sunnuntaina, maaliskuuta 31, 2019

Elämäkerroista ja David Foster Wallacesta


 D.T. Maxin kirjoittama   kirjailijaelämäkerta  David Foster Wallacesta. Kannessa harvinainen kuva Wallacesta ilman tavaramerkkiään bandanahuivia.


Elämäkertaviihdettä 

Luin ensimmäisen  kirjailijaelämäkerran varhaisteini-ikäisenä, jolloin en vielä ollut hylännyt  ajatusta, että minusta tulee isona satukirjailija. Kirja oli H.C.  Andersenin  elämäkerta, riipaiseva  tarina siitä kuinka hänestä  tuli  kirjailija. Loppu oli onnellinen,  hän pääsi  muistaakseni kuninkaanlinnaan.   Noista varhaisista vuosista  lähtien olen lukenut kirjailija-ja taiteilijaelämäkertoja.  


Elämäkerrat kuuluvat tietokirjallisuuden luokkaan, mutta  ovat viihdettä.  Ihmiset  lukevat niitä  mielellään,  koska  ne  kertovat  tunnettujen  ihmisten elämästä ikään kuin  kaikki se mitä kansien  välissä on, olisi tosielämää.  Suomalaiset ostivat  viime vuonna   Kimi Räikkösen  elämäkertaa niin paljon, että niillä rahoilla  voidaan  julkaista suomeksi Wallacen  pääteos, tuhatsivuinen  Infinite Jest.

David Foster Wallace ei juuri antanut arvoa kirjailijaelämäkerroille.  Hänestä  kirjailijahahmot, joita niissä kuvataan,  vaikuttavat useimmiten tyypeiltä,  jotka eivät   ole voineet kirjoittaa nimissään olevia  kirjoja.  Erityisesti  häntä  kiukutti  Jorge Luis  Borgesin elämäkerturi,  hänen mukaansa "hirvittävä (atrocious)  lukija",   joka   tulkitsi Borgesin  sanataidetta  ikään kuin  se  olisi  ollut     pelkästään    heijastusta hänen äitisuhteensa ja   muiden  naissuhteidensa   aiheuttamista  ristiriidoista ja  emotionaalisista ongelmista.  (kts.  "Borges on   the Couch"  Wallacen   arvostelujen ja esseiden kirjassa  Both Flesh and Not).  Kiukustumisen syy selviää kun lukee Wallacen D.T. Maxin kirjoittaman  elämäkerran. Hänellä oli vaikea äitisuhde ja muiden naissuhteiden aiheuttamia vakavia ristiriitoja ja ongelmia.

Elämäkerturi  D.T. Max ei  a Every Love Story Is A Ghost Story - elämäkerrassa idealisoi eikä  analysoi  Wallacea.   Max  oli varmaankin  lukenut  Wallacen  kritiikkin Borgesin  elämäkerrasta eikä   ruvennut psykoanalysoimaan    tämän    elämää ja   naissuhteita. Hän kertoo tapahtumat  jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Minua kiinnosti  elämäkerrassa ennen kaikkea Wallacen kirjojen synty sekä  niiden vastaanotto.  

Esikoisromaani

Wallace oli  24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina  Broom  of the System (  Systeemin  luuta, ei suomennettu)  ilmestyi.  Hän oli   työstänyt   käsikirjoitusta kolme vuotta,  ensin  Amherstin  collegen  ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen  opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna  1987. Arvostelu kirjasta oli  ilmestynyt  edellisen vuoden puolella, joulukuun  27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan  kera, -   se  jokaisen   esikoiskirjailijan unelma!  Arvostelija oli  New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani,  joka ei pitänyt  postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja  sulkeutui kahdeksi  päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua.  Mutta ei se  huono arvostelu ollut.    Kriitikko  antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen  kykyä ja  vertasi kirjaa  Thomas Pynchonin esikoisteokseen.  

 Kateeksi käy. Minä olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut yhtä kriittisen  ja perusteellisen arvioinnin omasta esikoisteoksestani,  mutta silloin  elettiin vuotta 1970,  eikä  naisten kirjoittamia kirjoja juuri arvostettu.  Arvostelu  ilmestyi  Helsingin  Sanomissa, joka vastaa  Suomessa New York Timesia.   Arvostelu   oli   yhden  palstan säälittävä luiru  minun ja  erään toisen naiskirjailijan  kirjasta    Arvostelun otsikko oli shakespearelainen: "Turhaa lemmen touhua",  eikä se   vastannut  kummankaan kirjan    sisältöä. Oivalsin otsikon sanoman vasta lukiessani  Wallacen  elämäkertaa (melkein 50 vuotta myöhemmin!) Otsikko oli tietysti kriitikon mielipide, mutta ei kirjasta vaan lyhyestä suhteesta, joka   meillä  oli  ollut  vuotta aikaisemmin. Olin antanut hänelle pakit, mikä oli anteeksiantamaton teko. Ensimmäisen arvostelun kirouksesta oli vaikea päästä eroon.  Ura  lähti nousuun vasta kahdeksantoista vuoden ja neljän romaanin jälkeen. 

Wallace sai  heti alkuun   ilmaa siipiensä alle. Hänen kirjastaan otettiin  neljäntoistatuhannen  (14 000) pokkaripainos,  eräs  filmiyhtiö osti   option kirjaan 10 000 dollarilla ja   Wall Street Journal teki  Wallacesta profiilijutun, mikä  oli merkki kirjan  arvostetusta  asemasta markkinoilla.   Sekä Paris  Review ja Playboy ostivat  häneltä  novellin ja Viking Penguin  teki sopimuksen  novellikokoelmasta.  


Fiasko

Girl with a Curious Hair novellikokoelman (Kummatukkainen tyttö. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2016) ilmestyä kesällä 1988,   vedokset olivat  jo painettu, kun  tuli  takapakkia.  Joku  viestitti  Penguiniin, että  Wallace on  "plagioinnut"  David Letterman -  televisioshown repliikkejä  novellissa "Appearence" (jota ei ole suomennettu).  Penguinin lakimiehet pantiin   asialle.  Wallacen oli selvitettävä heille kappale kappaleelta  novelliensa lähteet ja faktat. Mahdoton tehtävä, miten voi muistaa kaksi kolme vuotta sitten  kirjoitettujen juttujen lähteitä! Hän myönsi, että oli käyttänyt Appearence -novellissa  näyttelijä Susan Saint Jamesin repliikkejä, jotka oli löyttänyt Lettermanin showsta. Hänen kustannustoimittajansa  puolusti häntä sanomalla, että se oli vain  postmodernistista pilaa, mutta Penguin ei uskaltanut ottaa riskiä ja  veti kokoelman pois kustannusohjelmasta.

Julkaisemisen peruuntuminen oli fiasko Wallacelle.   Kustantajan  lakimiesten kanssa käydystä  kamppailusta hän sai sen verran  puhtia, että  kirjoitti  kolmekymmentäsivuisen esseen  "Fictional Futures  and and the Conspicuously Young", löytyy kokoelmasta Both Flesh and Not).

Esseen kirjoittamisen jälkeen  hän vaipui yhä syvenevään  depressioon.  Hän  lopetti  masennuslääke Nardilin käytön,  jota oli käyttänyt neljä vuotta. Hän uskoi että  se  lääke, salpasi hänen  kirjoituskykynsä. Lokakuussa 1988 hän yritti itsemurhaa yliannostuksella unilääkkeitä ja  joutui  psykiatriseen sairaalaan, jossa sai  sähköhoitoa, ja alkoi  toipua.  

Wallacen kustannustoimittaja   vaihtoi työpaikkaa  vuoden 1987  lopussa  ja   sai  siirrettyä Wallacen  kustannusoikeudet  25 000  dollarilla    Penguinilta   uudelle työnantajalleen Nortonin kustantamolle.   Girl with a Curious Hair ilmestyi elokuussa  1989. Mediaa kirja ei kiinnostanut,  arvosteluja ilmestyi vähän eikä   kokoelma   ollut   esillä kirjakaupoissa,    vain harva kauppa oli ottanut sen myyntiin. Wallace oli pettynyt vastaanottoon, kuten useimmat toisen kirjansa kirjoittaneet.   Hän kirjoitti ystävälleen, että hänen kirjansa oli kuollut.

Harvardista    hoitoon 

Wallace oli 27-vuotias, kun  hän aloitti syyskuussa  1987  Harvadissa  jatko-opiskelijana    filosofian  opinnot,  Kenties hän   ajatteli  vaihtaa uraa  ja   seurata  filosofianprofessori-isänsä jalanjälkiä.  Harvard oli arvostettu yliopisto.  Mutta hän pettyi, koska   siellä  vallitsi  hierarkkinen  henki. Wallace   kirjoitti isälleen,  että opiskelijat  hoitivat professoreidensa pyykin.  Olenko ymmärtänyt  jotain väärin, minä ajattelin.  Mutta kyllä kirjassa luki selvällä englanninkielellä, että: "The  students did their professors laundry... " Wallacesta se oli  naurettavaa.  Hän oli odottanut, että häntä kohdeltaisiin tasavertaisena, koska hän oli julkaissut kirjailija.

Epäviihtymys ja masennus sai hänet ryyppäämään entistä  rankemmin. Vuoden kuluttua opiskelijoiden  terveydenhuolto passitti hänet  McLeanin  psykiatriselle poliklinikalle,  joka oli  Harvardin  opetusklinikka ( tuttu paikka  monille masentuneille  kirjailijoille mm. Sylvia Plathille   ja  Robert Lowellille).  

Wallace vietti vuonna 1989 neljä viikkoa McLeanin  klinikalla. Ne viikot muuttivat hänen  elämänsä, toteaa elämäkerturi  D.T.Max.  Klinikan lääkärit olivat  todenneet haastateltuaan Wallacea, että hän on  kovan  linjan (hard-core) alkoholisti ja  marihuana-addikti, ja että ellei  hän lopettaisi väärinkäyttöä, hän kuolisi 30-vuotiaana.  Hän lopetti eikä sen koommin  juonut   eikä käyttänyt  huumeita. 

Nettitiedon mukaan Wallace olisi  saanut  potkut Harvardista.  Elämäkerturilla  on  toisenlaista tietoa.  Hänen mukaansa Wallace halusi palata  Harvardiin, mutta hänen psykiatrinsa  ei suositellut paluuta, koska  siellä hän  olisi palannut  vanhoihin tapoihinsa.   Hän   kirjautui  jatkohoitoon  Granada Houseen, joka oli  alkoholista ja huumeista toipuvien kuntouspaikka. 

Hän  asui parakkimaisessa  huoneessa neljän miehen kanssa, joista yksi oli puolirampa  kokaiinin käyttäjä ja kolmella oli rikosreksiteri. Hän  kuvaili    eräälle ystävälleen, että talo on kuin Dostojevskin Kuolleiden talo. Hän kuunteli ryhmäkokouksissa korva tarkkana  ihmisten kertomuksia elämästään ja  addiktioistaan, ja kirjoitti tarinat muistikirjaansa. ( Niistä oli paljon hyötyä kun hän kirjoitit Infinite Jestiä).  Paikka oli kirjailijalle todellinen aarre-aitta minkä hän  oli  oivaltanut alusta pitäen.  Hän kärsi, mutta  Dostojevskinsa lukeneena hän tiesi, että  suureksi kirjailijaksi tullaan vain suurten kärsimysten kautta.

Puolen vuoden kuluttua hän  muutti  Granada Housesta   siirtymävaiheen  taloon "Sober Houseen".  Kun   talon  muut asukkaat olivat päivisin töissä, Wallace istui kirjastossa ja   yritti kirjoittaa.  Hän oli  omien sanojensa mukaan " tyhjä, masentunut ja sumea".  Hän kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Olen 28-vuotias  epäonnistunut kirjailija, joka on niin mustasukkainen, niin sairaan kärventävän  kateellinen sinulle, Vollmanille [...] ja kenelle tahansa nuorelle miehelle, joka  juuri nyt saa  aikaan tekstiä."

Wallace kirjoitti kirja-arvosteluja järjestääkseen  ajatuksiaan.  Toimeentulohuolet painoivat päälle ja  arvosteluista maksettiin huonosti.   Oli    hankittava "kunnon"  töitä, että saisi ruokaa ja vuokran  maksetuksi.     Runoilija Mary Karr,  Wallacen  naisystävä, muusa,  auttaja ja äiti-hahmo, johon hän oli tutustunut   AA-ryhmässä,  järjesti hänelle terapian lisäksi   työpaikan.

 Hänestä tuli  Emersonin  Yliopiston   luovan kirjoittamisen apuopettaja.  Oppilaat  pitivät  hänestä. Tunneilla   keskusteltiin pääasiassa   Twin  Peaksista ja Simpsoneista  Wallace oli tv-sarjojen suurkuluttaja masennuskausinaan. Opettajakollegoiden  mielestä  hän oli outo ja etäinen.  Eräs  heistä arveli, että hänellä on Aspergrenin  oireyhtymä.  Toisen opetusvuoden lopulla marraskuussa 1991 hän romahti ja hänet kirjattiin Newton-Wellesleyn sairaalan  psykiatriselle klinikalle diagnoosilla "suicidal depression" (itsemurhamasennus). Nardil-masennuslääkkeen  annostusta lisättiin ja hän alkoi nopeasti toipua. Kahden viikon kuluttua  hän  pääsi sairaalasta.

Infinite Jestin  synty

 Wallacen  toisella romaanilla oli pitkä syntyhistoria. Kun   eräs  kirjallisuuskriitikko kysyi vuonna  2002  häneltä, milloin hän  aloitti Infinite Jestin kirjoittamisen, hän  sanoi  aloittaneensa  sen monta kertaa vuosina 86, 88,89, mutta mikään    aluista ei toiminut.  Ja sitten  yhtäkkiä 91-92 kaikki alkoi toimia."  Tuttu   tilanne  useimmille kirjailijoille - monien  turhauttavien yritysten jälkeen kirjoitus    alkaakin vetää. 

Elämäkerturin mukaan Wallace oli aloittanut vuonna 1986 osan, joka käsitteli kanadalaista terroristijärjestöä. Seuraavan  vuonna  hän kehitteli Yaddossa (amerikkalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden luovassa residenssissa)  rinnan  Westward-kertomuksen kanssa Infinite Jestin toista osiota: häiriintynyttä  Incandenzan tennisperhettä.  Westaward-kertomus vei kuitenkin voiton  Incandenzan perheestä ja ilmestyi kahden vuoden kuluttua Wallacen esikoisnovellikokoelmassa Girl with a Curious Hair.  (Sitä kertomusta ei ole  suomennetussa laitoksessa). Vuonna 1989 Wallace  alkoi  luonnostella  osaa, joka  kuvasi Ennet House -nimistä alkoholi- ja huumeaddiktien parantolaa.  Sen  esikuva oli Granada House, jossa Wallace oli ollut vieroitushoidossa.

Läpimurto tapahtui  vuoden 1991  loppupuolella, jolloin  hän oivalsi,  että hänen sairautensa ei ole   henkilökohtainen asia,  vaan se on  Amerikan  yhteiskunnan  tila. Hänelle valkeni mitä ja miten hänen on kirjoitettava. Hän sanoutui irti postmodernistisesta ironiasta, joka palveli yksinomaan  negatiivisia tarkoituksia. Hänen  mukaansa ironialle on käyttöä vain hätätilanteessa -  se on  ansassa olevan ääni.


 Huhtikuussa 1992 hän lähetti  agentin kautta kustantajalle 250 sivua  tulevaa  romaania  ja pyysi sopimusta sekä ennakkoa.  Kustantaja  tarjosi 35 000 dollaria, mutta se oli liian vähän, että hän olisi  voinut irroittautua  apulaisopettajan työstä. Esikoisnovellikokoelma oli myynyt   huonosti eikä konservatiivinen kustantaja uskonut hänen romaanihankkeeseensa.   Wallacen  agentti löysi  pian  uuden kustantajan, joka halusi julkaista Infinite Jestin ja  tarjosi  etumaksuna  80 000 dollaria.  Raha  ratkaisi. Wallace valitsi Little, Brownin kustantamon.

Kirjoitustyö sujui.  Vuoden kuluttua     oli valmiina  750  sivua eli  kaksi  kolmasosaa  romaanista.   Wallace  postitti  toukokuussa sivut  uudelle kustannustoimittajalleen Michael Pietschille, joka  lähetti innostunutta palautetta: "huikean kuohuva kertomus addiktiosta ja paranemisesta,  addiktien  kulttuurista ja kielestä ja luonteista,  salattu  maailma joka  käy ilmi, kun ihmiset tulevat [puolitien taloon] ja kertovat tarinansa. 

Vuosi 1993 oli   Wallacelle hyvä vuosi. Infinite Jestista   alkoi ilmestyä otteita  kirjallisuuslehdissä.  Keväällä  hän  sai   työtarjouksen Illinoisin  yliopistosta,  otti   tarjouksen vastaan, muutti Bloomingtoniin ja aloitti luovan kirjoittamisen  opettajana  syksyllä.  Se oli hänen  ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Wallace oli 31-vuotias. Opetustyö oli mieluisaa eikä häirinnyt kirjoittamista.  Myrskyisä suhde  Mary Karriin päättyi. Wallace  kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Ehkä olen synnynnäisesti kykenemätön   ylläpitämään   läheistä suhdetta tyttöön, mikä merkitsee että olen joko  kauhean pinnallinen tai  henkisesti sairas tai molempia."

Hän otti  naisen  tilalle koiranpennun.  Kouluttamattomana siitä oli paljon riesaa. Se haukkui ja häiritsi kirjoitustyötä niin että hermot olivat mennä.   Dalkey Archive Pressin   johtaja  John O'Brien, tuttu mies  muutamalla suomalaiselle kustantajalle ja kirjailijalle (myös minulle),  vieraili hänen luonaan ja koiraongelma   ratkesi.  O'Brien oli koiraihminen,  hänellä oli 13 koiraa. Hän  otti Wallacen koiran  koulutettavakseen, ja rauha taloon palasi. 

Vuoden 1993 lopussa käsikirjoitus oli melkein valmis.  Hän   kävi kirjeenvaihtoa kustannustoimittajansa kanssa ja teki  korjauksia  tämän ehdotusten mukaan.  Käsikirjoituksen  luovutuspäiväksi sovittiin  huhtikuun 15. päivä 1994. Deadline meni ohitse.   Kesäkuussa   Wallace  lähetti käsikirjoituksen kustantajalle.  Käsikirjoitus  oli kasvanut  12 000 sivuiseksi. 

Kului  kuukausia,   Wallace   odotti  palautetta.  Sillä aikaa  kustannustoimittaja Pietsch luki käsikirjoitusta ja pohti mitä sille  voisi tehdä. Rakenne oli hajanainen,  loppu oli huono ja  käsikirjoitus oli    aivan liian pitkä.   Siitä  tulisi niin kallis kirja, että kukaan ei ostaisi sitä. Lokakuussa  kustannustoimittaja  kirjoitti ahdistuneelle  kirjailijalle, että hän rakastaa tätä monsteria, mutta käsikirjoitusta on lyhennettävä  huomattavasti. Joulukuun lopussa hän lähetti käsikirjoituksen  korjaus- ja lyhennysehdotuksineen   Wallacelle. Helmikuussa 1995  Wallace  palautti  korjatun käsikirjoituksen   kustantajalle.   Pietsch editoi ja  huhtikuussa käsikirjoitus palasi jälleen  Wallacen  työpöydälle  Hän kirjoitti kustannustoimittajalleen, että hänestä "on epämukavaa tehdä leikkauksia kaupallisista syistä -  se tuntuu lutkamaiselta..."

Käsikirjoitus kulki edestakaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä  lähes koko vuoden. Lokakuussa tulivat   kirjan ensimmäiset  vedokset ja  Wallace kirjoitti elävänsä korjauslukuhelvetin 8. piirissä. Joulukuussa hän kirjoitti löytäneensä  47 000 painovirhettä   sidotusta vedoksesta. Hän antoi  vedoksen sisarelleen luettavaksi. Sisar kysyi: "Onko tämä ainoa tapa käsitellä vihaa  äitiä kohtaan."  Wallace lähetti kopion äidilleen, mutta äiti ei vastannut.

Kustantaja lanseerasi Infinite Jestiä   tulevan vuoden  suurimpana kirjallisena tapahtuna ja lähetti 4000 postikorttia lehdille, arvostelijoille, tuottajille ja kirjakauppojen  omistajille.  Kirjan markkinointi oli Wallacelle  liikaa   " the  fucking, fucking nightmare" ( vitun, vitun painajaisuni), kuten hän kirjoitti ja pyysi kustantajaa lopettamaan mainoskamppanjan.  Ilmestymispäivä lähestyi ja  Wallace tunsi, ettei hän eikä kirja ollut valmis siihen.

Infinite Jest ilmestyi  helmikuussa 1996 lähes  neljä vuotta sen jälkeen  kun  Wallace oli tehnyt kirjasta kustannussopimuksen  Little, Brown  and Companyn kanssa.
Lopullisessa  teoksessa oli 1079  sivua.  Kirjan kovakantisesta  laitoksesta otettiin vuoden aikana kuusi painosta ja  kirjaa  myytiin 45 000 kappaletta. Kustantajan mainoskamppanja oli kannattanut.  Kirjasta tuli  ilmiö. Arvostelut olivat  yleensä myönteisiä,  vaikkakin hieman ambivalentteja. Yhdestä  kirja oli  "haastava ja provokatiivinen," toisesta "röyhkeästi hauska ja  aidosti liikuttava," kolmannesta " kolossaalisen häiritsevä ja  mahtavan hyvä, neljännestä   Wallace  oli "sukupolvensa hauskin kirjailija."  Kaikki pitivät  kirjaa merkittävänä teoksena lukuunottamatta New York Timesin  Michiko Kakutania, jonka  mielestä "kirja on kirjoitettu ja   editoitu( tai ei editoitu) sillä periaatteella, että mitä isompi, sitä parempi."


Kuuluisuuden kirous

Infinite Jest oli  suuri menestys.  Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut  tapahtunut ennen.  Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi    televisiossa.  Hänestä  tuli kuuluisuus ( jokaisen  kirjailijan toive).  Mutta hän  oli liian introvertti ja  depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun  ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he  rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai  rakastivatko he  vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.

Hän  kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja  markkinoimassa  kirjaa.  Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli  kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli  sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin  mahdollista.  Hänellä oli ollut  paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus  lisäsi hänen promiskuiteettiaan  huomattavasti.  Hänestä tuli    omien sanojensa  mukaan   sarja-Romeo.  Se   huolestutti häntä.

Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma.  Seuraavana vuonna ilmestyi  Wallacen lehtiartikkeleista  koottu   A Supposedly Fun I'll Never  Do Again  ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.)  Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät  ja   se nousi bestseller-listojen kärkeen.  Esseet  olivat helppolukuisempia kuin  Wallacen romaanit.   Kokoelmaa      myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna. 

Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma  Brief Interviews With  Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien  lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi  Vastenmielisissä tyypeissä  omia vastenmielisiä  piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä  naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä  ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja  narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat   seksikokemuksillaan  -  niitähän  Wallacelle oli  kertynyt  paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä   samalla tavalla,  niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.  

Kokoelmaa myytiin hyvin  ja  kriitikot  kehuivat novelleja.    Paitsi  Michoko Kakutani, joka  teilasi  taas Wallacen teoksen. Hänestä   se  oli   tylsä  kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi  johdonmukaisena  loppuun asti.   Viiden vuoden kuluttua  hän   haukkui  myös  Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli  outo lintu hänelle.   Hänen  mielikirjailijoitaan olivat  Toni Morrison, Donna Tart ja  Don DeLillo.  Johtavana  kriitikkona  hän  ilmeisesti  halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella  kaikkien  merkittävien  amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat  kirjailijat   hänelle  mieleen  tai eivät. 

Lisää Wallacesta ja  Vastenmielisistä tyypeistä Sanat-blogin jutussa Toksinen maskuliinisuus.

Jokainen rakkaustarina on kummitustarina*



Syksyllä 2000 Wallace sai  kirjeen  Pomona  Collagesta,  jonne oltiin perustamassa  luovan kirjoittamisen oppituolia.   Vuoden lopulla hän kävi katsomassa paikkaa. Se sijaitsi Claremontissa,  Kaliforniassa.  Wallacesta tuntui, että oli  aika jättää   Illinois ja muuttaa etelään.  Pomona olisi  uusi aloitus.  Hän jättäisi Bloomingtonin  jossa  oli asunut  ja työskennellyt melkein kymmenen vuotta.   Kun  hän  asettui  Pomonaan  vuonna 2002, hän  toi   mukanaan kolme  merkittävää projektia:

 1.  Romaanikäsikirjoitus  Pale King, jota hän kutsui  "long  thingiksi."  Hän oli työskennellyt  sen kanssa 1990-luvun loppupuolelta asti,   kerännyt aineistoa ja   opiskellut   mm.  liikelaskentaa, ulkoista laskentatointa, liittovaltion  ansiotulojen verotusta yliopistokursseilla ja osallistunut syventävälle verokurssilla. Tekeillä oli romaani verohallituksesta ja  sen virkailijoista.   Wallacella ei ollut  kokemusta virastoista  eikä paljon  muustakaan työelämästäkään lukuun ottamassa  luovan kirjoittamisen opettamista, mikä varmaan vaikeutti kirjoittamista. Granada Housen vieroitushoidon aikana hän oli ollut  lyhyen aikaa vartijana Lotus-ohjelmistoyhtiössä  sekä  asiakkaiden vastaanottajana  eräällä terveysklubilla.
2.  Kertomuskokoelma,   vielä  nimetön  Oblivion,  jonka hän oli aloittanut   vuonna  2000 kirjoittamalla  novellin  "Good Old Neon."  Se oli itsemurhan tekevän miehen synkkä yksinpuhelu (suomeksi "Vanha kunnon Neon" kokoelmassa Kummatukkainen tyttö).
3.  Tietokirja matematiikasta Everything   and More: A Compact History of Infinity, jonka aineistoa kokoamaan hän palkkasi opiskelijan. Kirja  ilmestyi vuonna  2003. 

Wallacen  neljäs  merkittävä projekti oli  avioliitto   taiteilija Karen Greenin kanssa vuonna 2004.  He olivat  tutustuneet  vuosituhannen  alussa, kun  Green oli  oli pyytänyt   häneltä lupaa  käyttää  Masentunut  henkilö -novellin tekstä   eräässä teoksessaan.  Wallace antoi luvan ja kertoi samalla, että tuon  novellin masentunut naishenkilö oli oikeasti hän itse. Siitä  alkoi heidän  suhteensa.

Tähän asti  Wallacen   parisuhteiden toistuva kuvio oli ollut  on/off  -suhde.  Hän ei osannut  elää   yhdessä eikä yksin,    ei tiennyt ollako vai eikä olla,   Hän oli   hankala kumppani, ei  ihme että naiset saivat hänestä  tarpeekseen ja lähtivät tiehensä.  Neljänkymmenenkahden vuoden kypsässä iässä  hän  satsasi avioliittoon,  meni  varmuuden vuoksi jopa  parisuhdeterapiaan   puolisen vuotta  se jälkeen kun oli muuttanut yhteen Greenin kanssa.   Hän yritti kovasti olla  hyvä aviomies ja varmaan onnistuikin jossain määrin, koska  Green muistelee elämäkerturille miten hauskaa heillä   oli ja miten onnellisia  he olivat yhdessä. 

Mutta samanaikaisesti Wallace kirjoitti Jonathan Franzenille, että  hän istuu  autotallissa ( = työhuoneessa), yrittää kirjoittaa, mutta  työ sujuu surkeasti,  usein  suurella vastahakoisuudella, tuskalla  ja ristiriitaisin tuntein. "Olen väsynyt itseeni, siltä tuntuu: väsynyt ajatuksiini,  mielleyhtymiini,  syntaksiini,  verbaalisiin tapoihini, joita olen  käyttänyt  etsiessäni tekniikkaa, jolla saa  tekstin toimimaan."

Hän  oli  jumittunut Pale Kingiin.  Mitä enemmän kustantaja, kriitikot ja   lukijat  odottivat   tekeillä olevaa suurta romaania, sitä  pahemmin hän meni jumiin. Eikä tilannetta parantunut, pikemminkin päinvastoin,   että  Infinite Jestin kymmenvuotispäivää juhlittiin vuonna  2006. Siitä oli tullut kestosuosikki, jota myytiin tasaisesti.  Wallace ei  osallistunut kustantajan   juhliin. 

Wallacesta  pelkäsi epäonnistumista,  mutta  vielä enemmän hän pelkäsi luomiskykynsä olevan mennyttä.   Hän epäili, että  syynä oli masennuslääke Nardil, jota  hän   on  käyttänyt  yli kaksikymmentä vuotta.   Hän lopetti Nardilin  käytön,    seurauksena oli romahdus ja itsemurhayritys, kuten  oli  tapahtunut vuonna 1988, kun hän oli lakannut käyttämästä Nardilia.  Taipumus depressioon ja itsemurhaan oli  perua  äidin  puolelta.  Äidin  sisar  sekä eno olivat tehneet itsemurhan.

Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Wallace   sai sähkösokkiterapiaa, mutta se ei auttanut. Syyskuussa 2008 hän  hirttäytyi  kotitalonsa patiolla. " Tämä oli loppu, jota kukaan ei olisi halunnut hänelle, mutta jonka hän oli valinnut",  lopettaa  D:T.Max hänen elämäkertansa.

Kaksi vuotta myöhemmin  Jonathan Franzen matkustaa linturetkelle Robinson Crusoen saarelle Eteläiselle Tyynellemerelle, kahdeksansadan kilometrin päähän Keski-Chilen rannikkosta. Hänellä on  mukana Daniel Defoen romaani Robinson Crusoe ja pieni rasia, joka  sisältää  Wallacen tuhkaa ja ohuita luunsiruja. 

Franzen kertoo tuosta retkessä kirjan  Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013) nimiesseessä.  Saarella on sateista ja sumuista ja hänellä  on  aikaa  miettiä    millainen ihminen oli  hänen ystävänsä, joka tappoi itsensä - "tavalla jonka tarkoitus oli tuottaa mahdollisimman paljon tuskaa niille, joita hän rakasti eniten, ja meidän häntä rakastaneiden taakaksi jäi viha sekä epäonnistumisen ja petetyksi joutumisen tunne." Eräänä tuulisena päivänä Franzen  etsii  saaren rannalta paikan, jossa hän avaa  rasian ja heittää  Wallacen   tuhkan tuulen vietäväksi. Hän tuntee  olevansa sujut vihansa kanssa:  "jäljellä oli pelkkä menetyksen suru."

Wallace puhui  usein siitä, että  fiktio on paras ratkaisu eksintentiaaliseen yksinäisyyteen. Franzenin mukaan: "Fiktio oli hänen keinonsa päästä pois autiolta saarelta, ja niin kauan kuin se toimi  hänen kohdalltaan - niin kauan hän kuin hän saattoi purkaa  rakkautensa ja intohimonsa yksinäisten viestiensä valmisteluun, ja niin kauan kuin nämä viestit saapuivat saapuivat mantereelle tärkeinä, tuoreina ja totuudenmukaisina uutisina - hän sai tuotetuksi itselleen  itselleen sopivasti toivoa ja onnellisuutta. Kun hänen toivonsa fiktion suhteen sammui, sen jälkeen kun hän oli vuosikaudet kamppaillut uuden romaaninsa kanssa, hänellä ei ollut muuta ulospääsyä kuin kuolema."


*Every Love Story Is a Ghost Story ( Jokainen  rakkaustarina on kummitustarina) on  peräsin kirjeestä,  jonka  Wallace kirjoitti opiskellessaan  Arizonan yliopistossa. Tuo  ajatus  seurasi  elämäkerturin mukaaan    häntä  ensimmäisestä julkaistusta novellista Planet Trillaphonista Pale Kingiin asti. Hänen   teksteissään  onnellinen rakkaus oli harvinaisuus.

   











8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Olipas perinpohjainen juttu!

Mutta en ole lukenut DFW:n kirjoista muuta kuin tuon Hauskaa mutta ei koskaan enää, englanniksi. Olen etsinyt kirjaa siitä asti kun kerroit tykkääväsi kirjailijasta, mutta on mahdollista että olen antanut kirjan eteenpäin jollekin.

DFW on hirveän monisanainen tapaus. Sekosin niihin sanoihin ja unohdin miten sanottava tiivistetään eli miten saisin itselleni selitetyksi mitä olin juuri lukenut. Ehdottomasti niitä monisanaisimpia tapauksia. Niin ja todella hauska! Kirjailijan ystävä, se toinen kirjailija, on paljon selkeämpi. Mutta olen silti sitä mieltä että olisi saanut DFW jatkaa elämäänsä.

Sanoit että oli perinyt itsemurhataipuksensa äidin puolelta. Oletko varma siitä että noin oleellisia juttuja peritään? En oikein usko. Mutta oli hän kyllä hirveän herkkänahkainen tapaus. En olisi ikinä verrannut häntä Pynchoniin. Pynchon on selvän ensyklopedisti. Ja siis kamalan selvä kirjoittaja kans.

Anita Konkka kirjoitti...

Joo, niin oli, huhhuh, en meinannut päästä Wallacen elämäkerrasta eroon, siksi jutusta tuli niin pitkä. Siinä ohessa luin myös hänen suomentamattomia esseitään, jotka ovat selkeitä
so.helppolukuisempia, koska ovat normaalia yleiskieltä.

Mun kokemukseni/ näkemykseni mukaan herkkyys ja taipumus peritään, mutta riippuu olosuhteista yms. ulkonaista tekijöistä mitä taipumuksesta seuraa. DFW oli depressiivinen jo teini-ikäisenä. Pilvenpoltto joka helpotti oloa hetkeksi, vain lisäsi depressiivisyyttä.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

on kyllä aika nopeasti kirjoitettu tuo elämänkerta. Vastahan kirjailija kuoli. Selvensikö se esimerkiksi tuota tolkutonta monisanaisuutta? Kun luin sitä Hauskaa mutta ei -opusta niin mietin usein että mitenkähän se nuorimies puhui? Mutta sitten kerroit tuossa, että hän oli opiskelijoiden suosiossa, niin että varmaan osasi olla hauska.

Siinä Hauskaa mutta ei koskaan enää -kirjassa oli kyllä usein semmoinen juju, että DFW kulki ympäriinsä ihmettelemässä juttuja. Hän tuntui saaneen myös mesenaatteja: lehdet lähettivät hänet milloin katsomaan maatalousnäyttelyä jonnekin preeria-osavaltioon tai kruisailemaan Karibealle.

Siellä viimemainitulla matkalla hän ihmetteli ääneensä miten vessat voivat toimia niin hirveän tehokkaasti. Hänelle vastattiin vähän hermosteuneesti että sähköllähän se toimii. Sitten oikealla, tavallisella matkalla, jossa kirjailija ei ollut mukana, sähköpääkeskus meni pimeäksi ja vessat tulvivat viikkoja ja se iso purkki ajelehti. Kruiserista tuli helvetillisen kuuma pätsi, joka haisi hirvittävästi ja kruisailijat pyörtyilivät sinne tänne, kunnes jotenkin saivat apua ja ittensä hinatuksi Meksikoon.

Todellisuus päivitti kirjailijan mielikuvituksen 1-0!

Anita Konkka kirjoitti...

Niin, siitähän on vasta vähän yli kymmenen vuotta kun Wallace kuoli. Elämäkerturi ei analysoinut Wallacen teosten sisältöä, tyyliä, rakennetta ynnä muita kirjallisesteettisiä ominaisuuksia. Ehkä hän ei ole saanut kirjallisuustutkijan koulutusta eikä ole kirjallisuuskriitikko.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

muistan lukeneeni jostain, että yliopistoissa ja collegeissa on semmoinen oppiainekin kuin elämänkertakirjoittaminen. Että se ei välttämättä tarkoittaisi sen kurssille tulevan omaa elämää. Jenkkien kirjoittamat elämänkerrat ovat helposti sulavia ja tarpeeksi vetäviä verbaalisesti, että niistä tulee todennäköisesti myyntimenestyksiä.

En kyllä osaisi kellekään kyselijälle sanoa, mitä elämänkerran kirjoittajan pitää osata. Toisaalta vielä enemmän olen aina ihmetellyt semmoista kirjaa kuin omaelämänkerta. Semmoisessahan voi valehdella niin paljon kuin tahtoo.

Anita Konkka kirjoitti...

Marjatta, muiastako kirjan Unennäkijän muistelmat. Se oli yritys omaelämäkerraksi. Yritin olla valehtelematta. Siksi sitä kirjaa oli rankka tehdä, eikä siitä tullut jenkkiläisittäin kovin vetävää. Hotakainen osasi tehdä Kimi Räikkösestä niin vetävän elämäkerran, että sitä ostivat sellaitkin jotka eiv'toeo kiinnostuneita moottoriurheilusta.

Mikähän on ettei blogger enäää lähettä ilmoitusta sähköpostiin, että blogiin on tullut uusi kommentti. Ennen se lähetti. Sinun kommentisi huomasin sattumalta.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

jep, muistin kyllä Unennäkijän muistelmat. Mutta kyllä siinä on aika vahvatunnelmainen unimaisemointi kaiken yllä. Minä kyllä saatoin aavistella että on se kirjoittaja ollut tuossa vaiheessa vähän hankalassa pinteessä kun työstä ei olekaan tulossa rahaa niin kuin kyllä pitäisi. Mutta omassa lapsuudenkodossani ramppasi taiteilijoita ja kirjailijoita, niin että mielikuvitus oli luonnollinen osa. Eivätkä unet ole ikinä olleet välttämätön paha minullekaan.

En usko että meidän opiskeluaikanamme oli vielä yliopistoissa elämänkertakirjoittamisen kursseja. Amerikassa on ehkä jo ollut.

No siis: Google otti osti Bloggerin eikä hoida sitä. Siellä eivät enää toimi nuo asetukset kuin satunnaisesti. Minulle tulee joskus ilmoituksia, joskus taas ei. Hölmöintä on että Google-Blogger ei päästä minua kommentoimaan omaa blogiani. Ehkä Google kuvitteli että tästä saitista tulee rahantekoväline.

Mirja VÄINÄMÖINEN kirjoitti...

Hei, nimeni on Mirja VÄINÄMÖINEN Olen Helsingistä, mutta siirryin Waterton Lakes National Park Kanadaan mieheni kanssa. Sanat eivät selitä, kuinka innostunut olen rikki avioliiton palauttamisesta, ja nyt mieheni on täysin palannut, kun jätin minut ja lapset toiselle naiselle. Olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja avioliiton aikana olemme saaneet sarjan taisteluja, jotka jatkoivat meitä, kunnes lopulta hän jätti kanssani ja lapsillemme ja muutti Australiaan toisen naisen kanssa. hän estänyt kaiken viestinnän, jonka hän tekee heidät virheelliseksi. Opetin, että elämäni oli ohi, ja lapseni opettivat, etteivät he koskaan näe isäänsä uudelleen. Yritin olla vahvoja vain lapsilleni, mutta en voinut hallita kipua, joka vaivasi sydäntäni, surun ja tuskan vuoksi, koska rakastin häntä todella. Joka päivä ja yötä ajattelen häntä ja haluaisin aina, että hän palaisi kanssani, olin kirjaimellisesti hullu ja tarvitsin jumalallisen väliintulon, joten kerroin jokaiselle ongelmalleni ystävälleni, jolla oli kerran samanlaisia ​​haasteita avioliitto. Hän viittasi minut hyvin voimakkaaseen miehen nimeen DrIginovia. Hän sanoi, että hän oli ainoa syy siihen onneaan, että hän nautti tähän päivään. Drigbinovia voi auttaa, rikkoontuneita suhteita hän sanoi, että minun oli pakko laittaa hänet kokeilemaan. ja hän antoi minulle ohjeet siitä, mitä tehdä, ja niin tein, niin hän teki rakkauden loitsun minulle. Suurimmalle yllätykselleni, kolmen viikon kuluttua, mieheni soitti minulle ja kertoi minulle, että hän jäi meidät yhtä paljon kuin lapset, olin niin yllättynyt, sydämeni oli täynnä iloa ja jännitystä, ja aloin varjella kyyneleeni. Hän pyysi anteeksi hänen virhettään ja pyysi anteeksi, että hän aiheutti minulle ja lapsille aiheutuneen kivun. Näin hän tuli takaisin meille, paljon rakkautta ja iloa, ja siitä päivästä lähtien meidän avioliitto oli nyt vahvempi kuin ennen. Drigbinovian ansiosta hän on erittäin voimakas mies, joten päätin jakaa tarinanni niille naisille ja miehet, jotka kokivat tapahtuneen. Haluan teidän tietävän, että on olemassa ratkaisu. Drigbinovia on ratkaisu, todellinen ja voimakas kapellimestari, joka rukoili elää pitkään auttamaan naisia ​​ja lapsia kivun aikaansa. Ja sillä on myös loitsuja hivin, syövän jne. Parantamiseksi tai WhatsApp hänelle kautta +2348144480786 HYVÄ LUKI,

Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) #metoo (1) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Argonautit (1) Arla Kanerva (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) David Foster Wallace (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Every Love Story is a Ghost Story (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Infinite Jest (1) Irja Salla (1) Isä ja minä (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jonathan Franzen (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Maggie Nelson (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Taiteen musta kirja (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unissakävijä (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) ironia (1) itsemurha (1) juhlat (1) kirjailijaelämäkerrat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) masennus (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) miesnerot (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) nerojen lapset (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) sateenkaarikirjallisuus (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)