Kaksi kirjaa työpöydälläni: Kommunismin musta kirja. Stépahane Courtois ja työryhmä. Editions Robert Laffont, Paris 1997 ( suom. Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen.WSOY 2003) ja Taiteen musta kirja: Miesten mielivallan historiaa. Arla Kanerva. SKS 2019.
Kommunismin musta kirja alkaa sanoilla: "Joskus on kirjoitettu, että 'historia on ihmisen onnettomuutta tutkiva tiede.' (Sen kirjoitti kirjailija Raymond Queneau vuonna 1979, mikä on mainittu alaviitteessä). Kirja on painava, siinä on 863 tiheää sivua. Ranskalainen näkökulma kommunismiin kiinnostaa minua, mutta en ole vielä lukenut kirjaa. Sen sijaan olen kirjoittanut kaksi kirjaa (Musta passi ja Samaa sukua) siitä miten kommunismi vaikutti ruohonjuuritasolla ihmisten elämään. Kommunismia kesti onneksi vain seitsemänkymmentä vuotta ja vähän päälle.
Taiteen musta kirja alkaa sanoilla: "Lokakuussa 2017 amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano julkaisi Twitterissä viestin, joka muutti maailman." *
Kirja on viisi kertaa ohuempi kuin Kommunismin musta kirja. Sivuja on 176, se on vain kapea siivu miesten mielivallan historiaa, joka alkoi luultavasti heti myyttisen Paratiisista karkotuksen jälkeen ellei jo paljon aikaisemmin.
Kirja on viisi kertaa ohuempi kuin Kommunismin musta kirja. Sivuja on 176, se on vain kapea siivu miesten mielivallan historiaa, joka alkoi luultavasti heti myyttisen Paratiisista karkotuksen jälkeen ellei jo paljon aikaisemmin.
Koska naisneroja ei ole olemassa, kirja keskittyy miesneroihin jotka ovat tehneet onnettomia naisistaan, lapsistaan ja muista läheisistään. Heitä ovat olleet mm: Kirjailijat lordi Byron, Arthur Rimbaud, Paul Verlaine. August Strindberg, Norman Mailer ja Ilmari Kianto. Taiteilijat: Tyko Sallinen, Eric Gill ja Pablo Picasso. Ohjaajat: Alfred Hitchcock, Stanley Kubrick, Roman Polanski ja Jouko Turkka. Sekä hyväksikäytön mahdollistajat: elokuvastudiot, media ja viho viimeisenä Ruotsin Akatemia, joka meni niin sekaisin Kulturprofilenin väärinkäytöksistä, että ei pystynyt jakamaan vuonna 2018 kirjallisuuden Nobel-palkintoa.
* Twitterviesti oli seuraava: "Jos sinua on seksuaalisesti ahdisteltu tai häiritty, kirjoita 'me too' tähän viestiin."
Nerojen lapset
* Twitterviesti oli seuraava: "Jos sinua on seksuaalisesti ahdisteltu tai häiritty, kirjoita 'me too' tähän viestiin."
Nerojen lapset
Taiteen mustan kirjan lapsikohtalot aiheuttivat minussa lievää ahdistusta. Byron sai tyttären 18-vuotiaan Claire Clairmontin kanssa. ( Mary Shelley, Frankensteinin hirviön luoja, oli Clairen sisarpuoli). Byron ei välittänyt Clairesta eikä liioin heidän tyttärestään Allegrasta, jonka hän erotti äidistä yhdeksän kuukauden ikäisenä. Hän ei pitänyt tytöstä huolta, vaan antoi hänet milloin kenenkin tuttavansa tai rakastajattarena hoiviin, eikä sallinut tytön äidin käydä katsomassa lastaan. Kun Allegra oli nelivuotias, Byron sijoitti hänet nunnaluostariin. Vuoden kuluttua Allegra sairastui. Nunnat kirjoittivat Byronille ja pyysivät häntä katsomaan tytärtä. Mutta Byron ei tullut( oli varmaankin jokin kirjoitustyö tai rakkausjuttu menneillään) eikä ilmoittanut tytön äidille sairaudesta. Allegra kuoli luostarissa pilkkukuumeeseen näkemättä isäänsä ja äitiään. Vanhoilla päivillään Claire kirjoitti julkaisemattomissa muistelmissaan, että Byron oli hirviö.
Strindberg oli isänä lähes yhtä mahdoton tapaus kuin Byron. Hän ei tavannut tytärtään Kerstiniä kuuteen vuoteen. Kun Kerstin pyysi 13-vuotiaana, että he tapasivat, isä kieltäytyi sillä tekosyyllä että ei missään tapauksessa halunnut nähdä tytön äitiä.
Strindbergiltä jäivät elatusmaksut maksamatta, vaikka hän oli varakas kirjailija. Kun tytär Greta kirjoitti, että rahoja ei ole tullut. Strindberg vastasi hänelle: "Minullakin on oikeus elää! Ja enemmän kuin niillä jotka ansaitsevat kuolla katuojassa siellä! Ja joiden pitäisi kenties päätyä sinne! Jos kykenet kerjäämään, kykenet myös tekemään työtä - -!" Minusta vaikuttaa siltä, että Strindberg rähjäsi tyttärelle sekä huonoa omatuntoaan että saituuttaan.
Entä Picasso? Hänen ainoa avioliitossa syntynyt lapsensa Paolo kuoli alkoholismiin, ja hänen pojanpoikansa Pablito Picasso tappoi itsensä juomalla pullollisen valkaisuainetta. Hänen pojantyttärensä Marina syytti muistelmissa isoisäänsä: "Picasso-virus, jonka uhriksi jouduimme, oli hienovarainen ja lähes huomaamaton. Se oli yhdistelmä petettyjä lupauksia, vallan väärinkäyttöä, nöyryytyksiä, halveksuntaa, ja ennen kaikkea kommunikoimattomuutta." Mutta Marina ymmärsi ( neljäntoista terapiavuoden jälkeen) mistä Picasson tunteettomuus johtui: "Isoisäni ei koskaan pysähtynyt miettimään läheistensä kohtaloa. Ainoa asia, josta hän välitti oli maalaaminen, ja kärsimys tai onni, jota se tuotti." Sama pitää paikkansa pienempien nerojen ja jopa naistaiteilijoidenkin kohdalla.
Lasten solidaarisuus
Ilmari Kianto kannatti vapaata rakkautta, kuten Byron ja Picasso ja moni muukin iso ja pieni neromies. Hänellä oli naissuhteita limittäin ja lomittain eikä hän ajatellut vapaan rakkauden seurauksia. Ne jäivät naisten kannettaviksi. Lapsia syntyi kaksitoista. Sellaisen liudan elättäminen ei luonnistanut naissankari-isältä, vaan jäi naisten huoleksi.
Kanervan mukaan Kiannon ensimmäisen avioliiton lapset syyttivät isänsä polygamiasta ja naisseikkailuista kotiopettajaa, jonka matkaan Kianto lähti. "Me vietimme onnellisen lapsuuden. Mutta sitten tuli käärme taloon... - - Hän vietteli kohta Ikin, komea pohjalainen, tumma nainen ja takapuoltaan keikutteli aina. - - Ikistä tuli naisten mies - ja meidän koti meni rikki", muisteli Kiannon poika aikuisena.
Lasten rakkaus ja solidaarisuus vanhempiaan kohtaan on tavallisesti kestävää lajia, paljon kestävämpää kuin muunlajiset rakkaudet. Ajattelen kirjailija Irja Sallaa, Tyko Sallisen Taju -nimistä tytärtä, joka kirjoitti isänsä kuoleman jälkeen muistelmateoksen Isä ja minä. Isä kuoli vuonna 1955 ja kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1957. Luin kirjan nuorena ja muistiin on jäänyt, että se oli surullinen kirja. Äiti ja isä olivat eronneet, mutta pieni Taju odotti että äiti palaisi kotiin kuten lapset aina toivovat ja odottavat. Kirja päättyi isän kuolemaan.
Kritiikki kiitti 50-luvulla Irja Sallan muistelmateosta: "Harvoin lienee kirjallisuudessa isä- ja lapsisuhdetta näin aidosti ja samalla järkyttävästi kuvattu. Ja harvoin lienee suhde ollutkin näin omalaatuinen ja merkittävä." ( Helsingin Sanomat). 2000-luvulla ilmestyi Inka-Marian Laitilan ja Tarja Strandénin elämäkerta Tukaattityttö Tyko Sallisen vaimosta Helmi Vartiaisesta. Teos paljasti millainen naisvihaaja ja valehtelija Sallinen oli ollut. Sen julkaisemisen jälkeen Irja Sallan muistelmien antamaa kuvaa lapsuudesta ja isäsuhteesta alettiin kritisoida. Väitettiin että Salla oli värittänyt muistot isästä kauniimmiksi kuin ne olivat, ja että hän oli luonut itselleen onnellisen lapsuuden, jollaista hänellä ei todellisuudessa ollut. Kun luin näitä väitteitä, minua alkoi suututtaa. Miksei Salla olisi saanut muistella pian isänsä kuoleman jälkeen hänen parhaimpia puolia ja käydä sillä tavalla lävitse surua? Hän oli kirjoittanut onnettomasta lapsuudestaan romaanin Unissakävijä, joka on Liisa-Beata -trilogian viimeinen osaa. Luin Unissakävijän nuorena ja samaistuin päähenkilö Marjattaan. Fiktion muodossa voi kirjoittaa paljon todemmin siitä millaista oli todellisuus lapsena ja nuorena.
Miksi ahdistuin?
Tunnistin joissakin Taiteen mustan kirjan taiteilija- ja kirjailijahahmoissa isäni ominaisuuksia (Strindbergissä eniten). Hänen näkemyksensä naisten luovuudesta olivat vanhanaikaisesti (J.V.) snellmanilaisia: naisista ei ole kirjailijoiksi, kuvanveistäjiksi, taidemaalareiksi eikä säveltäjiksi, heille soveltuvat esittävät taiteet: laulaminen, lausuminen ja näytteleminen. Naisen tärkein tehtävä oli kodinhoito ja lasten synnyttäminen. Äitini oli oli onnettomuudeksi taidemaalari, mistä seurasi strindbergiläinen avioliittohelvetti, jota minä ja veljeni jouduimme seuraamaan sivusta. Olimme helpottuneita, kun he lopulta erosivat ja lähtivät omille teilleen, ja me jäimme teini-ikäisinä kotiin pärjäämään yksin.
Aikuisena päätin näyttää isälle, että kyllä minusta on kirjailijaksi, vaikka olenkin vain nainen. Kirjoitin esikoisromaanin Irti ( irti isästä ja miesvallasta). Isä kuoli kolme kuukautta ennen kirjan ilmestymistä. Syyllisyys oli hirvittävä. En päässyt hänestä millään irti, vaikka kirjoitin hänestä romaaneissa Tytär, Johanneksen tunnustukset ja teoksessa Unennäkijän muistelmat. En ole päässyt vieläkään irti, koska hän palaa uniin yhä uudelleen. Olen kirjoittanut neljä kirjaa tyttären näkökulmasta. Ehkä minun on kirjoitettava vielä yksi kirja hänen koiransa tai perheen kissan näkökulmasta.
Kaikesta huolimatta Strindberg on minulle rakas. Kävin 13-vuotiaana katsomassa isäni kanssa Kansallisteatterissa Uninäytelmää. Muistan vieläkin näytelmästä repliikin: "On sääli ihmistä." Sen kirjoitti Strindberg, mutta en muista kuka sen sanoi.
Lopuksi
Minun piti palauttaa Taiteen musta kirja kirjastoon, mutta mieltä jäi kaivertamaan takakannessa esitetty kymys: Pitäisikö taideteokset kieltää? Se oli minusta täysin absurdi kysymys. Tarkoittiko se, että niiden taiteilijoiden teokset, jotka ovat kaltoinkohdelleet naisia ja laiminlyöneet lapsia, pitäisi sensuroida kirjastoista ja museoista ja elokuvat hävittää. Voi tekopyhyyden ylistystä! Mitä jäisi jäljelle? Kevyttä viihdettä ja kiiltokuvia, ehkä.
Strindberg oli isänä lähes yhtä mahdoton tapaus kuin Byron. Hän ei tavannut tytärtään Kerstiniä kuuteen vuoteen. Kun Kerstin pyysi 13-vuotiaana, että he tapasivat, isä kieltäytyi sillä tekosyyllä että ei missään tapauksessa halunnut nähdä tytön äitiä.
Strindbergiltä jäivät elatusmaksut maksamatta, vaikka hän oli varakas kirjailija. Kun tytär Greta kirjoitti, että rahoja ei ole tullut. Strindberg vastasi hänelle: "Minullakin on oikeus elää! Ja enemmän kuin niillä jotka ansaitsevat kuolla katuojassa siellä! Ja joiden pitäisi kenties päätyä sinne! Jos kykenet kerjäämään, kykenet myös tekemään työtä - -!" Minusta vaikuttaa siltä, että Strindberg rähjäsi tyttärelle sekä huonoa omatuntoaan että saituuttaan.
Entä Picasso? Hänen ainoa avioliitossa syntynyt lapsensa Paolo kuoli alkoholismiin, ja hänen pojanpoikansa Pablito Picasso tappoi itsensä juomalla pullollisen valkaisuainetta. Hänen pojantyttärensä Marina syytti muistelmissa isoisäänsä: "Picasso-virus, jonka uhriksi jouduimme, oli hienovarainen ja lähes huomaamaton. Se oli yhdistelmä petettyjä lupauksia, vallan väärinkäyttöä, nöyryytyksiä, halveksuntaa, ja ennen kaikkea kommunikoimattomuutta." Mutta Marina ymmärsi ( neljäntoista terapiavuoden jälkeen) mistä Picasson tunteettomuus johtui: "Isoisäni ei koskaan pysähtynyt miettimään läheistensä kohtaloa. Ainoa asia, josta hän välitti oli maalaaminen, ja kärsimys tai onni, jota se tuotti." Sama pitää paikkansa pienempien nerojen ja jopa naistaiteilijoidenkin kohdalla.
Lasten solidaarisuus
Ilmari Kianto kannatti vapaata rakkautta, kuten Byron ja Picasso ja moni muukin iso ja pieni neromies. Hänellä oli naissuhteita limittäin ja lomittain eikä hän ajatellut vapaan rakkauden seurauksia. Ne jäivät naisten kannettaviksi. Lapsia syntyi kaksitoista. Sellaisen liudan elättäminen ei luonnistanut naissankari-isältä, vaan jäi naisten huoleksi.
Kanervan mukaan Kiannon ensimmäisen avioliiton lapset syyttivät isänsä polygamiasta ja naisseikkailuista kotiopettajaa, jonka matkaan Kianto lähti. "Me vietimme onnellisen lapsuuden. Mutta sitten tuli käärme taloon... - - Hän vietteli kohta Ikin, komea pohjalainen, tumma nainen ja takapuoltaan keikutteli aina. - - Ikistä tuli naisten mies - ja meidän koti meni rikki", muisteli Kiannon poika aikuisena.
Lasten rakkaus ja solidaarisuus vanhempiaan kohtaan on tavallisesti kestävää lajia, paljon kestävämpää kuin muunlajiset rakkaudet. Ajattelen kirjailija Irja Sallaa, Tyko Sallisen Taju -nimistä tytärtä, joka kirjoitti isänsä kuoleman jälkeen muistelmateoksen Isä ja minä. Isä kuoli vuonna 1955 ja kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1957. Luin kirjan nuorena ja muistiin on jäänyt, että se oli surullinen kirja. Äiti ja isä olivat eronneet, mutta pieni Taju odotti että äiti palaisi kotiin kuten lapset aina toivovat ja odottavat. Kirja päättyi isän kuolemaan.
Kritiikki kiitti 50-luvulla Irja Sallan muistelmateosta: "Harvoin lienee kirjallisuudessa isä- ja lapsisuhdetta näin aidosti ja samalla järkyttävästi kuvattu. Ja harvoin lienee suhde ollutkin näin omalaatuinen ja merkittävä." ( Helsingin Sanomat). 2000-luvulla ilmestyi Inka-Marian Laitilan ja Tarja Strandénin elämäkerta Tukaattityttö Tyko Sallisen vaimosta Helmi Vartiaisesta. Teos paljasti millainen naisvihaaja ja valehtelija Sallinen oli ollut. Sen julkaisemisen jälkeen Irja Sallan muistelmien antamaa kuvaa lapsuudesta ja isäsuhteesta alettiin kritisoida. Väitettiin että Salla oli värittänyt muistot isästä kauniimmiksi kuin ne olivat, ja että hän oli luonut itselleen onnellisen lapsuuden, jollaista hänellä ei todellisuudessa ollut. Kun luin näitä väitteitä, minua alkoi suututtaa. Miksei Salla olisi saanut muistella pian isänsä kuoleman jälkeen hänen parhaimpia puolia ja käydä sillä tavalla lävitse surua? Hän oli kirjoittanut onnettomasta lapsuudestaan romaanin Unissakävijä, joka on Liisa-Beata -trilogian viimeinen osaa. Luin Unissakävijän nuorena ja samaistuin päähenkilö Marjattaan. Fiktion muodossa voi kirjoittaa paljon todemmin siitä millaista oli todellisuus lapsena ja nuorena.
Miksi ahdistuin?
Tunnistin joissakin Taiteen mustan kirjan taiteilija- ja kirjailijahahmoissa isäni ominaisuuksia (Strindbergissä eniten). Hänen näkemyksensä naisten luovuudesta olivat vanhanaikaisesti (J.V.) snellmanilaisia: naisista ei ole kirjailijoiksi, kuvanveistäjiksi, taidemaalareiksi eikä säveltäjiksi, heille soveltuvat esittävät taiteet: laulaminen, lausuminen ja näytteleminen. Naisen tärkein tehtävä oli kodinhoito ja lasten synnyttäminen. Äitini oli oli onnettomuudeksi taidemaalari, mistä seurasi strindbergiläinen avioliittohelvetti, jota minä ja veljeni jouduimme seuraamaan sivusta. Olimme helpottuneita, kun he lopulta erosivat ja lähtivät omille teilleen, ja me jäimme teini-ikäisinä kotiin pärjäämään yksin.
Aikuisena päätin näyttää isälle, että kyllä minusta on kirjailijaksi, vaikka olenkin vain nainen. Kirjoitin esikoisromaanin Irti ( irti isästä ja miesvallasta). Isä kuoli kolme kuukautta ennen kirjan ilmestymistä. Syyllisyys oli hirvittävä. En päässyt hänestä millään irti, vaikka kirjoitin hänestä romaaneissa Tytär, Johanneksen tunnustukset ja teoksessa Unennäkijän muistelmat. En ole päässyt vieläkään irti, koska hän palaa uniin yhä uudelleen. Olen kirjoittanut neljä kirjaa tyttären näkökulmasta. Ehkä minun on kirjoitettava vielä yksi kirja hänen koiransa tai perheen kissan näkökulmasta.
Kaikesta huolimatta Strindberg on minulle rakas. Kävin 13-vuotiaana katsomassa isäni kanssa Kansallisteatterissa Uninäytelmää. Muistan vieläkin näytelmästä repliikin: "On sääli ihmistä." Sen kirjoitti Strindberg, mutta en muista kuka sen sanoi.
Lopuksi
Minun piti palauttaa Taiteen musta kirja kirjastoon, mutta mieltä jäi kaivertamaan takakannessa esitetty kymys: Pitäisikö taideteokset kieltää? Se oli minusta täysin absurdi kysymys. Tarkoittiko se, että niiden taiteilijoiden teokset, jotka ovat kaltoinkohdelleet naisia ja laiminlyöneet lapsia, pitäisi sensuroida kirjastoista ja museoista ja elokuvat hävittää. Voi tekopyhyyden ylistystä! Mitä jäisi jäljelle? Kevyttä viihdettä ja kiiltokuvia, ehkä.