tiistaina, marraskuuta 15, 2016

Hullun puolustuspuhe: Sydämen tiedoton sukurutsa

Tarua vai totta ?


 Motto: Sekä kirjoitusten tekijä että itse kirjoitukset ovat tietenkin kuviteltuja (Dostojevski).

Strindberg ennusti vuonna 1887 että omaelämäkerrallinen romaani on tulevaisuuden kirjallisuutta. Jo aikaisemmin hän oli epäillyt kaunokirjallisen  romaanin elinmahdollisuuksia. Hän piti sitä keinotekoisena lajina, koska kirjailija ei voi tietää mitä toisen ihmisen mielessä liikkui. Hän ehdotti että. tulevaisuudessa jokaisen kansalaisen olisi määrätyn ikäisenä kirjoitettava elämäkertansa, joka tallennettaisiin anonyymina kunnanarkistoon. Hän itse oli 38-vuotias, kun hän kirjoitti neliosaisen omaelämäkertansa Palkkapiian pojan, joka närkästytti sen ajan makutuomareita sekä sisällöllään että muodollaan.

Seuraavana vuonna hän aloitti avioliittokertomuksen, jota hän ensin suunnitteli otsaksi Palkkapiian poikaan. Mutta siitä muodostuikin itsenäinen kokonaisuus nimeltä  Hullun puolustus­puhe . Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen Heidenstamille liittäen mukaan ohjeen: ”Jos sinä kuolet, lähetä käsikirjoitus takaisin" ja  lisäsi varoituksen että sitä ei saanut missään tapauksessa antaa naisihmisen käsiin. Kun romaani 1890-luvulla ilmestyi, se aiheutti painokanteen, joka peruttiin myöhemmin. Samoin oli käynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Naimiskauppoja -kertomuskokoelmalle. Muodollisena syynä oli silloin ollut jumalanpilkka, mutta todennäköisempää on, että painokanteen aiheutti porvarisnaisen pilkka. Ei ihme, että Strindberg tunsi olevansa kansainvälisen naisliigan vainoama.
Hullun puolustuspuhe on merkillinen kirja. Vain harvat ovat lukeneet sen fiktiona, vaikka Strindberg ilmoittaa alkulehdillä, että kyseessä on romaani.  Sitä on  pidetty Strindbergin  avio ja sielunkriisin dokumenttina,  minkä perusteella on vedetty seuraavat johtopäätökset:  Strindberg sairasti paranoiaa, skitsofreniaa, maanista depressiota ja delirium tremensiä. Jotta fiktion ja todellisuuden sekaannus olisi täydellinen, on joku uuttera Strindberg-tutkija laatinut teoksen loppuun huomautusosaston, josta lukija saa muun muassa tietää, että Strindbergin sisar Anna oli naimisissa Hugo von Philpin kanssa ja että Siri von Essenin äidin sisaren mies oli Ruotsin Kööpenhaminan konsuli C.W. Möller.
Strindberg-ekspertti Martin Lammista lähtien kirjallisuustutkijoiden tavaksi on tullut johtaa itseään harhaan väittämällä, että Hullun puolustuspuheen tarkoitus oli pelastaa Strindberg joutumasta mielisairaalaan. Hän halusi kirjallaan osoittaa, että vaimon puheet hänen mielisairaudestaan olivat vähintäänkin epäilyttäviä.  Tämän varsin ymmärrettävän käytännön päämäärän lisäksi hänellä oli  kirjallisempi päämäärä, joka on jäänyt  tutkijoilta huomaamatta. Häntä kiinnosti mustasukkaisuus romaanin aiheena. Hän viittaa Hullun puolustuspuheessa sekä Othelloon että madame Bovaryyn. Tämänkaltaisia vihjeitä ei kannatta sivuuttaa turhanaikaisina. Niistä löytyy usein avain tekijän kirjallisiin päämääriin.
Strindbergiä ei tyydyttänyt Flaubertin näkemys petetystä aviomiehestä. Jokainen romaanin lukenut varmaan muistaa lammasmaisen Charles Bovaryn, joka joutuu naurunalaiseksi kirjan alussa, kun hän pudottaa lakkinsa maahan. Hän on yhtä lohduttoman hölmö kirjan loppusivuilla, kun hän kohtaa vaimonsa rakastajan ja sanoo tälle: "En ole teille vihainen. Se oli kaikki salliman syyttä". Strindbergin kertojäminä Hullun puolustuspuheessa näkee Charlesin naurettavuuden syynä sen, että tämä ei tiedä mitään, ei tajua mitään eikä osaa epäillä mitään.
On aika katkaista napanuora, joka yhdistää Hullun puolustus­puheen Strindbergin avio-kriisiin, ja katsoa millainen on Stridbergin  luoma anti-Charles.   Elämänkerrallisesta taustasta irrotettuna esiin piirtyy aiheen käsittelyltään yllättävän moderni rakkausromaani.
Kirjailija Axel S. elää vaimonsa Marian kanssa vapaaehtoisessa maanpaossa Sveitsissä.  Vaimo on joutunut luopumaan teatteriurastaan miehen uran takia, kuten hän antaa ymmärtää. Hän lastaa syyllisyyttä miehen kannetta­vaksi. Lisäksi hän epäilee miehensä mielenterveyttä.  Avioliitto näyttää ajautuneen lopulliseen  umpikujaan ja  mies, teoksen minäkertoja, on henkisen kestokykynsä rajoilla. Tässä tilantees­sa miehen puolustusmekanismit alkavat toimia. Syyllisyydentunto kääntyy hänen sielussaan epäil­lyiksi vaimon uskottomuudesta.    Mutta hän pystyy tarkastele­maan rakkautensa menneisyyttä tietyllä itseironialla - välimatkan  päästä.  Hän tajuaa rakkautensa pakonomaisen luonteeni, sen alkuperän, joka on löydettävissä lapsuudenkodista.  Juuri siellä hän kohtasi Marian ensimmäistä kertaa.  Äidin ja Marian kuvat sekoittuvat toisiinsa hänen tajunnassaan ja pusertavat hänessä esiin huudahduksen: "Olenko minä luonnonoikun tuote? Ovatko tunteeni ehkä perverssit, koska omistan äitini! Sydämen tiedoton sukurutsa?"
Tässä oivalluksessa ei ole mitään merkillistä Freudin jälkeen syntyneille sukupolville.  Mutta Strindberg kirjoitti kirjansa vuonna 1893, jolloin  Freud oli  tuntematon nimi eikä hänen  kirjansa  hysteriasta ollut vielä ilmestynyt,  mutta  Freudin  oppi-isän Charcotin käsitykset  hysteriasta  vaikuttivat  kirjallisuudentutkija  Hans  Lindströmin mukaan Marian henkilökuvan muovautumiseen  enemmän kuin todellinen esikuva  Siri von Essen.

Strindberg on taitava kirjoittaja. Hän johdattaa pahaa aavistamattoman lukijan kokemaan mustasukkaisen ihmisen epätoivoa. Kertojan ääni muuntuu pikkuhiljaa yhä  todemmaksi ironisen etäännytyksen kadotessa siitä samalla kun hänen maailmastaan tulee autiompi ja epätodellisempi. Vaimo muuttuu häneen tajunnassaan hirviömäiseksi. Vaimon uskottomuudesta muodostua kertojan pakkomielle. Kertojan elämää vallitsee kaksi päämäärää: vaimon paljastaminen ja kosto. Lukija huomaa yhtäkkiä että kertoja, johon hän aikaisemmin luotti, onkin hullu. Lukijan havahtuminen on kirjan kriittinen käänne. Nyt riippuu kokonaan lukijasta itsestään jaksaako hän jakaa kertojan sisäisen todellisuuden vai torjuuko hän sen päättelemällä, että Strindbergin on täytynyt olla hullu, jolloin hän voi jatkaa lukemista turvallisin mielin pelkän kulttuurihistoriallisen uteliaisuuden vuoksi.
Parkkiintunut modernin romaanin lukija ei hätkähdä kirjan käännettä. Hän on tottunut siihen, että kertoja voi olla yhtä epäluotettava kuin kirjan muutkin henkilöit, ei kirjailijalta voi odottaa isällistä tukea kuten perinteelli­sessä romaanissa.  Lukijan on selviydyttävä yksin epävarmuuden tunteista, joita kertomus hänessä herättää. Hullun puolustuspuheen kaltaisissa omaelämäkerrallisissa romaaneissa yksi lisävaikeus, jonka lukija joutuu kohtaamaan: kun kertoja ei jätä ironiaa pitämään  yllä välimatkaa  ja suojelemaan lukijaa,   tämä    joutuu  kohtaamaan kertojan tunteet.  Se voi olla ahdistavaa, jos lukijalla on samanlaisia tuskallisia tunteita ja rankaisemattomia ristiriitoja kuin minäkertojallakin.
Hullun puolustuspuheessa on kysymys rakkau­dessa koetusta pettymyksestä ja mustasukkaisuudesta , joista  monilla   lukijoilla   voi olla omakohtaisia kokemuksia. Strindberg ei suo lukijalle sitä psyykkistä tyydytystä, että ratkaisisi ristiriidan ja jättäisi hänet ylevän murheen ja kohottavan oikeudenmukaisuuden tunteen valtaan, kuten Flaubert teki syöttämällä  uskottomalle  madame Bovarylle myrkkyä ja Tolstoi työntämällä uskottoman Anna Kareninan junan alle. Hullun puolustuspuheessa sekä minäkertoja että lukija jäävät yhtä avuttomina pettymyksen, koston ja raivon tunteiden valtaan, joita petetty rakkaus  synnyttää. Lukija joutuu kohtaamaan omat tunteensa, näkemään omat kielteiset puolensa, joita hän ei haluaisi nähdä, ja hän lopettaa kirjan lukemisen  epämieluisuuden  vallassa, häiriintyneenä siitä kirjailija ei ole tarjonnut hänelle vapauttavaa loppuratkaisua, ja niin ongelma jää elämään hänessä. Tämä on kaikkia kertomataiteen harmonian ja psykologian lakien vastaista.  Strindberg ei piittaa vähääkään lukijan odotuksista ja tottumuksista eikä ”kertomataiteen laeista”. Hän kirjoittaa niin, että hänen kertomuksensa todella tuntuu eikä ole ”ikään kuin” elettyä. Se on omiaan hämärtämään fiktion ja todellisuuden eroa ja saamaan lukijassa aikaan hämmennystä. Strindberg osasi taiteelliset etäännyttämiskeinot, mutta ei käyttänyt niitä Hullun puolustuspuheessa.  Hänen neroutensa on siinä rohkeudessa ja viiltävässä rehellisyydessä, jolla hän kuvasi omia tunteitaan. En ihmettele, että niin outo ja yksinäinen kirjailija kuin Franz Kafka luki yhä uudelleen Strindbergin omaelämäkerrallisia romaaneja, ja että hänen elämässään oli vaiheita jolloin  hän ei  pystynyt mitään  muuta lukemaankaan.
Omaelämäkerrallinen romaani on problemaattinen kirjallisuuden laji. Kun kirjailija tekee omakuvan. niin suhtautuminen siihen on toisenlainen kuin taidemaalarin omakuvaan. Naapurit katsovat kirjailijaa kieroon. Sukulaiset kehottavat käyttämään mielikuvitusta ja vaihtamaan sukunimeä.   Kriitikot pitävät kyvyttömänä, koska kirjailija ei ole pystynyt objektivoimaan kokemuksiaan. Hyvätapainen kirjailija hylkää oman lajinsa ja  kirjoittaa mielikuvitukseen perustuvan  romaanin, jota  kriitikot ylistävät parhaassa tapauksessa taiteelliseksi voitoksi.
Omaelämäkerrallinen romaani on kuin kyökin puolelta kirjallisiin piireihin  pyrkivä  sukulaismies, jonka  saappaat ovat tahriintuneet todellisuuden savessa.  Omaelämäkerrallinen romaani  muistuttaa liiaksi elämää, tuota likelle tunkevaa, banaalia, pitkästyttävää ja joskus melodramaattista tapahtumaa, johon itse kukin joutuu osallistumaan päähenkilönä. Sosiaalisesta painostuksesta huolimatta laji on olemassa. Sen asema ei kuitenkaan ole  niin vakiintunut, että sillä olisi oma historiansa ja estetiikkansa. Kielenkäyttö ja hahmotus ovat tietenkin kriteerejä, joilla lajin edustajat voi erottaa lähisukulaisista: muistelmasta ja elämäkerrasta. Kertomus elämästä ei ole romaani vaan Paustovskin muistelmat, koska sen tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia ja tunnistettavia. Mutta niin ne ovat  myös omaelämäkerrallisessa  romaanissa.
 Lisähuomautus
Hyvä kirja on siitä hyvä, että sen voi tulkita monella tapaa.  Kun kirjoitin tätä artikkelia, luin kaksi uudempaa tutkimusta Strindbergistä. Amerikassa ilmestynyt Eric Johannessonin tutkimus Strindbergin romaanien teemoista ja rakenteista tulkitsee Hullun puolustuspuheen psykologisena rikosromaanina, jonka ironia on siinä, että kertojan tutkimukset vaimon rikoksista kääntyvätkin häntä itseään vastaan.
Toinen ja haus­kempi tutkimus on ilmestynyt ruotsalaisessa Författarnas litteraturhistoria-teoksessa, sen toisessa osassa, jossa Maria Bergbom-Larsson tarkastelee Hullun puolustuspuhetta naisten vapautusliikkeen näkökulmasta. Hänen mukaansa teos "antaa pateettista vihiä miehisen tajunnan kriisistä siinä sosiaalisessa ja poliittisessa tilanteessa, jossa suunnataan ratkaiseva isku kohden miehen roolia luomakunnan kruununa." Niinpä Axelin maailmankatsomusta ja koko hänen miehistä identiteettiään uhkaa Marian ammatillinen kunnianhimo ja kieltäytyminen äidin ja vaimon roolista, mikä ajaa  Axelin lähes hulluuden partaalle ja saa hänet puolittain tiedottomasti sabotoimaan  Marian teatteriuraa.  Bergbom-Larssonin tulkinta  vaikuttaa hyvin todelta, mutta on liian  yksinkertainen ollakseen koko totuus Axelin  psyykkisistä ristiriidoista. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että strindbergiläinen rajuus ja radikaalisuus on tätä nykyä siirtymässä ruotsalaisiin naiskirjailijoihin.

Jälkisanat

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 1979, jolloin  Strindbergn  Hullun puolustuspuhe   ilmestyi suomeksi. Se oli aikaa, jolloin autofiktiosta ei puhuttu mitään ja omaelämäkerrallinen romaani oli väheksytty laji.
 Innostuin Strindbergin Hullun puolustuspuheesta,  kirjoitin  jutun ja  tarjosin  sitä  Parnassoon, mutta ei se  kelvannut Tuomas  Anhavalle, ei  kai ollut tarpeeksi  korkeakirjallinen, ja   juttu jäi  Parnasson toimitukseen.  37 vuotta myöhemmin löysin jutusta yhden version, kun rupesin järjestämään vanhoja arkistoja.   Ajattelin ruveta  hyödyntämään laiminlyötyä Kirjailijan päiväkirjaa  laittamalla tänne  arkiston   löytöjä.
Strindberg oli minulle tuttu varhaisnuoruudesta, jolloin olin käynyt isäni kanssa katsomassa Uninäytelmää Kansallisteatterissa.  Näytelmä oli tehnyt minuun silloin  sellaisen  vaikutuksen, että  lähdin teatterista mykistyneenä,  enkä  sen kommin  ole  unohtanut    Strindbergiä.  Kun  matkustin  Tukholmaan 80-luvulla ,  kävin  ensi töikseni hänen museossaan.




lauantaina, maaliskuuta 19, 2016

Minna Canthin päivänä



Vanhoja kirjoituksia

NAISKIRJALLISUUDEN ASEMA MIESKESKEISESSÄ KULTTUURISSA
Alustava luonnos  Minna Canthin päivän    seminaariin Villa  Kivessä  (  ei päivämäärää, luultavasti  1990  alussa)
Motto: "Kyllä saan jo vähitellen ruveta tyytymään. Kun 1. Helsingin kirkoissa varoitetaan seurakuntaa minusta, kun 2. Yliopiston professorit antavat arvonimen "rietas nainen" ja kun 3. ne jotka ovat likemmin oppineet tuntemaan, kuvaavat juorujen jumalattareksi ja vertaavat Potipharin emäntään, niin alkaa tuo jo riittää. Laskut selvänä maailman kanssa! Emme tule toisiamme kaipaamaan," kirjoitti  Minna Canth kirjeessä Hilda Aspille.
HISTORIAA: tasa-arvon vaatimukset
Canth lanseerasi Suomeen 1800-luvun lopun kansainvälisen naisliikkeen   kolme  perusteesiä: naisten tulee saada tasa-arvo polittiisesti, ammatillisesti ja sukupuolisesti. Varsinkin viimeksi mainitut vaatimus aiheutti närää miesten keskuudessa, koska naiset vaativat miehiltä samanlaista siveyttä ja uskollisuutta kuin heiltä itseltään vaadittiin
Työmiehen vaimo - ensimmäinen feministinen teos Suomessa (ruoski Minna Canthin omien sanojen mukaan kaikkia lain ja asetusten naista kohtaan sisältämiä vääryyksiä, nurinkurisia uskonnollisia käsitteitä, miesten juopottelua ja kevytmielisyyttä, naisten tyhmyyttä, pinnallisuutta ja ennakkoluuloisuutta. Näytelmä oli yleisön suosikki, mutta valtakritiikki hyökkäsi ja haukkui kehnoksi, etenkin fennomaanit. Kirkko ja yliopistomiehet yhtyivät hyökkäykseen joka oli ennenkuulumattoman kova.

  Canthin kohtalo samanlainen kuin niiden eurooppalaisten ja  amerikkalaisten naiskirjailijoiden jotka käsittelivät noina aikoina  tuotannossaan naisten yhteiskunnallisia ongelmia - heitä vastana hyökättiin, heitä pilkattiin suffrageteiksi, teosten taiteellista arvoa vähäteltiin kyökkirealismiksi jne. Samoin kuin Minna Canth hekin sairastelivat paljon erilaisia psykofyysia sairauksia.Terveys ei kestänyt halveksuntaa ja mitätöntiä. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana. Kolmen vuoden kuluttua hänen kuolemastaan on kulunut sata vuotta. Hänen kanttinsa ei kestänyt jatkuvaa henkistä painostusta.

Pohdiskelua: Miksi hyökkäys Minna Canthia ja varhaista  feminismiä kohtana oli niin raju?
Syitä:

Länsimaisen kulttuurin mieskeskeinen hegemonia, jonka peruspilarit ovat yli 2000 vuotta olleet kirkko ja yliopisto.
Pelko hegemonian menetyksestä; suffragettiliike oli vaara miehiselle valtakulttuurille, koska se uhkasi yhteiskunnan perusarvoja ja rakenteita:  naiset pyrkisivät koulutukseen ja työelämään - se aiheuttaisi pelkää sekasortoa. Miten kävisi kodin, kirkon ja isänmaan? Varsinkin konservatiivit (= fennomaanit) tajusivat vaaran heti.
Feminismi oli osoitus uskonnon kriisistä (kuten Julia Kristeva on todennut) jotenka kirkonmiehillä on täysi syy vastustaa sitä henkeen ja vereen.



I        NAISKIRJALLISUUDEN LAJEISTA
Kaikki naisten kirjoittama kirjallisuus ei ole naiskirjallisuutta. Naisilla ei ole olemassa mitään yhtenäistä perinnettä - toisessa ääripäässä ovat feministiset kirjailijat ja toisessa päässä ne naispuoliset kirjailijat, jotka ovat kirjailijoita ilman nais -etuliitettä. He ovat voittaneet biologisen sukupuolensa, ovat nousseet sen yläpuolelle, ehkä. Heitä ei pidä kutsua naiskirjailijaksi. Se voi olla loukkaus. Heidän käsityksensä mukaan ihmisen sukupuoli ei vaikuta kirjoittamiseen,  (vaikkakin sukupuoli saattaa vaikuttaa jossain määrin haitallisesti kritiikkiin ja vastaanottoon - miehet kun eivät tunnetusti lue naisten nimellä kirjoitettuja kirjoja.) Tähän ryhmään kuuluvat naispuoliset kirjailijat ovat omaksuneet miehisen tavan kirjoittaa. Heistä voi hyvällä syyllä sanoa, että he kirjoittavat kuin mies; sen sanominen osoittaa arvostusta, mutta jos miehelle sanottaisiin, että hän kirjoittaa kuin nainen, hän loukkaantuisi.

Jatkuu, ehkä myöhemmin,   jos  Abby Reader suostuu  skannaamaan  esitelmän  tietokoneen   tekstitiedostoksi.  

torstaina, maaliskuuta 10, 2016

Tunnustuksia

Karl Owe Knausgård ( kuvakaappaus televisiosta)


Karl Owe Knausgård kirjoittaa  The Guardian- lehdessä, miten   omaelämäkerta Taisteluni syntyi ( The shame of  writing about myself).   Hän oli 29-vuotias kun hänen isänsä kuoli kesällä 1998.  Syksyllä ilmestyi hänen esikoisteoksensa Ute av verde (Ulos vihasta), josta isoveli Ynge sanoi, että isä haastaisi hänet oikeuteen, jos eläisi, niin paljon kirjassa oli sellaista mistä isä tunnistaisi itsensä ja raivostuisi. Esikoiskirjan ilmestyminen oli vuosien unelman täyttymys, mutta Knausgård ei tuntenut iloa. Hän tajusi kirjoittaneensa romaanin isälle, mutta isä ei ehtinyt lukea sitä.

 Halusi varmaankin näyttää isälleen, mihin kykenee, arvelen, koska minulle oli käynyt samoin kuin hänelle.  Isäni kuoli kesällä 1970 ja esikoisromaani Irti ilmestyi syksyllä. Olin 29-vuotias.  Olin kirjoittanut romaanin näyttääkseni hänelle, että minäkin osaan kirjoittaa. Kun hän kuoli, olin sekä helpottunut että järkyttynyt. Helpottunut koska olin pelännyt hänen raivostuvan kun hän lukee kirjan ja tunnistaa sen sivuilta itsensä.

Isän kuoleman jälkeen Knausgård yritti kirjoittaa tarinaa joka liittyi isän rappioon ja kuolemaan sekä Kristiansundin taloon, jossa isä oli elänyt viimeiset vuodet äitinsä kanssa.  Liuskoja kertyi 800, mutta kirjaa ei syntynyt. Viisi vuotta kestäneiden yritysten jälkeen, hän luopui (”joutui sivuraiteille,” kuten hän sanoo) ja kirjoitti romaanin miehestä, joka yrittää kirjoittaa enkelien historiaa. ( En tid för allt, joka oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana).  Toisen romaanin ilmestymisen jälkeen hän palasi isänsä tarinaan, mutta yhä se harasi vastaan. Ongelma oli siinä, että hän yritti kirjoittaa tarinaansa romaanin muotoon.

Tunnistan tuon ongelman.  Yritin kirjoittaa omaa tarinaani vuodesta 2002 alkaen, mutta kirja ei ottanut syntyäkseen.  Esteenä oli kirjallinen kunnianhimo tehdä fiktiota, koska se on arvostetumpi kirjallisuudenlaji kuin omaelämäkerta.  Lopulta  oli pakko luopua fiktiosta ja suostua oman elämänsä kerturiksi. Sitten nousi uusi este: kuinka voi kirjoittaa elävistä heidän oikeilla nimillään? Sekä itsestä että kuolleista on paljon helpompi kirjoittaa. Kuolleet eivät loukkaantuisi, tulisivat korkeintaan kummittelemaan uniin. Suurimman nimiongelman aiheutti Hannu Salama, joka asui naapurissa.    Jos hänellä olisi ollut sivuosa elämässäni, hänet olisi voinut jättää pois omaelämäkerrasta hyvällä omatunnolla.  Kun kerroin hänelle, että minun pakko kirjoittaa hänestä, hän murahti jotain epämääräistä ja minä tulkitsin murahduksen myöntäväksi vastaukseksi.  Kirjoittaminen pääsi vihdoin vauhtiin kymmenen vuotta kestäneen yrittämisen jälkeen.  Vain nuoruudenrakastettu jäi lopullisessakin käsikirjoituksessa peitenimen taakse. En halunnut aiheuttaa lisää kärsimyksiä niiden kärsimysten lisäksi, joita olin jo aiheuttanut.

Knausgård vapautui pakosta kirjoittaa elämää suurempaa  romaania  à la  Tolstoi, kun  hän  luki   Ivan Turgenevin Metsämiehen  muistelmat  Tolstoin Sodan ja rauhan jälkeen Turgenevin  kirja  oli mullistava  kokemus. Kirjassa ei ollut keskeisiä henkilöhahmoja, jotka kannattelivat rakennetta tai juonenkulkua, ei ollut juontakaan eikä suuria tapahtumia, minäkertoja-metsämies vain kuljeskeli koiransa ja riistanvartijansa kanssa pitkin metsiä ja kyliä, tapaili tilanomistajia ja heidän orjiaan, katseli luontoa ja kuunteli ihmisten  tarinoita.  Kirja oli täysin vapaa proosakirjallisuuden konventioista. Maisemat ja ihmiset, joita Turgenev kuvaa ovat todellisia maisemia ja todellisia ihmisiä, kuten Knausgård sanoo: ikään Turgenevin proosa jollakin tapaa repisi muovin romaanipakkauksen yltä ja sallisi maailman kaikkine väreineen ja omanlaisine ihmisineen kasvaa esiin.

 Knausgård ihastui Metsämiehen muistelmien autenttisuuden tuntuun ja ”maailmanläheisyyteen,” jonka käänsin englanninkielisestä sanasta ”worldnearness,” siksi sitaatit.  Minäkin ihastuinTurgeneviin, kun toista kuukautta sitten vihdoin ja viimein  luin tuon  isänperintönä yli neljäkymmentä vuotta sitten saamani kirjan.  Minua hämmästytti miten tuoreesti Turgenev kuvasi sekä luontoa että ihmisiä.  Ihmiset, heidän puheensa ja olemuksensa eivät tuntuneet fiktiolta, vaan ihmisiltä, jotka olivat eläneet ja jotka Turgenev oli todella tavannut.  Ajattelin, että  hänellä on täytynyt olla eideettinen muisti, miten hän muuten olisi pystynyt kuvaamaan niin elävästi  maiseman yksityiskohtia ja   ihmisten ulkonäköä.  Kenties Knausgårdillakin on eideettinen muisti (joka ei tarkoita valokuvamuistia), koska hän pystyy kuvamaan niin tarkasti lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaa, ihmisiä ja omia tekemisiään.  Joka tapauksessa Turgenevin kirja teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän aikoo mahdollisesti  käydä katsomassa mitä todellisuus on tehnyt niille seuduille, joilla Turgenev kuljeskeli kiväärinsä kanssa 160 vuotta sitten.

Knausgård  kulutti  kymmenen vuotta   yrittäessään  kirjoittaa   isästä ja itsestään. Tulppana oli sisäinen sensorin. joka kielsi kirjoittamasta itsestä   ja muista omalla nimellä.  ”Ketä  kiinnostaa mitä olet tehnyt tai ajatellut,  et ole kukaan etkä mikään,”  sensori   puhui. Kun Knausgård loppujen lopuksi uskaltautui kirjoittamaan ilman fiktion suojaverhoa omista kokemuksistaan omalla nimellään,  se tuntui hänestä  valtavalta  rajojen rikkomukselta. Kun hän lähetti kirjan ensimmäiset liuskat kustannustoimittajalleen, tämä sanoi niitä ”maanisen  tunnustuksellisiksi.”  Teksti oli hämmentävää eikä missään mielessä valmista, mutta kaikesta huolimatta tekstissä oli jotain, josta kannatti jatkaa, Knausgård kertoo.

 Knausgård pystyi kirjoittamaan isän kuolemasta, joka oli kirjan tarkoitus, syy ja ydin, vasta sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut sata banaalia sivua 16-vuotiaan teinipojan uudenvuodensekoilusta.  Ne olivat sivumennen sanoen juuri samat sivut, jotka saivat minut  jättämään Taisteluni ensimmäisen kirjan kesken. Palasin ensimmäiseen kirjaan sen jälkeen kun olin lukenut toisen kirjan.  Sekin oli jäädä kesken, koska sen alussa oli lapsiperheen arkea minun mielestäni liian paljon. Vasta nyt luettuani Knausgårdin kirjoituksen The Guardianista alan tajuta, että elämän arkipäiväisyyden kuvaamisella on syynsä ja tarkoituksensa.  Se on minun käsittääkseni  irtiotto korkeakirjallisuuden    muoto- ja rakennesäännöistä.

Minä pystyin kirjoittamaan isäni kuolemasta vasta kun olin kirjoittanut seitsemän romaania, mutta fiktionmuodosta en  pystynyt vielä  luopumaan.  Kirjoitin Johanneksen tunnustuksia viisitoista vuotta.  Ensimmäisinä vuosina vein käsikirjoituksen eri versioita WSOY:n Ville Vikstenille, jolta versiot palasivat  aina   takaisin. Ville kypsyi käsikirjoitukseeni täysin, ja ehdotti että poistaisin siitä  isän.  En voinut tehdä sitä, koska isä oli tekstin ja minun kirjoittamiseni  ydin. Vaihdoin kustantajaa.

 Knausgårdin kymmenen vuotta  romaanin kirjoitusyritysten parissa eivät kuluneet turhaan, sillä kun teksti alkoi vihdoin sujua, Taisteluni kuusi  kirjaa  syntyivät  nopeassa tahdissa.    Ensimmäisen kirjan ilmestymistä seurannut konflikti  isän  veljenperheen  kanssa  yllätti Knausgårdin, sellaista hän ei ollut osannut odottaa.   Konfliktista tuli julkinen ja media kiinnostui kirjasta, jonka Knausgård ei ollut odottanut kiinnostavan ketään, niin äärettömän tylsä kirja se oli hänen mielestään.  Kiitokset sedälle joka nosti rähinän kirjasta. Ilman häntä kirjaa ei ehkä olisi käännetty suomeksi  ja ties kuinka monelle kielelle, enkä  minä  odottelisi nyt  kuudennen osan suomennoksen ilmestymistä. Sitä odotellessani luen August Strindbergiä, jota on pidetty pohjoismaisen tunnustuskirjallisuuden esi-isänä tai ainakin tunnetuimpana edelläkävijänä.  Mutta oliko hän oikea tunnustuskirjailija?  Hänen Hullun puolustuspuheensa on romaani eikä tunnustuskirja. Knausgård ylittää hänet kirkkaasti tunnustuksellisuudessa.


Aikaisemmat kirjoitukseni  Knausgårdista täällä:





lauantaina, helmikuuta 27, 2016

Taidetta ja nostalgiaa

Hopeahampainen kala,  seinällä kala tai lintu. Unohdin katosa nimen.


 Heikki W.Virolaisen taidetta   Keravan taidemuseo Sinkassa  viimeistä päivää 28.2.2016.  Minä kävin siellä viime hetkellä   ( 26.2. 2016) . Se oli yhteisnäyttely Näkijöitten sukua. Toinen   näkijä oli  Alpo Jaakola, mutta  hänen  töitään  en ehtinyt   katsoa. Kun olin katsellut yli kaksi tuntia Virolaisen veistoksia, nälkä oli niin kova, että oli pakko lähteä syömään. 


Fyysisen todellisuuden   tajuamisen kala (  ehkä ellen muista väärin)

 ”Taiteen puute masentaa [… ]Taide on energiaa  joka antaa  voimaa ihmisille,”  Virolainen sanoo  näyttelyn videolla. 

Korkeaotsainen kala, minun lempikalani näyttelyssä.


 Kaksi viikkoa ennen  kuin tapasin Virolaisen  bussi numero  36:ssa ( nykyinen nro 14), näin unta  kahdesta janoisesta kalasta, toinen  oli kuha, toinen lahna. Ne joivat vettä ämpäristä kaksihaaraisen koivun juurella Koskenpesässä ( =   lapsuuteni kesäpaikka).   En tuntenut häntä bussissa, mutta hän  tunsi minut. Kun  hän  sanoi nimensä, tiesin kuka  hän on. Olimme olleet  koulutovereita. Hänestä   oli  tullut   tunnettu taiteilija, ja   hän on tehnyt  Kalevalan  inspiroimia veistoksia.


Marjatan pojan ylösnousemus. Keskellä veistos, sivuilla yksityiskohtia veistoksesta.



Ilman impi vasemmalle, oikealla Ilman immen kädet ja jalat.


 Oli  vuosi 1986, kun tapasimme bussissa ja  lähdimme  juomaan retsinaa  Kosmokseen.  Siitä alkoi kolme vuotta kestänyt  suhde.  Sitä ne  janoiset kalat unessa  tarkoittivat,  hän sanoi myöhemmin. Hän uskoi  uniin, ei väheksynyt niitä, harvinainen mies, minun  toteutunut  uneni !  Hän opetti minut lukemaan tarot-kortteja ja   tutkimaan  astrologiaa.  Näyttelyn videolla hän sanoi, että mielikuvitus on tärkeämpi kuin tiede.


Sukkulakonstruktio 1986

Sinä  vuonna tapahtui paljon merkittävää.  Olof Palme murhattiin  helmikuun  lopussa. Olin  silloin  paluumatkalla Ravennasta, jossa olin  löytänyt oman  ääneni kirjailijana ja kirjoittanut   Talvi Ravennassa- romaanin ensimmäisen version.     Paluumatkalla oli viettänyt  päivän Tukholmassa.  Ja kun  palasin Suomeen  , luin lehdestä että  Olof Palme  murhattu samalla kadulla,  jota pitkin  oli kulkesinut  aikaa tappamassa.   Samana vuonna  huhtikuun lopulla  räjähti  Tšernobylissa, Prypjatin ydinvoimalassa.    Ja elokuun viimeisenä päivänä  kuoli  Urho Kekkonen.




Konpositio E/3 1967

 Virolainen oli täynnä positiivista energiaa. Hän innoitti minua kirjoittamaan.  Kirjoitin  pienoisromaanin Hullun taivaassa,  joka  oli Finlandia-ehdokkaana,  Kolme muistikirjaa  sekä  Nainen unen  peilissä, kaksi viime mainittua suhteen päättymisen jälkeen. Hän  oli ehdottanut  että kirjoittaisin  kirjan unistani,  muuten en  olisi luultavasti ryhtynyt niin hulluun hommaan.

Vänkyräkala

Suhteeni  Virolaiseen oli yhtä vänkyrä kuin hänen kalansa. Hän oli oli  naimisiin  1980-luvun  alussa venäläisen naisen kanssa, jolle  olin mustasukkainen. Olen kirjoittanut  siitä Hullun taivaassa  sekä Unennäkijän muistelmissa.  Suhde Virolaiseen päättyi vuonna  1989, joka oli  Euroopan historiassa yhtä merkittävä kuin vuosi 1986.  En tavannut  Virolaista  1990-luvulla.  Siltä vuosikymmeneltä häneltä  oli näyttelyssä pari veistosta,  ne  näyttivät ilottomilta,  koska olivat   värittömiä.

Onko  Suomi Ruotsin takapiha, 1991
 En tiedä mitä hänelle oli  tapahtunut.  Paitsi että hän oli eronnut venäläisestä vaimosta ja mennyt naimisiin suomalaisen  naisen kanssa. Hän kuoli vuonna 2004.




Bakteerivaara, luonnos 1968

Kirjailijan päiväkirjan syntymäpäivä

 Kirjailijan  päiväkirja täytti 14 vuotta helmikuun  alussa. Aloitin sen vuonna 2002 helmikuun  ensimmäisenä päivänä.  Päivitykseni olivat lyhyitä siihen aikaan, koska koodasin ne  itse.  Pian  kyllästyin koodaamiseen, koska  virheitä tuli niin paljon.   Ostin   sivunteko-ohjelman. Sen nimi oli Frontpage, muistaakseni.  Ensimmäisinä vuosina   blogipäivitykseni Kirjailijan  päiväkirjassa olivat   henkilökohtaisia ja  subjektiivisia, koska   vain harvat lukivat  niitä.  Kun  siirryin  käyttämään  bloggerin blogialustaa ja kirjoittamaan Sanat- blogia, lukijoiden määrä nousi,  ja  kirjoitukseni muuttuivat   epäpersoonallisiksi siitä säikähdyksestä, että lukijoita oli niin paljon.  Yritin pitää Kirjailijan päiväkirjaa hengissä Sanat-blogin rinnalla, mutta  ei se onnistunut. Viimeksi olen päivittänyt Kirjailijan päiväkirjaa vuosi sitten. Silloin ajattelin, että julkaisen tässä  blogissa  kirjoituksia, jotka jäivät yli Unennäkijän muistelmista. Julkaisin pari kolme  kirjoitusta, mutta ei  vanhojen tekstien julkaiseminen innostanut minua julkaisemaan  lisää.

Tässä Kirjailijan päiväkirjan   helmikuu vuonna 2002:


Kirjailijan päiväkirjan aloitussivu vuonna 2002




Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) #metoo (1) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Argonautit (1) Arla Kanerva (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) David Foster Wallace (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Every Love Story is a Ghost Story (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Infinite Jest (1) Irja Salla (1) Isä ja minä (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jonathan Franzen (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Maggie Nelson (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Taiteen musta kirja (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unissakävijä (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) ironia (1) itsemurha (1) juhlat (1) kirjailijaelämäkerrat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) masennus (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) miesnerot (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) nerojen lapset (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) sateenkaarikirjallisuus (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)
Powered By Blogger