torstaina, maaliskuuta 10, 2016

Tunnustuksia

Karl Owe Knausgård ( kuvakaappaus televisiosta)


Karl Owe Knausgård kirjoittaa  The Guardian- lehdessä, miten   omaelämäkerta Taisteluni syntyi ( The shame of  writing about myself).   Hän oli 29-vuotias kun hänen isänsä kuoli kesällä 1998.  Syksyllä ilmestyi hänen esikoisteoksensa Ute av verde (Ulos vihasta), josta isoveli Ynge sanoi, että isä haastaisi hänet oikeuteen, jos eläisi, niin paljon kirjassa oli sellaista mistä isä tunnistaisi itsensä ja raivostuisi. Esikoiskirjan ilmestyminen oli vuosien unelman täyttymys, mutta Knausgård ei tuntenut iloa. Hän tajusi kirjoittaneensa romaanin isälle, mutta isä ei ehtinyt lukea sitä.

 Halusi varmaankin näyttää isälleen, mihin kykenee, arvelen, koska minulle oli käynyt samoin kuin hänelle.  Isäni kuoli kesällä 1970 ja esikoisromaani Irti ilmestyi syksyllä. Olin 29-vuotias.  Olin kirjoittanut romaanin näyttääkseni hänelle, että minäkin osaan kirjoittaa. Kun hän kuoli, olin sekä helpottunut että järkyttynyt. Helpottunut koska olin pelännyt hänen raivostuvan kun hän lukee kirjan ja tunnistaa sen sivuilta itsensä.

Isän kuoleman jälkeen Knausgård yritti kirjoittaa tarinaa joka liittyi isän rappioon ja kuolemaan sekä Kristiansundin taloon, jossa isä oli elänyt viimeiset vuodet äitinsä kanssa.  Liuskoja kertyi 800, mutta kirjaa ei syntynyt. Viisi vuotta kestäneiden yritysten jälkeen, hän luopui (”joutui sivuraiteille,” kuten hän sanoo) ja kirjoitti romaanin miehestä, joka yrittää kirjoittaa enkelien historiaa. ( En tid för allt, joka oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana).  Toisen romaanin ilmestymisen jälkeen hän palasi isänsä tarinaan, mutta yhä se harasi vastaan. Ongelma oli siinä, että hän yritti kirjoittaa tarinaansa romaanin muotoon.

Tunnistan tuon ongelman.  Yritin kirjoittaa omaa tarinaani vuodesta 2002 alkaen, mutta kirja ei ottanut syntyäkseen.  Esteenä oli kirjallinen kunnianhimo tehdä fiktiota, koska se on arvostetumpi kirjallisuudenlaji kuin omaelämäkerta.  Lopulta  oli pakko luopua fiktiosta ja suostua oman elämänsä kerturiksi. Sitten nousi uusi este: kuinka voi kirjoittaa elävistä heidän oikeilla nimillään? Sekä itsestä että kuolleista on paljon helpompi kirjoittaa. Kuolleet eivät loukkaantuisi, tulisivat korkeintaan kummittelemaan uniin. Suurimman nimiongelman aiheutti Hannu Salama, joka asui naapurissa.    Jos hänellä olisi ollut sivuosa elämässäni, hänet olisi voinut jättää pois omaelämäkerrasta hyvällä omatunnolla.  Kun kerroin hänelle, että minun pakko kirjoittaa hänestä, hän murahti jotain epämääräistä ja minä tulkitsin murahduksen myöntäväksi vastaukseksi.  Kirjoittaminen pääsi vihdoin vauhtiin kymmenen vuotta kestäneen yrittämisen jälkeen.  Vain nuoruudenrakastettu jäi lopullisessakin käsikirjoituksessa peitenimen taakse. En halunnut aiheuttaa lisää kärsimyksiä niiden kärsimysten lisäksi, joita olin jo aiheuttanut.

Knausgård vapautui pakosta kirjoittaa elämää suurempaa  romaania  à la  Tolstoi, kun  hän  luki   Ivan Turgenevin Metsämiehen  muistelmat  Tolstoin Sodan ja rauhan jälkeen Turgenevin  kirja  oli mullistava  kokemus. Kirjassa ei ollut keskeisiä henkilöhahmoja, jotka kannattelivat rakennetta tai juonenkulkua, ei ollut juontakaan eikä suuria tapahtumia, minäkertoja-metsämies vain kuljeskeli koiransa ja riistanvartijansa kanssa pitkin metsiä ja kyliä, tapaili tilanomistajia ja heidän orjiaan, katseli luontoa ja kuunteli ihmisten  tarinoita.  Kirja oli täysin vapaa proosakirjallisuuden konventioista. Maisemat ja ihmiset, joita Turgenev kuvaa ovat todellisia maisemia ja todellisia ihmisiä, kuten Knausgård sanoo: ikään Turgenevin proosa jollakin tapaa repisi muovin romaanipakkauksen yltä ja sallisi maailman kaikkine väreineen ja omanlaisine ihmisineen kasvaa esiin.

 Knausgård ihastui Metsämiehen muistelmien autenttisuuden tuntuun ja ”maailmanläheisyyteen,” jonka käänsin englanninkielisestä sanasta ”worldnearness,” siksi sitaatit.  Minäkin ihastuinTurgeneviin, kun toista kuukautta sitten vihdoin ja viimein  luin tuon  isänperintönä yli neljäkymmentä vuotta sitten saamani kirjan.  Minua hämmästytti miten tuoreesti Turgenev kuvasi sekä luontoa että ihmisiä.  Ihmiset, heidän puheensa ja olemuksensa eivät tuntuneet fiktiolta, vaan ihmisiltä, jotka olivat eläneet ja jotka Turgenev oli todella tavannut.  Ajattelin, että  hänellä on täytynyt olla eideettinen muisti, miten hän muuten olisi pystynyt kuvaamaan niin elävästi  maiseman yksityiskohtia ja   ihmisten ulkonäköä.  Kenties Knausgårdillakin on eideettinen muisti (joka ei tarkoita valokuvamuistia), koska hän pystyy kuvamaan niin tarkasti lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaa, ihmisiä ja omia tekemisiään.  Joka tapauksessa Turgenevin kirja teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän aikoo mahdollisesti  käydä katsomassa mitä todellisuus on tehnyt niille seuduille, joilla Turgenev kuljeskeli kiväärinsä kanssa 160 vuotta sitten.

Knausgård  kulutti  kymmenen vuotta   yrittäessään  kirjoittaa   isästä ja itsestään. Tulppana oli sisäinen sensorin. joka kielsi kirjoittamasta itsestä   ja muista omalla nimellä.  ”Ketä  kiinnostaa mitä olet tehnyt tai ajatellut,  et ole kukaan etkä mikään,”  sensori   puhui. Kun Knausgård loppujen lopuksi uskaltautui kirjoittamaan ilman fiktion suojaverhoa omista kokemuksistaan omalla nimellään,  se tuntui hänestä  valtavalta  rajojen rikkomukselta. Kun hän lähetti kirjan ensimmäiset liuskat kustannustoimittajalleen, tämä sanoi niitä ”maanisen  tunnustuksellisiksi.”  Teksti oli hämmentävää eikä missään mielessä valmista, mutta kaikesta huolimatta tekstissä oli jotain, josta kannatti jatkaa, Knausgård kertoo.

 Knausgård pystyi kirjoittamaan isän kuolemasta, joka oli kirjan tarkoitus, syy ja ydin, vasta sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut sata banaalia sivua 16-vuotiaan teinipojan uudenvuodensekoilusta.  Ne olivat sivumennen sanoen juuri samat sivut, jotka saivat minut  jättämään Taisteluni ensimmäisen kirjan kesken. Palasin ensimmäiseen kirjaan sen jälkeen kun olin lukenut toisen kirjan.  Sekin oli jäädä kesken, koska sen alussa oli lapsiperheen arkea minun mielestäni liian paljon. Vasta nyt luettuani Knausgårdin kirjoituksen The Guardianista alan tajuta, että elämän arkipäiväisyyden kuvaamisella on syynsä ja tarkoituksensa.  Se on minun käsittääkseni  irtiotto korkeakirjallisuuden    muoto- ja rakennesäännöistä.

Minä pystyin kirjoittamaan isäni kuolemasta vasta kun olin kirjoittanut seitsemän romaania, mutta fiktionmuodosta en  pystynyt vielä  luopumaan.  Kirjoitin Johanneksen tunnustuksia viisitoista vuotta.  Ensimmäisinä vuosina vein käsikirjoituksen eri versioita WSOY:n Ville Vikstenille, jolta versiot palasivat  aina   takaisin. Ville kypsyi käsikirjoitukseeni täysin, ja ehdotti että poistaisin siitä  isän.  En voinut tehdä sitä, koska isä oli tekstin ja minun kirjoittamiseni  ydin. Vaihdoin kustantajaa.

 Knausgårdin kymmenen vuotta  romaanin kirjoitusyritysten parissa eivät kuluneet turhaan, sillä kun teksti alkoi vihdoin sujua, Taisteluni kuusi  kirjaa  syntyivät  nopeassa tahdissa.    Ensimmäisen kirjan ilmestymistä seurannut konflikti  isän  veljenperheen  kanssa  yllätti Knausgårdin, sellaista hän ei ollut osannut odottaa.   Konfliktista tuli julkinen ja media kiinnostui kirjasta, jonka Knausgård ei ollut odottanut kiinnostavan ketään, niin äärettömän tylsä kirja se oli hänen mielestään.  Kiitokset sedälle joka nosti rähinän kirjasta. Ilman häntä kirjaa ei ehkä olisi käännetty suomeksi  ja ties kuinka monelle kielelle, enkä  minä  odottelisi nyt  kuudennen osan suomennoksen ilmestymistä. Sitä odotellessani luen August Strindbergiä, jota on pidetty pohjoismaisen tunnustuskirjallisuuden esi-isänä tai ainakin tunnetuimpana edelläkävijänä.  Mutta oliko hän oikea tunnustuskirjailija?  Hänen Hullun puolustuspuheensa on romaani eikä tunnustuskirja. Knausgård ylittää hänet kirkkaasti tunnustuksellisuudessa.


Aikaisemmat kirjoitukseni  Knausgårdista täällä:





6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Kivaa, tässä ei ole Googlen sivua. Hienoa.

En ole lukenut Knausgårdia lainkaan, joten ei siinä mitään.

Ymmärrän mitä kerrot sisäisestä lukosta, niitä varmaan on. Mutta on myös toinen aika tärkeä asia, nimittäin kirjalliset konventiot jotka taitavat halvaannuttaa kirjoittavien ihmisten kykyä siirtyä asiasta toiseen. Kyllä tuo norjalais-ruotsalainen nuorimies oli aivan oikeassa siinä, kun ajatteli että ketä kiinnostaa teinipojan ajatukset.

Lisäksi tässä vaikuttaa kirjailijan henkilö. Kustantaja tietää minkälainen kirjailija on, millaista tekstiä kirjoittaa. Kustantaja voi olla täysin lukossa omien käsitystensä kanssa ja saattaa antaa kirjailijalle vääriä neuvoja. Tai siis se kustannustoimittaja. Varmaan on kyse luottamuksesta ja kyvystä nähdä mihin suuntaan teksti on kulkemassa.

Oikeastaan olen ihmetellyt vain että miksi Knausgård sitten myöhemmin yhtäkkiä pääsi itsensä pannasta. Ehkä hän oli muuttanut Norjasta Ruotsiin ja se toi näkökulman vaihdoksen? Vai olisiko ruotsalainen kustannusmaailma paljon avarampi kuin norjalainen?

Anita Konkka kirjoitti...

Samaa mieltä kanssasi, Marjatta. Kirjallsiet konventiot jähmettävät nuorta ja epävarmaa kirjailijaa, juuri sellaista jollainen Knausgård oli alun alkaen.

Knausgårdilla ei ole ollut ruotsalaista kustannustoimittajaa missään vaiheessa. Kirjoittamispannasta pääsyyn eivät vaikuttaneet ulkoiset tekijät, vaan ainoastaan sisäiset. Tiedän kokemuksesta, että kun on kymmenen vuotta jauhanut samaa teemaa, tulee niin epätoivoiseksi, että haluaa päästä siitä lopultakin eroon, luopuu korkeakirjallisista tavoitteistaan ja antaa kirjoituksen juosta siihen suutaan mihin se haluaa mennä. Ratkaiseva ja vaikein rajanylitys on fiktiivisyydestä luopuminen.


Anita Konkka kirjoitti...

PS. Tää Kirjailijan päivkirja on tosiaan paljn kivampi, kun tässä ei ole Googlen härpäkkeitä ja pakkoa kirjoittaa Googleen kirjautuneena. Ei ole lukijoitakaan eik seuraajiakaan yht paljon Sanat-blogissa, vain kaksi uskollista seuraajaa. On siten paljon intiimpi blogiympäristö. Mitenkhöb saisjn Sanat-blogin muutettua takaisin vanhaan muotoon?

Ripsa kirjoitti...

Anita,

ei aavistustakaan. Meni eilen ja toissapäivänä kallisarvoista työaikaa ohi, kun juutuin oikuttelevaan ohjelmaan. Se oli sukututkimusohjelma. Päädyin yhtäkkiä sivulle jossa oli suvun espanjankielistä porukkaa (jota yksi haara on) ja kieli vaihtui espanjaksi. En saanut sitä ohjelmaa mitenkään vaihtamaan kieltä takaisin englanniksi. En siis kuinkaan.

Sitten se vain omia aikojaan muuttui takaisin käsitettäväksi. Enkös minä äskettäin sanonut että ohjelmat ovat puolivalmisteita? Muistan kiroilleeni sitä jo 1990-luvulla. Nyt voi olla että joku Google on innostunut rahan tekemisestä niin paljon, että naamioituu taitamattomasti tehdyksi ohjelmaksi, joka on täynnä bugeja.

Mutta olen silti haistavinani Knausgårdista, että Ruotsi oli hänelle jollain tapaa parempi paikka kirjoittaa. Ehkä hänellä oli ruotsalainen vaimo? Näin sen dokkarin joka hänestä on tehty, mutta en ole lukenut yhtään kirjaa vielä. Ehkä sekin päivä koittaa.

Tottakai tärkeintä on päästä noiden esteiden ja patojen toiselle puolen, siis tekstin tekemisessä. Kustannustoimittajat sitten juoskoot perässä kieli vyön alla...

Eljas Verve kirjoitti...

tämä on tällainen koekommentti :)

Anita Konkka kirjoitti...

Koekommentti otettu vastaan.

Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) juhlat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)