maanantaina, marraskuuta 21, 2011

Sebald: Austerlitz


Austerlitz ja aseman palo

W.G. Sebaldin romaani Austerlitz ei ole kevyttä metrolukemista. Sitä ei voi hotkaista hetkessä kuin Mäkkärin hampurilaisia, sillä sen lukeminen vaatii keskittymistä. Se on harvinaista sielunruokaa, esseeromaani jollaisia Suomessa ei juuri kirjoiteta eikä julkaista. Lauseet ovat pitkiä, pohdiskelevia, kuvailevia. Jokin romaanin tyylissä toi mieleeni V.S. Naipaulin Saapumisen arvoituksen, joka on yksi mielikirjoistani. Sebaldin romaani ei sisällä "actionia" eikä se ole hauska kirja, on siis harvojen herkkua. On virkistävää lukea välillä vakava kirja, jonka kirjoittaja ei yritä mielistellä lukijaa. Hauskuuteen kyllästyy samoin kuin seksiin, jos sitä on liikaa. Miksi muuten kaiken pitääkin olla niin hemmetin hilpeätä nykyään?
Austerlitz ei ole se paikkakunta Tšekissä, jossa Napoleon löi venäläiset ja itävaltalaiset, eikä se ole pariisilainen rautatieasema, vaan tšekinjuutalainen mies, joka kypsässä keski-iässä lähtee etsimään juuriaan. Ne katkesivat nelivuotiaana, jolloin äiti lähetti hänet toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoja pakoon Englantiin. Hänelle tapahtui samoin kuin suomalaisille sotalapsille, jotka lähetettiin Ruotsiin. Muistan miten Martine, Jacquesin ystävä ja ateljeekriitikko, kertoi lukeneensa järkyttyneenä artikkelin suomalaisista sotalapsista. Hän kysyi, miten oli mahdollista että äidit voivat lähettää pienet lapsensa pois kotoa, vieraaseen maahan. Sanoin, että äidit ajattelivat silloinkin lastensa parasta. Jos he kuolisivat sodassa, niin ainakin lapset jäisivät henkiin. – Mutta miten se vaikutti lapsiin? kysyi Martine, itsekin äiti, huolestuneena. En osannut vastata kuin epämääräisesti, että kyllä siitä tunnevammoja varmasti jäi, jonkinlainen henkinen sotainvaliditeetti, kuten kaikille sodan kokeneille. Sebaldin romaanista voi lukea miten sellaiselle lapselle sitten aikuisena kävikään.

Austerlitz menetti sekä kielensä, vanhempansa että menneisyytensä. Lapsuuden siteiden äkillinen katkeaminen oli niin suuri järkytys, että hän ei toipunut siitä ikinä. Hän kehitti jonkinlaisen karanteeni- ja immuunijärjestelmän, joka suojasi häntä vaikka vain etäisestikin kaikelta mikä liittyi hänen persoonansa esihistoriaan, kuten hän sanoo. Hänen rakastettunsa Marie kysyy miksi häntä on niin vaikea lähestyä, mitä hän pelkää, miksi hän on "kuin umpeen jäätynyt lampi." Austerlitz tunnustaa myöhemmin romaanin kertojalle, että hän ei ole pitkiin aikoihin pystynyt solmimaan henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. "Olin tuskin tutustunut johonkuhun, kun jo ajattelin, että olin loukannut häntä, tunkenut liian lähelle, ja kun joku kääntyi minun puoleeni, minä heti aloin ottaa etäisyyttä." Tunnistin Austerlitzin tutukseni en vain läheisyydenpelossa vaan myös ulkopuolisuuden tunteessa. Austerlitz sanoo pitäneensä välimatkaa ihmisiin siksi että se oli " keino kieltäytyä tajuamasta, että olin aina, niin kauan kuin saatan muistaa, tuntenut olevani vääjäämättömän epätoivon vallassa." Minä en ole itseanalyysissani päässyt noin pitkälle.

Austerlitzin suojausjärjestelmä alkaa murtua, kun hän matkustaa Tšekkiin etsimään kadonneiden vanhempiensa jälkiä. Kun juna kulkee Saksan metsämaiden halki, hän muistaa nähneensä usein unta "rajattomasta ja nimettömästä ja synkän metsän peittämästä maasta", jonka halki hän joutui matkaamaan tietämättä minne on menossa. Kun hän katselee maisema junan ikkunasta, hän tajuaa häntä " niin monet vuodet piinanneiden unikuvien lähtökohdan ja alkuperän." Hän on tehnyt saman matkan ennenkin, nelivuotiaana. Niin se on, vaikka ihmisen onnistuisi torjua tai unohtaa menneisyyden muistot pois tietoisesta mielestään, niin alitajunta ei unohda mitään, ei pienintäkään yksityiskohtaa, vaan luo unohtuneista tapahtumista unia, joita ihminen ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään.

Austerlitz kokee ensimmäisen déja-vunsa Liverpool Streetin rautatieaseman vanhassa odotussalissa. Hän näkee itsensä nelivuotiaana , hän näkee tulevat kasvatusvanhempansa jotka ovat tulleet noutamaan häntä. Hän kertoo, että siinä odotussalissa olivat " olivat kaikki minun menneisyyteni hetket, kaikki minun vuosien varrella tukahdetut ja torjutut pelkoni ja toiveeni ja hän jatkaa: " Tietääkseni ensimmäistä kertaa itseni lapsena sillä hetkellä kun tajusin että juuri tässä odotussalissa olin istunut lapsena saavuttuani Englantiin yli puolivuosisataa sitten." Austerlitz sanoo, että hän ei pysty kuvailemaan sitä tunnetilaa johon hän joutui muistaessaan tuon saapumisen hetkeä: "Tunsin sisälläni vihlaisun, ja häpeää ja murhetta, tai ehkä jotain aivan muuta, sellaista mistä ei voi puhua, koska sille ei ole sanoja silloin kun nuo kakis vierasta ihmistä tulivat luokseni enkä ymmärtänyt heidän kieltään" Hänet valtasi turruttava huumaus, jonka läpi " tajusin, mitä minussa oli aiheuttanut sen että olin monet vuodet ollut yksinäinen ja hylätty, ja tunsin hirvittävää väsymystä ajatellessani, etten ollut oikein koskaan ollut todella elossa ja että olin syntymässä vasta nyt… En muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin hienolla tavalla, näin sisäistyneesti kirjoitettua tekstiä siitä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun muistot pääsevät torjunnan lävitse tietoisuuteen. Se on niin rankka kokemus, että Austerlitz joutuu muutamaksi viikoksi St. Clementin mielisairaalaan.

Asemarakennuksia ja niiden arkkitehtonisten yksityiskohtien kuvailua kirjassa on paljon johtuen Austerlitzin ammatista ja henkilökohtauksesta. Minua kosketti henkilökohtaisesti kirjan alussa oleva alaviitteen detalji. Romaanin kertoja, ei siis Austerlitz, kertoo Luzernin asemarakennuksen palosta helmikuun 5.päivän vastaisena yönä 1971. Kertoja sanoo, että hänen seuraavana päivänä televisiossa ja lehdissä näkemänsä kuvat saivat hänet tuntemaan olonsa levottomaksi ja ahdistuneeksi, niin että hänestä tuntui lopulta, että hän oli syyllinen Luzernin aseman tulipaloon. Melkein kuin olisin tavannut sielunsukulaisen, tuntui minusta. En muista minä vuonna Helsingin aseman toinen siipi paloi, mutta olin lapsi siihen aikaan, ellen väärin muista. Minulla oli taipumusta unissa kävelyyn, ja kun sitten lehdissä kirjoitettiin aseman palosta, luulin lapsen kaikkivoipaisuudella että olin kävellyt unissani sytyttämään aseman ja minut valtasi kauhea syyllisyys ja kiinnijäämisen pelko. Näin vielä vuosia myöhemmin unia Helsingin aseman palosta aivan kuten Sebaldin kertoja oli nähnyt Luzernin aseman palosta, joka sattumoisin paloi samana päivänä kun oli minun syntymäpäiväni.
( Kirjoitettu 22.2.2003)


perjantaina, marraskuuta 18, 2011

Kulttuurihistoriaa - Kirjailijakohtaloita 50-luvulta


Isäni  päiväkirja vuodelta 1957.  

 Isä ei ollut   ahkera  päiväkirjanpitäjä.  Hänen jälkeenjääneiden   papereidensa joukossa  oli vain  yksi  päiväkirja, jonka hän  oli  aloittanut 7.  tammikuuuta 1957.  Sinä päivänä hän oli istunut Stockmannin  Vintillä ja kuullut  Sakari  Pälsiltä ja Erkki Tantulta, että  Yrjö Jylhä  oli tehnyt itsemurhan.   Kotimatkalla keskikaupungilta, hän poikkesi suomentaja  Kristiina Kivivuoren luona, joka kertoi, että Jylhä oli  ollut  jouluvieraisilla veljensä luona   Turussa ja ampunut itsensä  pistoolilla veljensä  toimiston WC:ssä. 


  "Jylhä oli ollut henkisesti sammunut jo jatkosodasta lähtien, väitettiin - en tiedä oliko siinä perää, että  hänet tuhosi kuppa piilevässä muodossa, joka oli puhjennut yhtäkkiä, " isäni kirjoitit ja jatkoi: "Joka  tapauksessa Jylhän komea  ulkomuoto  tärveltyi. Suora nenä luhistui kasaan ja keskusteluissa hän muuttui  rasittavaksi. Lörpötteli loputtomiin tai oikeammin puhui yksitoikkoisesti, värittömästi vailla pontta antamatta toiselle puheenvuoroa. Viime aikoina hän oli käynyt ihmisaraksi, eristyi yhä enemmän, niin etten nähnyt häntä yli kahteen vuoteen kertaakaan.  Viime keväänä  hän oli kuitenkin pirsitynyt aivan normaaliksi, kertoi Kristiina Kivivuori, mutta sitten häntä alkoivat vaivata samat vainoharhat, joista selviä merkkejä näkyi jo änen terveydenpäivinään.  Pistoolia hän oli pitänyt aina mukanaan ja oli joskus sanonut, että se on hänellä lähdön varalta."


 Isä viihtyi  ravintoloissa, joissa  tapasi  tuttaviaan.  Hän mainitsee  päiväkirjassaan Eliten, Hansan, Ukko Munkin,  Ala-Helsingin, Konservatorion  ravintolan ja Stockmannin  Vintin, joka  tuli minullekin  tutuksi  paikaksi. Kävin  siellä  kinuamassa isältä  rahaa. Ovela  veto murrosikäiseltä tyttäreltä. Tiesin ettei  hän  kehtaisi kieltäytyä  tuttaviensa seurassa,  jottei vaikuttaisi pihiltä. 


Hänen seuraava merkintänsä on helmikuun  9. päivältä.  Hän kirjoittaa, että sai   edellisenä illalla  kuulla  uudesta  surullisesta kirjailijakohtalosta Konservatorion ravintolassa,  jossa  muuan tuomari, joka  oli toiminut  uskottuna miehenä Lauri Viidan  avioerossa, kertoi hänelle, että Viita oli ollut koko vuoden  Kivelän mielitautiosastolla ja käyttänyt  ajan  suomenkielen uudistamiseen: keksinyt sanoja joita kukaan ei ymmärrä. Avioero myönnettiin kahden lääkärilausunnon perusteella, joiden mukaan Viita   sairasti parantumatonta skitsofreniaa. Mutta kun Viita  oli saanut kuulla  avioeropäätöksestä, oli hän yhtäkkiä tullut niin normaaliksi, että lääkärit hämmästyivät ja pitivät  tapausta,  jollei ei ihan ennenkuulumattomana niin ainakin harvinaisena.  Tuomari kertoi, että hänet voitaisiin päästä sairaalasta, mutta hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä.


Isä oli tavannut Lauri Viidan ainoastaan kolmisen kertaa "aina jonkinlaisessa ylikiihottuneessa tilassa, kuten   hän  kirjoitti ja jatkoi: "Ensimmäisen kerran tapasin hänet hotelli Hansassa, jossa   Unto Kupiainen haastatteli häntä Kukunorin johdosta. Kaikki keskustelu Viidan kanssa oli mahdotonta. Meidän piti puhua dramatiikasta, mutta jokaisen  neljän viiden sanan jälkeen Viita syrjähti sivuteille ja jatkoi kiihkeän paatoksellista omaa oikullista ajatustensa rataa kunnes oli jossakin tähtiavaruudessa.   Hyvin harvoin. korkeintaan kerran vuodessa olen nähnyt hänet Elitessä. mutta koettanut pysyä  huomaattomana, ettei hän tulisi seuraani.  Välttelen häntä  kahdestakin syystä; ensinnäkin tarjoilu pöydässä jossa hän istui loppuu varsin pian, toiseksi pelkään häntä niin kuin kaikkia muitakin väkivaltaisia hulluja.   Kerran hän oli keskellä yötä soittanut taidearvostelija Vehmaan ovikelloa, ja kun Vehmas oli mennyt avaamaan, oli hän vetäbyt puukon tupeasta ja huutanut:"Nyt minä tapan sinut." Kirsi Kunnas, Vehmaan tytärpuoli, oli tullut paikalle ja Viidan hyvänä tuttavana saanut hänet  rauhoitetuksi."


 Kirjailijat   juoruilivat  toisistaan  50-luvulla niin kuin nykyäänkin. Arvo Turtiainen, isäni   ystävä ja  tappelukaveri, kertoi hänelle, että  niihin  aikoihin kun  Linnan  Tuntemattomasta  sotilaasta  hälistiin eniten, Viita oli tullut hänen luokseen eräänä iltana, oli ensin istunut synkkänä ja sitten kysyä tokaissut:
    "Tiedätkö sinä Arvo, minkä takia  Väiski tappaa kosolti miehiä kirjan jokaisessa luvussa?"
     Ja oli selittänyt:
  "No se johtuu siitä, ku  Väisikillä on sellainen akka. Se joko valmistaa ruoan liian aikaiseen, tai jättää kokonana valmistamatta. Kun Väiski tulee  Finlaysonilta työstä, pöydässä voi olla haaleaksi jäähtynyttä tai kehnosti valmistettua ruokaa tai sitä ei ole lainkaan. Oli niin tai näin, Väisikillä on  aina aihetta suuttua. Tämän suuttumuksensa  hän on purkanut kirjaansa. Hänellä on tapana kirjoittaa joka ilta ja  äkäpäissään, kun ei voinut kurittaa vaimoaan, hän tappoi miehiä joka  sivulla. Jos hänellä olisi parempi vaimo ja hän olisi saanut ajoissa joka päivbä maukkaan päivällisen, kirja olisi  kokonaan toisenlainen."


 Isäni   tapasi  sekä  Linnan  että tämän vaimon, kun  vieraili   heidän luonaan  Hämeenkyrösssä  Šolohovin kanssa. Vaimo oli    hänestä  hyvin komea nainen,   Linnasta hän ei saanut yhtä  edullista kuvaa.   Isän mielestä "kaiken  viisauden  läpi tihkui  rehenteleväisyys. Se kaikki  on kylläkin hänessä ymmärrettävää. Hänhän ei tiettävästi ole käynyt muuta kuin kansakoulun  eikä lukenut mitään järjestelmällisesti; autodidaktina hän pyrkii  osoittamaan, että kyllä täällä oppineisuutta on, vaikka ei ole  suoritettukaan korkeakoulututkintoja. En tiedä millainen hän oli ennen suurta menestystä, mutta ainakin nyt hän vaikutti kirjailijalta, jolle menestys on  nostanut pissan päähän,"  isäni  totesi.  Olisikohan  syynä  ollut  yleisinhimmillinen  kateudentunne?


( Tekstiä ei ole julkaistu aiemmin. Šolohovista enemmän alempana, kirjoituksessa Isän päiväkirja)

tiistaina, marraskuuta 15, 2011

Miksi en käy teatterissa?

Katri Renton lavastusta näytelmään  Musta purje Valkea purje.

Kävin eilen Kansallisteatterin Willen saunassa Eino Leino Seuran kanssa  katsomassa  näytelmän  Anna Ahmatovasta, jonka on ohjannut  Juha Malmivaara  ( olisiko mitään sukua körttipappi  Wilhelmi  Malmivaarelle?)  Näytelmän  on  kirjoittanut  Hélèna Cixous, ranskalainen feministi,  naiskielen tutkija  ja  professori.  Niinpä   näyttämöllä   oli viisi naista  eikä   yhtään miestä, mutta  he olivat mukana naisten puheissa. Kuten aina.

 Kyllä Cixous varmaankin    oli   perehtynyt hyvin Anna Ahmatovan  elämään ja tuotantoon, mutta  katsojalle jäi sellainen  kuva,  että  Ahmatova  olisi   moninkertainen leski.   Ei se niin ollut. Hän  oli eronnut  kaikista  miehistään ennen kuin  heistä tuli  Stalinin  vainojen uhreja.  Nikolai  Gumiljov, Ahmatovan ensimmäinen mies, oli  tosiasiassa jo Leninin vainojen  uhri.  Heidän  avioliitostaan syntyi   Ahmatovan ainoa  poika  Lev,  joka passitettiin vankileirille "vanhempiensa rikosten" takia.  Se oli tavallista Stalinin aikana.    Näytelmässä   Ahmatova odottaa  kirjettä  pojaltaan.  Poika syyttää   äitiään   siitä, että  tämä  ei ole tehnyt mitään  hänen  vapauttamisensa  eteen.  Katsoja  ei tiedä, että  Ahmatova  kirjoitti  Stalinia ylistäviä runoja saadakseen  pojan vapaaksi.  Eikä tiedä sitäkään että  poika oli  loppuun asti  katkera äidilleen, siksi  että  tämä oli jättänyt  hänet   pikkulapsena isoäidin   hoiviin, että voisi elää vapaata runoilijan elämää  rakastajiensa kanssa. 

Onneksi  Cixous ei tee  Ahmatovasta  ihannoitua  henkilöhahmoa eikä uhria.   Ahmatova on  itsekäs,  ristiriitainen  ja narsistinen nainen, mikä ei ole ihme, olihan hän  nuoruusvuosinaan  runoilijoiden ja taiteilijoiden  ihailema   kaunotar.  Näytelmän  kuvaamana  aikana,  vuosina 1953-1960, hän on homssuinen  pyylevä entinen kaunotar (Terhi Panula näyttelee häntä hyvin).     Hän käyttää  valtaa ystävättäriinsä  Nadežda Mandelstamiin ja  Lidia Tšukovaskajaan. He  tanssivat hänen  pillinsä mukaan.  Mieleeni jäi kohtaus, jossa he  odottavat Ahmatovaa   jonkin puiston viidennellä penkillä.  Ahmatovaa saapuu ja  alkaa  rähistä heille,  että  tapaamisesta sovittiin  seitsemännellä penkillä.  Hän  sanoo  inhoavansa numero viitosta. Ja viittaa samassa yhteydessä maaliskuun viidenteen päivää. Hieman epäloogista, koska  maaliskuun viides oli  Stalinin   kuolinpäivä. Siispä onnenpäivä ja onnennumnero!

Näytelmä  alkaa  Stalinin kuolemasta. Taustalla  ryskivät   Nevan   halkeilevat jäät,   mikä  on suojasään  merkki.  ( Äänisuunnittelu  Jani Peltolan). Varsinaisesti  suojasää alkoi vuonna 1956, kolme vuotta Stalinin kuoleman jälkeen, jolloin   Nikita Hruštšov   tuomitsi  Stalinin rikokset NKP:n 20. puoluekokouksessa. Näytelmässä  viitataan  Aleksandr Fadejeviin, joka  Neuvostoliiton  kirjialijaliiton puheenjohtaja.   Hänen mahtisanastaan riippui monen  kirjailijan  kohtalo.   Jos  ei päässyt kirjailijaliittoon tai oli erotettu siitä, kuten Ahmatova, ei ollut mitään mahdollisuuksia saada  kirjojaan  julkaistuksi.  Fadejev  teki itsemurhan  vuonna  1956.  Hänen kuolemansa jälkeen  Ahmatovan  ystävättärissä  Nadeždassa ja Lidiassa virisi toive, että  Anna saisi runojaan julkaistuksi, mutta Anna itse  suhtautui  julkaisemiseen  paljon  skeptisemmin.


 Suojasäätä ei kestänyt kauan. Se  päättyi  jo  vuonna  1958,  kun  Pasternak sai  Nobelin palkinnon.  Näytelmässä  Ahmatova  ystävättärineen   lähtee Pasternakin datsalle Peredelkinoon tapaamaan Pasternakia, mutta  Pasternak ei ota heitä vastaan. Ikkunaverho vain  heilahtelee.   Katsojalle, joka  ei  tunne  Neuvostoliiton 50-luvun lopun  kirjallisuushistoriaa, jää  ikkunaverhojen heilahtelu  arvoitukseksi. Pasternak   kieltäytyi Nobelin palkinnosta, mutta ei se pelastanut häntä  vainolta. Hän kuoli  vuonna 1960.  Siihen vuoteen päättyy Cixousin näytelmä. 

Kuvassa ystävykset vasemmalta oikealle:  Lidia  Tšukovaskaja ( Katariina Kaitue), Nadežda Mandelstam ( Sari Puumalainen) ja Anna Ahmatova ( Terhi Panula).

Pidin näytelmän lavastuksesta. Katossa oli naisten alushameita kuin purjeita, joiden  taskuihin  naiset piilottivat kirjeitä ja  käsikirjoituksia.  Ohjaajan  kaikkia ideoita en ymmärtänyt. Miksi naiset  horjahtelivat, kaatuilivat ja  kierivät lattialla kuin  sekopäät.  Kuvasiko  se heidän  epätoivoaan vai  aikaa jolloin kaikki olivat sekopäitä?    Juha Malmivaara  sai  tästä ohjauksestaan Eino Kalima -palkinnon. Se jaetaan joka kolmas vuosi.

Miksi minä en enää käy teatterissa?  Viimeisestä käynnistä  ennen  tätä Ahmatova-näytelmää on kulunut jo neljä vuotta. Silloin näin  Ryhmäteatterin   Saatana saapuu  Moskovaan -näytelmän.  Pidin siitä niin paljon, että se on jäänyt mieleeni.    Nuorena  olin innokas  teatterissakävijä. Näin   kaikki suuret klassikot ja modernit näytelmät Ionescosta ja Beckettistä  alkaen.  Minua ei  ollenkaan  häirinnyt että  näyttelijät  esittivät  rooleja suurella volyymilla ja  ylinäyttelivät. Heidät  oli koulutettu näyttelemään ja sen he totisesti osasivat.  He puhuivat  näyttämön  ulkopuolellakin  kuin olisivat olleet näyttämöllä.  Poistuin   teatterista aina jonkinlaisessa ylentyneessä mielentilassa.   Kolmetoistavuotiaana yritin itsekin  kirjoittaa näytelmiä.   Rakastin  Strindbergin Uninäytelmää,  Tennessee Williamsin Lasista eläintarhaa ja Tšehovin Lokkia.   Olen tullut vanhaksi, kun  en enää  eläydy  näyttämön suuriin tunteisiin, vaan kaipaan yksinkertaisuutta,  pienien eleiden ja vivahteiden  näyttämötyötä.















sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

Isän päiväkirja

Perhe kesämökillä  Koskenpesässä siihen aikaan  kun  kaikki oli vielä hyvin.   Minä istun isän vieressä kissa  sylissä ja katson  palvovasti  isää.  Pikkuveli Urho  istuu  edessä. Äidin sylissä on nuorin veli Heikki. 


Vietän isänpäivää  lukemalla hänen päiväkirjaansa vuodelta  1957.   Hän tapaa Tampereella Mihail  Šolohovin, jonka  Hiljaa  virtaa Donin hän on suomentanut.  Hän kuvailee tapaamista seuraavasti: "Šolohov osoittautui  varsin  pienikokoiseksi mieheksi, miltei  päätä lyhyemmäksi minua, mistä syystä hän joutui katsomaan minuun ylöspäin. Pukeutumiseltaan kuin mikä tahansa suomalainen talonpoika: kehno juovikas paita, kehno solmio, puku miltei  säkkinä yllä. Otsa hyvin korkea, tukka ja viikset kauttaltaan harmaat, vaikka on  vuoden nuorempi minua. Pussit silmien alla, kasvoissa paljon ryppyjä. Alkoholistin piirteet. Mukana oli  rouva, kauhean rynttyisesti pukeutunut, harmaatukkainen, iso syylä poskessa, melko  lihava, tyypillinen maalaiseukko. Joitakin kultahampaita näkyi suussa. Šolohovilla niitä oli runsaasti.[...] Mitään uutta, minulle jo vanhastaan tunnettua en keskusteluissa hänen kanssaan saanut irti enkä voi sanoa, että olisin  pannut hänessä merkille minkäänlaisia piirteitä siitä neroudesta, joka on havaittavissa hänen kahdessa kirjassaan. Syitä  voi olla kaksi: ensinnäkin se, että hänelle oli viinamiehenä masentavaa olla täysin raittiina. Mikäli  hän olisi saanut edes pari kolme ryyppyä, olisi hän voinut olla eloisa, ehkäpä hyvinkin räiskyvä. Toiseksi havaitsin hänessä sen saman pidättyväisyyden ja torjuvuuden, mikä on ollut  tyypillistä kaikille täällä  vierailleille neuvostokirjailijoille; samaan  vapaaseen, välittömään keskusteluun kuin esimerkiksi ukrainalaiset ja  virolaiset  neuvostokirjailijat, he eivät ole milloinkaan antautuneet. Šolohovin kanssa oli mahdotonta päästä edes vähääkään läheiseen keskusteluun."


Isääni harmitti, että  hän menetti Šolohovin  takia kolme  työpäivää à 6000 mk ( silloista rahaa), yhteensä 18 000 mk ja lisäksi vielä matka-  ravintolakuluihin n. 4000 mk.    "Mutta mitäpä  tuosta suremaan, sainhan  Donin  suomentamisesta 600 000 mk ja  Raivatun uutismaan I osan suomennoksesta 150 000 mk," hän toteaa.


Virolaisten kirjailijoiden seurassa  hän  oli viihtynyt paremmin eikä harmitellut, että työpäivä meni hukkaan, ja seuraavakin päivä  kului krapulassa. Virolaisdelegaatioon kuului neljä miestä ja kaksi naista.  Naistenmies kun oli, häntä kiinnostivat naiset Ellen Niit ( Jaan Krossin puoliso) ja  Lilli Promet ( jolta on suomennettu romaani Eikä rakkaus pääty).  Hän kirjoittaa heistä:

"Ellen Niit, vaalea miellyttävä tyttö, oikea suomalaistyyppi. Runoilija. On myös kääntänyt eestiksi suomalaista, unkarilaista ja venäläistä runoutta. Puhuu jokseenkin hyvää suomea. Lilli Promet, runoilija. Tumma nuori nainen, kasvot melko viettelevät, lanteet vain suhteetotoman leveät vartalon yläosaan verrattuna. Kaikesta päätellen altis lemmenseikkailuihin." 

Yhdessäolo alkoi Klaus Kurjen  kabinetissa ja jatkui Ellen Niitin ja Lilli Prometin huoneessa  Klaus Kurjen hotellissa.  Mukana olivat  Elvi Sinervo,  Arvo Turtiainen, Jouko Tyyri, Paavo Rintala.  Virolaiset juottivat heille kaksi pulloa venäläistä  konjakkia ja tunnelma alkoi kohota niin, että  Turtiainen-Rintala-Tyyri rupesivat vaatimaan ohjelman muutosta ja  heidän kotiinpaluunsa lykkäämistä. Valitettavasti virolaiskirjailijoiden piti mennä esiintymään johonkin kommunistiseen  nuorisoiltamaan, mutta  he  sopivat  tapaamisesta Kämpin takataskussa klo  22.  Isäni mukaan siellä tapahtui   virolaiskirjailijoiden lopullinen mielten avautuminen. "He kertoivat paljon  kiintoisaa, kuitenkin sellaista mitä ei meillä voi  julkisesti kirjoittaa, se kun  vaarantaisi heidän asemansa Virossa, " hän kirjoitti.  Eikä   hän  paljastanut  edes päiväkirjassaan mitä he olivat kertoneet.

Isä vietti sinä vuonna puoli vuotta Koskenpesässä ja pistäytyi vain silloin  tällöin  kaupungissa, muun muassa  Neuvostoliiton  suurlähetystön  kutsuilla, jotka oli järjestetty Bulganinin ja  Hrutsovin vierailun johdosta. "Kumpikin oli pienikokoinen pyöreä mies, Bulganin huomattavasti pienempi kuin minä ja  Hrutshov  Bulgania pienempi.  Minusta he molemmat näyttivät hyvin  lihonneilta vanhoilta viekkailta ketuilta, nimenomaan heidän hymynsä oli kettumainen," hän kirjoitti.

 Hänellä oli  hurja työtahti sen vuoden aikana Hän käänsi Andrejevin Seitsemän hirtetyn tarinan, Dunitsevin kohuromanain Ei  ainoastaan leivästä, Gorkin valitut teokset, Kabon Moskovan koulussa,  Sternfeldin Tekokuut ja avaruuslaivat, ja Tsapyiginin Stepan Razinin, yhteensä  3232 sivua. Lisäksi hän suomensi lukuisan määrän novelleja eri lehtiin. Siihen aikaan lehdet vielä ostivat novelleja. 

Ei ihme, että hän  ylirasittui.  Päiväkirjan välissä on kopio kirjeestä, jonka hän on lähettänyt  heinäkuussa äidilleni. Hän kirjoittaa: "En millään jaksa tällaista menoa ajan pitkään: jo nyt  rupeaa olemaan epäsäännöllisiä lyöntejä sydämessä; kun väsyneensä nukahdan, herään yhtäkkiä hätkähtäen siihen, että sydän yhtäkkiä pysähtyy. Minulla on kolme  isoa lasta, joita pitää elättää, kouluttaa, maksella heidän pitkiä matkojaan, vaatettaa, antaa kaikenlaisiin tarpeisiin rahaa, mutta minä en saa heiltä pienintäkään apua silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsen. En voi mitään sille, että minusta  tuntuu kuin lapseni olisivat sieluttomia ja sydämettömiä hirviöitä. Siihen  on osuutta Sinullakin- ehkä liiankin  paljon. Sen sijaan että Sinä selittäisit heille, miten kipeästi tarvitsen heitä, lähetät yhden  Suvikuntaan  ja toisen valtakunnan rajalle."

Nuorin veljeni oli   Werner Södeströmin kesäkodissa.   En tiedä missä    keskimmäinen veli  oli. Minä olin tätini luona  Nurmeksessa. Isä lähetti minulle sinne  kirjeen ja pyysi tulemaan heti  Koskenpesään, koska hän voi saada minä hetkenä tahansa sydänkohtauksen ja täytyyhän hänellä olla joku, joka menee  kaupalta soittamaan apua.   Minä olin murrosikäinen nuori kapinallinen eikä minua    huvittanut lähteä Koskenpesään, mutta  en voinut  jättää häntä  sinne kuolemaan yksin sydänkohtaukseen, ja niin  minä   menin hänen luokseen loppuloman ajaksi.  Hän ei  kuollut sydänkohtaukseen. Vuoden loppupuolella  hänellä  palkkasi  konekirjoittajan, jolle hän  saneli käännöstekstit. Seuraavana   vuonna hän muutti  konekirjoittajan kanssa  asumaan.

( Kirjoitusta ei ole julkaistu aikaisemmin)




tiistaina, marraskuuta 08, 2011

Seksi ja muisti


Luin eilisiltana Milan Kunderan Tietämättömyyden loppuun. Alku lupasi enemmän kuin loppu antoi. Kundera oli työntänyt loppuun turhia seksikohtauksia. Johtuu tietenkin taas sukupuoleni rajoituksista, että pysty käsittämään miten tärkeätä seksi on miehille - ne kuulemma ajattelee sitä joka hetki. Hemmetin hankalaa elämää.

Jokin aika sitten pohdin yhden ystäväni kanssa, mitä miehestä muistaa, kun suhde on loppunut. Sillä ei ole suurtakaan merkitystä millainen mies on sängyssä, koska se ei jää mieleen. Mutta se on tärkeätä, millainen mies on keittiössä, se on niin tärketä, että sen minä muistan. Muistan myös tavan puhua, liikkua, elehtiä, ilmehtiä Muistan millaisista kirjoista ja elokuvista mies pitää. Muistan keskustelunpätkiä, mutta parhaiten muistan yhteiset matkat. Ehkä se johtuu siitä että ulkomailla aistit terävöityvät ja niiden mukana varmaan myös muisti.

Kundera pohtii kirjassaan muistin olemusta. Hän on sitä mieltä, että "muistissa on säilynyt vain miljoonasosa, miljardisosa, toisin sanoen hyvin pieni osa eletystä elämästä…Sillä mihin muistiraukka oikeastaan pystyy? Se pystyy säilyttämään menneisyydestä surkean pienen osasen eikä kukaan tiedä, miksi juuri sen eikä mitään muuta, sillä valinta tapahtuu kunkin ihmisen sisimmässä salaperäisesti, tahdon ja kiinnostuksen ulkopuolella." 

En ole Kunderan kanssa täysin samaa mieltä tuosta viimeisestä kohdasta. Kyllä kiinnostus auttaa muistia säilyttämään asioita. Kiinnostus ja voimakkaat tunteet. Kun tunteet heikkenevät, muistaminen heikkenee myös. Olen huomannut sen unista, mitä suurempi tunnelataus unessa, sitä paremmin sen muistaa herättyään. Minua hämmästyttää alitajunnan kyky säilöä tapahtumien yksityiskohtia. Ne tulevat usein unissa esiin. Yksityiskohta on kuin langanpää, kun siihen tarttuu, jokin ammoin unohtunut tapahtuma palautuu muistiin. Freudia vähän muunnellakseni: unet ovat kuninkaantie menneisyyteen.

Perun aikaisemmin kirjoittamaani hieman. Kunderan kirjan kahdesta seksikohtauksesta toinen ei ollut turha, koska sen yhteydessä Kundera kiinnittää huomiota kielen merkitykseen. Hänen miespuolinen päähenkilönsä Josef tulee kahdenkymmenen emigranttivuoden jälkeen käymään Tšekissä. Kirjan lopussa hän menee sänkyyn naisen kanssa, joka on, kuten hänkin, emigrantti: "Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen Josef kuulee tšekinkieliset rivot sanat ja kiihottuu rajummin kuin koskaan tästä maasta lähdettyään, sillä rivoilla, likaisilla, hävyttömillä sanoilla ei ole häneen vaikutusta muuten kuin äidinkielellä (Ithakan kielellä) lausuttuina, koska kielen syvien juurien kautta hän yhdistyy sukupolvien ja taas sukupolvien kiihottumiseen."

Kundera sanoo tuossa jotain hyvin tärkeätä. Emigrantti on juureton siksi että hänellä ei ole enää yhteyttä omaan kieleensä. Olisin toivonut, että hän olisi kirjoittanut enemmän omasta suhteestaan kieleen. Miltä tuntuu kun kirjailija menetettyään kieliympäristönsä kahdeksikymmeneksi vuodeksi, tulee käymään ja kuulee omaa kieltään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joka paikassa, sängyssäkin. Eikö ei se ole suuri riemu korville? Hän kirjoita kielestä kovin paljon, koska hänen tarinansa henkilöt eivät ole kirjailijoita. Voi olla, että hänen suhteensa tšekinkieleen on monimutkaisempi kuin kirjan henkilöiden. Hänhän hylkäsi sen, rupesi kirjoittamaan ranskankielellä, ja menetti samalla jotain ominaislaadustaan. Toisin kuin Samuel Beckett, joka löysi oman äänensä vasta vaihdettuaan kielen englannista ranskaksi. (Kirjoitettu 5.12.2002)

Milan Kunderasta lisää englanniksi täällä.

maanantaina, marraskuuta 07, 2011

Venäjän seksikkäin mies


Viime yönä Putin steppasi teatterin  suurella näyttämöllä Moskovassa. Hän oli työntänyt päänsä Marilyn Monroen pään sisälle. Pää oli tehty vaaleanpunaisesta muovista.  Putin oli järjestänyt tilaisuuden Venäjän nuorille. Lahjoja virtasi liukuhihnaa pitkin näyttämön takaa - pieniä sähköjunia, joista Putin piti silminnähtävän paljon!

Alitajuntani on poliittisesti valveutunut, koska se kommentoi aina silloin tällöin maailmanpolitiikkaa, ja joskus myös Suomenkin politiikkaa. Eilisiltana kuulin telkkariuutista lyhyen pätkän Venäjällä suosittua Putin-laulua. Laulajia, kahta nuorta naista haastateltiin. He kiistivät että laulu olisi henkilöpalvontaa, mutta kehuivat samaan hengenvetoon Putinia, hänen urheilullisuuttaan ja terveitä elämäntapojaan. Hänestä on tullut ihanne osalle nuorisoa. 

Kun elokuussa kävin  Udmurtian matkan yhteydessä  Moskovassa, kuulin Putin- nuorten tempauksista postmodernistisia kirjailijoita: Viktor Pelevia, Vladimir Sorokinia ja Viktor Jerofejevia vastaan. Heinäkuussa Putin-nuoret olivat polttaneen heidän kirjojaan Bolshoi-teatterin edessä. He olivat värvänneet paikalle sotaveteraaneja, jotka repivät Sorokinin kirjan Sininen ihra, viskasivat silpun vessan pönttöön ja heittivät päälle klooria. Sitten Putin-nuoret ja sotaveteraanit marssivat Tšehovin patsaalle pyytämään tältä anteeksi Venäjän nykykirjallisuuden surkeaa tilaa. Hyökkäys kirjailijoita vastaan kannatti. Se takasi Putin-nuorille kohojulkisuuden, jota he eivät olleet saavuttaneet hajottamalla adventistien ja baptistien kokouksia maaseudulla. Nyt jokainen venäläinen keskiverto telkkarin katsoja ja lehden lukija tietää, mitä tavoitteita Putin-nuorilla on. He haluavat siivota Venäjän saastasta. Heidän asunaan on talonmiehen haalarit, rekvisiittaan kuuluu myös luuta ja kiiltävä lapio olalla. (Kirjoitettu 15.9.2002)

Putin ja Moskovan kaappaustragedia

Keskiviikkoiltana 23.10.2002 tšetšeenisissit kaappasivat Melnikovan kadun musiikkiteatterin kesken Nord-Ost -musikaalin esityksen ja ottivat panttivangeiksi esitystä katsomassa olleet noin 800 ihmistä.

Perjantaina 25.10. Tiedotusvälineissä kerrotaan, että tšetšeenikaappaajat vaativat sodan lopettamista viikon sisällä. Putin sanoo televisiohaastattelussa, että tšetšeenien kaappaamien ihmisten turvaaminen on pääasia ja että hän on valmis mihin tahansa tapaamiseen tšetšeenikapinallisten kanssa. Mutta kuinkas kävikään!

Lauantaina 26.10. ennen aamun sarastusta Venäjän armeijan erikoisjoukot tekivät yllätyshyökkäyksen teatteriin ja tappoivat tšetšeenit. Sairaaloihin vietiin satoja panttivankeja, osa heistä oli kuollut sairaalaan tuotaessa. Lääkärit olivat ihmeissään, mitä on tapahtunut kun ei heissä näy luodin reikiä. Viranomaiset selittivät, että he olivat niin heikkokuntoisia että kuolivat sydänkohtaukseen. Myöhemmin kävi ilmi että he olivat kuolleet myrkkykaasuun. Viranomaiset eivät kertoneet mitä kaasua oli käytetty. Tieto olisi helpottanut lääkärien pelastustyötä. Tyypillistä venäläistä tiedotustoimintaa! He vaikenivat, kun Tšernobyl räjähti. He vaikenivat, kun Kursk upposi. He ovat salailun mestareita. Miten he aina onnistuvatkin epäonnistumaan niin täydellisesti -  kuten  taas tässä teatterikaappauksenkin tiedottamisessa, kun uhreja ei ollutkaan kymmenen vaan satakymmenen, ja lukumäärä kasvaa kaiken aikaa!

Putin sanoi televisiohaastattelussa: "Me näytimme, ettei Venäjää voi panna polvilleen". Viis siitä että yli sata panttivankia menehtyi myrkkykaasuun, Venäjän mittakaavassa uhrien määrä on vähäinen. Tärkeintä oli ettei Venäjää nöyryytetä. Niin puhuu vallan ääni. Totta kai hän pyysi anteeksi, poliitikko kun on: "Kaikkien pelastaminen oli mahdotonta. Me pyydämme anteeksiantoa. Antaa heidän muistonsa yhdistää meidät." Miltä tuollainen puhe kuulostaa omaisista, kun lehtitietojen mukaan kaappaajat olivat päässeet jo sopimukseen Kremlin kanssa. Vaikea uskoa, etteikö Kreml olisi antanut erikoisjoukoille käskyä hyökätä. Tiedotusvälineiden mukaan Venäjän johto pelkäsi yleisen mielipiteen kääntyvän sodan vastaiseksi. Ongelma(?), siis kaappaus piti hoitaa nopeasti ihmishengistä piittaamatta.

Maanantaina 27.10 kansallisena surupäivinä Putin sanoi, että hän antaa Venäjän armeijalle aiempaa laajemmat oikeudet iskeä terroristeiksi epäiltyjä vastaan. Näyttöä ei siis tarvitse olla, pelkkä epäily riittää. Tämä alkaa muistuttaa Neuvostoliiton aikoja.
(Kirjoitettu  2.11.2002)

Anna Politkovskaja ja Putin

Kun istuin  iltaa Marco Polossa PENiläisten ja Anna Politkovskajan kanssa, hän kertoi että Venäjän naisten mielestä ylivoimaisesti seksikkäin mies on Vladimir Putin. Onpa heillä omituinen maku, minä ihmettelin. Putinilla on kylmät silmät ja ilmeettömät kasvot eikä hänessä ole seksikkään miehen charmia. Mutta valta tekee miehestä kuin miehestä seksikkään.  Kuten myös naisesta. Katariina Suurella pyöri ympärillä rakastajia ties kuinka paljon.

Naiset ihailevat Putinia, koska hän ei ryyppää, mikä on harvinainen ominaisuus venäläisessä miehessä. Näyttää siltä kuin meidän Tarja Halosemmekin ihailee häntä. Telkkarikuvien perusteella heidän suhteensa on lämmin, se on edennyt sinutteluasteelle. Ei sinuttelu ole venäläisten keskuudessa yhtä yleistä kuin meillä.   Täytyy olla hyvä tuttava ennen kuin voi sinutella. Ranskassa on sama juttu.   Jos kerran  Halonen on niin hyvää pataa Putinin kanssa, niin miksei neuvo   miestä lopettamaan turhaa verenvuodatusta.

Anna Politkoskvaja sanoi Putinia pyöveliksi  Suomen television uutisissa. Entiseen aikaan sellaisesta lausunnosta olisi pää pudonnut, ja  pienin rangaistus olisi ollut 25 vuotta pakkotyötä Siperiassa. Tämänpäiväisessä Hesarissa hän sanoo, kun haastattelija kysyy häneltä, pelkääkö hän: "Tietenkin, mutta mitä sitten. Ei ole enää paluuta, en voi suostua kompromisseihin, vaikka viimeksi minua on kiristetty Nord Ostin (Moskovan teatteritragedian) tapahtumien jälkeen allekirjoittamaan viranomaisten vääriä tietoja."

Saa nähdä kuinka kauan kansainvälinen maine suojelee häntä. Ei Venäjällä ihmishenki ole minkään arvoinen,  Ja sen osoitti Dubrovka-teatterin tragedia, jossa ainakin 120 ihmistä menetti henkensä, kun Putin ei osannut hoitaa tilannetta oikein. Sen jälkeen tshetsheenien murhaaminen on kiihtynyt. Ei mahdu minun järkeeni, mitä seksikästä on pyövelissä.
(Kirjoitettu 15.12.2002)

Jälkikirjoitus 7.11.2011

Anna Politkovskaja murhattiin kotitalonsa  hissiin  7. lokakuuta 2006.  Poliittista murhaa ei ole vieläkään selvitetty.  Viimeisin epäilty on  24.8.2011 pidätetty eläkkeellä oleva korkea-arvoinen  poliisiupseeri Moskovasta. ( Wikipedian tieto)













lauantaina, marraskuuta 05, 2011

Udmurtian matkan jälkeen

Iževskin asemalla, kuvassa eturivissä vasemmalta: Tiina Pystynen, Merja Virolainen, Ljudmila Kirillova (udmurtilainen tutkija), Anita Konkka. Takarivissä Kari  Sallamaa ja  Viktor Šibakov  (udmurtilainen kirjallisuudentutkija ja etnofuturisti). Kuvan otti Jukka Mallinen. Professori Sallamaalla on pitkä käsi.

Kolme viikkoa sitten lähdin suomalais-ugrilaiseen kirjailijakonferenssiin Udmurtiaan. Harva edes tietää missä sellainen maa on. Se on noin 1200 kilometriä Moskovasta itään. Siellä asui ennen votjakkeja, meidän kielisukulaisiamme. Tšaikovski syntyi ja eli kahdeksan ensimmäistä vuottaan siellä. Sen pääkaupungissa Iževskissa tuotetaan Kalashnikov-konetuliaseita (Udmurtian lahja maailmalle!) Pääkaupungissa  oli rumia neuvostohenkisiä talokolosseja. Löysin vain yhden terassin, siellä istui nuorisoa kaljaa juomassa ja pöytien välissä juoksi kaksi punasilmäistä kania. 

Saranskissa, Mordvan pääkaupungissa, jossa kävin  kaksi vuotta sitten, terasseja oli enemmän.  Jokaisella terassilla istui kaksi aseistettua miliisiä pitämässä vahtia. Kysyin paikalliselta oppaalta, mistä se johtuu. Hän selitti, että ryöstöjä tapahtuu paljon, koska ihmiset ovat niin köyhiä.


 Iževskissä ihmiset tulevat paremmin toimeen.  He saavat  palkkansa  ruplina  Kalashnikov-tehtaalla, koska aseet käyvät maailmalla hyvin kaupaksi. Mutta monissa muissa tuotantolaitoksissa palkka maksetaan tuotteina, joita työntekijät myyvät saadakseen ruplia.

Matkalla Tšaikovski-museoon näin tien vieressä pitkän rivin miehiä ja naisia jotka myivät pörröisiä kapineita, muistuttivat magneettisia pölyhuiskuja. Niitä he ojentelivat pitkän kepin varressa kohti autoja. Kauppa kävi huonosti, kukaan ei pysähtynyt ostamaan pölyhuiskaa. Me kiisimme ohitse miliisisaattueessa, sellainen on tapana Venäjällä, kun sinne tulee arvovieraita, kuten kirjailijoita. Ei se ollut miellyttävää matkan tekoa. Miliisit kaahasivat hullun lailla meidän edellämme raivaten tietä auki. Ne ajoivat pitkin vastaantulijoiden kaistaa myös mäissä ja mutkissa ja sireeni ulvahteli kuin susi. Tuntui siltä, että Venäjällä kaikki kaahaavat, eivät vain miliisit. Minä puristin penkin laitaa ja ajattelin, että hyvä jos hengissä tästä matkasta selvitään. 

Tuli mieleen että Venäjällä tapahtuvat isot onnettomuudet yleensä elokuussa. Kaksi vuotta sitten kun olin Moskovassa Ostakinon televisiotorni paloi ja vähän sitä ennen upposi Kursk. Näin mielessäni sanomalehtien otsikot: "Kolmekymmentä kirjailijaa kuoli liikenneonnettomuudessa Udmurtissa." No, jos niin olisi käynyt, enpä olisi ollut lukemassa niitä otsikoista. (Kirjoitettu  5.9. 2002)

Venäjän valtionpankki Iževskissä.  Lenin seisoo sen edessä
"pumaska" kädessä ja katsoo pääovesta sisään.

Muistiinpanoja matkapäiväkirjasta ( ei julkaistu aikaisemmin)

 Seitsemännen suomalais-ugrilaisen kirjallisuuskonferenssin erikoinen teemayhdistelmä: Globalisaatio ja huumori. Globalisaatiosta ei ole paljon huumoria löytynyt tähän mennessä.  Nenetseillä ja  hanti-manseilla on kokemuksia  globalisaatiosta ajalta jolloin öljy- ja kaasutulot tuloutettiin kokonaan Moskovaan.  Tietävät mitä se  käytännössä merkitsee. Puheenvuoroja konferenssissa:

  • Mies jostain puhuu globalisaatiosta, kysyy missä lukijat ovat. Ne ovat kadonneet. Haukkuu farkut, pitsat, coca-colan.
  • Selkuppi sanoo, että elämän olosuhteet on tuhottu, ympäristökatastrofi on tosiasia. Demokratia on luonut vain suuria puutteita. 
  • Viktor  Šibakov   sanoo, että globalisaatio on peruuttamaton  prosessi. Se on nykyisyyden  konteksti. Se ei tuo hyötyä. Se tuo  katastrofeja.
  • Mies Marinmaalta sanoo, että vaarana  on isovenäläisen nationalismin nousu, kansallinen itseriittoisuus ja messiaaniset asenteet. Merkkejä siitä on on nähtävissä  Putinin Venäjällä. Nationalistit  syyttävät herkästi pienempiä kansoja  nationalismista.  "Olemme  huolisamme monen  etnisen ja myös venäläisen  kirjailijan  tilanteesta. Kansalliskiihkon nousu Meri Elissä huolestuttaa.  Se uhkaa  marilaista kansallista kulttuuria," hän sanoo lopuksi.
  • Nainen  Komista puhuu  komilaisen  proosan nykytendensseistä. Hän sanoo, että  itsemurha ja väkivaltaionen kuolema ovat  aiheina Komin nykykirjallisuudessa. Toivottomuus  ekokatastrofin  takia. Maailman kuolema, sankarin kuolema. Kysymys on koko sivilisaation kuolemasta.
  • Tšuvassi puhuu kieli-imperialismista. Ensin oli  väkivaltainen islamismi, sitten kristillistäminen ja sen jälkeen  kommunismi.  Oma  kieli   murskaantui niiden jalkoihin.
  •  Arvo Valton, virolainen kirjailija ja  suomalais-ugrilaisen kirjailijaliiton puheenjohtaja puhuu huumorista. Hän sanoo että  huumori on vakava asia.  Että  suomalaiset ja virolaiset eivät ymmärrä toistensa huumoria, vaikka kielet ovat lähisukulaisia. Suomalaisten huumori on hyväntahtoista, virolaisten ilkeätä. Hänen mukaansa on huumori on vieraasta suurille aiheille, kuten globalisaatiolle. Hän  pyytää meitä suhtautumaan huumorilla globalisaatioon.

Udmurtian mytologiasta opin että maailma lepää suuren härän päällä. Lähde  on härän silmä. Härkä katselee, miten ihmiset elävät.


Suomalainen  delegaatio Moskovassa.  Vasemmalta oikealle Jukka Mallinen, Anita Konkka, Merja Virolainen, Kari Sallamaa. ( Kuvan otti Tiina Pystynen) Käytiin    syömässä  tsetseeniravintolassa ja  kyläiltiin  kirjailija  Viktor Jerofejevin luona. Hän  kertoi millaisessa puristuksessa postmodernit  kirjailijat elävät   Putinin Venäjällä.



torstaina, marraskuuta 03, 2011

Penelopen työtä

Joseph Wright of Derby. Penelope Unraveling Her Web. 1783-1784. (Getty Museum).

Kirjan tekeminen on Penelopen työtä. Minkä yhtenä päivänä saa aikaan, sen seuraavana päivänä purkaa. Penelope  purki yöllä kankaansa. Vai mitä hän kutoi? Tuskin räsymattoja. Muistan miten paljon tein purkutöitä Hullun taivaassa - romaanin  kanssa. Kun se lopulta oli lukijan käsissä, se näytti siltä kuin se olisi spontaanisti syntynyt. Joskus lukijoilla on harhakuva, että kirjojen tekeminen on helppoa ja että niitä voi ruveta väsäämään sitten kun on eläkkeellä. Lukeminen voi olla helppoa, mutta ei kirjoittaminen. Miten  Georges Simenon sanoikaan: "kirjoittaminen ei ole ammatti, se on onnettomuus." ( Kirjoitettu 6.6.2002).

Jälkihuomsatus olin aloittanut  Unennäkijän muistelmien kirjoittamisen,  mutta työ ei sujunut.  Yritin  kirjoittaa   fiktiotaa, mutta  alitajunta  ei  suostunut  romaanille.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011

Ääniharjoituksia

Katutaidetta Pariisista.

Herää tuntia tai puolta tuntia aikaisemmin, älä lue sanomalehteä, älä puhu, älä syö. Ota ja kirjoita mitä mieleen tulee niin kauan kun voit, neuvoo ensimmäinen ja ainoa kirjoittamisen opettajani Dorothea Brande. Noudatin hänen neuvoaan Ravennassa ja se tuotti hyvää hedelmää. En pukeutunut, en noussut sängystä ennen kello yhtätoista. Silloin koneeni oli pieni ja kevyt. Nykyinen sylimikro on kurja kone. Se kuumenee niin ettei sitä voi pitää sylissä kovin kauan. Viime talvena  Uzèsissa keksin laittaa sen alle tyynyn, mutta silti se oli ikävä vuodekumppani, liian iso, liian kulmikas. Sen kanssa ei syntynyt kirjaa.

Kun kirjoittaa sängyssä pitkällään mustekynällä muistikirjaan, on se vaara että nukahtaa kesken kaiken. Mitenkähän psykoanalyysipotilas pysyy hereillä sohvalla maatessaan? Ehkä analyytikko kysyy häneltä jotain epämiellyttävää aina kun hänen ajatuksensa ja äänensä alkaa puurotua ja katkeilla. Sillä työthän sohvalle on tultu tekemään eikä nukkumaan. Aamukirjoitukset ovat ääniharjoituksia. Samanlaista äänen avaamista, jota laulaja harjoittaa.

Sanoja voi tietysti suoltaa paperille tai tietokoneelle, mutta mitä sitten jos kirjoituksessa ei ole sisältöä eikä merkitystä? Ihminen tunteineen puuttuu sanojen takaa. On vain mekaanisesti kirjoittava käsi, kirjaimia naputtelevat sormet. L. Onerva kirjoitti 100.000 runoa. Niitä ei voi julkaista. Ne ovat runonnäköisiä, mutta niissä ei sisältöä. Ne olivat mekaanista muodon toistamista. Onerva kirjoitti kuin kone joka päivä, mutta hänen tunne-elämänsä oli kuollut. Ehkä se kuoli niiden vuosien aikana, jolloin hän Nikkilään unohdettuna. Ehkä se oli liuennut runsaaseen alkoholinkäyttöön jo ennen Nikkilään joutumista. Jos on juoppo runoilija, pitää osata kuolla nuorena kuten Eino Leino tai Pentti Saarikoski, pitää osata kuolla ennen kuin alkoholi on syövyttänyt tunne-elämän puhki. Onerva ei osannut. Kurja vanhuus hänen kaltaiselleen naiselle, jota oli nuorena juhlittu  paheiden papittarena.  Runoilijana hän jäi Eino Leinon varjoon. Naiskirjailijat jäivät entisinä aikoina mieskirjailijoiden varjoon, ja vielä 60-luvullakin.  ( Kirjoitettu 22.5. 2002)

Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) #metoo (1) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Argonautit (1) Arla Kanerva (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) David Foster Wallace (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Every Love Story is a Ghost Story (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Infinite Jest (1) Irja Salla (1) Isä ja minä (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jonathan Franzen (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Maggie Nelson (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Taiteen musta kirja (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unissakävijä (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) ironia (1) itsemurha (1) juhlat (1) kirjailijaelämäkerrat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) masennus (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) miesnerot (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) nerojen lapset (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) sateenkaarikirjallisuus (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)
Powered By Blogger