keskiviikkona, joulukuuta 26, 2012

Taidetta Tapaninpäivänä

 Keskiosa  Rogier van der Waydenin triptyykistä  1400-luvun puolivälistä.  Kuvan lähde: Gemälde Galerie, Statliche Museum zu Berlin.

Olen viettänyt  tapaninpäivää  lukemalla  Karl Ove  Knausgårdin  Taisteluni ensimmäistä kirjaa ja  etsimällä  Google Art Projektin   kokoelmista  Jeesuslapsen   kuvia.   Yllä oleva  Middleburgin   alttarin Jeesuslapsi on  laiha  ja pitkäsorminen, se   poikkeaa  tavanomaisista  pulskista  Jeesusvauvoista.   Kumpi  on   Joosef, vasemmalla olevan punapukuinen mies jolla on kynttilä kädessä, vai oikealla  oleva  mustapukuinen mies?

Google Art  Projektin  kokoelmissa voi kuljeskella  samalla  tavalla kuin Googlen Street View -näkymissä.   Taideteoksia  voi zoomata  yksityiskohtiin ja   mielimaalauksista/-veistoksista/-grafiikasta voi  koota  omia kuvagallerioita, mutta kuvia ei voida  kopioida  omalle  tietokoneelle  niin kuin vielä parisen vuotta sitten jolloin  kävin ensi kertaa Googlen kokoelmissa.  Mutta   se on Google Artissa ärsyttävää, että  taiteilijat ovat    etunimen mukaan  hakemistossa.  En minä muista taitelijoiden etunimiä. 


Rembrandtin  omakuva( jota ei löytynyt Googlen Artin kokoelmista)

Knausgård kirjoittaa     näkemisen  kokemuksista, joita hän  sanoo:    " selvänäköisyyden hetkiksi,  " jolloin voi muutamassa sekunnissa nähdä  täysin   toiseen maailmaan , jossa oli vain muutama hetki sitten, ja tuntuu että maailma  astuu esiin ja näyttäytyy lyhyen hetken ajan, ennen kuin kuin se vaipuu itseensä ja jättää kaiken entiselleen..." Ne kokemukset tuntuvat hänestä suunnattoman  merkityksellisiltä eivätkä  menetä merkitystään  hetken mentyä ohitse.    Muutamat taideteokset  herättivät  hänessä samanlaisen tunteen:   Rembrandtin maalama vanhan miehen omakuva  [yllä]  Lontoon  National Galleryssa.  Turnerin auringonlasku antiikin sataman ulkopuolella,   Caravaggion  Kristus Getsemanessa,  Vermeerin maalaukset, muutamat Clauden maalaukset, jotkut alankomaalaisten maisemamaalarien työt. 

Caravaggion  Kristus   Getsemanessa ( ei löytynyt tätäkään työtä  Google Artista)

 Samaa näkemisen  elämystä   ei herätä yksikään Rubensin maalaus, ei Manet, ei MichelAngelo ja  vain yksi  Leonardo da Vinci.   Knausgård kirjoittaa, ettei  hän tiedä mikä  näissä maalauksissa teki häneen niin suuren vaikutuksen. "Sillä ei ollut mitään tekemistä laadun kanssa: saatoin  seisoa kylmänä Monet´n  viidentoista maalauksen   edessä ja tuntea lämmön  leviävän elimistööni katsoessani suomalaista impressionistia josta vain harvat olivat  kuulleet Suomen ulkopuolella."

Knausgård ei kerro   kuka  tämä suomalainen impressionisti on ja missä hän näki  maalauksen.  Mutta  se on varmaa että teos  on maalattu ennen  1900-lukua,  myöhemmin  maalatut  työt  eivät tehneet  häneen samaa vaikutusta.   Hänen mielimaalauksensa eivät     olleet koskaan täysin hylänneet viittausta näkyvään todellisuuteen.    Hän itse  viittaa   romaanisarjassaan   olemassa olevaan  todellisuuteen niin  yksityiskohtaisesti, että   olen  välillä  väsähtää lukemiseen.   Mutta virkistyn , kun hän   alkaa pohtia  kirjallisuutta ja taidetta. Ilahdun siitäkin, kun hän kuvailee millaisia kirjoja on hänen työpöydällään:  Paracelsus, Basileios, Lukretius, Thomas Browne, Olof  Rudbeck, Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Albertus Seba, Werner Heisenberg, Raymond Russel ja  tietenkin  Raamattu.  Ei hän ihan turha kirjailija ole, vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä.

Luin  ensin  hänen  Taistelunsa  toisen kirjan, josta olen kirjoittanut Sanat-blogissa.  Ensimmäistä  kirjaa yritin lukea   vuosi sitten, mutta se jäi kesken  teini-ikäisen Karl Oven vaikeuksiin  kaljakassiensa kanssa  uudenvuoden aattona.  Nyt kun tiedän, että  uuvuttavien arjen kuvauksien  välissä on  muutakin, jaksan luultavasti   lukea kirjan loppuun  asti.




lauantaina, marraskuuta 24, 2012

Matkan jälkeen

Pariisi bussin  ikkunasta.

Edellisessä  postauksessa kerroin, että  matkalukemisena minulla oli Sofi Oksasen  kirja  Kun kyyhkyset katosivat,  mutta  aina kun  aloitin sen  lukemisen,  nukahdin.  

Matkan jälkeen  sairastuin   flunssaan,  mikä on tavallista  kun etelän   aurinkoisesta   lämmöstä tulee  pohjolan räntäsateeseen.   Flunssan  hyvä puoli on se,  että voi maata sängyssä ja lukea  kirjoja.  Ilman  flunssaa Oksasen kirjakin olisi jäänyt lukematta. Olin  epäillyt, että  vika on minussa eikä kirjassa, kun en  pääse  sen sisään -   vaikka  Parnassossakin  kirjaa   oli  kehuttu! 

Viron historia  kiinnostaa  minua, koska  Mikko-setä, isäni vanhin   veli oli  osallistunut Viron  vapaussotaan  vuonna 1918 ja kaatunut siinä sodassa.   Ja   lapsuuden- ja nuoruudenystäväni  Max Rand  oli   virolaisen pakolaisen poika.  Minulla  olisi  ollut  hyvät  edellytykset  innostua  Oksasen uusimmasta  kirjasta.  Hänen   aikaisemmat  kirjat  ovat    puhutelleet minua    siksikin että  hän on puoleksi virolainen, mikä  Suomessa  merkitsi  takavuosina sitä, että on  "ryssä". Minulle  se  halveksunta oli  tuttua  lapsuusvuosilta, koska  olin puoleksi inkeriläinen = ryssä.  

 Mutta  Oksasen  uusin  kirja   oli   pettymys.  Ehkä odotukseni olivat  liian suuret, ja mediahälykin häiritsi vastaanottoa.  En saanut kontaktia henkilöihin, en  tarinaan, en kertojaan.  Henkilöt  jäivät litteiksi eikä tarina noussut  siivilleen.  Minusta  tuntui   kuin olisin  lukenut   tapahtumaraporttia.  Ehkä    Oksasella  ei   ollut  tarpeeksi  aikaa  eikä kirjoitusrauhaa  kypsyttää ja  sisäistää  kirjan  materiaalia.   Ehkä   kustantaja  oli  painanut päälle: rauta on taottava silloin kun se on kuuma  ja   lukijat ovat kiinnostuneita.  On  sääli lahjakasta nuorta  kirjailijaa,  kun  hän  joutuu  tahtoen tai tahtomattaan markkinointimyllyyn.  Se on kirjan ja lukijan tappio.

Oksasen romaani   johdatti minut  lukemaan   Ene  Mihkelsonin  Ruttohaudan (suom. Kaisu  Lahikainen. WSOY 2011).  Halusin  tietää miten  Viron miehitysaikaa kuvaa  virolainen kirjailija, joka on elänyt lapsuutensa, nuoruutensa ja  suuren  osan aikuisuuttaan tuona aikana.


Pronssisotilas Aljosha


   
"Se oli kuin  musta pilvi, auringonpimennys taivaanlaella, Tõnismäen Pronssisoturi, jonka ympärille Viron poliisi oli vetänyt aukion muusta kaupungista eristävän nauhan. Neuvostosotilaan patsas tarvitsi suojelua, jottei se lietsoisi kansallisuuksien  välistä vihaa."  Näin   alkaa  Ruttohauta

"Kun  Pronssisoturin kuolemansurua ilmentävä hahmo heräsi aavemaisesti henkiin, kysyin itseltäni, onko menneisyyden tapahtumat palautettava  näkyviin näytelmänä, jotta niiden merkityksen  voisi ymmärtää pohjia myöten",   kertoja  pohtii. 

Mihkelsonin  romaani palautti  mieleeni ensimmäisen  Tallinnan vierailuni  ilmapiirin.  En nähnyt Pronssisoturia, mutta   muistan  ruokakaupan  jonon.    Jonoon tuli  kaksi  venäjää  puhuvaa   naista.  Heidän edessään  seisova  virolaisnainen sähähti  ja  mulkaisi  heitä hyytävän kylmästi.  Kansallisuuksien välinen  viha oli  silmiinpistävää. Tuntui kuin olisin palannut ajassa kaksikymmentä  taaksepäin, omaan lapsuuteni. 

Kävin  ensimmäisen kerran  Tallinnassa vuonna  1972.  Minulla   oli matkalukemisena  Veikko Huovisen  Veitikka.  Satamassa  jouduin  miliisin  toimistoon   kuulusteltavaksi  kielletyn kirjallisuuden   maahan tuomisesta. Veitikka takavarikoitiin ja jouduin maksamaan sakkoa rikollisesta toiminnastani. Kuulustelupöytäkirja tallennettiin miliisin arkistoihin, se saattaa löytyä sieltä vieläkin.

Ruttohauta  ilmestyi  Virossa vuonna  2007. Saman vuoden huhtikuussa  Pronssisotilas  siirrettiin Tõnismäeltä  Tallinnan  sotilashautausmaalle.  Seuraavana keväänä kävin  kuvaamassa Pronssisotilasta.  En  vielä  silloin  ymmärtänyt  miksi  patsas oli  aiheuttanut  niin valtavan  tunteiden  kuohun.    Vasta Ruttohaudan  lukeminen  avasi minulle ikkunan  virolaisten  sielunmaisemaan  ja käsitin  millaisessa todellisuudessa he  ovat eläneet.   Entä  jos  Suomestakin olisi tullut miehitetty maa sen sijaan  että se vain  suomettui?  Millaisia  ruttohautoja  meiltä  löytyisi? 

"Mutta suomalaiset panivat hanttiin",  kuten   sanoo  Kaata,  kirjan kertojan täti. 

Kertoja  sanoo  itseään metsästäjäksi.  Hän    pyydystää   menneisyyden  tapahtumia,  etsii   omia  juurian ja   käy   arkistoissa  tutkimassa  vanhoja asiakirjoja  ajalta, jolloin  saksalais-balttilaiset  kartanoherrat alistivat  talonpojat  maaorjiksi.  Suomessa ei maaorjuutta ole  ollut, siinä  varmaan syy miksi suomalaiset pystyivät panemaan hanttiin. 



Tarton KGB-museon  aineistoa


"Rutto tulee näkymättömänä, vaikkaa ottaakin jonkun eläimen  tai linnun hahmon",  kertoja sanoo ja  jatkaa: " Ruskealla ja punaisella rutolla on ihmisen hahmo ja nimi, sen vuoksi siitä on vaikeampi puhua. Paha mädättää sielua, mutta ruumis näyttää  päällepäin terveeltä ja  hyvinvoivalta. Pahuus ei ole rutto. pahuus in ihmisessä itsessään itävä sairaus. Muussa luonnossa pahuutta ei ole."

Kertojan  tärkein  informantti  on  Kaata-täti,  jonka  hoiviin kertoja jäi, kun hänen   äitinsä  ja isänsä pakenivat  metsiin.  Täti opetti hänet  sanomaan, että äiti ja isä ovat kuolleet.  Aikuisena  kertoja käy   tädin luona   kyselemässä menneisyyden tapahtumia. Hänelle selviää, ettei lapsuus ollutkaan  auvoista aikaa. Tuon ajan  onnellisuuden retoriikka peitti  kaihtimen tavoin  todellisuuden. Vähitellen  käy selville sekin, että  täti  oli KGB:n  informantti ja ilmiantaja. Myös metsäveljiin liittynyt  "sankariäiti" paljastuu ilmiantajaksi.  Äiti  ei   suostu  puhumaan   kertojan  kanssa   menneisyydestä, ei halua  edes tavata  häntä.  Äiti kirjoittaa  hänelle muka naapurin nimissä: "Hän ei ole  lainkaan kiinnostunut kirjeistänne, ne häiritsevät häntä. Hän ei esitä Teille minkäänlaisia  vierailukutsua. Lopettakaa jo perheväkivalta, jolla  kiusaatte äitiänne."

Äiti torjuu  tyttärensä,  koska ei halua  muistaa. Kukapa  haluaisi muistaa pahoja tekojaan!  Kaata-täti puolestaan haluaa kertoa "tuhmat tekonsa",   joiksi  hän kutsuu  ilmiantojaan.   Hän  haluaa synninpäästön.  Hän on yksinäinen vanhus eikä  hänellä ole  ketään muuta kuulijaa kuin  sisarentytär,  Hänen muistissaan  on   paljon  harhautusta.  "Näitä  tunnustuksia ja näytelmiä kuunnellessani ja seuratessani minä ryvetän itseni pohjia myöten. Mistä löydän sielulle kiintopisteen, kun  lapsuuteni ja nuoruuteni on juuri ammuttu seulaksi  esiin manatuilla muistin luodeilla?" kertoja  kysyy. Muistaminen  tekee kipeätä,  siksi on  helpompaa  olla avaamatta  muistin ovia ja paeta muistamattattomuuteen.  Kuinka  moni edes  kestäisi   muistamisen tuottamaa  tuskaa? 

 Menneisyys pakenee eikä   metsästäjä saa sitä koskaan kiinni. "Elämän täysi selostaminen ei ole mahdollista edes  unien avulla, sillä vaikka  voisimme  kosketella  mennyttä hetki hwetkeltä täydellistä kokonaisuutta tavoitellen, jää jotakin  aina  syrjään, aina uupuu jotain, mikä ei  ei alistu  sanoilla ilmaistavaksi,"  kertoja sanoo.  Voi,  tämä on niin totta!   Lähes kymmenen vuotta olen yrittänyt pyydystää menneisyyttä unien avulla, onnistumatta.

Kiitos Ruttohaudasta Ene   Mikhelsonille.  En ole aikoihin lukenut kirjaa, joka oli  olisi puhutellut  mieltäni ja tunteitani  yhtä voimakkaasti. 

tiistaina, marraskuuta 13, 2012

Epäkirjallista elämää Hendayessa

Näkymä  ikkunasta.


Tuolla vietin  lokakuun lopun ja marrakuun alun.   Paikkakunnan nimi on  Hendaye,   Baskimaalla Ranskan ja Espanjan  rajalla.  Ikkunasta  näkyi Baie de  Chingoudy ( baskiksi  Txingudi) ja sen  toisella  puolella  on   Espanja  ja  Hondarribia,  jossa  kävin päiväkahvilla.

Hendayessa asui ja kuoli aikoinaan  kirjailija Pierre Loti,  jota  suomennettiin viime vuosisadan  alussa melko paljon (mm. Ratsumiehen  tarina, Aasian tytär, Islannin  kalastaja, Lotin  avioliitto).   En ole lukenut  hänen kirjojaan, mutta hän on minulle   tuttu  Henri Rousseaun maalaksesta.
Pierre Loti ja  kissa.

Lokakuun viimeisenä päivänä paikallisessa  mediateekissa ( = kirjastossa)  vieraili ranskalainen  nykykirjailija  Marie Darrieussecq, joka  on   syntynyt Baskimaalla, Bayonnessa.  Häneltä on suomennettu kaksi romaani: Sikatotta ja  Kummitusjuttu.   Huomasin  ilmoituksen vasta seuraavana päivänä,  joten  Marie  Darrieussecq jäi näkemättä ja kuvaamatta.

 Muutenkin vietin  epäkirjallista elämää Hendayessa.  Olin  ottanut matkalukemiseksi  Sofi  Oksasen   uusimman  romaanin  Kun kyyhkyset katosivat,  mutta  nukahdin  aina kun   rupesin  lukemaan sitä.  Voi että se  johtui  reippaasta ulkoilmaelämästä eikä itse kirjasta.


Surffausta Hendayessa.   Lapsenlapset Jyry ja Jeremi kävivät  surffikoulua ja minä katselin  rannalla.  Biskajanlahden vesi oli niin kylmää, ettei  siellä voinut uida, mutta surffaaminen sujui   lämpöpuvussa.



Värikkäitä  parvekkeita ja pyykkipäivä Hondarribiassa. Sattui olemaan maanantai.  Suomessakin oli  entiseen aikaan  pyykkipäivä maanantaisin.

Kun  Baskimaalla olin, niin pakkohan  minun oli käydä Bilboassa katsomassa   Frank  Gehryn suunnittelemaa  Guggenheim-museosta.   Sinne  oli  Hendayesta yli  sata kilometriä, matka  bussilla kesti  lähes pari tuntia, mutta  hinta  oli halpa, vain vähän päälle  seitsemän  euroa. En ymmärtänyt    ostaa  etukäteen   paluumatkan  lippua,  koska en  tiennyt mihin aikaan  palaisin.     Oli  pyhäinpäivän aatto ja   bussipaikat olivat loppuunmyyty.    Onneksi löytyi  superkallis bussi( puolet kalliimpi kuin normaalibussi), jolla  pääsin Hendaye'iin.  Ja siitäkin  bussista olin vähällä myöhästyä,   koska   linja-autoaseman valotaululla ilmoitettiin väärä laituripaikka.   Kun bussia ei alkanut kuulua, lähdin  etsimään sit .  Ystävällinen espanjalaismies kertoi missä se on ja pysäytti bussin, joka oli jo  lähtenyt liikkeelle.  

Bilboan  Guggeheimissa kannatti käydä.  Lisää kuvia  museosta täällä:

https://picasaweb.google.com/113203393740385507098/GuggenheimBilboa

lauantaina, lokakuuta 20, 2012

Kirjailijan pitkä muisti


"Muutaman julkkiksen lisäksi blogeja pitävät enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä tietokone. Myös joillakin kirjailijoilla on selvästi liikaa aikaa tai liian vähän palstatilaa. Miksi kukaan ammatikseen kirjoittava muuten vaivautuisi päivästä toiseen sivukaupalla suoltamaan tekstiä nettipäiväkirjaansa? Eivät kai esimerkiksi Hannu Helin ja Anita Konkka elättele toivetta siitä, että nettihorinoista voisi myöhemmin jalostaa kirjan?" kirjoitti Juha  Seppälä vuonna  2005  Aamulehden  kolumnissa  otsikolla  "Rakas  blogi". Sittemmin hän  ryhtyi kirjoittamaan blogia  Satakunnan Kansan  verkkosivuilla.

Seppälän herja palautui   mieleeni, kun  luin hänen  uusinta  romaaniaan Mr. Smith (WSOY 2012). Kirjailijathan muistavat  ikuisesti kaiken negatiivisen  mitä heistä on  sanottu, pistävät sen hampaankoloonsa, eivätkä   anna   anteeksi.  Ovat  silläkin tavalla ikäviä ihmisiä.

 Eräs  Seppälän  romaanin  henkilö, Briscilla  on ns. tavis. "Hän roikkui   Facebookissa ja Twitterissä, kierteli keskustelupalstoilla, astrologia- ja  selvänäkösivustoilla sekä lähetteli syvällisyyksiä netin aforismipiiriin."   Ja piti   blogia,  jossa kävijöitä oli vain  kourallinen.  "Yritykset eivät  yrittäneet ujuttaa tuotteitaan hänen bloginsa teksteihin tai kuviin, yksikään lehti ei pyytänyt häntä bloggaamaan verkkosivuilleen."  Minulle ei tuota vaikeuksia samaistua häneen.

Briscilla  on vain yksi kirjan monista  sivuhenkilöistä, joita Mr. Smith  kohtaa  konsultin toimessaan.    Sivuhenkilöt ovat hankalia, "kuin kissoja: jos  ne kirjaan ottaa, niitä  pitää raahata mukana kuljit  mihin tahansa,  Mr. Smith sanoo    Erkka Torrolle,   kansan rakastamalle kirjailijalle, joka on menettänyt kirjoittamiskykynsä. 

 Mr. Smith neuvoo Torroa: "Älä julkaise  usein, vaikka markkinaosuutta menisikin. Ne eivät pidä siitä että julkaiset. Ne vihaavat jokaista  kirjoittamaasi kirjaa. Se on niille  sotku joka niiden täytyy yrittää selvittää. Niiden on pakko yrittää sanoa siitä jotain. Ne vilkuilevat sivuilleen [...] Kriitikot,  lukijat, kustantajat - kaikki vihaavat kirjallisuutta  kirjailijassa." 

 Sivuhenkilöiden  välityksellä  Seppälä    esittää  sarkastisia mielipiteitään  nykymenosta. Ainoa  joka  viihtyy  digitalisoituneessa maailmassa, on  Briscilla. Hän  löytää  jopa  kauan  kaipaamansa suuren  rakkauden, ei tosin netistä, vaan  baarista. Ei edes Erno Manninen, älypuhelinten   ohjelmistosuunnittelija, viihdy. Hän ei tiedä mikä on  hänen  paikkaansa ja  roolinsa  digitaalisessa vallankumouksessa. Hän kokee, että hänen elämänsä on kuin  vanha  käyttöjärjestelmä. 

"Jos, ei ole  rikosta, on  oltava juoni. Mieluiten molemmat,"  Mr. Smith opastaa. Kirjassa on juoni. Mr. Smith etsii  isoisänsä  herra  Schmidtin julkaisematonta käsikirjoitusta  nimeltä "Mustaa ja punaista."  Lopulta käsikirjoitus löytyy, mutta en kerro mistä ja miten ja  mitä sille sitten  tapahtuu.

Kirja kannattaa lukea   jo  isoisä Schmidtin  tarinan  takia.  Se on kiinnostavaa  kerrontaa  Schmidtin elämästä ja epäonnistuneista bisneksistä Pietarissa, Viipurissa ja Karjalankannaksella  ennen vallankumousta ja sen jälkeen.  Seppälä on tehnyt  taustatyönsä  hyvin.  Jos pitää  haavikkomaisen lakonisesta tyylistä, niin pitää  Seppälän  kirjastakin.







perjantaina, lokakuuta 19, 2012

Uni Kekkosesta

Kuva  YLEn  Elävästä  arkistosta. Kekkonen tanssii masurkkaa
vuonna 1964  Puolassa.

Toissayönä  näin   pitkästä  aikaa  unta  Kekkosesta.  Se oli   säyseä  uni verrattuna   entisiin Kekkosuniini.   Munkkiniemen yhteiskoulussa ( entinen kouluni todellisuudessa) oli jokin juhlatilaisuus,  johon Kekkonen osallistui. Tilaisuuden jälkeen  hän jäi  juttelemaan pihalle   juhlavieraiden   kanssa.  Seisoin pihalla syrjässä muista.  Kekkonen  huomasi minut ja tuli luokseni, kätteli ja sanoi  "terve Anita ", ja  minä sanoin "hei Kekkonen".   Hän lähti  pihalta kävelemään  kanssani ja saattoi minut  kotiovelle.     Hän suhtautui minun   isällisesti,   antoi   neuvon, että minun pitäisi  pitää hiukset  auki.  Minulla oli  hiukset niskassa nutturalla.

Herättyäni ihmettelin, mistä  Kekkonen  unimaailmaani  yhtäkkiä ilmestyi. Noukkiko alitajunta hänet   uneen  edellisen päivän    tapahtumista,  sillä kun  on tapana    kiinnittää yöllä  huomiota  asioihin, joita tietoinen  minä ei  ole päivällä  huomannut? 

Edellisenä  päivänä olin tavannut freelancer-toimittajan joka   oli tekemässä   juttua  unista  Maaseudun tulevaisuuteen.   Sympaattinen toimittaja, joka tiesi unista paljon, ja osasi  tehdä oikeita kysymyksiä.   Hän oli  tehnyt  kirjallisuustieteellisen gradun unista ja  käyttänyt  lähteenä mm.   kirjaa  Nainen unen  peilissä, jonka hän toi mukanaan.  Kekkosesta ei ollut puhetta, mutta unikirjassa on  kolme neljä unta  Kekkosesta.  Minä en  niitä muistanut, mutta alitajunta muisti.  Sillä  on paljon  parempi  muisti kuin minulla. 

 Tuskin   nykyään  kirjoittaisin yhtä vapaasti omista unistani kuin  30 vuotta sitten.  Minusta ( ja alitajunnastani) on tullut konservatiivi, kuten  usein vanhemmiten käy, surullista kylläkin. Yksi  Kekkosunista oli aika  villi,  tällainen: "Kekkonen oli matkalla omiin hautajaisiinsa pitkässä mustassa limusiinissa.  Minä istuin hänen syissään takapenkillä. Tunsin takapuoleni alla, kuinka hänen kalunsa koveni ja alkoi seistä. Huudahdin: "Kekkonen elää!" Mutta Hietaniemen kappelissa  hän oli jo niin kuollut, että haisi. Hän makasi  alttarilla. Ihmiset toivat hänelle kukkia."



   

Kasvoja ja käsiä

Gary Snyder mietteliäänä.

Kuva on peräisin  blogista Face and Hands.  Bloginpitäjä on kerännyt  netistä kirjailijoiden kasvo- ja käsikuvia.

Gary Snyderista enemmän  Marjatta Ripsaluoman kirjoituksessa Gary Snyderista, muun muassa.  Suosittelen.

Ja vielä yksi   linkkivinkki.  Vanhat  blogikirjoitukset kannattaa tallentaa pdf-muotoon.  Luin  Facebookista, että  Yhdysvalloissa  on tekeillä  lakimuutos, jonka jälkeen mikä tahansa  blogi voi  kadota  milloin tahansa  ilman varoitusta.  En  ole  tarkistanut pitääkö tieto paikkansa.  Joka tapauksessa   kannattaa  ottaa  blogista  varmuuskopio.  Blogbookerilla se onnistuu.  En tosin  ole  vielä itse kokeillut, miten hyvin  onnistuu. 

PS. Eilen  kirjoitin, että  käsikirjoitus on valmis,  siis omasta mielestäni.    Kustantaja saattaa olla eri mieltä.  Se on ollut  kustantajan syynissä  kuukauden.  Tänä  aamuna sain  rohkeuden/tarmonpuuskan.  Soitin  ja  kysyin mikä on  tilanne.  Ei   hyvä eikä huono,   se  on sellainen , että  tällä  viikolla     kustannuspäällikkö on  Frankfurtin kirjamessuilla,   ensi viikolla  Helsingin kirjamessuilla, ja sitä seuraavalla viikolla  minä olen St. Jean de  Luzissa, Biskajanlahden rannalla.   Siellä  on onneksi muutakin ajateltavaa kuin käsikirjoituksen  kohtalo ja tulevaisuus.


torstaina, lokakuuta 18, 2012

Kirja valmis?

kysyi  hammaslääkäri.   Noin neljännesvuosisadan kokemuksella hän tiesi, että otan häneen  yhteyttä  kirjan valmistuttua.   Syynä oli  juuria myöten  haljennut hammas. Sellaista on tapahtunut aikaisemminkin, en muista enää mikä kirja  sen   aiheutti.    Tämänkertaisen halkeamisen  aiheutti Unennäkijän  muistelmat.   Aina on  hampaissa  jotain kremppaa,  reikiä, tulehduksia ynnä muuta kirjan  kirjoittamisen jälkeen.   Rankkaa hommaa, en  suosittele heikkohampaisille, heikkohermoisille,  ekstroverteille enkä niille  jotka  eivät kestä  pettymyksiä.

 Unennäkijän muistelmien ensimmäinen  osa nyt kustantajalla.   Odotan päätöstä, elän hermostuttavaa aikaa.  Tässä vaiheessa  näen yleensä  toive- ja pelkounia   kustantajasta.  Kumma kyllä nyt   en  ole  nähnyt  hänestä vielä yhtään  unta.  Toivon  että käsikirjoitus hyväksyttään    (että voisin hankkia  implantin pois vedetyn hampaan tilalle) ja pelkään  ettei sitä hyväksytä.



  
 Ninni  on minun asssistenttini.    Kirjoituspöydällä  on vanhoja  päiväkirjoja vuodelta  1988, jolloin Hullun taivaassa ilmestyi. Olen  parhaillaan  kirjoittamassa muistelmien  toista osaa. Siksi nuo  vanhat päiväkirjat  ovat esillä.  Saa nähdä mikä hammas  lähtee, kun toinen  osa on valmis.  

maanantaina, tammikuuta 16, 2012

Mieskalenteri

 Kalenterin esittely: "Sanojen ajan kirjallisessa mieskalenterissa ei esitellä kirjailijoita ilman paitaa eikä taiteellisesti työnsä äärelle asettuneina, vaan työn tuloksia. Kalenteriin on valittu 21 kirjailijalta runoja ja proosakatkelmia, jotka eri tavoin käsittelevät miehiä: isien ja poikien kohtaamisia, miehiä sukupolvien ketjussa, urheilun maailmaan sukeltaneina ja naissuhteitaan miettimässä. Mukana on myös miehen määritelmiä, naisen katsetta ja muistoja."

Sanojen ajan   mieskalenterin  tekstejä pääsee  lukemaan tästä linkistä: http://kirjailijat.kirjastot.fi/nayttely.aspx

Kirjailijan päiväkirja  päivittyy    harvoin, vaikka hyvä tarkoitukseni oli esitellä   kokoelma     kymmenen vuotta  sitten tässä päiväkirjassa kirjoittamiani tekstejä.  Päiväkirjan syntymäpäivä  lähestyy  hurjaa vauhtia enkä ehdi  toteuttaa hyvää tarkoitustani.   Muistelmien  editointi vie aikani täyspäiväisesti.  Illalla   olen niin väsynyt, että  tuijottelen vain tylsänä telkkaria.

Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) juhlat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)