostelu kirjasta oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella, joulukuun 27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan kera, - se jokaisen esikoiskirjailijan unelma! Arvostelija oli New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani, joka ei pitänyt postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja sulkeutui kahdeksi päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua. Mutta ei se huono arvostelu ollut. Kriitikko antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen kykyä ja vertasi kirjaa Thomas Pynchonin esikoisteokseen.
Kateeksi käy. Minä olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut yhtä kriittisen ja perusteellisen arvioinnin omasta esikoisteoksestani, mutta silloin elettiin vuotta 1970, eikä naisten kirjoittamia kirjoja juuri arvostettu. Arvostelu ilmestyi Helsingin Sanomissa, joka vastaa Suomessa New York Timesia. Arvostelu oli yhden palstan säälittävä luiru minun ja erään toisen naiskirjailijan kirjasta Arvostelun otsikko oli shakespearelainen: "Turhaa lemmen touhua", eikä se vastannut kummankaan kirjan sisältöä. Oivalsin otsikon sanoman vasta lukiessani Wallacen elämäkertaa (melkein 50 vuotta myöhemmin!) Otsikko oli tietysti kriitikon mielipide, mutta ei kirjasta vaan lyhyestä suhteesta, joka meillä oli ollut vuotta aikaisemmin. Olin antanut hänelle pakit, mikä oli anteeksiantamaton teko. Ensimmäisen arvostelun kirouksesta oli vaikea päästä eroon. Ura lähti nousuun vasta kahdeksantoista vuoden ja neljän romaanin jälkeen.
Wallace sai heti alkuun ilmaa siipiensä alle. Hänen kirjastaan otettiin neljäntoistatuhannen (14 000) pokkaripainos, eräs filmiyhtiö osti option kirjaan 10 000 dollarilla ja Wall Street Journal teki Wallacesta profiilijutun, mikä oli merkki kirjan arvostetusta asemasta markkinoilla. Sekä Paris Review ja Playboy ostivat häneltä novellin ja Viking Penguin teki sopimuksen novellikokoelmasta.
Fiasko
Girl with a Curious Hair novellikokoelman (Kummatukkainen tyttö. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2016) ilmestyä kesällä 1988, vedokset olivat jo painettu, kun tuli takapakkia. Joku viestitti Penguiniin, että Wallace on "plagioinnut" David Letterman - televisioshown repliikkejä novellissa "Appearence" (jota ei ole suomennettu). Penguinin lakimiehet pantiin asialle. Wallacen oli selvitettävä heille kappale kappaleelta novelliensa lähteet ja faktat. Mahdoton tehtävä, miten voi muistaa kaksi kolme vuotta sitten kirjoitettujen juttujen lähteitä! Hän myönsi, että oli käyttänyt Appearence -novellissa näyttelijä Susan Saint Jamesin repliikkejä, jotka oli löyttänyt Lettermanin showsta. Hänen kustannustoimittajansa puolusti häntä sanomalla, että se oli vain postmodernistista pilaa, mutta Penguin ei uskaltanut ottaa riskiä ja veti kokoelman pois kustannusohjelmasta.
Julkaisemisen peruuntuminen oli fiasko Wallacelle. Kustantajan lakimiesten kanssa käydystä kamppailusta hän sai sen verran puhtia, että kirjoitti kolmekymmentäsivuisen esseen "Fictional Futures and and the Conspicuously Young", löytyy kokoelmasta Both Flesh and Not).
Esseen kirjoittamisen jälkeen hän vaipui yhä syvenevään depressioon. Hän lopetti masennuslääke Nardilin käytön, jota oli käyttänyt neljä vuotta. Hän uskoi että se lääke, salpasi hänen kirjoituskykynsä. Lokakuussa 1988 hän yritti itsemurhaa yliannostuksella unilääkkeitä ja joutui psykiatriseen sairaalaan, jossa sai sähköhoitoa, ja alkoi toipua.
Wallacen kustannustoimittaja vaihtoi työpaikkaa vuoden 1987 lopussa ja sai siirrettyä Wallacen kustannusoikeudet 25 000 dollarilla Penguinilta uudelle työnantajalleen Nortonin kustantamolle. Girl with a Curious Hair ilmestyi elokuussa 1989. Mediaa kirja ei kiinnostanut, arvosteluja ilmestyi vähän eikä kokoelma ollut esillä kirjakaupoissa, vain harva kauppa oli ottanut sen myyntiin. Wallace oli pettynyt vastaanottoon, kuten useimmat toisen kirjansa kirjoittaneet. Hän kirjoitti ystävälleen, että hänen kirjansa oli kuollut.
Harvardista hoitoon
Wallace oli 27-vuotias, kun hän aloitti syyskuussa 1987 Harvadissa jatko-opiskelijana filosofian opinnot, Kenties hän ajatteli vaihtaa uraa ja seurata filosofianprofessori-isänsä jalanjälkiä. Harvard oli arvostettu yliopisto. Mutta hän pettyi, koska siellä vallitsi hierarkkinen henki. Wallace kirjoitti isälleen, että opiskelijat hoitivat professoreidensa pyykin. Olenko ymmärtänyt jotain väärin, minä ajattelin. Mutta kyllä kirjassa luki selvällä englanninkielellä, että: "The students did their professors laundry... " Wallacesta se oli naurettavaa. Hän oli odottanut, että häntä kohdeltaisiin tasavertaisena, koska hän oli julkaissut kirjailija.
Epäviihtymys ja masennus sai hänet ryyppäämään entistä rankemmin. Vuoden kuluttua opiskelijoiden terveydenhuolto passitti hänet McLeanin psykiatriselle poliklinikalle, joka oli Harvardin opetusklinikka ( tuttu paikka monille masentuneille kirjailijoille mm. Sylvia Plathille ja Robert Lowellille).
Wallace vietti vuonna 1989 neljä viikkoa McLeanin klinikalla. Ne viikot muuttivat hänen elämänsä, toteaa elämäkerturi D.T.Max. Klinikan lääkärit olivat todenneet haastateltuaan Wallacea, että hän on kovan linjan (hard-core) alkoholisti ja marihuana-addikti, ja että ellei hän lopettaisi väärinkäyttöä, hän kuolisi 30-vuotiaana. Hän lopetti eikä sen koommin juonut eikä käyttänyt huumeita.
Nettitiedon mukaan Wallace olisi saanut potkut Harvardista. Elämäkerturilla on toisenlaista tietoa. Hänen mukaansa Wallace halusi palata Harvardiin, mutta hänen psykiatrinsa ei suositellut paluuta, koska siellä hän olisi palannut vanhoihin tapoihinsa. Hän kirjautui jatkohoitoon Granada Houseen, joka oli alkoholista ja huumeista toipuvien kuntouspaikka.
Hän asui parakkimaisessa huoneessa neljän miehen kanssa, joista yksi oli puolirampa kokaiinin käyttäjä ja kolmella oli rikosreksiteri. Hän kuvaili eräälle ystävälleen, että talo on kuin Dostojevskin Kuolleiden talo. Hän kuunteli ryhmäkokouksissa korva tarkkana ihmisten kertomuksia elämästään ja addiktioistaan, ja kirjoitti tarinat muistikirjaansa. ( Niistä oli paljon hyötyä kun hän kirjoitit Infinite Jestiä). Paikka oli kirjailijalle todellinen aarre-aitta minkä hän oli oivaltanut alusta pitäen. Hän kärsi, mutta Dostojevskinsa lukeneena hän tiesi, että suureksi kirjailijaksi tullaan vain suurten kärsimysten kautta.
Puolen vuoden kuluttua hän muutti Granada Housesta siirtymävaiheen taloon "Sober Houseen". Kun talon muut asukkaat olivat päivisin töissä, Wallace istui kirjastossa ja yritti kirjoittaa. Hän oli omien sanojensa mukaan " tyhjä, masentunut ja sumea". Hän kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Olen 28-vuotias epäonnistunut kirjailija, joka on niin mustasukkainen, niin sairaan kärventävän kateellinen sinulle, Vollmanille [...] ja kenelle tahansa nuorelle miehelle, joka juuri nyt saa aikaan tekstiä."
Wallace kirjoitti kirja-arvosteluja järjestääkseen ajatuksiaan. Toimeentulohuolet painoivat päälle ja arvosteluista maksettiin huonosti. Oli hankittava "kunnon" töitä, että saisi ruokaa ja vuokran maksetuksi. Runoilija Mary Karr, Wallacen naisystävä, muusa, auttaja ja äiti-hahmo, johon hän oli tutustunut AA-ryhmässä, järjesti hänelle terapian lisäksi työpaikan.
Hänestä tuli Emersonin Yliopiston luovan kirjoittamisen apuopettaja. Oppilaat pitivät hänestä. Tunneilla keskusteltiin pääasiassa Twin Peaksista ja Simpsoneista Wallace oli tv-sarjojen suurkuluttaja masennuskausinaan. Opettajakollegoiden mielestä hän oli outo ja etäinen. Eräs heistä arveli, että hänellä on Aspergrenin oireyhtymä. Toisen opetusvuoden lopulla marraskuussa 1991 hän romahti ja hänet kirjattiin Newton-Wellesleyn sairaalan psykiatriselle klinikalle diagnoosilla "suicidal depression" (itsemurhamasennus). Nardil-masennuslääkkeen annostusta lisättiin ja hän alkoi nopeasti toipua. Kahden viikon kuluttua hän pääsi sairaalasta.
Infinite Jestin synty
Wallacen toisella romaanilla oli pitkä syntyhistoria. Kun eräs kirjallisuuskriitikko kysyi vuonna 2002 häneltä, milloin hän aloitti Infinite Jestin kirjoittamisen, hän sanoi aloittaneensa sen monta kertaa vuosina 86, 88,89, mutta mikään aluista ei toiminut. Ja sitten yhtäkkiä 91-92 kaikki alkoi toimia." Tuttu tilanne useimmille kirjailijoille - monien turhauttavien yritysten jälkeen kirjoitus alkaakin vetää.
Elämäkerturin mukaan Wallace oli aloittanut vuonna 1986 osan, joka käsitteli kanadalaista terroristijärjestöä. Seuraavan vuonna hän kehitteli Yaddossa (amerikkalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden luovassa residenssissa) rinnan Westward-kertomuksen kanssa Infinite Jestin toista osiota: häiriintynyttä Incandenzan tennisperhettä. Westaward-kertomus vei kuitenkin voiton Incandenzan perheestä ja ilmestyi kahden vuoden kuluttua Wallacen esikoisnovellikokoelmassa Girl with a Curious Hair. (Sitä kertomusta ei ole suomennetussa laitoksessa). Vuonna 1989 Wallace alkoi luonnostella osaa, joka kuvasi Ennet House -nimistä alkoholi- ja huumeaddiktien parantolaa. Sen esikuva oli Granada House, jossa Wallace oli ollut vieroitushoidossa.
Läpimurto tapahtui vuoden 1991 loppupuolella, jolloin hän oivalsi, että hänen sairautensa ei ole henkilökohtainen asia, vaan se on Amerikan yhteiskunnan tila. Hänelle valkeni mitä ja miten hänen on kirjoitettava. Hän sanoutui irti postmodernistisesta ironiasta, joka palveli yksinomaan negatiivisia tarkoituksia. Hänen mukaansa ironialle on käyttöä vain hätätilanteessa - se on ansassa olevan ääni.
Kirjoitustyö sujui. Vuoden kuluttua oli valmiina 750 sivua eli kaksi kolmasosaa romaanista. Wallace postitti toukokuussa sivut uudelle kustannustoimittajalleen Michael Pietschille, joka lähetti innostunutta palautetta: "huikean kuohuva kertomus addiktiosta ja paranemisesta, addiktien kulttuurista ja kielestä ja luonteista, salattu maailma joka käy ilmi, kun ihmiset tulevat [puolitien taloon] ja kertovat tarinansa.
Vuosi 1993 oli Wallacelle hyvä vuosi. Infinite Jestista alkoi ilmestyä otteita kirjallisuuslehdissä. Keväällä hän sai työtarjouksen Illinoisin yliopistosta, otti tarjouksen vastaan, muutti Bloomingtoniin ja aloitti luovan kirjoittamisen opettajana syksyllä. Se oli hänen ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Wallace oli 31-vuotias. Opetustyö oli mieluisaa eikä häirinnyt kirjoittamista. Myrskyisä suhde Mary Karriin päättyi. Wallace kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Ehkä olen synnynnäisesti kykenemätön ylläpitämään läheistä suhdetta tyttöön, mikä merkitsee että olen joko kauhean pinnallinen tai henkisesti sairas tai molempia."
Hän otti naisen tilalle koiranpennun. Kouluttamattomana siitä oli paljon riesaa. Se haukkui ja häiritsi kirjoitustyötä niin että hermot olivat mennä. Dalkey Archive Pressin johtaja John O'Brien, tuttu mies muutamalla suomalaiselle kustantajalle ja kirjailijalle (myös minulle), vieraili hänen luonaan ja koiraongelma ratkesi. O'Brien oli koiraihminen, hänellä oli 13 koiraa. Hän otti Wallacen koiran koulutettavakseen, ja rauha taloon palasi.
Vuoden 1993 lopussa käsikirjoitus oli melkein valmis. Hän kävi kirjeenvaihtoa kustannustoimittajansa kanssa ja teki korjauksia tämän ehdotusten mukaan. Käsikirjoituksen luovutuspäiväksi sovittiin huhtikuun 15. päivä 1994. Deadline meni ohitse. Kesäkuussa Wallace lähetti käsikirjoituksen kustantajalle. Käsikirjoitus oli kasvanut 12 000 sivuiseksi.
Kului kuukausia, Wallace odotti palautetta. Sillä aikaa kustannustoimittaja Pietsch luki käsikirjoitusta ja pohti mitä sille voisi tehdä. Rakenne oli hajanainen, loppu oli huono ja käsikirjoitus oli aivan liian pitkä. Siitä tulisi niin kallis kirja, että kukaan ei ostaisi sitä. Lokakuussa kustannustoimittaja kirjoitti ahdistuneelle kirjailijalle, että hän rakastaa tätä monsteria, mutta käsikirjoitusta on lyhennettävä huomattavasti. Joulukuun lopussa hän lähetti käsikirjoituksen korjaus- ja lyhennysehdotuksineen Wallacelle. Helmikuussa 1995 Wallace palautti korjatun käsikirjoituksen kustantajalle. Pietsch editoi ja huhtikuussa käsikirjoitus palasi jälleen Wallacen työpöydälle Hän kirjoitti kustannustoimittajalleen, että hänestä "on epämukavaa tehdä leikkauksia kaupallisista syistä - se tuntuu lutkamaiselta..."
Käsikirjoitus kulki edestakaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä lähes koko vuoden. Lokakuussa tulivat kirjan ensimmäiset vedokset ja Wallace kirjoitti elävänsä korjauslukuhelvetin 8. piirissä. Joulukuussa hän kirjoitti löytäneensä 47 000 painovirhettä sidotusta vedoksesta. Hän antoi vedoksen sisarelleen luettavaksi. Sisar kysyi: "Onko tämä ainoa tapa käsitellä vihaa äitiä kohtaan." Wallace lähetti kopion äidilleen, mutta äiti ei vastannut.
Kustantaja lanseerasi Infinite Jestiä tulevan vuoden suurimpana kirjallisena tapahtuna ja lähetti 4000 postikorttia lehdille, arvostelijoille, tuottajille ja kirjakauppojen omistajille. Kirjan markkinointi oli Wallacelle liikaa " the fucking, fucking nightmare" ( vitun, vitun painajaisuni), kuten hän kirjoitti ja pyysi kustantajaa lopettamaan mainoskamppanjan. Ilmestymispäivä lähestyi ja Wallace tunsi, ettei hän eikä kirja ollut valmis siihen.
Infinite Jest ilmestyi helmikuussa 1996 lähes neljä vuotta sen jälkeen kun Wallace oli tehnyt kirjasta kustannussopimuksen Little, Brown and Companyn kanssa.
Lopullisessa teoksessa oli 1079 sivua. Kirjan kovakantisesta laitoksesta otettiin vuoden aikana kuusi painosta ja kirjaa myytiin 45 000 kappaletta. Kustantajan mainoskamppanja oli kannattanut. Kirjasta tuli ilmiö. Arvostelut olivat yleensä myönteisiä, vaikkakin hieman ambivalentteja. Yhdestä kirja oli "haastava ja provokatiivinen," toisesta "röyhkeästi hauska ja aidosti liikuttava," kolmannesta " kolossaalisen häiritsevä ja mahtavan hyvä, neljännestä Wallace oli "sukupolvensa hauskin kirjailija." Kaikki pitivät kirjaa merkittävänä teoksena lukuunottamatta New York Timesin Michiko Kakutania, jonka mielestä "kirja on kirjoitettu ja editoitu( tai ei editoitu) sillä periaatteella, että mitä isompi, sitä parempi."
Kuuluisuuden kirous
Infinite Jest oli suuri menestys. Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut tapahtunut ennen. Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi televisiossa. Hänestä tuli kuuluisuus ( jokaisen kirjailijan toive). Mutta hän oli liian introvertti ja depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai rakastivatko he vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.
Hän kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja markkinoimassa kirjaa. Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin mahdollista. Hänellä oli ollut paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus lisäsi hänen promiskuiteettiaan huomattavasti. Hänestä tuli omien sanojensa mukaan sarja-Romeo. Se huolestutti häntä.
Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma. Seuraavana vuonna ilmestyi Wallacen lehtiartikkeleista koottu A Supposedly Fun I'll Never Do Again ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.) Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät ja se nousi bestseller-listojen kärkeen. Esseet olivat helppolukuisempia kuin Wallacen romaanit. Kokoelmaa myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna.
Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma Brief Interviews With Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi Vastenmielisissä tyypeissä omia vastenmielisiä piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat seksikokemuksillaan - niitähän Wallacelle oli kertynyt paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä samalla tavalla, niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.
Kokoelmaa myytiin hyvin ja kriitikot kehuivat novelleja. Paitsi Michoko Kakutani, joka teilasi taas Wallacen teoksen. Hänestä se oli tylsä kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi johdonmukaisena loppuun asti. Viiden vuoden kuluttua hän haukkui myös Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli outo lintu hänelle. Hänen mielikirjailijoitaan olivat Toni Morrison, Donna Tart ja Don DeLillo. Johtavana kriitikkona hän ilmeisesti halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella kaikkien merkittävien amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat kirjailijat hänelle mieleen tai eivät.
Lisää Wallacesta ja Vastenmielisistä tyypeistä Sanat-blogin jutussa Toksinen maskuliinisuus.
Jokainen rakkaustarina on kummitustarina*
Syksyllä 2000 Wallace sai kirjeen Pomona Collagesta, jonne oltiin perustamassa luovan kirjoittamisen oppituolia. Vuoden lopulla hän kävi katsomassa paikkaa. Se sijaitsi Claremontissa, Kaliforniassa. Wallacesta tuntui, että oli aika jättää Illinois ja muuttaa etelään. Pomona olisi uusi aloitus. Hän jättäisi Bloomingtonin jossa oli asunut ja työskennellyt melkein kymmenen vuotta. Kun hän asettui Pomonaan vuonna 2002, hän toi mukanaan kolme merkittävää projektia:
1. Romaanikäsikirjoitus Pale King, jota hän kutsui "long thingiksi." Hän oli työskennellyt sen kanssa 1990-luvun loppupuolelta asti, kerännyt aineistoa ja opiskellut mm. liikelaskentaa, ulkoista laskentatointa, liittovaltion ansiotulojen verotusta yliopistokursseilla ja osallistunut syventävälle verokurssilla. Tekeillä oli romaani verohallituksesta ja sen virkailijoista. Wallacella ei ollut kokemusta virastoista eikä paljon muustakaan työelämästäkään lukuun ottamassa luovan kirjoittamisen opettamista, mikä varmaan vaikeutti kirjoittamista. Granada Housen vieroitushoidon aikana hän oli ollut lyhyen aikaa vartijana Lotus-ohjelmistoyhtiössä sekä asiakkaiden vastaanottajana eräällä terveysklubilla.
2. Kertomuskokoelma, vielä nimetön Oblivion, jonka hän oli aloittanut vuonna 2000 kirjoittamalla novellin "Good Old Neon." Se oli itsemurhan tekevän miehen synkkä yksinpuhelu (suomeksi "Vanha kunnon Neon" kokoelmassa Kummatukkainen tyttö).
3. Tietokirja matematiikasta Everything and More: A Compact History of Infinity, jonka aineistoa kokoamaan hän palkkasi opiskelijan. Kirja ilmestyi vuonna 2003.
Wallacen neljäs merkittävä projekti oli avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa vuonna 2004. He olivat tutustuneet vuosituhannen alussa, kun Green oli oli pyytänyt häneltä lupaa käyttää Masentunut henkilö -novellin tekstä eräässä teoksessaan. Wallace antoi luvan ja kertoi samalla, että tuon novellin masentunut naishenkilö oli oikeasti hän itse. Siitä alkoi heidän suhteensa.
Tähän asti Wallacen parisuhteiden toistuva kuvio oli ollut on/off -suhde. Hän ei osannut elää yhdessä eikä yksin, ei tiennyt ollako vai eikä olla, Hän oli hankala kumppani, ei ihme että naiset saivat hänestä tarpeekseen ja lähtivät tiehensä. Neljänkymmenenkahden vuoden kypsässä iässä hän satsasi avioliittoon, meni varmuuden vuoksi jopa parisuhdeterapiaan puolisen vuotta se jälkeen kun oli muuttanut yhteen Greenin kanssa. Hän yritti kovasti olla hyvä aviomies ja varmaan onnistuikin jossain määrin, koska Green muistelee elämäkerturille miten hauskaa heillä oli ja miten onnellisia he olivat yhdessä.
Mutta samanaikaisesti Wallace kirjoitti Jonathan Franzenille, että hän istuu autotallissa ( = työhuoneessa), yrittää kirjoittaa, mutta työ sujuu surkeasti, usein suurella vastahakoisuudella, tuskalla ja ristiriitaisin tuntein. "Olen väsynyt itseeni, siltä tuntuu: väsynyt ajatuksiini, mielleyhtymiini, syntaksiini, verbaalisiin tapoihini, joita olen käyttänyt etsiessäni tekniikkaa, jolla saa tekstin toimimaan."
Hän oli jumittunut Pale Kingiin. Mitä enemmän kustantaja, kriitikot ja lukijat odottivat tekeillä olevaa suurta romaania, sitä pahemmin hän meni jumiin. Eikä tilannetta parantunut, pikemminkin päinvastoin, että Infinite Jestin kymmenvuotispäivää juhlittiin vuonna 2006. Siitä oli tullut kestosuosikki, jota myytiin tasaisesti. Wallace ei osallistunut kustantajan juhliin.
Wallacesta pelkäsi epäonnistumista, mutta vielä enemmän hän pelkäsi luomiskykynsä olevan mennyttä. Hän epäili, että syynä oli masennuslääke Nardil, jota hän on käyttänyt yli kaksikymmentä vuotta. Hän lopetti Nardilin käytön, seurauksena oli romahdus ja itsemurhayritys, kuten oli tapahtunut vuonna 1988, kun hän oli lakannut käyttämästä Nardilia. Taipumus depressioon ja itsemurhaan oli perua äidin puolelta. Äidin sisar sekä eno olivat tehneet itsemurhan.
Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Wallace sai sähkösokkiterapiaa, mutta se ei auttanut. Syyskuussa 2008 hän hirttäytyi kotitalonsa patiolla. " Tämä oli loppu, jota kukaan ei olisi halunnut hänelle, mutta jonka hän oli valinnut", lopettaa D:T.Max hänen elämäkertansa.
Kaksi vuotta myöhemmin Jonathan Franzen matkustaa linturetkelle Robinson Crusoen saarelle Eteläiselle Tyynellemerelle, kahdeksansadan kilometrin päähän Keski-Chilen rannikkosta. Hänellä on mukana Daniel Defoen romaani Robinson Crusoe ja pieni rasia, joka sisältää Wallacen tuhkaa ja ohuita luunsiruja.
Franzen kertoo tuosta retkessä kirjan Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013) nimiesseessä. Saarella on sateista ja sumuista ja hänellä on aikaa miettiä millainen ihminen oli hänen ystävänsä, joka tappoi itsensä - "tavalla jonka tarkoitus oli tuottaa mahdollisimman paljon tuskaa niille, joita hän rakasti eniten, ja meidän häntä rakastaneiden taakaksi jäi viha sekä epäonnistumisen ja petetyksi joutumisen tunne." Eräänä tuulisena päivänä Franzen etsii saaren rannalta paikan, jossa hän avaa rasian ja heittää Wallacen tuhkan tuulen vietäväksi. Hän tuntee olevansa sujut vihansa kanssa: "jäljellä oli pelkkä menetyksen suru."
Wallace puhui usein siitä, että fiktio on paras ratkaisu eksintentiaaliseen yksinäisyyteen. Franzenin mukaan: "Fiktio oli hänen keinonsa päästä pois autiolta saarelta, ja niin kauan kuin se toimi hänen kohdalltaan - niin kauan hän kuin hän saattoi purkaa rakkautensa ja intohimonsa yksinäisten viestiensä valmisteluun, ja niin kauan kuin nämä viestit saapuivat saapuivat mantereelle tärkeinä, tuoreina ja totuudenmukaisina uutisina - hän sai tuotetuksi itselleen itselleen sopivasti toivoa ja onnellisuutta. Kun hänen toivonsa fiktion suhteen sammui, sen jälkeen kun hän oli vuosikaudet kamppaillut uuden romaaninsa kanssa, hänellä ei ollut muuta ulospääsyä kuin kuolema."
*Every Love Story Is a Ghost Story ( Jokainen rakkaustarina on kummitustarina) on peräsin kirjeestä, jonka Wallace kirjoitti opiskellessaan Arizonan yliopistossa. Tuo ajatus seurasi elämäkerturin mukaaan häntä ensimmäisestä julkaistusta novellista Planet Trillaphonista Pale Kingiin asti. Hänen teksteissään onnellinen rakkaus oli harvinaisuus.
Elämäkerturi D.T. Max ei a Every Love Story Is A Ghost Story - elämäkerrassa idealisoi eikä analysoi Wallacea. Max oli varmaankin lukenut Wallacen kritiikkin Borgesin elämäkerrasta eikä ruvennut psykoanalysoimaan tämän elämää ja naissuhteita. Hän kertoo tapahtumat jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Minua kiinnosti elämäkerrassa ennen kaikkea Wallacen kirjojen synty sekä niiden vastaanotto.
Esikoisromaani
Wallace oli 24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina Broom of the System ( Systeemin luuta, ei suomennettu) ilmestyi. Hän oli työstänyt käsikirjoitusta kolme vuotta, ensin Amherstin collegen ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna 1987. Arvostelu kirjasta oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella, joulukuun 27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan kera, - se jokaisen esikoiskirjailijan unelma! Arvostelija oli New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani, joka ei pitänyt postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja sulkeutui kahdeksi päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua. Mutta ei se huono arvostelu ollut. Kriitikko antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen kykyä ja vertasi kirjaa Thomas Pynchonin esikoisteokseen.
Kateeksi käy. Minä olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut yhtä kriittisen ja perusteellisen arvioinnin omasta esikoisteoksestani, mutta silloin elettiin vuotta 1970, eikä naisten kirjoittamia kirjoja juuri arvostettu. Arvostelu ilmestyi Helsingin Sanomissa, joka vastaa Suomessa New York Timesia. Arvostelu oli yhden palstan säälittävä luiru minun ja erään toisen naiskirjailijan kirjasta Arvostelun otsikko oli shakespearelainen: "Turhaa lemmen touhua", eikä se vastannut kummankaan kirjan sisältöä. Oivalsin otsikon sanoman vasta lukiessani Wallacen elämäkertaa (melkein 50 vuotta myöhemmin!) Otsikko oli tietysti kriitikon mielipide, mutta ei kirjasta vaan lyhyestä suhteesta, joka meillä oli ollut vuotta aikaisemmin. Olin antanut hänelle pakit, mikä oli anteeksiantamaton teko. Ensimmäisen arvostelun kirouksesta oli vaikea päästä eroon. Ura lähti nousuun vasta kahdeksantoista vuoden ja neljän romaanin jälkeen.
Wallace sai heti alkuun ilmaa siipiensä alle. Hänen kirjastaan otettiin neljäntoistatuhannen (14 000) pokkaripainos, eräs filmiyhtiö osti option kirjaan 10 000 dollarilla ja Wall Street Journal teki Wallacesta profiilijutun, mikä oli merkki kirjan arvostetusta asemasta markkinoilla. Sekä Paris Review ja Playboy ostivat häneltä novellin ja Viking Penguin teki sopimuksen novellikokoelmasta.
Fiasko
Girl with a Curious Hair novellikokoelman (Kummatukkainen tyttö. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2016) ilmestyä kesällä 1988, vedokset olivat jo painettu, kun tuli takapakkia. Joku viestitti Penguiniin, että Wallace on "plagioinnut" David Letterman - televisioshown repliikkejä novellissa "Appearence" (jota ei ole suomennettu). Penguinin lakimiehet pantiin asialle. Wallacen oli selvitettävä heille kappale kappaleelta novelliensa lähteet ja faktat. Mahdoton tehtävä, miten voi muistaa kaksi kolme vuotta sitten kirjoitettujen juttujen lähteitä! Hän myönsi, että oli käyttänyt Appearence -novellissa näyttelijä Susan Saint Jamesin repliikkejä, jotka oli löyttänyt Lettermanin showsta. Hänen kustannustoimittajansa puolusti häntä sanomalla, että se oli vain postmodernistista pilaa, mutta Penguin ei uskaltanut ottaa riskiä ja veti kokoelman pois kustannusohjelmasta.
Julkaisemisen peruuntuminen oli fiasko Wallacelle. Kustantajan lakimiesten kanssa käydystä kamppailusta hän sai sen verran puhtia, että kirjoitti kolmekymmentäsivuisen esseen "Fictional Futures and and the Conspicuously Young", löytyy kokoelmasta Both Flesh and Not).
Esseen kirjoittamisen jälkeen hän vaipui yhä syvenevään depressioon. Hän lopetti masennuslääke Nardilin käytön, jota oli käyttänyt neljä vuotta. Hän uskoi että se lääke, salpasi hänen kirjoituskykynsä. Lokakuussa 1988 hän yritti itsemurhaa yliannostuksella unilääkkeitä ja joutui psykiatriseen sairaalaan, jossa sai sähköhoitoa, ja alkoi toipua.
Wallacen kustannustoimittaja vaihtoi työpaikkaa vuoden 1987 lopussa ja sai siirrettyä Wallacen kustannusoikeudet 25 000 dollarilla Penguinilta uudelle työnantajalleen Nortonin kustantamolle. Girl with a Curious Hair ilmestyi elokuussa 1989. Mediaa kirja ei kiinnostanut, arvosteluja ilmestyi vähän eikä kokoelma ollut esillä kirjakaupoissa, vain harva kauppa oli ottanut sen myyntiin. Wallace oli pettynyt vastaanottoon, kuten useimmat toisen kirjansa kirjoittaneet. Hän kirjoitti ystävälleen, että hänen kirjansa oli kuollut.
Harvardista hoitoon
Wallace oli 27-vuotias, kun hän aloitti syyskuussa 1987 Harvadissa jatko-opiskelijana filosofian opinnot, Kenties hän ajatteli vaihtaa uraa ja seurata filosofianprofessori-isänsä jalanjälkiä. Harvard oli arvostettu yliopisto. Mutta hän pettyi, koska siellä vallitsi hierarkkinen henki. Wallace kirjoitti isälleen, että opiskelijat hoitivat professoreidensa pyykin. Olenko ymmärtänyt jotain väärin, minä ajattelin. Mutta kyllä kirjassa luki selvällä englanninkielellä, että: "The students did their professors laundry... " Wallacesta se oli naurettavaa. Hän oli odottanut, että häntä kohdeltaisiin tasavertaisena, koska hän oli julkaissut kirjailija.
Epäviihtymys ja masennus sai hänet ryyppäämään entistä rankemmin. Vuoden kuluttua opiskelijoiden terveydenhuolto passitti hänet McLeanin psykiatriselle poliklinikalle, joka oli Harvardin opetusklinikka ( tuttu paikka monille masentuneille kirjailijoille mm. Sylvia Plathille ja Robert Lowellille).
Wallace vietti vuonna 1989 neljä viikkoa McLeanin klinikalla. Ne viikot muuttivat hänen elämänsä, toteaa elämäkerturi D.T.Max. Klinikan lääkärit olivat todenneet haastateltuaan Wallacea, että hän on kovan linjan (hard-core) alkoholisti ja marihuana-addikti, ja että ellei hän lopettaisi väärinkäyttöä, hän kuolisi 30-vuotiaana. Hän lopetti eikä sen koommin juonut eikä käyttänyt huumeita.
Nettitiedon mukaan Wallace olisi saanut potkut Harvardista. Elämäkerturilla on toisenlaista tietoa. Hänen mukaansa Wallace halusi palata Harvardiin, mutta hänen psykiatrinsa ei suositellut paluuta, koska siellä hän olisi palannut vanhoihin tapoihinsa. Hän kirjautui jatkohoitoon Granada Houseen, joka oli alkoholista ja huumeista toipuvien kuntouspaikka.
Hän asui parakkimaisessa huoneessa neljän miehen kanssa, joista yksi oli puolirampa kokaiinin käyttäjä ja kolmella oli rikosreksiteri. Hän kuvaili eräälle ystävälleen, että talo on kuin Dostojevskin Kuolleiden talo. Hän kuunteli ryhmäkokouksissa korva tarkkana ihmisten kertomuksia elämästään ja addiktioistaan, ja kirjoitti tarinat muistikirjaansa. ( Niistä oli paljon hyötyä kun hän kirjoitit Infinite Jestiä). Paikka oli kirjailijalle todellinen aarre-aitta minkä hän oli oivaltanut alusta pitäen. Hän kärsi, mutta Dostojevskinsa lukeneena hän tiesi, että suureksi kirjailijaksi tullaan vain suurten kärsimysten kautta.
Puolen vuoden kuluttua hän muutti Granada Housesta siirtymävaiheen taloon "Sober Houseen". Kun talon muut asukkaat olivat päivisin töissä, Wallace istui kirjastossa ja yritti kirjoittaa. Hän oli omien sanojensa mukaan " tyhjä, masentunut ja sumea". Hän kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Olen 28-vuotias epäonnistunut kirjailija, joka on niin mustasukkainen, niin sairaan kärventävän kateellinen sinulle, Vollmanille [...] ja kenelle tahansa nuorelle miehelle, joka juuri nyt saa aikaan tekstiä."
Wallace kirjoitti kirja-arvosteluja järjestääkseen ajatuksiaan. Toimeentulohuolet painoivat päälle ja arvosteluista maksettiin huonosti. Oli hankittava "kunnon" töitä, että saisi ruokaa ja vuokran maksetuksi. Runoilija Mary Karr, Wallacen naisystävä, muusa, auttaja ja äiti-hahmo, johon hän oli tutustunut AA-ryhmässä, järjesti hänelle terapian lisäksi työpaikan.
Hänestä tuli Emersonin Yliopiston luovan kirjoittamisen apuopettaja. Oppilaat pitivät hänestä. Tunneilla keskusteltiin pääasiassa Twin Peaksista ja Simpsoneista Wallace oli tv-sarjojen suurkuluttaja masennuskausinaan. Opettajakollegoiden mielestä hän oli outo ja etäinen. Eräs heistä arveli, että hänellä on Aspergrenin oireyhtymä. Toisen opetusvuoden lopulla marraskuussa 1991 hän romahti ja hänet kirjattiin Newton-Wellesleyn sairaalan psykiatriselle klinikalle diagnoosilla "suicidal depression" (itsemurhamasennus). Nardil-masennuslääkkeen annostusta lisättiin ja hän alkoi nopeasti toipua. Kahden viikon kuluttua hän pääsi sairaalasta.
Infinite Jestin synty
Wallacen toisella romaanilla oli pitkä syntyhistoria. Kun eräs kirjallisuuskriitikko kysyi vuonna 2002 häneltä, milloin hän aloitti Infinite Jestin kirjoittamisen, hän sanoi aloittaneensa sen monta kertaa vuosina 86, 88,89, mutta mikään aluista ei toiminut. Ja sitten yhtäkkiä 91-92 kaikki alkoi toimia." Tuttu tilanne useimmille kirjailijoille - monien turhauttavien yritysten jälkeen kirjoitus alkaakin vetää.
Elämäkerturin mukaan Wallace oli aloittanut vuonna 1986 osan, joka käsitteli kanadalaista terroristijärjestöä. Seuraavan vuonna hän kehitteli Yaddossa (amerikkalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden luovassa residenssissa) rinnan Westward-kertomuksen kanssa Infinite Jestin toista osiota: häiriintynyttä Incandenzan tennisperhettä. Westaward-kertomus vei kuitenkin voiton Incandenzan perheestä ja ilmestyi kahden vuoden kuluttua Wallacen esikoisnovellikokoelmassa Girl with a Curious Hair. (Sitä kertomusta ei ole suomennetussa laitoksessa). Vuonna 1989 Wallace alkoi luonnostella osaa, joka kuvasi Ennet House -nimistä alkoholi- ja huumeaddiktien parantolaa. Sen esikuva oli Granada House, jossa Wallace oli ollut vieroitushoidossa.
Läpimurto tapahtui vuoden 1991 loppupuolella, jolloin hän oivalsi, että hänen sairautensa ei ole henkilökohtainen asia, vaan se on Amerikan yhteiskunnan tila. Hänelle valkeni mitä ja miten hänen on kirjoitettava. Hän sanoutui irti postmodernistisesta ironiasta, joka palveli yksinomaan negatiivisia tarkoituksia. Hänen mukaansa ironialle on käyttöä vain hätätilanteessa - se on ansassa olevan ääni.
Huhtikuussa 1992 hän lähetti agentin kautta kustantajalle 250 sivua tulevaa romaania ja pyysi sopimusta sekä ennakkoa. Kustantaja tarjosi 35 000 dollaria, mutta se oli liian vähän, että hän olisi voinut irroittautua apulaisopettajan työstä. Esikoisnovellikokoelma oli myynyt huonosti eikä konservatiivinen kustantaja uskonut hänen romaanihankkeeseensa. Wallacen agentti löysi pian uuden kustantajan, joka halusi julkaista Infinite Jestin ja tarjosi etumaksuna 80 000 dollaria. Raha ratkaisi. Wallace valitsi Little, Brownin kustantamon.
Kirjoitustyö sujui. Vuoden kuluttua oli valmiina 750 sivua eli kaksi kolmasosaa romaanista. Wallace postitti toukokuussa sivut uudelle kustannustoimittajalleen Michael Pietschille, joka lähetti innostunutta palautetta: "huikean kuohuva kertomus addiktiosta ja paranemisesta, addiktien kulttuurista ja kielestä ja luonteista, salattu maailma joka käy ilmi, kun ihmiset tulevat [puolitien taloon] ja kertovat tarinansa.
Vuosi 1993 oli Wallacelle hyvä vuosi. Infinite Jestista alkoi ilmestyä otteita kirjallisuuslehdissä. Keväällä hän sai työtarjouksen Illinoisin yliopistosta, otti tarjouksen vastaan, muutti Bloomingtoniin ja aloitti luovan kirjoittamisen opettajana syksyllä. Se oli hänen ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Wallace oli 31-vuotias. Opetustyö oli mieluisaa eikä häirinnyt kirjoittamista. Myrskyisä suhde Mary Karriin päättyi. Wallace kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Ehkä olen synnynnäisesti kykenemätön ylläpitämään läheistä suhdetta tyttöön, mikä merkitsee että olen joko kauhean pinnallinen tai henkisesti sairas tai molempia."
Hän otti naisen tilalle koiranpennun. Kouluttamattomana siitä oli paljon riesaa. Se haukkui ja häiritsi kirjoitustyötä niin että hermot olivat mennä. Dalkey Archive Pressin johtaja John O'Brien, tuttu mies muutamalla suomalaiselle kustantajalle ja kirjailijalle (myös minulle), vieraili hänen luonaan ja koiraongelma ratkesi. O'Brien oli koiraihminen, hänellä oli 13 koiraa. Hän otti Wallacen koiran koulutettavakseen, ja rauha taloon palasi.
Vuoden 1993 lopussa käsikirjoitus oli melkein valmis. Hän kävi kirjeenvaihtoa kustannustoimittajansa kanssa ja teki korjauksia tämän ehdotusten mukaan. Käsikirjoituksen luovutuspäiväksi sovittiin huhtikuun 15. päivä 1994. Deadline meni ohitse. Kesäkuussa Wallace lähetti käsikirjoituksen kustantajalle. Käsikirjoitus oli kasvanut 12 000 sivuiseksi.
Kului kuukausia, Wallace odotti palautetta. Sillä aikaa kustannustoimittaja Pietsch luki käsikirjoitusta ja pohti mitä sille voisi tehdä. Rakenne oli hajanainen, loppu oli huono ja käsikirjoitus oli aivan liian pitkä. Siitä tulisi niin kallis kirja, että kukaan ei ostaisi sitä. Lokakuussa kustannustoimittaja kirjoitti ahdistuneelle kirjailijalle, että hän rakastaa tätä monsteria, mutta käsikirjoitusta on lyhennettävä huomattavasti. Joulukuun lopussa hän lähetti käsikirjoituksen korjaus- ja lyhennysehdotuksineen Wallacelle. Helmikuussa 1995 Wallace palautti korjatun käsikirjoituksen kustantajalle. Pietsch editoi ja huhtikuussa käsikirjoitus palasi jälleen Wallacen työpöydälle Hän kirjoitti kustannustoimittajalleen, että hänestä "on epämukavaa tehdä leikkauksia kaupallisista syistä - se tuntuu lutkamaiselta..."
Käsikirjoitus kulki edestakaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä lähes koko vuoden. Lokakuussa tulivat kirjan ensimmäiset vedokset ja Wallace kirjoitti elävänsä korjauslukuhelvetin 8. piirissä. Joulukuussa hän kirjoitti löytäneensä 47 000 painovirhettä sidotusta vedoksesta. Hän antoi vedoksen sisarelleen luettavaksi. Sisar kysyi: "Onko tämä ainoa tapa käsitellä vihaa äitiä kohtaan." Wallace lähetti kopion äidilleen, mutta äiti ei vastannut.
Kustantaja lanseerasi Infinite Jestiä tulevan vuoden suurimpana kirjallisena tapahtuna ja lähetti 4000 postikorttia lehdille, arvostelijoille, tuottajille ja kirjakauppojen omistajille. Kirjan markkinointi oli Wallacelle liikaa " the fucking, fucking nightmare" ( vitun, vitun painajaisuni), kuten hän kirjoitti ja pyysi kustantajaa lopettamaan mainoskamppanjan. Ilmestymispäivä lähestyi ja Wallace tunsi, ettei hän eikä kirja ollut valmis siihen.
Infinite Jest ilmestyi helmikuussa 1996 lähes neljä vuotta sen jälkeen kun Wallace oli tehnyt kirjasta kustannussopimuksen Little, Brown and Companyn kanssa.
Lopullisessa teoksessa oli 1079 sivua. Kirjan kovakantisesta laitoksesta otettiin vuoden aikana kuusi painosta ja kirjaa myytiin 45 000 kappaletta. Kustantajan mainoskamppanja oli kannattanut. Kirjasta tuli ilmiö. Arvostelut olivat yleensä myönteisiä, vaikkakin hieman ambivalentteja. Yhdestä kirja oli "haastava ja provokatiivinen," toisesta "röyhkeästi hauska ja aidosti liikuttava," kolmannesta " kolossaalisen häiritsevä ja mahtavan hyvä, neljännestä Wallace oli "sukupolvensa hauskin kirjailija." Kaikki pitivät kirjaa merkittävänä teoksena lukuunottamatta New York Timesin Michiko Kakutania, jonka mielestä "kirja on kirjoitettu ja editoitu( tai ei editoitu) sillä periaatteella, että mitä isompi, sitä parempi."
Kuuluisuuden kirous
Infinite Jest oli suuri menestys. Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut tapahtunut ennen. Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi televisiossa. Hänestä tuli kuuluisuus ( jokaisen kirjailijan toive). Mutta hän oli liian introvertti ja depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai rakastivatko he vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.
Hän kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja markkinoimassa kirjaa. Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin mahdollista. Hänellä oli ollut paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus lisäsi hänen promiskuiteettiaan huomattavasti. Hänestä tuli omien sanojensa mukaan sarja-Romeo. Se huolestutti häntä.
Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma. Seuraavana vuonna ilmestyi Wallacen lehtiartikkeleista koottu A Supposedly Fun I'll Never Do Again ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.) Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät ja se nousi bestseller-listojen kärkeen. Esseet olivat helppolukuisempia kuin Wallacen romaanit. Kokoelmaa myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna.
Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma Brief Interviews With Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi Vastenmielisissä tyypeissä omia vastenmielisiä piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat seksikokemuksillaan - niitähän Wallacelle oli kertynyt paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä samalla tavalla, niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.
Kokoelmaa myytiin hyvin ja kriitikot kehuivat novelleja. Paitsi Michoko Kakutani, joka teilasi taas Wallacen teoksen. Hänestä se oli tylsä kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi johdonmukaisena loppuun asti. Viiden vuoden kuluttua hän haukkui myös Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli outo lintu hänelle. Hänen mielikirjailijoitaan olivat Toni Morrison, Donna Tart ja Don DeLillo. Johtavana kriitikkona hän ilmeisesti halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella kaikkien merkittävien amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat kirjailijat hänelle mieleen tai eivät.
Lisää Wallacesta ja Vastenmielisistä tyypeistä Sanat-blogin jutussa Toksinen maskuliinisuus.
Jokainen rakkaustarina on kummitustarina*
Syksyllä 2000 Wallace sai kirjeen Pomona Collagesta, jonne oltiin perustamassa luovan kirjoittamisen oppituolia. Vuoden lopulla hän kävi katsomassa paikkaa. Se sijaitsi Claremontissa, Kaliforniassa. Wallacesta tuntui, että oli aika jättää Illinois ja muuttaa etelään. Pomona olisi uusi aloitus. Hän jättäisi Bloomingtonin jossa oli asunut ja työskennellyt melkein kymmenen vuotta. Kun hän asettui Pomonaan vuonna 2002, hän toi mukanaan kolme merkittävää projektia:
1. Romaanikäsikirjoitus Pale King, jota hän kutsui "long thingiksi." Hän oli työskennellyt sen kanssa 1990-luvun loppupuolelta asti, kerännyt aineistoa ja opiskellut mm. liikelaskentaa, ulkoista laskentatointa, liittovaltion ansiotulojen verotusta yliopistokursseilla ja osallistunut syventävälle verokurssilla. Tekeillä oli romaani verohallituksesta ja sen virkailijoista. Wallacella ei ollut kokemusta virastoista eikä paljon muustakaan työelämästäkään lukuun ottamassa luovan kirjoittamisen opettamista, mikä varmaan vaikeutti kirjoittamista. Granada Housen vieroitushoidon aikana hän oli ollut lyhyen aikaa vartijana Lotus-ohjelmistoyhtiössä sekä asiakkaiden vastaanottajana eräällä terveysklubilla.
2. Kertomuskokoelma, vielä nimetön Oblivion, jonka hän oli aloittanut vuonna 2000 kirjoittamalla novellin "Good Old Neon." Se oli itsemurhan tekevän miehen synkkä yksinpuhelu (suomeksi "Vanha kunnon Neon" kokoelmassa Kummatukkainen tyttö).
3. Tietokirja matematiikasta Everything and More: A Compact History of Infinity, jonka aineistoa kokoamaan hän palkkasi opiskelijan. Kirja ilmestyi vuonna 2003.
Wallacen neljäs merkittävä projekti oli avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa vuonna 2004. He olivat tutustuneet vuosituhannen alussa, kun Green oli oli pyytänyt häneltä lupaa käyttää Masentunut henkilö -novellin tekstä eräässä teoksessaan. Wallace antoi luvan ja kertoi samalla, että tuon novellin masentunut naishenkilö oli oikeasti hän itse. Siitä alkoi heidän suhteensa.
Tähän asti Wallacen parisuhteiden toistuva kuvio oli ollut on/off -suhde. Hän ei osannut elää yhdessä eikä yksin, ei tiennyt ollako vai eikä olla, Hän oli hankala kumppani, ei ihme että naiset saivat hänestä tarpeekseen ja lähtivät tiehensä. Neljänkymmenenkahden vuoden kypsässä iässä hän satsasi avioliittoon, meni varmuuden vuoksi jopa parisuhdeterapiaan puolisen vuotta se jälkeen kun oli muuttanut yhteen Greenin kanssa. Hän yritti kovasti olla hyvä aviomies ja varmaan onnistuikin jossain määrin, koska Green muistelee elämäkerturille miten hauskaa heillä oli ja miten onnellisia he olivat yhdessä.
Mutta samanaikaisesti Wallace kirjoitti Jonathan Franzenille, että hän istuu autotallissa ( = työhuoneessa), yrittää kirjoittaa, mutta työ sujuu surkeasti, usein suurella vastahakoisuudella, tuskalla ja ristiriitaisin tuntein. "Olen väsynyt itseeni, siltä tuntuu: väsynyt ajatuksiini, mielleyhtymiini, syntaksiini, verbaalisiin tapoihini, joita olen käyttänyt etsiessäni tekniikkaa, jolla saa tekstin toimimaan."
Hän oli jumittunut Pale Kingiin. Mitä enemmän kustantaja, kriitikot ja lukijat odottivat tekeillä olevaa suurta romaania, sitä pahemmin hän meni jumiin. Eikä tilannetta parantunut, pikemminkin päinvastoin, että Infinite Jestin kymmenvuotispäivää juhlittiin vuonna 2006. Siitä oli tullut kestosuosikki, jota myytiin tasaisesti. Wallace ei osallistunut kustantajan juhliin.
Wallacesta pelkäsi epäonnistumista, mutta vielä enemmän hän pelkäsi luomiskykynsä olevan mennyttä. Hän epäili, että syynä oli masennuslääke Nardil, jota hän on käyttänyt yli kaksikymmentä vuotta. Hän lopetti Nardilin käytön, seurauksena oli romahdus ja itsemurhayritys, kuten oli tapahtunut vuonna 1988, kun hän oli lakannut käyttämästä Nardilia. Taipumus depressioon ja itsemurhaan oli perua äidin puolelta. Äidin sisar sekä eno olivat tehneet itsemurhan.
Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Wallace sai sähkösokkiterapiaa, mutta se ei auttanut. Syyskuussa 2008 hän hirttäytyi kotitalonsa patiolla. " Tämä oli loppu, jota kukaan ei olisi halunnut hänelle, mutta jonka hän oli valinnut", lopettaa D:T.Max hänen elämäkertansa.
Kaksi vuotta myöhemmin Jonathan Franzen matkustaa linturetkelle Robinson Crusoen saarelle Eteläiselle Tyynellemerelle, kahdeksansadan kilometrin päähän Keski-Chilen rannikkosta. Hänellä on mukana Daniel Defoen romaani Robinson Crusoe ja pieni rasia, joka sisältää Wallacen tuhkaa ja ohuita luunsiruja.
Franzen kertoo tuosta retkessä kirjan Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013) nimiesseessä. Saarella on sateista ja sumuista ja hänellä on aikaa miettiä millainen ihminen oli hänen ystävänsä, joka tappoi itsensä - "tavalla jonka tarkoitus oli tuottaa mahdollisimman paljon tuskaa niille, joita hän rakasti eniten, ja meidän häntä rakastaneiden taakaksi jäi viha sekä epäonnistumisen ja petetyksi joutumisen tunne." Eräänä tuulisena päivänä Franzen etsii saaren rannalta paikan, jossa hän avaa rasian ja heittää Wallacen tuhkan tuulen vietäväksi. Hän tuntee olevansa sujut vihansa kanssa: "jäljellä oli pelkkä menetyksen suru."
Wallace puhui usein siitä, että fiktio on paras ratkaisu eksintentiaaliseen yksinäisyyteen. Franzenin mukaan: "Fiktio oli hänen keinonsa päästä pois autiolta saarelta, ja niin kauan kuin se toimi hänen kohdalltaan - niin kauan hän kuin hän saattoi purkaa rakkautensa ja intohimonsa yksinäisten viestiensä valmisteluun, ja niin kauan kuin nämä viestit saapuivat saapuivat mantereelle tärkeinä, tuoreina ja totuudenmukaisina uutisina - hän sai tuotetuksi itselleen itselleen sopivasti toivoa ja onnellisuutta. Kun hänen toivonsa fiktion suhteen sammui, sen jälkeen kun hän oli vuosikaudet kamppaillut uuden romaaninsa kanssa, hänellä ei ollut muuta ulospääsyä kuin kuolema."
*Every Love Story Is a Ghost Story ( Jokainen rakkaustarina on kummitustarina) on peräsin kirjeestä, jonka Wallace kirjoitti opiskellessaan Arizonan yliopistossa. Tuo ajatus seurasi elämäkerturin mukaaan häntä ensimmäisestä julkaistusta novellista Planet Trillaphonista Pale Kingiin asti. Hänen teksteissään onnellinen rakkaus oli harvinaisuus.
8 kommenttia:
Olipas perinpohjainen juttu!
Mutta en ole lukenut DFW:n kirjoista muuta kuin tuon Hauskaa mutta ei koskaan enää, englanniksi. Olen etsinyt kirjaa siitä asti kun kerroit tykkääväsi kirjailijasta, mutta on mahdollista että olen antanut kirjan eteenpäin jollekin.
DFW on hirveän monisanainen tapaus. Sekosin niihin sanoihin ja unohdin miten sanottava tiivistetään eli miten saisin itselleni selitetyksi mitä olin juuri lukenut. Ehdottomasti niitä monisanaisimpia tapauksia. Niin ja todella hauska! Kirjailijan ystävä, se toinen kirjailija, on paljon selkeämpi. Mutta olen silti sitä mieltä että olisi saanut DFW jatkaa elämäänsä.
Sanoit että oli perinyt itsemurhataipuksensa äidin puolelta. Oletko varma siitä että noin oleellisia juttuja peritään? En oikein usko. Mutta oli hän kyllä hirveän herkkänahkainen tapaus. En olisi ikinä verrannut häntä Pynchoniin. Pynchon on selvän ensyklopedisti. Ja siis kamalan selvä kirjoittaja kans.
Joo, niin oli, huhhuh, en meinannut päästä Wallacen elämäkerrasta eroon, siksi jutusta tuli niin pitkä. Siinä ohessa luin myös hänen suomentamattomia esseitään, jotka ovat selkeitä
so.helppolukuisempia, koska ovat normaalia yleiskieltä.
Mun kokemukseni/ näkemykseni mukaan herkkyys ja taipumus peritään, mutta riippuu olosuhteista yms. ulkonaista tekijöistä mitä taipumuksesta seuraa. DFW oli depressiivinen jo teini-ikäisenä. Pilvenpoltto joka helpotti oloa hetkeksi, vain lisäsi depressiivisyyttä.
Anita,
on kyllä aika nopeasti kirjoitettu tuo elämänkerta. Vastahan kirjailija kuoli. Selvensikö se esimerkiksi tuota tolkutonta monisanaisuutta? Kun luin sitä Hauskaa mutta ei -opusta niin mietin usein että mitenkähän se nuorimies puhui? Mutta sitten kerroit tuossa, että hän oli opiskelijoiden suosiossa, niin että varmaan osasi olla hauska.
Siinä Hauskaa mutta ei koskaan enää -kirjassa oli kyllä usein semmoinen juju, että DFW kulki ympäriinsä ihmettelemässä juttuja. Hän tuntui saaneen myös mesenaatteja: lehdet lähettivät hänet milloin katsomaan maatalousnäyttelyä jonnekin preeria-osavaltioon tai kruisailemaan Karibealle.
Siellä viimemainitulla matkalla hän ihmetteli ääneensä miten vessat voivat toimia niin hirveän tehokkaasti. Hänelle vastattiin vähän hermosteuneesti että sähköllähän se toimii. Sitten oikealla, tavallisella matkalla, jossa kirjailija ei ollut mukana, sähköpääkeskus meni pimeäksi ja vessat tulvivat viikkoja ja se iso purkki ajelehti. Kruiserista tuli helvetillisen kuuma pätsi, joka haisi hirvittävästi ja kruisailijat pyörtyilivät sinne tänne, kunnes jotenkin saivat apua ja ittensä hinatuksi Meksikoon.
Todellisuus päivitti kirjailijan mielikuvituksen 1-0!
Niin, siitähän on vasta vähän yli kymmenen vuotta kun Wallace kuoli. Elämäkerturi ei analysoinut Wallacen teosten sisältöä, tyyliä, rakennetta ynnä muita kirjallisesteettisiä ominaisuuksia. Ehkä hän ei ole saanut kirjallisuustutkijan koulutusta eikä ole kirjallisuuskriitikko.
Anita,
muistan lukeneeni jostain, että yliopistoissa ja collegeissa on semmoinen oppiainekin kuin elämänkertakirjoittaminen. Että se ei välttämättä tarkoittaisi sen kurssille tulevan omaa elämää. Jenkkien kirjoittamat elämänkerrat ovat helposti sulavia ja tarpeeksi vetäviä verbaalisesti, että niistä tulee todennäköisesti myyntimenestyksiä.
En kyllä osaisi kellekään kyselijälle sanoa, mitä elämänkerran kirjoittajan pitää osata. Toisaalta vielä enemmän olen aina ihmetellyt semmoista kirjaa kuin omaelämänkerta. Semmoisessahan voi valehdella niin paljon kuin tahtoo.
Marjatta, muiastako kirjan Unennäkijän muistelmat. Se oli yritys omaelämäkerraksi. Yritin olla valehtelematta. Siksi sitä kirjaa oli rankka tehdä, eikä siitä tullut jenkkiläisittäin kovin vetävää. Hotakainen osasi tehdä Kimi Räikkösestä niin vetävän elämäkerran, että sitä ostivat sellaitkin jotka eiv'toeo kiinnostuneita moottoriurheilusta.
Mikähän on ettei blogger enäää lähettä ilmoitusta sähköpostiin, että blogiin on tullut uusi kommentti. Ennen se lähetti. Sinun kommentisi huomasin sattumalta.
Anita,
jep, muistin kyllä Unennäkijän muistelmat. Mutta kyllä siinä on aika vahvatunnelmainen unimaisemointi kaiken yllä. Minä kyllä saatoin aavistella että on se kirjoittaja ollut tuossa vaiheessa vähän hankalassa pinteessä kun työstä ei olekaan tulossa rahaa niin kuin kyllä pitäisi. Mutta omassa lapsuudenkodossani ramppasi taiteilijoita ja kirjailijoita, niin että mielikuvitus oli luonnollinen osa. Eivätkä unet ole ikinä olleet välttämätön paha minullekaan.
En usko että meidän opiskeluaikanamme oli vielä yliopistoissa elämänkertakirjoittamisen kursseja. Amerikassa on ehkä jo ollut.
No siis: Google otti osti Bloggerin eikä hoida sitä. Siellä eivät enää toimi nuo asetukset kuin satunnaisesti. Minulle tulee joskus ilmoituksia, joskus taas ei. Hölmöintä on että Google-Blogger ei päästä minua kommentoimaan omaa blogiani. Ehkä Google kuvitteli että tästä saitista tulee rahantekoväline.
Hei, nimeni on Mirja VÄINÄMÖINEN Olen Helsingistä, mutta siirryin Waterton Lakes National Park Kanadaan mieheni kanssa. Sanat eivät selitä, kuinka innostunut olen rikki avioliiton palauttamisesta, ja nyt mieheni on täysin palannut, kun jätin minut ja lapset toiselle naiselle. Olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja avioliiton aikana olemme saaneet sarjan taisteluja, jotka jatkoivat meitä, kunnes lopulta hän jätti kanssani ja lapsillemme ja muutti Australiaan toisen naisen kanssa. hän estänyt kaiken viestinnän, jonka hän tekee heidät virheelliseksi. Opetin, että elämäni oli ohi, ja lapseni opettivat, etteivät he koskaan näe isäänsä uudelleen. Yritin olla vahvoja vain lapsilleni, mutta en voinut hallita kipua, joka vaivasi sydäntäni, surun ja tuskan vuoksi, koska rakastin häntä todella. Joka päivä ja yötä ajattelen häntä ja haluaisin aina, että hän palaisi kanssani, olin kirjaimellisesti hullu ja tarvitsin jumalallisen väliintulon, joten kerroin jokaiselle ongelmalleni ystävälleni, jolla oli kerran samanlaisia haasteita avioliitto. Hän viittasi minut hyvin voimakkaaseen miehen nimeen DrIginovia. Hän sanoi, että hän oli ainoa syy siihen onneaan, että hän nautti tähän päivään. Drigbinovia voi auttaa, rikkoontuneita suhteita hän sanoi, että minun oli pakko laittaa hänet kokeilemaan. ja hän antoi minulle ohjeet siitä, mitä tehdä, ja niin tein, niin hän teki rakkauden loitsun minulle. Suurimmalle yllätykselleni, kolmen viikon kuluttua, mieheni soitti minulle ja kertoi minulle, että hän jäi meidät yhtä paljon kuin lapset, olin niin yllättynyt, sydämeni oli täynnä iloa ja jännitystä, ja aloin varjella kyyneleeni. Hän pyysi anteeksi hänen virhettään ja pyysi anteeksi, että hän aiheutti minulle ja lapsille aiheutuneen kivun. Näin hän tuli takaisin meille, paljon rakkautta ja iloa, ja siitä päivästä lähtien meidän avioliitto oli nyt vahvempi kuin ennen. Drigbinovian ansiosta hän on erittäin voimakas mies, joten päätin jakaa tarinanni niille naisille ja miehet, jotka kokivat tapahtuneen. Haluan teidän tietävän, että on olemassa ratkaisu. Drigbinovia on ratkaisu, todellinen ja voimakas kapellimestari, joka rukoili elää pitkään auttamaan naisia ja lapsia kivun aikaansa. Ja sillä on myös loitsuja hivin, syövän jne. Parantamiseksi tai WhatsApp hänelle kautta +2348144480786 HYVÄ LUKI,
Lähetä kommentti