Tunnustuksia

Karl Owe Knausgård ( kuvakaappaus televisiosta)

Karl Owe Knausgård kirjoittaa  The Guardian- lehdessä, miten   omaelämäkerta Taisteluni syntyi ( The shame of  writing about myself).   Hän oli 29-vuotias kun hänen isänsä kuoli kesällä 1998.  Syksyllä ilmestyi hänen esikoisteoksensa Ute av verde (Ulos vihasta), josta isoveli Ynge sanoi, että isä haastaisi hänet oikeuteen, jos eläisi, niin paljon kirjassa oli sellaista mistä isä tunnistaisi itsensä ja raivostuisi. Esikoiskirjan ilmestyminen oli vuosien unelman täyttymys, mutta Knausgård ei tuntenut iloa. Hän tajusi kirjoittaneensa romaanin isälle, mutta isä ei ehtinyt lukea sitä.

 Halusi varmaankin näyttää isälleen, mihin kykenee, arvelen, koska minulle oli käynyt samoin kuin hänelle.  Isäni kuoli kesällä 1970 ja esikoisromaani Irti ilmestyi syksyllä. Olin 29-vuotias.  Olin kirjoittanut romaanin näyttääkseni hänelle, että minäkin osaan kirjoittaa. Kun hän kuoli, olin sekä helpottunut että järkyttynyt. Helpottunut koska olin pelännyt hänen raivostuvan kun hän lukee kirjan ja tunnistaa sen sivuilta itsensä.

Isän kuoleman jälkeen Knausgård yritti kirjoittaa tarinaa joka liittyi isän rappioon ja kuolemaan sekä Kristiansundin taloon, jossa isä oli elänyt viimeiset vuodet äitinsä kanssa.  Liuskoja kertyi 800, mutta kirjaa ei syntynyt. Viisi vuotta kestäneiden yritysten jälkeen, hän luopui (”joutui sivuraiteille,” kuten hän sanoo) ja kirjoitti romaanin miehestä, joka yrittää kirjoittaa enkelien historiaa. ( En tid för allt, joka oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana).  Toisen romaanin ilmestymisen jälkeen hän palasi isänsä tarinaan, mutta yhä se harasi vastaan. Ongelma oli siinä, että hän yritti kirjoittaa tarinaansa romaanin muotoon.

Tunnistan tuon ongelman.  Yritin kirjoittaa omaa tarinaani vuodesta 2002 alkaen, mutta kirja ei ottanut syntyäkseen.  Esteenä oli kirjallinen kunnianhimo tehdä fiktiota, koska se on arvostetumpi kirjallisuudenlaji kuin omaelämäkerta.  Lopulta  oli pakko luopua fiktiosta ja suostua oman elämänsä kerturiksi. Sitten nousi uusi este: kuinka voi kirjoittaa elävistä heidän oikeilla nimillään? Sekä itsestä että kuolleista on paljon helpompi kirjoittaa. Kuolleet eivät loukkaantuisi, tulisivat korkeintaan kummittelemaan uniin. Suurimman nimiongelman aiheutti Hannu Salama, joka asui naapurissa.    Jos hänellä olisi ollut sivuosa elämässäni, hänet olisi voinut jättää pois omaelämäkerrasta hyvällä omatunnolla.  Kun kerroin hänelle, että minun pakko kirjoittaa hänestä, hän murahti jotain epämääräistä ja minä tulkitsin murahduksen myöntäväksi vastaukseksi.  Kirjoittaminen pääsi vihdoin vauhtiin kymmenen vuotta kestäneen yrittämisen jälkeen.  Vain nuoruudenrakastettu jäi lopullisessakin käsikirjoituksessa peitenimen taakse. En halunnut aiheuttaa lisää kärsimyksiä niiden kärsimysten lisäksi, joita olin jo aiheuttanut.

Knausgård vapautui pakosta kirjoittaa elämää suurempaa  romaania  à la  Tolstoi, kun  hän  luki   Ivan Turgenevin Metsämiehen  muistelmat  Tolstoin Sodan ja rauhan jälkeen Turgenevin  kirja  oli mullistava  kokemus. Kirjassa ei ollut keskeisiä henkilöhahmoja, jotka kannattelivat rakennetta tai juonenkulkua, ei ollut juontakaan eikä suuria tapahtumia, minäkertoja-metsämies vain kuljeskeli koiransa ja riistanvartijansa kanssa pitkin metsiä ja kyliä, tapaili tilanomistajia ja heidän orjiaan, katseli luontoa ja kuunteli ihmisten  tarinoita.  Kirja oli täysin vapaa proosakirjallisuuden konventioista. Maisemat ja ihmiset, joita Turgenev kuvaa ovat todellisia maisemia ja todellisia ihmisiä, kuten Knausgård sanoo: ikään Turgenevin proosa jollakin tapaa repisi muovin romaanipakkauksen yltä ja sallisi maailman kaikkine väreineen ja omanlaisine ihmisineen kasvaa esiin.

 Knausgård ihastui Metsämiehen muistelmien autenttisuuden tuntuun ja ”maailmanläheisyyteen,” jonka käänsin englanninkielisestä sanasta ”worldnearness,” siksi sitaatit.  Minäkin ihastuinTurgeneviin, kun toista kuukautta sitten vihdoin ja viimein  luin tuon  isänperintönä yli neljäkymmentä vuotta sitten saamani kirjan.  Minua hämmästytti miten tuoreesti Turgenev kuvasi sekä luontoa että ihmisiä.  Ihmiset, heidän puheensa ja olemuksensa eivät tuntuneet fiktiolta, vaan ihmisiltä, jotka olivat eläneet ja jotka Turgenev oli todella tavannut.  Ajattelin, että  hänellä on täytynyt olla eideettinen muisti, miten hän muuten olisi pystynyt kuvaamaan niin elävästi  maiseman yksityiskohtia ja   ihmisten ulkonäköä.  Kenties Knausgårdillakin on eideettinen muisti (joka ei tarkoita valokuvamuistia), koska hän pystyy kuvamaan niin tarkasti lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaa, ihmisiä ja omia tekemisiään.  Joka tapauksessa Turgenevin kirja teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän aikoo mahdollisesti  käydä katsomassa mitä todellisuus on tehnyt niille seuduille, joilla Turgenev kuljeskeli kiväärinsä kanssa 160 vuotta sitten.

Knausgård  kulutti  kymmenen vuotta   yrittäessään  kirjoittaa   isästä ja itsestään. Tulppana oli sisäinen sensorin. joka kielsi kirjoittamasta itsestä   ja muista omalla nimellä.  ”Ketä  kiinnostaa mitä olet tehnyt tai ajatellut,  et ole kukaan etkä mikään,”  sensori   puhui. Kun Knausgård loppujen lopuksi uskaltautui kirjoittamaan ilman fiktion suojaverhoa omista kokemuksistaan omalla nimellään,  se tuntui hänestä  valtavalta  rajojen rikkomukselta. Kun hän lähetti kirjan ensimmäiset liuskat kustannustoimittajalleen, tämä sanoi niitä ”maanisen  tunnustuksellisiksi.”  Teksti oli hämmentävää eikä missään mielessä valmista, mutta kaikesta huolimatta tekstissä oli jotain, josta kannatti jatkaa, Knausgård kertoo.

 Knausgård pystyi kirjoittamaan isän kuolemasta, joka oli kirjan tarkoitus, syy ja ydin, vasta sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut sata banaalia sivua 16-vuotiaan teinipojan uudenvuodensekoilusta.  Ne olivat sivumennen sanoen juuri samat sivut, jotka saivat minut  jättämään Taisteluni ensimmäisen kirjan kesken. Palasin ensimmäiseen kirjaan sen jälkeen kun olin lukenut toisen kirjan.  Sekin oli jäädä kesken, koska sen alussa oli lapsiperheen arkea minun mielestäni liian paljon. Vasta nyt luettuani Knausgårdin kirjoituksen The Guardianista alan tajuta, että elämän arkipäiväisyyden kuvaamisella on syynsä ja tarkoituksensa.  Se on minun käsittääkseni  irtiotto korkeakirjallisuuden    muoto- ja rakennesäännöistä.

Minä pystyin kirjoittamaan isäni kuolemasta vasta kun olin kirjoittanut seitsemän romaania, mutta fiktionmuodosta en  pystynyt vielä  luopumaan.  Kirjoitin Johanneksen tunnustuksia viisitoista vuotta.  Ensimmäisinä vuosina vein käsikirjoituksen eri versioita WSOY:n Ville Vikstenille, jolta versiot palasivat  aina   takaisin. Ville kypsyi käsikirjoitukseeni täysin, ja ehdotti että poistaisin siitä  isän.  En voinut tehdä sitä, koska isä oli tekstin ja minun kirjoittamiseni  ydin. Vaihdoin kustantajaa.

 Knausgårdin kymmenen vuotta  romaanin kirjoitusyritysten parissa eivät kuluneet turhaan, sillä kun teksti alkoi vihdoin sujua, Taisteluni kuusi  kirjaa  syntyivät  nopeassa tahdissa.    Ensimmäisen kirjan ilmestymistä seurannut konflikti  isän  veljenperheen  kanssa  yllätti Knausgårdin, sellaista hän ei ollut osannut odottaa.   Konfliktista tuli julkinen ja media kiinnostui kirjasta, jonka Knausgård ei ollut odottanut kiinnostavan ketään, niin äärettömän tylsä kirja se oli hänen mielestään.  Kiitokset sedälle joka nosti rähinän kirjasta. Ilman häntä kirjaa ei ehkä olisi käännetty suomeksi  ja ties kuinka monelle kielelle, enkä  minä  odottelisi nyt  kuudennen osan suomennoksen ilmestymistä. Sitä odotellessani luen August Strindbergiä, jota on pidetty pohjoismaisen tunnustuskirjallisuuden esi-isänä tai ainakin tunnetuimpana edelläkävijänä.  Mutta oliko hän oikea tunnustuskirjailija?  Hänen Hullun puolustuspuheensa on romaani eikä tunnustuskirja. Knausgård ylittää hänet kirkkaasti tunnustuksellisuudessa.

Aikaisemmat kirjoitukseni  Knausgårdista täällä:

http://akonkka.blogspot.fi/2012/12/knausgardin-taistelut.html

http://akonkka.blogspot.fi/2014/08/karl-owe-knausgard-taiteluni-neljas.html

http://akonkka.blogspot.fi/2015/07/karl-ove-knausgard-taisteluni-viides.html

Taidetta Tapaninpäivänä

 Keskiosa  Rogier van der Waydenin triptyykistä  1400-luvun puolivälistä.  Kuvan lähde: Gemälde Galerie, Statliche Museum zu Berlin.

Olen viettänyt  tapaninpäivää  lukemalla  Karl Ove  Knausgårdin  Taisteluni ensimmäistä kirjaa ja  etsimällä  Google Art Projektin   kokoelmista  Jeesuslapsen   kuvia.   Yllä oleva  Middleburgin   alttarin Jeesuslapsi on  laiha  ja pitkäsorminen, se   poikkeaa  tavanomaisista  pulskista  Jeesusvauvoista.   Kumpi  on   Joosef, vasemmalla olevan punapukuinen mies jolla on kynttilä kädessä, vai oikealla  oleva  mustapukuinen mies?

Google Art  Projektin  kokoelmissa voi kuljeskella  samalla  tavalla kuin Googlen Street View -näkymissä.   Taideteoksia  voi zoomata  yksityiskohtiin ja   mielimaalauksista/-veistoksista/-grafiikasta voi  koota  omia kuvagallerioita, mutta kuvia ei voida  kopioida  omalle  tietokoneelle  niin kuin vielä parisen vuotta sitten jolloin  kävin ensi kertaa Googlen kokoelmissa.  Mutta   se on Google Artissa ärsyttävää, että  taiteilijat ovat    etunimen mukaan  hakemistossa.  En minä muista taitelijoiden etunimiä. 

Rembrandtin  omakuva( jota ei löytynyt Googlen Artin kokoelmista)

Knausgård kirjoittaa     näkemisen  kokemuksista, joita hän  sanoo:    " selvänäköisyyden hetkiksi,  " jolloin voi muutamassa sekunnissa nähdä  täysin   toiseen maailmaan , jossa oli vain muutama hetki sitten, ja tuntuu että maailma  astuu esiin ja näyttäytyy lyhyen hetken ajan, ennen kuin kuin se vaipuu itseensä ja jättää kaiken entiselleen..." Ne kokemukset tuntuvat hänestä suunnattoman  merkityksellisiltä eivätkä  menetä merkitystään  hetken mentyä ohitse.    Muutamat taideteokset  herättivät  hänessä samanlaisen tunteen:   Rembrandtin maalama vanhan miehen omakuva  [yllä]  Lontoon  National Galleryssa.  Turnerin auringonlasku antiikin sataman ulkopuolella,   Caravaggion  Kristus Getsemanessa,  Vermeerin maalaukset, muutamat Clauden maalaukset, jotkut alankomaalaisten maisemamaalarien työt. 

Caravaggion  Kristus   Getsemanessa ( ei löytynyt tätäkään työtä  Google Artista)

 Samaa näkemisen  elämystä   ei herätä yksikään Rubensin maalaus, ei Manet, ei MichelAngelo ja  vain yksi  Leonardo da Vinci.   Knausgård kirjoittaa, ettei  hän tiedä mikä  näissä maalauksissa teki häneen niin suuren vaikutuksen. "Sillä ei ollut mitään tekemistä laadun kanssa: saatoin  seisoa kylmänä Monet´n  viidentoista maalauksen   edessä ja tuntea lämmön  leviävän elimistööni katsoessani suomalaista impressionistia josta vain harvat olivat  kuulleet Suomen ulkopuolella."

Knausgård ei kerro   kuka  tämä suomalainen impressionisti on ja missä hän näki  maalauksen.  Mutta  se on varmaa että teos  on maalattu ennen  1900-lukua,  myöhemmin  maalatut  työt  eivät tehneet  häneen samaa vaikutusta.   Hänen mielimaalauksensa eivät     olleet koskaan täysin hylänneet viittausta näkyvään todellisuuteen.    Hän itse  viittaa   romaanisarjassaan   olemassa olevaan  todellisuuteen niin  yksityiskohtaisesti, että   olen  välillä  väsähtää lukemiseen.   Mutta virkistyn , kun hän   alkaa pohtia  kirjallisuutta ja taidetta. Ilahdun siitäkin, kun hän kuvailee millaisia kirjoja on hänen työpöydällään:  Paracelsus, Basileios, Lukretius, Thomas Browne, Olof  Rudbeck, Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Albertus Seba, Werner Heisenberg, Raymond Russel ja  tietenkin  Raamattu.  Ei hän ihan turha kirjailija ole, vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä.

Luin  ensin  hänen  Taistelunsa  toisen kirjan, josta olen kirjoittanut Sanat-blogissa.  Ensimmäistä  kirjaa yritin lukea   vuosi sitten, mutta se jäi kesken  teini-ikäisen Karl Oven vaikeuksiin  kaljakassiensa kanssa  uudenvuoden aattona.  Nyt kun tiedän, että  uuvuttavien arjen kuvauksien  välissä on  muutakin, jaksan luultavasti   lukea kirjan loppuun  asti.