sunnuntaina, helmikuuta 01, 2015

Ekstrat 4. Tšernobyl ja kaksi retkeä Valko-Venäjällä

Kesällä 2000 joku  kertoi Minskissä, että  70 % :ia  Tšernobylin  radioaktiivisesta laskeutumasta  oli   tullut alas  Valko-Venäjällä,  koska venäläiset olivat ampuneet hajalle kohti Moskovaa menossa olleen  saastepilven,  En tiedä oliko se tarua vai totta, mutta  minuun iski  välittömästi  ruokafobia.   En uskaltanut syödä lihaa, kalaa, vihanneksia enkä juureksia.  Söin vain keksejä ja join punaviiniä.  Keksien hintaa en muista, mutta pullo gruusialaista punaviiniä Old T’bilisiä maksoi  lähes viisi miljoonaa  ruplaa.  Pankista sai kymmenellä dollarilla kahdeksan miljoonaa ruplaa.  Olin monimiljonääri  kolmen päivän ajan.

 Muistan illallisen  johon osallistuin matkatovereideni kanssa matkan  toisena iltana. Ravintola oli Minskin ulkopuolella. Olin kuvitellut , että se on pieni kodikas  maalaispaikka, mutta kun näin  sen kaduin, että  en  jäänyt  hotelliin.  Se oli neuvostotyylinen valkotiilirakennus keskellä synkkää kuusimetsää.   Paikan kolkkoutta lisäsi kaatosade ja kaksi miliisiä, jotka hakkasivat ravintolaan pyrkivää humalikkoa pampuilla. Tarjolla oli rasvaisia makkaroita, kaalia, tomaattia ja vetistä perunasosetta, ruokajuomana oli suolaista vettä.  Votkaa sai ostaa baarin puolelta, yksi ryyppy maksoi melkein miljoonaa ruplaa.  Tervetuliaispuhe, jonka piti pönäkkä kultahampainen mies, ei kohentanut tunnelmaa. Tulkki esitteli englanniksi hänet toimeenpanevan komitean edustajaksi, mutta minä kuulin, että hän on teloituskomitean edustaja. Mies sanoi, että kirjallisuus on osa yhteiskuntaa, joka taistelee demokraattisista oikeuksista.
    ”Tässä maassa, jossa kirjailijat pannaan vankilaan!” sanoi Kamiel Vanhole, belgialainen kirjailija, joka istui vieressäni.  Hän halusi lähteä takaisin hotelliin, mutta taksia ei ollut eikä sitä saanut. Hän  suunnitteli bussinryöstöä.
     ”Osaatko sinä ajaa bussia?” hän kysyi.
      ”Toivoisinpa, että osasin,  minä sanoin ja jatkoin: ” Tulet muistamaan tämän paikan lopun ikäsi.
      ”Kirjoitan tästä illasta pienen surullisen tarinan, hän sanoi.
      ”Tämä on vain unta, ja minä olen osa sinun untasi,” minä sanoin.




Valko-Venäjä oli maa johon en todellakaan tuntenut mitään vetoa, mutta vajaan  vuoden  kuluttua toukokuussa 2001  osallistuin  Suomen PENin   järjestämälle   matkalle.  Matkaohjelmaan kuului retki ” zoonalle”,  alueelle joka  oli saastunut
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa.  Opas kertoi, että ihmiset eivät osanneet pelätä onnettomuuden jälkeen, koska missään ei näkynyt kuoleman  merkkejä, ja he  jäivät  asumaan  alueelle. Vasta kolme neljä vuotta myöhemmin kun lapsia syntyi epämuotoisina ja ihmiset sairastelivat outoja tauteja, aluetta ruvettiin evakuoimaan ja teiden varsiin ilmestyivät ydinvaaran ja pääkallon kuvat. Siellä ne olivat edelleen, kun toukokuun viimeisenä päivänä ajoimme bussilla zoonalle.  Tšernobylin onnettomuudesta oli kulunut viisitoista vuotta.
        ”Värit hehkuivat kirkkaampina ja luonto oli entistäkin  kauniimpi  räjähdyksen jälkeen”,   opas sanoi ja jatkoi:
    ”Mutta se oli tuhoavaa kauneutta. Ihmiset eivät käsittäneet, että kauneus on hengenvaarallista. Hallitus vakuutti ihmisille, että kaikki on hyvin, he voivat jäädä asumaan alueelle.   Hallitus ei halunnut sijoittaa vähiä rahoja evakuointiin. Vain kaksikymmentäviisi kylää eniten saastuneelta alueelta tyhjennettiin ja haudattiin.”
        ”Haudattujen kylien muistomerkit  ovat Slavgorodissa, suomeksi Eläköön- kaupungissa, jonka nimi oli  ennen Ryyppäyksellisyys,”  tulkitsi Jukka Mallinen oppaan puhetta.
     Ne jotka olivat jääneet asumaan alueelle, saivat valtiolta korvausta eli  ”arkkulisää”, ja heidän lapsensa pääsivät ilmaisille toipumisleireille pari kertaa vuodessa,”  kertoi oppaamme.

 Katselin bussin ikkunasta maisemia, luonto hohti auringonpaisteessa, alkukesän värit olivat kirkkaita, mutta eivät säteileviä. Näin kaksi isoa karjalaumaa ja laajoja peltoja, joilla kasvoi vehnää ja sokerijuurikkaita. Toisin kuin Venäjällä pellot olivat hyvin hoidettuja, samoin talot.  Mies kuokki maata, perunanvarret olivat reheviä, hanhet söivät ruohoa, hevonen huiski häntäänsä. Eläköön-kaupungin johtaja joka oli tarjonnut meille aterian,  oli sanonut että täällä tuotetaan puhtaita elintarvikkeita.
    ”Älkää pelätkö syödä meidän ruokiamme. Syökää kaikkea ja juokaa myös meidän votkaamme.”         Puheen  lopuksi hän oli kiittänyt  Lukašenkaa:
    ”Meillä on isäsemme, joka on parempi kuin kaikki puolueet yhteensä.”
    Kumma kyllä ruokafobia, jota olin potenut  Valko-Venäjällä vuosi sitten , oli kokonaan kadonnut.  Ehkä se  johtui suomalaisesta matkaseurastani, joka  ei ollut  yhtä  järkyttynyt  Valko-Venäjän  ruoka- ja sananvapaustilanteesta kuin länsieurooppalaiset kirjailijatoverini edellisenä kesänä.



  Bussi kiihdytti vauhtia, kun tulimme alueelle, jossa säteily oli niin voimakasta, että siellä ei saanut pysähtyä. Koivut olivat palaneet tien varteen, sähkötolpissa ei ollut lankoja.  Ohi vilahteli hylättyjä taloja, joissa ei ollut kattoa ja ikkunat olivat rikki.  Mutta niityllä  laidunsi pulska nautakarja.  Ajoimme kylään, jossa asui kolme ihmistä.  ”Säteilyvaara, sisään ajaminen ja käveleminen kielletty!” luki kyltissä kylätien laidassa.
     Säteilykylän ”mediaihmiset” tekivät vaikutuksen, mummo joka seisoi ukkonsa kanssa pihalla  kissa   sylissään, ja  ”kunnon sotamies Sveik” (nimi jonka joku meidän ryhmästämme  oli antanut vanhalle miehelle)  antoi tottuneesti haastattelun. Hän kertoi, että alkuvuosina kävi useammin lehtimiehiä, nykyään hyvä jos kerran vuodessa.  Hän vakuutti, että he elivät hyvin zoonalla, vaikkei heillä ollut sähköä, ei puhelinta eikä muitakaan nykyajan mukavuuksia. Kaivosta voi juoda vettä ja järven kaloja voi syödä.
    ” Ensin niiltä pitää katkaista pää ja häntä, sitten pistää seisomaan liemeen, jossa on viinietikkaa ja suolavettä. Puolentoista tunnin kuluttua epäpuhtaudet ovat kadonneet, ei ole  mitään haittavaikutuksia. Tässä minäkin seison, en ole kuolla kupsahtanut,” Svejk sanoi pilke silmäkulmassa.
       Joku meistä epäili, että hän on Lukašenka propagandisti, joka on jätetty kylään hoitamaan tiedottajan tehtävää, rauhoittamaan huolestuneita ihmisiä ja  kertomaan  että zoonalla voi elää ja  syödä kalaa, lihaa  sekä sieniä, jos vain  muistaa liottaa niitä  etikkavedessä.




 Minulla ei ollut kameraa  mukana zoonalla . Se oli varastettu syksyllä Pietarissa.   Olen  kaapannut  tämän  jutun kuvat netin  Tšernobyl -sivustoilta.

sunnuntaina, tammikuuta 25, 2015

Ekstrat 3. Virginia Woolf ja Kodin enkeli

Tänään on  Virginia Woolfin   syntymäpäivä. Hän syntyi  vuonna  1882 vesimiehen merkissä.  Kirjoitin  hänestä    hänestä  vuoden  1992  lopulla    luettuani  hänen    esseekokoelmansa, joka teki minuun vaikutuksen.  Hän täyttäisi tänään 133 vuotta, jos eläisi.  Hänen  kirjoituksensa elävät yhä.



Virginia Woolf kirjoittaa Professions for Women -nimisessä  esseessä naispuolisesta olennosta, jonka hän  kohtasi  ensimmäisen kerran  nuorena kun hän kirjoitti kirja-arvosteluja. Aina kun hän  otti kynän käteensä ja asettui kirjoittamaan, olento luikahti hänen  selkänsä taakse ja alkoi kuiskia, että  hänen täytyy olla myötätuntoinen ja  hellä; imarrella ja pettää  elikä käyttää kaikkia sukupuolensa konsteja  ja juonia varsinkin silloin kun  hän arvostelee miehen kirjoittamaa kirjaa.

  Woolf kutsuu olentoa Kodin enkeliksi. Se on viehättävä, sympaattinen, säädyllinen, ja äärimmäisen epäitsekäs olento; se uhraa itsensä joka päivä; se antaa parhaat palat muille, kanastakin se syö sitkeimmän jalan; sillä ei ole omia tahtoa  eikä omia haluja; kaikessa se pyrkii miellyttämään muita( lue: miehiä) ja elämään heidän  toiveidensa  mukaisesti. Puhdasmielisyys on  sen  kaunein ominaisuus ja punastuminen suurin sulo. Woolfin mukaan  jokaisen naiskirjailijan on surmattava tuo olento, muuten se surmaa naisessa olevan kirjailijan.

   Mutta onko Kodin enkelin tappaminen ollenkaan mahdollista, minä mietin apeana isän talossa Koskenpesässä kesällä 1992, kun olin saanut valmiiksi Halujen puutarhan.  Olin masentunut, itsesyytösten vallassa ja  häpeissäni sen takia  mitä olin kirjoittanut. Jos olisin voinut,  olisin tuhonnut käsikirjoituksen ja kirjoittanut kaiken uudestaan, mutta kun  kirja oli jo painokoneissa, ei mitään ollut enää tehtävissä. Rupesin siivomaan ja pesemään mattoja kuin raivohullu, ja sitten  matkustin  ulkomaille, kuten teen aina kirjan valmistumisen jälkeen pitääkseni masennuksen loitolla, mutta tällä kertaa sekään keino ei tepsinyt.

 Sinä kesänä  kävin Pietarissa ja Anna Ahmatovan haudalla  Karjalan kannaksella sekä osallistuin suomalais-venäläiseen kirjallisuuskokoukseen, jossa venäläiset  mieskirjailijat puhuivat ummet ja lammet kuten ennenkin, ja naiskirjailijat vaikenivat vienosti hymyillen. Päätin rikkoa vanhan tradition, lakata hymyilemästä ja  avata  suuni. Puheenvuoroni aikana huomasin, että venäläinen puheenjohtaja heilutti jalkaa hermostuneesti ja vääntelehti omituisesti. Kun olin lopettanut, hän ilmoitti että tämän jälkeen puheenvuorot rajoitetaan viiden minuutin pituisiksi, mistä seurasi, että naiset hymyilivät entistäkin vienommin ja miehet puhuivat edelleen pitkään  ja pateettisesti, heitä kun aikarajoitus ei näyttänyt koskevan, ja minä ajattelin että isän entisessä maassa ei mikään ole muuttunut (lukuunottamatta nimeä ja yhteiskuntajärjestelmää) sitten Anna Ahmatovan päivien, jolloin  Solzenitsyn  kävi  hänen luonaan, kuuli Requiemin runoja ja loihe lausumaan: "Kysymys on koko kansakunnan murhenäytelmästä, mutta teillä se on pelkästään  äidin ja pojan murhenäytelmä." Anna Ahmatova ei protestoinut, ja miksi olisikaan, hänhän oli kasvanut kulttuurissa jossa kaikki mitä mies tekee on tärkeämpää kuin naisen tekemiset.

  Palattuani Pietarista matkustin  Lummene-järven rannalle  isän taloon. Istuin tutun kirjoituspöydän ääressä, jossa olin 23 vuotta sitten kirjoittanut esikoisromaanini ja piilottanut käsikirjoituksen patjan alle joka kerta kun lähdin käymään kaupalla, ettei isä näkisi sitä. Katselin ikkunasta tuttua järveä, satoi lohduttomasti päivästä päivään, masennus ja itsesyytökset pahenivat ja mieleeni tuli Virginia Woolf ja hänen kuolemansa; hän täytti taskut kivillä ja käveli Ouse-virtaan.

   Olin unohtanut vuosikausiksi Virginia Woolfin, joka oli ollut tärkein oppiäitini, kun 1980-luvun  alussa  uskaltauduin taas  kirjoittamaan romaania. Majakka oli se perusteos, josta valoin itseeni rohkeutta, kun kirjoitin Tytärtä. Minä ihailin sitä ironiaa ja taitoa millä Woolf kuvasi isäänsä herra Ramsayn tunteita tyrannisoivassa henkilöhahmossa. Ihailin myös hänen vapaasti assosioivaa tyyliään, tosin en vielä Tyttären aikaan pystynyt vapautumaan sisäisestä kontrollista ja pelosta, että joku taas kuolee enkä sen takia kyennyt kirjoittamaan  niin vapaasti kuin Virginia Woolf.

   Sen lisäksi että Woolfin  Majakka opetti minua kirjoittamaan, se opetti minua myös  erottamaan  Kulttuurin super-egon ja Kodin enkelin äänet omista sisäisistä äänistäni. Kulttuurin super-ego puhui isäni äänellä, että naiset eivät osaa kirjoittaa, maalata, säveltää eivätkä laittaa kunnon ruokaa eikä naisilla ole huumorintajua puhumattakaan  lukemattomista muista naisten puutteista. Kodin enkelillä taas oli isoäidin ääni, joka saneli mitä  kunnon nainen sai ajatella ja tehdä. Ja ne ajattelun ja tekemisen rajat olivat ahtaat; kunnon naisen oli oltava hyvä ja tehtävä hyvää. Hän sai kyllä vihata, mutta vain  mustalaisia, juoppoja ja kommunisteja  sekä kaikkia niitä jotka eivät olleet kunnon ihmisiä. Hänen piti olla hyvätapainen ja siveä, seksi varsinkin oli kielletty asia. Jos kunnon naisella sattui olemaan seksielämää, siitä ei saanut puhua. Mutta jos siitä oli aivan pakko puhua, oli käytettävä sivistyssanoja.

 Ymmärsin istuessani isän kirjoituspöydän ääressä ja tuijottaessani  masentuneensa  sateiselle järvelle,  että Kodin enkeli se piti ankaraa moraalisaarnaa sisälläni, koska olin  ylittänyt  sopivuuden rajat ja  käyttänyt sellaisia sukupuolielämän sanoja, jotka  olivat sen mielestä  rumia, henkisesti alentavia ja raakoja. Kirja oli häpeällinen sen lisäksi että se oli huono, arvosteli Kodin enkeli. Yhtänä pahana se oli ollut vain  Irti- ja Samaa sukua- romaanien jälkeen, muut  kirjani se oli päästänyt menemään pahemmitta moitteitta, Talvi Ravennassa- romaanin se oli  jopa hyväksynyt päätään nyökytellen, siinä kirjassa kun ei ollut ollenkaan  seksiä eikä hämmentäviä tunteita. Ymmärsin, että Kodin enkeli oli vaarallinen terroristi. Se sai voimansa syyllisyydestä, jota ruokki Kulttuurin super-ego. Ne olivat  yhdessä  vaientaneet minut kolmeksitoista vuodeksi ja nyt ne  yrittivät taas nitistää minut. Ne olivat vaientaneet Anna Ahmatovankin ja pakottaneet Sylvia Plathin tekemään itsemurhan. 

Ei edes Virginia Woolf ollut selvinnyt Kodin enkelin  kuristusotteesta, vaikka  itse uskoikin surmanneensa sen pitkän ja ankaran kamppailun jälkeen. Mutta ei se kuollutkaan, se  vain pysyi vaiti niin kauan kun hän kirjoitti kirjaa. Jokaisen kirjan jälkeen  hänellä oli siivous- ja puhemanioita, pahoja  masennuksia ja toisinaan itsemurhayrityksiä. Tuntui kuin Kodin enkeli olisi  hyökännyt hänen kimppuunsa  vereksin voimin ja kostonhimoisena siksi, että hän oli onnistunut pakenemaan sen kontrollista joksikin aikaa  ja kirjoittamaan  taas kerran kirjan joka oli parempi kuin hänen isänsä kirjat.  Ehkä Kodin enkeli olisi säästänyt hänet, jos hän olisi kirjoittanut salapoliisi- ja viihderomaaneja tai runoja jotka eivät olisi loukanneet kenenkään tunteita. Mutta silloin minä en olisi lukenut hänen kirjojaan enkä olisi saanut tietää, että se kauhea tunne joka kuristi kurkkuani kun katselin sateen pieksemää Lummene-järveä, oli nimeltään Kodin enkeli. ja että se aikoi ottaa minut hengiltä, jos annoin sille valtaa mielessäni. Ja niin ryhdyin päättäväisesti kirjoittamaan kirjaa isästä, sillä minusta tuntui,että se oli ainoa tapa karkottaa tuo paha enkeli tiehensä, ainakin vähäksi aikaa. Sillä minulla ei ollut enää harhaluuloja että pystyisin  kiskomaan sen irti  itsestäni, niin syvälle minuun  se oli iskostunut tai sisäistynyt  kuten  psykokulttuurien tutkijat ehkä sanoisivat. Ja sieluni sisuksista se aina sopivan tilaisuuden tullen laususkelisi tuomioitaan paheksuvalla  nenä-äänellä.  


Ekstrat 2. Armenialainen kosija

Toukokuussa 1987 matkustin  Moskovaan.   Se oli sama   toukokuu  jolloin länsisaksalainen 19-vuotias teinipoika  Mathias Rust laskeutui  Cessnalla Moskova-joen sillalle ja   rullasi  sieltä Punaiselle  torille.  Minä  asuin  Majakovskin selän takana  Peking-hotellissa. Aamupäivisin kirjoitin Hullun taivaassa -romaanin ensimmäistä versiota. Iltapäivisin kävin  kirjailijamuseoissa,  jotka   kuuluivat viralliseen ohjelmaan, ja iltaisin  vierailin   moskovalaisten   kirjailijoiden ja taiteilijoiden luona.


Etualalla Majakovskin patsa, taka-alalla Peking-hotelli.  

Venäläiset vapautuvat keittiössä, ja juttua riittää niin sielusta kuin rakkaudesta vaikka koko yöksi.  Muistan  erään illan.  Illan isäntä  Ašot oli tehnyt kalaseljankaa ja kutsunut   Tairan ja minut syömään. Hän ei ollut venäläinen, vaan armenialainen, mutta kyllä hänkin osasi puhua sielusta. 

Ašot asui Beljajevossa, moskovalaisessa lähiössä, kolmen huoneen ja keittiön asunnossa. Yhdelle miehelle tilaa oli paljon, mutta ei hänen tavaroilleen. Pöydät ja lattiat olivat täynnä kirja- ja paperipinoja, jotka eivät olleet mahtuneet hyllyihin ja kaappeihin, ja seiniin nojasi taulupinoja.  Kaapin päällä oli kolme hopeakuorista, arvokkaannäköistä ikonia ja kirjahyllyssä lasin takana olivat Ašotin  isän ja äidin  valokuvat kehyksissä. Isällä oli rintapielet täynnä kunniamerkkejä,  hän oli muistaakseni eversti, ellei peräti kenraali. Äiti oli sivistyneen näköinen nainen. Ašot mainitsi että äiti oli aatelissukua.

Ašot ei ollut ainoa tapaamani Neuvostoliiton kansalainen, joka  ikään kuin   ohimennen kehaisi suvun aatelisilla   juurilla. Se oli heille tärkeä asia. Hän oli äidinpoika vielä aikamiehenäkin. Alaleuka työntyi eteenpäin kuin pettyneellä pikkupojalla, joka kamppailee itkua vastaan. Hän oli lyhyt  ja pyöreä mies,   hänellä oli  harmaat  hiukset, tummat silmät ja nuoret kasvot.  Hän oli monipuolinen mies. Hän opetti  Gorki-instituutissa runojen kääntämistä armeniaksi, maalasi tauluja ja  posliinia sekä   kirjoitti runoja. 

 Hän esitteli venäläisten kirjailijoiden muotokuvasarjaa, jonka hän oli maalannut valokuvien pohjalta, aika hyvä sarja minun mielestäni. Mieleeni jäivät erityisesti Anna Ahmatovan ja Leonid Andrejevin kärsivät kasvot.  Hän oli samaistunut heihin.  Hän sanoi, että oli alkanut maalata vasta neljäkymmentävuotiaana, kun oli joutunut onnettomuuteen, jossa hänen toisen  kätensä ja jalkansa  luut olivat murtuneet.  Jumala oli sanonut sairaalassa hänelle, että nyt hänen täytyy ruveta tekemään taidetta.  Eräänä yönä hän oli maalannut omakuvasarjan.  En muista oliko maalauksia viisi vai kuusia, jokaisessa maalauksessa naisen kasvot, jotka olivat vääristyneet tuskasta. Sarjan loppua kohden kasvot muuttuivat yhä hurjemmiksi.  
     ”Se oli kauhea yö”, hän muisteli.
   Kello kolmelta hän oli lopettanut maalaamisen ja lähtenyt naisen luo, jota ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Nainen oli riisunut hänet ja pannut hänet omaan sänkyynsä nukkumaan ja  oli  itse nukkunut  nojatuolissa. Ašot oli nukkunut kolmekymmentä tuntia  

 Ašot puhui puhumistaan. Hän kertoi päivällisellä koko elämäntarinansa. Hänellä oli Pariisissa tytär, joka ei ollut hänen, mutta jolle hän oli antanut nimensä. Hänen vaimonsa oli lähtenyt kaksitoista vuotta sitten ranskalaismiehen matkaan. Ašot sanoi olleensa sen jälkeen seitsemän vuotta  kihloissa kanadalaisen naisen kanssa.  Olivat kirjoittaneet kirjeitä toisilleen, sitten nainen oli tullut Moskovaan, katsellut ympärilleen ja  sanonut, ettei täällä voi elää. Ja Ašot oli sanonut, että hän ei voi elää Kanadassa, siellä hän olisi köyhä mies. Siihen kirjeenvaihtoromanssi oli päättynyt.
     Hän toivoi saavansa suomalaisen vaimon ja pyysi  minua etsimään  itselleen  naisen Helsingistä.  Kysyin millä kielellä hän puhuisi  vaimon kanssa, kun hän ei osaa suomea eikä vaimo venäjää. Mutta ei se hänen mielestään ollut mikään ongelma.
    ”Ei avioliitossa tarvitse kieltä”, hän sanoi.
    ”Minun kanssani vaimo ei joutuisi kärsimään nälkää eikä puutetta”, hän jartkoi. ”Minä  osaan tehdä ruokaa,  pestä pyykin ja korjata vaatteeni. Ainoa asia mitä en osaa, on kalastaminen. Mutta jos vaimo haluaa, hän saa joka päivä kalaa. Voisin avata Helsingissä armenialaisen ravintolan tai ruveta kilpailemaan Arabian kanssa posliiniastioiden valmistamisessa. Tarpeen vaatiessa voisin myös ryöstää pankkeja. ”
     Hän kehui itseään kuin sulhasen puhemies, mutta en uskonut puoliakaan hänen puheistaan, koska hän oli armenialainen. Hän puhutteli minua etu- ja isän nimeltä, kuten kohteliaaseen venäläisen tapaan kuuluu.
      ”Anita Ivanovna, jos te menisitte naimisiin kanssani, voisimme tehdä kirjallisen sopimuksen, jossa kummallekin taataan täysi vapaus.   Se ei tarkoittaisi sitä, että voisi mennä sänkyyn kenen tahansa kanssa.”
   Hän esitteli  aviolliitto sopimuksen pykäliä. Niitä oli niin paljon että unohdin ne  saman tien. Mutta  muistan  hänen  neuvonsa:
   ”Antakaa kymmenen prosenttia sielustanne ja sydämestänne miehelle ja loput yhdeksänkymmentä prosenttia taiteelle kuten Eleanora Duse antoi runoilija  D'Annunziolle.” 
    ”Mutta kun olen niin hullu, että annan koko sydämen miehelle eikä taiteelle jää mitään,” minä tunnustin.

Kun tein Tairan kanssa lähtöä, Ašot pyysi minua  harkitsemaan   avioliitoa-asiaa  ja ottamaan häneen  yhteyttä. Hän ojensi minulle koristeellisen käyntikorttinsa, jossa luki поэт и художник,  runoilija ja taiteilija.
      ”No, menisitkö hänen kanssaan naimisiin?” Taira kysyi myöhemmin taksissa.
       ”Saisin  hermoromahduksen hänen kanssaan,” minä vastasin. 



perjantaina, tammikuuta 23, 2015

Ekstrat1: Shakespeare and Company

Kun   romaani Hullun  taivaassa oli ilmestynyt syksyllä  1988,   lähdin   kuukaudeksi Pariisiin -   toisin sanoen pakenin, sillä  odotin ja pelkäsin  kirjan arvosteluja niin paljon että en  kestänyt olla  Suomessa.  Kirjan ilmestymisen jälkeiset  viikot  ovat  aina stressaavia.  Kirjoittaminen ei stressaa yhtä paljon.  Paitsi silloin kun deadlinekahden päivän kuluttua.

Pariisissa kirjoitin  matkapäiväkirjaa.  Osan   päiväkirjan aineistoista käytin  Unennäkijän muistelmien luvussa Pariisin päiviä.  Osa ei  mahtunut  mukaan. Julkaisen sen osan  nyt tässä. 



Matkapäiväkirjasta

25.10.1988
Istun tupakalla Shakespeare & Co:n edessä. Tämä on se kuuluisa kirjakauppa jossa James Joyce kävi, samoin Hemingway, myös Samuel Beckett ja monet muut.    Resuinen kissa nukkuu kirjalaatikossa. Se heräsi kun joku nuorukainen ajoi mopedilla kirjakaupan ovesta sisään. Istuu nyt laatikossa ja katselee uneliaasti ympärilleen. Se on mustavalkoinen, läikikäs, kaulassa likainen räsy ja karvattomia rupisia läikkiä. Sillä on varmaankin syyhypunkki. Notre Dame on vastapäätä. Nuori mies joka ajoi  mopedilla onkin vanha mies. Kun hän otti kypärän pois päästä, hänen tukkansa oli harmaa. Hän puhui omituisesti  englantia ja ranskaa sekaisin.
( Huomautus 22.12.2011. ”Nuorukainen” oli George Whitman)

30.10. 1988
 Shakespeare & Co vie minut turmioon. Kävin taas eilen siellä ja ostin 3 kirjaa. Eivät ole halpoja, vaikka ovat käytettyjä. En tiedä miten jaksan raahata Suomeen sellaiset kirjamäärät. Matka tulee olemaan yhtä kärsimystä. Kirjakaupassa oli viehättävä kirjailijatar Claude  Santoy myymässä. Kissa nukkui pöydällä. Sen kaula oli parantunut, räsy oli pois kaulasta. Ostin  Santoyn pienen novellikokoelman 39 frangilla. Hän kirjoitti siihen nimensä ja  kehotti tulemaan  tämäniltaiseen  autographing partyyn. Sinne tulee lehdistöä, hän mainosti kun kerroin olevani suomalainen kirjailija.
”Suomi on pieni maa”, hän sanoi ikään kuin olisi  pahoitellut kohtaloani ja sitten hän jatkoi:
  ”Teidän täytyy tulla New Yorkiin.” 
   Hän itse oli lähtenyt Sveitsistä New Yorkiin.

31.10.1988
 Kävin eilisiltana autographing partyssa Shakespeare & Co:ssa. Siellä oli vaalea pulska naiskirjailija sähkönsinisessä villapaidassa ja samanvärisessä baskerissa. Hän jakoi nimikirjoituksia. Kirjan nimi oli suomeksi ”Kävelyllä Gertrud Steinin Pariisissa.” Hänen nimensä oli Mary Height. Tilaisuudessa tarjottiin boolia. Kirjakauppa oli täynnä amerikkalaisia ja kirja näytti tekevän kauppansa. Olin niin ujo että uskaltanut puhua kenenkään kanssa, enkä edes katsoa kehenkään. Aloin tajuta miltä minusta on tuntunut kolmevuotiaana, kun päässä on paljon ajatuksia joita haluaisin kertoa, mutta kieli ei toimi.  Ja silloin kun se toimii, kaikki nauravat, kun sanani ovat niin hullunkurisia.  Joten suljin suuni ja puhuin vasta sitten kun olin varma että osaan sanoa sanat oikein. Olin perfektionisti jo 3-vuotiaana.

2.11.1988
Olin eilisiltana Writer’s workshopissa, joka pidettiin Shakespeare & Co:ssa. Luulin että se on kirjailijoita varten. Ehkä ”writer ”tarkoittaakin kirjoittajia ja minun pitäisi kutsua itseäni ”authoriksi”. Se kuulostaa korskeammalta. Workshopissa oli nuoria aloittelevia kirjoittajia.  Poika Israelista, hän oli tavannut Tuula Saarikosken bussissa matkalla Tukholmasta Helsinkiin. Sanoi että Helsingissä satoi aina. Hän oli kriittinen ja nopeasanainen, itsetietoinen,  joi taskumatista   viskiä. Ehkä hän ajatteli että kirjailijan pitää juoda kuin Hemingway. Tumma poika, mutta ei juutalaisen näköinen. Hän oli kirjoittanut pikanäytelmän amerikkalaisista presidenttiehdokkaista. Demokraattien ehdokas oli typerys nimeltä Ted, republikaanien ehdokas oli älykäs Bob.  Hän esitti näytelmäänsä eloisasti kymmenessä minuutissa. Esitys oli parempi kuin teksti.
     Mustapartainen laiha fanaattiselta vaikuttava mies ilmoitti että tällaiset kokoontumiset ovat turhia. Hän käyttäytyi hyökkäävästi. Israelilainen sanoi häntä Guruksi joka on perehtynyt itämaisiin filosofioihin.  Arvelin,n että hän on vasemman käden ( left-hand) guru,  koska hänen olemuksessaan ei  ole yhtään valoa eikä iloa.
     Nuori mies jonka huulessa oli rupi, ehkä hän oli purrut huultaan tai ollut tappelussa. Perunanenä,  ruskea tukka, kaikki hänessä oli perunanväristä. Hän tuli myöhässä, istui hetken ja halusi tietää vain sen kuinka monta sanaa kukin kirjoitti päivässä. Hän sanoi lukeneensa että Graham Greene kirjoitti 300 sanaa päivässä. Sanoin ettei ole hyvä kirjoittaa aina. Mielen täytyy  antaa olla hiljaa joskus. Yritän olla kirjoittamatta puoli vuotta vuodessa, mutta en  melkein koskaan onnistu. Keep silence in your mind sometimes” neuvoin häntä. Hän poistui paikalta sanoen että tämä riitti hänelle.
    Hyvin nuori ja epävarma kalifornialainen poika, joka oli kirjoittanut pienen kertomuksen nälkäänäkevästä runoilijasta. Kun hänen vuoronsa tuli lukea, hän liikehti hermostuneesti, luultavasti hänen kämmenensä hikosivat ja hän selitteli kovasti kirjoitustaan ennen kuin pääsi alkuun. Kun hän oli lukenut pikkukertomuksensa, hän kertoi kuinka tuli Pariisiin. Hän asui nuorisohostelissa, josta  ajettiin ulos aamulla klo 10, sitten hän kuljeskeli koko päivän kaduilla, eikä hänellä ollut rahaa ruokaan. Ensimmäisen kerran elämässään hän kärsi nälkää.
    Kaunis tummasilmäinen tyttö, hänkin Kaliforniasta. Hänellä oli pitkät kiharat hiukset. Hän oli muusan näköinen. Hän kirjoitti runoja. Ensimmäisen  runonnimi oli Daddy. Hän sanoi että jokainen nainen kirjoittaa sellaisen jossain vaiheessa. Minä sanoin kirjoittaneeni Daddy-romaanin. Hän viittasi Sylvia Plathin runoon, kysyi tunteeko kukaan sitä. Nuoret miehet eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tytön runo oli kiltti ja sovinnainen. Runosta sai sen kuvan että hän on yhä edelleen isän kilttipieni tyttö. Ei ollut vihaa eikä vimmaa, vaikka isä oli ollut hulttio, käynyt kotona vain pyöräyttämässä lisää lapsia, viihtynyt enemmän kavereidensa kanssa viskiä juomassa ja vetoa lyömässä. Hänen isänsä oli amerikkalais-kreikkalainen. Runossa tyttö ilmoittaa näkevänsä vihaisia unia isästä. Tai uneksii hänestä vihaisesti. Runo oli hänen varhaisempaa tuotantoaan, kuten hän sanoi, kirjoitettu kotona Kaliforniassa. Hän sanoi kirjoittaneensa pari vuotta vakavasti. Hän kertoi että oli näyttänyt runon isälle, ja isä oli pitänyt siitä. Sitten hän luki pari  viimeisintä runoaan, hän oli kirjoittanut ne Pariisissa. Ne olivat huomattavasti parempia kuin Daddy. Sanoin että niissä on nyt voimaa, hän on kehittynyt ja löytänyt oman tiensä. Ne olivat ilmaisultaan keskittyneitä, ei turhia sanoja eikä romanttista hempeilyä. Todella hyviä runoja. Hänen suurin vaaransa on se että hän joutuu naimisiin ja lakkaa kirjoittamasta runoja. Varmasti hänelle käy niin, koska hän on kaunis ja vilkas, eikä hän ujostele.
     Hillary-niminen tyttö, myös hän oli Kaliforniasta. Hän oli kirjoittanut novellin, jonka nimi oli Mirage. Kun tilaisuus loppui, hän juoksi perääni ja sai minut kiinni Notre-Damen edustalla. Hän antoi novellin minulle luettavaksi. Hän toivoi kirjallisia kommentteja ensi tiistaihin mennessä, jolloin on seuraava kokous. Minä lupasin lukea. Sellainen tyttö, joka sanoi jokaisen luetun tekstin jälkeen ”It’s great!” Hän sanoi olevansa freelance toimittaja. Hän oli kuin Allie amerikkalaisesta sarjafilmistä Kate ja Allie. Hänellä oli samanlainen ääni. En ole vielä lukenut hänen novelliaan.


9.11.1988   Kun illalla kävin  Shakespeare & Co:ssa kysymässä oliko kukaan nähnyt  Hillarya, jolle halusin palauttaa kaksi sivua ( ne olivat unohtuneet minun huoneeseeni), tapasin   mustan miehen, jolla oli harmaa parta. Hän arveli että olen kotoisin jostain pohjoismaasta. Sanoin että Suomesta ja kysyin mistä hän on.  Hän sanoi olevansa pienestä maasta, josta olen tuskin koskaan kuullut. No mistä? minä kysyin. USAsta, hän sanoi kumartuen luottamuksellisesti puoleeni. Kysyin onko hän kirjailija. Hän sanoi olevansa runoilija. Sitten hän kysyi lähdetäänkö drinkille. Sanoin että lähdetään vaan. Hän sanoi että hän on köyhä, koska on runoilija eikä pysyt maksamaan drinkkejä. Minä sanoin olevani köyhä, koska olen suomalainen romaanikirjailija eikä niillä ole koskaan rahaa. Sitten hän tapasi jonkun tuttavansa ja jäi suustaan kiinni. Kun hän oli selvittänyt asiat tuttavan kanssa, hän tuli luokseni. Sanoin että voimme tehdä niin, että hän maksaa omat drinkkinsä, minä omani. Mutta hän oli muuttanut mielensä ja sanoi ettei hänelle sovi tänä iltana. Ehkä hän oli etsimässä rikasta ystävätärtä ja erehtyi luulemaan minua rikkaaksi.
    Näin myös sen pistäväsilmäisen vasemman käden gurun, mutta emme vaihtaneet sanoja, katsoimme vain toisiamme kuin kaksi vihamielistä muukalaista (tai kissaa). Hän heitti pitkän katseen minuun ja minä häneen. Keihästimme toisemme.
    Sitä laihaa onnettoman näköistä yksinkulkijaa en tällä kertaa nähnyt. Hän istuu tavallisesti mustalla nahkasohvalla ja lukee kirjaa. Hänellä on parta ja sisäänpäin kääntynyt katse, nukkavieru olemus, värittömät ryppyiset vaatteet. Olen nähnyt hänen kuljeskelevan latinalaiskorttelin kujilla ja katselevan nälkäisenä kuppiloiden ikkunoita. Hän näyttää varsinaiselta nälkätaitelijalta.



Kymmenen vuotta myöhemmin

18.6.1999 Shakespeare & Co:n kirjakaupassa. Musta kissa ilmestyi jostain ja hyppäsi kirjahyllyn päälle nukkumaan, lasikaapissa on vanhoja venäläisiä kirjoja. Kymmenen vuotta sitten paikka oli aivan samannäköinen, vain kissat olivat erilaisia ja niitä oli enemmän. Lukiko kirjaston oven päällä jo silloin: ”Be not inhospitable to strangers, lest they be  angles in disguise.” Voiko enkelilläkin olla vaikeuksia?
    Puistossa Shakespeare & Co:n vieressä, äiti ja lapsi leikkivät pallon kanssa. Tämä on halpaa huvia.   Kahvilassa istuminen maksaa melkein 30 markkaa join vain yhden Pepsi-colan ja rahaa meni.. Kävin St. Michael -aukion isossa kirjakaupassa. Siellä oli Daudetin kirjoja, mutta ei niitä vanhoja joita etsin. Niistä ei oteta uusia painoksia, eivät ole klassikkoja kuten  Tartarin. Minulla on sellaiset sandaalit että en jaksa kävellä niillä pitkiä matkoja, onneksi on puistonpenkkejä joilla voi istua.  Urospulu jahtaa kolme naarasta, ja kaikki ovat yhtä penseistä sen pyyteille. Viileä iltatuuli ja kohta on nälkä.
    Idi-niminen noin 35-vuotias mies istui viereeni kivipenkille ja alkoi haastaa hyvää englantia. Hän kertoi että hänellä on ystävä Espoossa ja että suomalaiset ovat ”very nice people.” Hän sanoi olevansa matematiikan opettaja lukiossa. Hän kertoi että oli menettänyt onnettomuudessa tyttöystävänsä. Siitä oli jokin kuukausi aikaa. Ja nyt hän oli ”very lonely man”, ei lapsia eikä tyttöystävää. Hänen kertomuksensa ei hellyttänyt sydäntäni. Hän sanoi monta kertaa: ”Cela  vie” ja ”That’s life”
    Shakespeare &Co: n  musta kissa kävelee penkin ohi. Idi kyseli onko minulla lapsia, sanoin että on kaksi isoa poikaa. Hän sanoi ettei ikä merkitse mitään, kun rakastaa. Hän kysyi onko minulla miestä, sanoin että on. Hän kysyi olenko kokenut suurta rakkautta ”l’amour forte” Sanoin että minulla on suuri rakkaus Suomessa. Tuntuu kuin tämä sama keskustelu olisi käyty ennenkin  monella muullakin puistonpenkillä. Hän sanoi että olen onnellinen nainen. Sanoin että joskus olen, joskus en. Hän kysyi onko mies uskoton, senkö takia olen joskus onneton. Sanoin että senkin takia. Hän piti pitkän puheen siitä, miten väärin on että miehellä on monta naista. Sellainen on huono mies. Sanoin että se oli minun valintani. Hän kysyi mitä minä teen.  Kerroin että kirjoitan kirjoja. Hän kysyi millaisia kirjoja ja kuinka monta. Kymmenen kirjaa ”crazy novels about life and love”. Kirjoita minusta romaani, minä olen very special man, hän ehdotti.  Voinhan minä kirjoittaa jos kerrot elämäntarinasi. Hän ei ruvennut kertomaan, vaan alkoi tehdä romanttisia ehdotuksia, jotka eivät ottaneet tulta minussa. Ehdotti että katseltaisiin Pariisia yöllä kuun loisteessa, hän näyttää minulle koko kaupungin.   Sanoin että voin kirjoittaa mininovellin kohtaamisesta puistossa.  Hän kysyi olenko yksin vai ryhmän Pariisissa ja minä kerroin että olen  tullut pressikonferenssiin. Kun en osannut selittää tarpeeksi selvästi, miksi olen  Pariisissa, näytin  kulttuuriministerin kutsukirjettä. Hän lähti kiireesti. Pelästyi ehkä. Puiston nimi oli Le square Rene Viviani.   




torstaina, tammikuuta 22, 2015

Vanhat kirjoitukset1: Memento mori

Runsaan viikon  viikon   kuluttua  Kirjailijan päiväkirja  täyttää  13 vuotta.  Se on  pitkä  ikä blogille.  Aloitin  blogin  2.2. 2002.  Siihen  aikaan    blogit  olivat   harvinaisia  ja   blogaaja pidettiin  joko  nörttinä   tai     narsistisena   tyyppinä , joka korosti itseään  eikä  saanut kirjoituksiaan  muualla julkaistuksi.   Ennustettiin että  blogaaminen on ohimenevä  ilmiö. Mutta toisin  kävi. 

Syntymäpäivän kunniaksi  olen päättänyt  ruveta julkaisemaan  vanhoja  kirjoituksiani  tässä  blogissa (uudempia kirjoituksia on  Sanat-blogissa).  Ensimmäinen  vanha kirjoitus  on  vuodelta 1961, jolloin  olin  kaksikymmentävuotias. Se ilmestyi  Hesan Teinin numerossa 2/1962 otsikolla Momento mori.  Tarkoitin  varmaankin Memento moria,  suomeksi  Muista kuolevaisuutesi,  mutta  en sanasokeana  huomannut virhettä, ja niin   juttu  julkaistiin  virheine päivineen.  Toista osaa ei koskaan ilmestynyt.



ANITA   KONKKA:   MOMENTO   MORI   OSA   l 

"Haluan ostaa sanoja. Tarjouk­set pyydän lähettämään nimi­merkille Tyhjä ympyrä." Mies tutki paperia, tuumii: lie­nee paras muoto. Ei auta enää korjailla. Kissa naukuu ovella. Yö on tu­lossa. Ilmoituskonttoriin ehtii vielä. Lehdet kahisevat puisto­käytävällä. Lehteä polviin saak­ka. Onhan syksy. Toimitustalon seinään nojaa kas­voton mies. sanoo: Liian myö­hään. On jo suljettu.  Mutta eihän vielä ole aika.  Aika on jo, kääntynyt lappeelleen vastapäisen talon ka­tolle. Katsokaa. Lehtitalon ovi aukeaa. Toimitussihteeri viittaan kääriytynyt kulkee vinoin askelin kadun poikki. Mies juoksee hä­nen peräänsä heiluttaen paperi­arkkia kädessään.
  ” Odottakaa. Kääntykää takaisin.”
   Toimitussihteeri ei kuule, pyörtää kadunkulmasta ja katoaa ristikkoportista sisään. Tuuli ravis­telee katupuun jäseniä. Lehdet juoksevat tuulen tieltä likaviemäreilun. Mies seisoo yksin ka­dulla. Toimitussihteeri on pysäh­tynyt aidan taakse. Hän puristaa salkkuaan kainalossa, pitää ha­tustaan kiinni.
 ”Mitä haluatte?”
      ”Ottakaa    ilmoitukseni    huomi­seen   lehteen.”
      ” Mahdotonta,   on  jo   täynnä.”
      ”No  ylihuomenna   sitten.”
      ”Ei  ilmesty  ylihuomenna.   Tal­viloma,     ymmärrättekö.     Palatkaa asiaan   huhtikuussa.”
       Näine   sanoi­neen hän  lähtee.  Katuvalot sam­muvat  yksi   toisensa  jälkeen.
      ”Misu,   Misu.   Kiskis,”   huutelee muuan  nainen  ovenraosta.
      ” Anteeksi  rouva, kulkeeko enää mitään   autoa  maaseudulle?
      Ovi   paukahtaa  kiinni. Tämäpä    ikävää.    Täytyy    lähteä jalkapatikassa tädin luokse. Tänne en kuitenkaan jäädä talveksi. Ei ole sanoja. En voi tehdä työ­tä. Pitäisi ostaa suurempi varas­to kerrallaan, mutta kun ei ole varoja. Kirjailijan ammatti on siitä kirottua.
     ”Eläin,   oletko   yksin,   jos    olet, lähde  mukaani.   Haemme  kissani.”
Mies   ja   koira   kävelevät   puisto­käytävää pitkin.  Tuuli  on lakais­sut   lehdet  syrjään.   Hiekka  nars­kuu   askelien   alla.   Lepakot   len­televät vajan  ympärillä.
     ”Kissa,    tule   mukaani.    Täältä ovat kalat loppuneet,  joki  kuivu­nut.    Täältä    ovat    linnut    lähte­neet,   puut   kuolleet.”
     Mies,     kissa    ja   koira   kävelivät maaseudulle   päin.   Pilvet   riippu­vat   puiden   oksistossa. Eksynyt  pöllö  huhuaa  nälkäänsä.
—  Tuossapa     kaunis     kivi.     Jos hakkaisi     siitä     sanoja    itselleen. Mitä     ajattelenkaan.     Eihän     se käy. Liian paljon vaivaa. Värikin on ikävän harmaa.  Harmaita sa­noja  minulla  on   tarpeeksi. Kissa   maukuu,   ei   jaksa   kävellä. Sillä   ei   ole   parkkiintuneita   jol-kuanturoita.    Mies   nostaa   kissan syliinsä,   pyyhkii   hikeä   otsaltaan. Hengitys   kohoaa,  huuruna   hänen sieraimistaan.
—  Tuntuu  raskaalta jaloissa. Mi­nähän  mahdan  olla.   Kysyn  tuol­ta    tytöltä,    joka    istuu    kivellä. Merkillistä  nähdä ihmisiä.  Ei  ole tullut     yhtään     ihmistä    vastaan tällä   matkailani.   Ehkei   hän   ole ihminen,    on   nymfi.    Nykyaikana ei   mikään   ole   mahdotonta,   sen jälkeen  kun  Jumala,  muutti  Ari­zonaan.
-—• Hyvää iltaa, neiti. Voisitteko auttaa minua.
Tytön tukka heilahtelee tuulessa. Jäähileet kimaltavat siinä. Hä­nellä ei ole nenää.
Hän e.i vastaa. Mies seisoo ym­mällään. Kissa hieroo tytön poh­keita.
Mies   muuttaa   äänensävynsä   sel­laiseksi   kuin  olisi   tuntenut  tytön vuosikausia ja kysyy: Oletko   onneton.
-—• Olen enemmän kuin onneton. —• Siksikö, ettei sinulla ole ne­nää.
—  Minulla   ei   ole   enää   mitään. Kadotin    Jumalan,    sen    mukana kaiken.
—• Eihän se mitään. Jumala asuu Arizonassa, kaipasi vaihte­lua, muutti sinne. Älä sure. ny­kyään pääsee lentokoneella muu­tamassa tuimissa Atlantin yli. —• Sinä olet erehtynyt, sanoo tyttö. Jumala ei ole olemassa, ci edes Arizonassa.
Katso tätä maata; kiviä, puita kuivettuneita puita. Katso ava­ruutta ; ääretöntä tyhjyyttä. Ei ole mitään.
Ja tyttö painaa kätensä kasvoi­hin.
—  Voithan    kuvitella,    että    Ju­mala    011    olemassa.    Sinulla    on mielikuvitus.    Käytä    sitä.    Ilman mielikuvitusta      todellisuus      olisi kuin harmaa, rosoinen  kivi.  Mie­likuvitus  antaa  värin  ja   tuoksun elämälle.
Tyttö ei kuule. Hänen hartiansa nytkähtelevät. Ehkä hän itkee. Mies tuntee olonsa vaivaantu­neeksi. Surevia pitäisi lohduttaa, mutta millä tavoin? Mies laskee kätensä tytön harteille. Tyttö ei liikahdakaan. Kun ihmistä kos­kettaa, hän värähtää, vetäytyy loitommaksi tai tulee lähemmäk­si koskettajaa. Ehkei tyttö ole ihminen vaan metsänneito. —- Kuule osaatko sanoja. Onko sinulla, mies kysyy muistettuaan, mitä häneltä puuttuu.
—  Anna    minulle   kissasi,    sanoo tyttö.
-— En voi antaa sitä.
—  Silloin   en   ininäkään   voi   an­taa  sanojani.
Mies lähtee, tyttö jää kivelle. Matkalla hän harmittelee, ettei pyytänyt tyttöä mukaansa. Ei kannata enää kääntyä takaisin. Tie mutkittelee kalliomaastossa. Puhclinlankoja lojuu sotkuisena vyyhtenä tieliä. Koira tarttuu kolmesta jalastaan kiinni niihin. Mies auttaa sen pois. Matka jat­kuu. Kalliot jäävät taakse. Met-sänkairialosta kohoaa sumu. Tus­kin näkee esteensä. Mies saapuu aukiolle. Joka puolella näkyy tiilipinoja. lautapinoja, hirsi-pinoja. Taloja ei ole. Pari pur-
kamatonta savupiippua törröttää taivasta kohden. Ihmiset ovat kadonneet. Koirat eivät hauku. Erään lankkukasan kupeella istuu ukko kiikkustuolissa, polttelee piippua paksuun huopaan kääriy­tyneenä.
—- Kuulkaahan. missä ihmiset ovat. miksi talot purettu.
—  Valtiolta   tuli   käsky. —• Tunnetteko    tätiäni.
• Kylin,   hän   on   vannassa   pyy­killä.
—  Lähdcnpä   sitten    sinne   päin. Täti   seisoo   vedessä,   hame   kää­rittynä     vyötäisille     ja.     huuhtoo pyykkiä.  Hänen  ryhtinsä  on  käy­nyt   kumarammaksi,   mutta   tiuk-kailmeisemmäksi.
• - Täti. anna leipää. On kova nälkä.
—  Vai   tulit   sinä   taas   ruokitta­vaksi.
Kelpaa sitä rypeä maailmalla, ja kun rahat loppuvat tulla tänne kerjäämään. Hae perunakuopal­ta. Asun siellä ukon kanssa. Ei ole muutakaan kun veivät katon pään päältä. Kovin on outo aika. Mies lähtee paarustamaan mäkeä ylös. Hän heittäytyy lavitsalle. Hiiri juoksee lattian ylitse. Hän nukahtaa kohta.

© Anita Konkka





keskiviikkona, tammikuuta 21, 2015

Unennäkijän muistelmien jälkeen

Aloitin unimuistelmien kirjoittamisen vuonna 2001 Uzèsissa, pienessä eteläranskalaisessa kaupungissa.  Näin siellä paljon unia elämäni tärkeistä ihmisistä: isoäidistä, isästä. äidistä, lapsistani, ystävistäni, rakastetuistani, jotka esiintyivät usein unissani.  Kun kolmen kuukauden päästä palasin Suomeen, torjunta iski päälle: en voinut kirjoittaa henkilöistä heidän oikeilla nimillään, sillä eiväthän unihenkilöt ole todellisia ihmisiä, vaan mielikuvitukseni tuotteita.  Niinpä rupesin kirjoittamaan fiktiota heistä.  Kirjoitin vuosikausia, mutta romaani ei ottanut onnistuakseen. Lopulta nostin käteni pystyyn: hyvä on, kirjoitan unennäkijän muistelmat, kuten alun perin olin Uzésissa ajatellutkin. Kolmentoista vuoden kuluttua muistelmat ilmestyivät Teokselta (surukseni olin joutunut jättämään vanhan kustantajani Tammen). Tässä muistelmien kansikuva:



Kuvassa on äitini, hänen pienoisfreskonsa ”Taiteilija ja hänen kissansa” ja minä sylissäni äidin malli kissa Piu. 


 Kirjan ilmestymisen jälkeiset pari kolme kuukautta ovat piinallista aikaa kirjailijalle, ”sielun helvetintiloja”, kuten sanon muistelmissani.   Jos kirja on romaani, sitä odottaa että se pääsee Finlandia-ehdokkaaksi. Kun ei pääse, niin pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut kirjailija. 


Minun ei tarvinnut pettyä tänä vuonna, koska kirjani on luokiteltu tietokirjaksi, vaikkei siinä mitään tietoa olekaan. Kirjailijan muistelmat ovat fiktiota, koska hänen muistinsa toimii fiktiivisesti, toisin kuin poliitikkojen muisti, joka on täynnä ”tosiasioita”. Tosin epäilen vahvasti että heidänkin ”tosiasiansa” ovat  yhtä fiktiivisiä kuin kirjailijan muistin ”tosiasiat.”

 
Unennäkijän muistelmat tuli kirjakauppoihin vähän toista kuukautta sitten.   Kirjasta on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi arvostelu Ylen Lapin uutisissa.   Lapin miehellä (kirjallisuuden harrastajalla) on ollut pieniä lukuvaikeuksia. Hän sanoo, että kirja on ”sekava, mutta runsas”.  On se silti kulttuurihistoriallisesti tärkeä teos hänen mielestään.  Hän moittii, että suhteeni Hannu Salamaan on kuin Hertta-sarjasta. En ole lukenut Hertta-sarjan kirjoja, joten en tiedä onko Lapinmies oikeassa. 

Lapinmiestä oli järkyttänyt kertomukseni Raija Siekkisen kohtalosta.   ”Konkka kertoo miten tärkeinä sekä hän itse mutta erityisesti Raija Siekkinen kokivat Helsingin Sanomien kirja-arvostelut. Niitä odotettiin pelokkaina mutta toiveikkaina. Raija Siekkisen viimeisen kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa ilmestyi vasta kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen samassa lehdessä muistokirjoituksen kanssa.”

Niistä ajoista, jolloin Raija odotti Hesarin arvostelua, on kulunut kymmenen vuotta.  Yhä harvempi kaunokirjailija ja runoilija saa nykyään kirjastaan arvostelun Hesarissa. Poliitikkojen ja populaarimuusikkojen kirjat lienevät tärkeämpiä, koska ne kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin runot ja kaunokirjat. Yhä me kirjailijat, kuten Raija Siekkinen aikoinaan, odotamme pelokkaina ja toiveikkaina, sydän vavisten Hesarin arvosteluja.  Niistä riippuu niin paljon toimeentulomme: apurahoitus, myynti ja ja kirjastolainaukset. Kirjoitin  Raija Siekkisen  kuolemasta  tässä blogissa    vuoden  2004  helmikuussa.

Lisäys  21.1.2014

Lapin miehen jälkeen on tullut   naisnäkökulmaakin muistelmiini.
 http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663

 Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa:  " Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivään."

Kaisa Neimalan arviointi Suomen Kuvalehdessä. 

 Annelin kirjoissa

Sydänlehti

Preivi

Kirjasta kirjaan

http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/
 "Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa

Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) juhlat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)