Luin eilisiltana Milan Kunderan Tietämättömyyden loppuun. Alku lupasi enemmän kuin loppu antoi. Kundera oli työntänyt loppuun turhia seksikohtauksia. Johtuu tietenkin taas sukupuoleni rajoituksista, että pysty käsittämään miten tärkeätä seksi on miehille - ne kuulemma ajattelee sitä joka hetki. Hemmetin hankalaa elämää.
Jokin aika sitten pohdin yhden ystäväni kanssa, mitä miehestä muistaa, kun suhde on loppunut. Sillä ei ole suurtakaan merkitystä millainen mies on sängyssä, koska se ei jää mieleen. Mutta se on tärkeätä, millainen mies on keittiössä, se on niin tärketä, että sen minä muistan. Muistan myös tavan puhua, liikkua, elehtiä, ilmehtiä Muistan millaisista kirjoista ja elokuvista mies pitää. Muistan keskustelunpätkiä, mutta parhaiten muistan yhteiset matkat. Ehkä se johtuu siitä että ulkomailla aistit terävöityvät ja niiden mukana varmaan myös muisti.
Kundera pohtii kirjassaan muistin olemusta. Hän on sitä mieltä, että "muistissa on säilynyt vain miljoonasosa, miljardisosa, toisin sanoen hyvin pieni osa eletystä elämästä…Sillä mihin muistiraukka oikeastaan pystyy? Se pystyy säilyttämään menneisyydestä surkean pienen osasen eikä kukaan tiedä, miksi juuri sen eikä mitään muuta, sillä valinta tapahtuu kunkin ihmisen sisimmässä salaperäisesti, tahdon ja kiinnostuksen ulkopuolella."
En ole Kunderan kanssa täysin samaa mieltä tuosta viimeisestä kohdasta. Kyllä kiinnostus auttaa muistia säilyttämään asioita. Kiinnostus ja voimakkaat tunteet. Kun tunteet heikkenevät, muistaminen heikkenee myös. Olen huomannut sen unista, mitä suurempi tunnelataus unessa, sitä paremmin sen muistaa herättyään. Minua hämmästyttää alitajunnan kyky säilöä tapahtumien yksityiskohtia. Ne tulevat usein unissa esiin. Yksityiskohta on kuin langanpää, kun siihen tarttuu, jokin ammoin unohtunut tapahtuma palautuu muistiin. Freudia vähän muunnellakseni: unet ovat kuninkaantie menneisyyteen.
Perun aikaisemmin kirjoittamaani hieman. Kunderan kirjan kahdesta seksikohtauksesta toinen ei ollut turha, koska sen yhteydessä Kundera kiinnittää huomiota kielen merkitykseen. Hänen miespuolinen päähenkilönsä Josef tulee kahdenkymmenen emigranttivuoden jälkeen käymään Tšekissä. Kirjan lopussa hän menee sänkyyn naisen kanssa, joka on, kuten hänkin, emigrantti: "Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen Josef kuulee tšekinkieliset rivot sanat ja kiihottuu rajummin kuin koskaan tästä maasta lähdettyään, sillä rivoilla, likaisilla, hävyttömillä sanoilla ei ole häneen vaikutusta muuten kuin äidinkielellä (Ithakan kielellä) lausuttuina, koska kielen syvien juurien kautta hän yhdistyy sukupolvien ja taas sukupolvien kiihottumiseen."
Kundera sanoo tuossa jotain hyvin tärkeätä. Emigrantti on juureton siksi että hänellä ei ole enää yhteyttä omaan kieleensä. Olisin toivonut, että hän olisi kirjoittanut enemmän omasta suhteestaan kieleen. Miltä tuntuu kun kirjailija menetettyään kieliympäristönsä kahdeksikymmeneksi vuodeksi, tulee käymään ja kuulee omaa kieltään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joka paikassa, sängyssäkin. Eikö ei se ole suuri riemu korville? Hän kirjoita kielestä kovin paljon, koska hänen tarinansa henkilöt eivät ole kirjailijoita. Voi olla, että hänen suhteensa tšekinkieleen on monimutkaisempi kuin kirjan henkilöiden. Hänhän hylkäsi sen, rupesi kirjoittamaan ranskankielellä, ja menetti samalla jotain ominaislaadustaan. Toisin kuin Samuel Beckett, joka löysi oman äänensä vasta vaihdettuaan kielen englannista ranskaksi. (Kirjoitettu 5.12.2002)
Milan Kunderasta lisää englanniksi täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti