"Muutaman julkkiksen lisäksi blogeja pitävät
enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä
tietokone. Myös joillakin kirjailijoilla on selvästi liikaa aikaa tai liian
vähän palstatilaa. Miksi kukaan ammatikseen kirjoittava muuten vaivautuisi
päivästä toiseen sivukaupalla suoltamaan tekstiä
nettipäiväkirjaansa? Eivät kai esimerkiksi Hannu Helin ja Anita Konkka
elättele toivetta siitä, että nettihorinoista voisi myöhemmin jalostaa
kirjan?" kirjoitti Juha Seppälä vuonna 2005 Aamulehden kolumnissa otsikolla "Rakas blogi". Sittemmin hän ryhtyi kirjoittamaan blogia Satakunnan Kansan verkkosivuilla.
Seppälän herja palautui mieleeni, kun luin hänen uusinta romaaniaan Mr. Smith (WSOY 2012). Kirjailijathan muistavat ikuisesti kaiken negatiivisen mitä heistä on sanottu, pistävät sen hampaankoloonsa, eivätkä anna anteeksi. Ovat silläkin tavalla ikäviä ihmisiä.
Eräs Seppälän romaanin henkilö, Briscilla on ns. tavis. "Hän roikkui Facebookissa ja Twitterissä, kierteli keskustelupalstoilla, astrologia- ja selvänäkösivustoilla sekä lähetteli syvällisyyksiä netin aforismipiiriin." Ja piti blogia, jossa kävijöitä oli vain kourallinen. "Yritykset eivät yrittäneet ujuttaa tuotteitaan hänen bloginsa teksteihin tai kuviin, yksikään lehti ei pyytänyt häntä bloggaamaan verkkosivuilleen." Minulle ei tuota vaikeuksia samaistua häneen.
Briscilla on vain yksi kirjan monista sivuhenkilöistä, joita Mr. Smith kohtaa konsultin toimessaan. Sivuhenkilöt ovat hankalia, "kuin kissoja: jos ne kirjaan ottaa, niitä pitää raahata mukana kuljit mihin tahansa, Mr. Smith sanoo Erkka Torrolle, kansan rakastamalle kirjailijalle, joka on menettänyt kirjoittamiskykynsä.
Mr. Smith neuvoo Torroa: "Älä julkaise usein, vaikka markkinaosuutta menisikin. Ne eivät pidä siitä että julkaiset. Ne vihaavat jokaista kirjoittamaasi kirjaa. Se on niille sotku joka niiden täytyy yrittää selvittää. Niiden on pakko yrittää sanoa siitä jotain. Ne vilkuilevat sivuilleen [...] Kriitikot, lukijat, kustantajat - kaikki vihaavat kirjallisuutta kirjailijassa."
Sivuhenkilöiden välityksellä Seppälä esittää sarkastisia mielipiteitään nykymenosta. Ainoa joka viihtyy digitalisoituneessa maailmassa, on Briscilla. Hän löytää jopa kauan kaipaamansa suuren rakkauden, ei tosin netistä, vaan baarista. Ei edes Erno Manninen, älypuhelinten ohjelmistosuunnittelija, viihdy. Hän ei tiedä mikä on hänen paikkaansa ja roolinsa digitaalisessa vallankumouksessa. Hän kokee, että hänen elämänsä on kuin vanha käyttöjärjestelmä.
"Jos, ei ole rikosta, on oltava juoni. Mieluiten molemmat," Mr. Smith opastaa. Kirjassa on juoni. Mr. Smith etsii isoisänsä herra Schmidtin julkaisematonta käsikirjoitusta nimeltä "Mustaa ja punaista." Lopulta käsikirjoitus löytyy, mutta en kerro mistä ja miten ja mitä sille sitten tapahtuu.
Kirja kannattaa lukea jo isoisä Schmidtin tarinan takia. Se on kiinnostavaa kerrontaa Schmidtin elämästä ja epäonnistuneista bisneksistä Pietarissa, Viipurissa ja Karjalankannaksella ennen vallankumousta ja sen jälkeen. Seppälä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Jos pitää haavikkomaisen lakonisesta tyylistä, niin pitää Seppälän kirjastakin.
Eräs Seppälän romaanin henkilö, Briscilla on ns. tavis. "Hän roikkui Facebookissa ja Twitterissä, kierteli keskustelupalstoilla, astrologia- ja selvänäkösivustoilla sekä lähetteli syvällisyyksiä netin aforismipiiriin." Ja piti blogia, jossa kävijöitä oli vain kourallinen. "Yritykset eivät yrittäneet ujuttaa tuotteitaan hänen bloginsa teksteihin tai kuviin, yksikään lehti ei pyytänyt häntä bloggaamaan verkkosivuilleen." Minulle ei tuota vaikeuksia samaistua häneen.
Briscilla on vain yksi kirjan monista sivuhenkilöistä, joita Mr. Smith kohtaa konsultin toimessaan. Sivuhenkilöt ovat hankalia, "kuin kissoja: jos ne kirjaan ottaa, niitä pitää raahata mukana kuljit mihin tahansa, Mr. Smith sanoo Erkka Torrolle, kansan rakastamalle kirjailijalle, joka on menettänyt kirjoittamiskykynsä.
Mr. Smith neuvoo Torroa: "Älä julkaise usein, vaikka markkinaosuutta menisikin. Ne eivät pidä siitä että julkaiset. Ne vihaavat jokaista kirjoittamaasi kirjaa. Se on niille sotku joka niiden täytyy yrittää selvittää. Niiden on pakko yrittää sanoa siitä jotain. Ne vilkuilevat sivuilleen [...] Kriitikot, lukijat, kustantajat - kaikki vihaavat kirjallisuutta kirjailijassa."
Sivuhenkilöiden välityksellä Seppälä esittää sarkastisia mielipiteitään nykymenosta. Ainoa joka viihtyy digitalisoituneessa maailmassa, on Briscilla. Hän löytää jopa kauan kaipaamansa suuren rakkauden, ei tosin netistä, vaan baarista. Ei edes Erno Manninen, älypuhelinten ohjelmistosuunnittelija, viihdy. Hän ei tiedä mikä on hänen paikkaansa ja roolinsa digitaalisessa vallankumouksessa. Hän kokee, että hänen elämänsä on kuin vanha käyttöjärjestelmä.
"Jos, ei ole rikosta, on oltava juoni. Mieluiten molemmat," Mr. Smith opastaa. Kirjassa on juoni. Mr. Smith etsii isoisänsä herra Schmidtin julkaisematonta käsikirjoitusta nimeltä "Mustaa ja punaista." Lopulta käsikirjoitus löytyy, mutta en kerro mistä ja miten ja mitä sille sitten tapahtuu.
Kirja kannattaa lukea jo isoisä Schmidtin tarinan takia. Se on kiinnostavaa kerrontaa Schmidtin elämästä ja epäonnistuneista bisneksistä Pietarissa, Viipurissa ja Karjalankannaksella ennen vallankumousta ja sen jälkeen. Seppälä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Jos pitää haavikkomaisen lakonisesta tyylistä, niin pitää Seppälän kirjastakin.