Ekstrat 2. Armenialainen kosija

Toukokuussa 1987 matkustin  Moskovaan.   Se oli sama   toukokuu  jolloin länsisaksalainen 19-vuotias teinipoika  Mathias Rust laskeutui  Cessnalla Moskova-joen sillalle ja   rullasi  sieltä Punaiselle  torille.  Minä  asuin  Majakovskin selän takana  Peking-hotellissa. Aamupäivisin kirjoitin Hullun taivaassa -romaanin ensimmäistä versiota. Iltapäivisin kävin  kirjailijamuseoissa,  jotka   kuuluivat viralliseen ohjelmaan, ja iltaisin  vierailin   moskovalaisten   kirjailijoiden ja taiteilijoiden luona.

Etualalla Majakovskin patsa, taka-alalla Peking-hotelli.  

Venäläiset vapautuvat keittiössä, ja juttua riittää niin sielusta kuin rakkaudesta vaikka koko yöksi.  Muistan  erään illan.  Illan isäntä  Ašot oli tehnyt kalaseljankaa ja kutsunut   Tairan ja minut syömään. Hän ei ollut venäläinen, vaan armenialainen, mutta kyllä hänkin osasi puhua sielusta. 

Ašot asui Beljajevossa, moskovalaisessa lähiössä, kolmen huoneen ja keittiön asunnossa. Yhdelle miehelle tilaa oli paljon, mutta ei hänen tavaroilleen. Pöydät ja lattiat olivat täynnä kirja- ja paperipinoja, jotka eivät olleet mahtuneet hyllyihin ja kaappeihin, ja seiniin nojasi taulupinoja.  Kaapin päällä oli kolme hopeakuorista, arvokkaannäköistä ikonia ja kirjahyllyssä lasin takana olivat Ašotin  isän ja äidin  valokuvat kehyksissä. Isällä oli rintapielet täynnä kunniamerkkejä,  hän oli muistaakseni eversti, ellei peräti kenraali. Äiti oli sivistyneen näköinen nainen. Ašot mainitsi että äiti oli aatelissukua.

Ašot ei ollut ainoa tapaamani Neuvostoliiton kansalainen, joka  ikään kuin   ohimennen kehaisi suvun aatelisilla   juurilla. Se oli heille tärkeä asia. Hän oli äidinpoika vielä aikamiehenäkin. Alaleuka työntyi eteenpäin kuin pettyneellä pikkupojalla, joka kamppailee itkua vastaan. Hän oli lyhyt  ja pyöreä mies,   hänellä oli  harmaat  hiukset, tummat silmät ja nuoret kasvot.  Hän oli monipuolinen mies. Hän opetti  Gorki-instituutissa runojen kääntämistä armeniaksi, maalasi tauluja ja  posliinia sekä   kirjoitti runoja. 

 Hän esitteli venäläisten kirjailijoiden muotokuvasarjaa, jonka hän oli maalannut valokuvien pohjalta, aika hyvä sarja minun mielestäni. Mieleeni jäivät erityisesti Anna Ahmatovan ja Leonid Andrejevin kärsivät kasvot.  Hän oli samaistunut heihin.  Hän sanoi, että oli alkanut maalata vasta neljäkymmentävuotiaana, kun oli joutunut onnettomuuteen, jossa hänen toisen  kätensä ja jalkansa  luut olivat murtuneet.  Jumala oli sanonut sairaalassa hänelle, että nyt hänen täytyy ruveta tekemään taidetta.  Eräänä yönä hän oli maalannut omakuvasarjan.  En muista oliko maalauksia viisi vai kuusia, jokaisessa maalauksessa naisen kasvot, jotka olivat vääristyneet tuskasta. Sarjan loppua kohden kasvot muuttuivat yhä hurjemmiksi.  

     ”Se oli kauhea yö”, hän muisteli.

   Kello kolmelta hän oli lopettanut maalaamisen ja lähtenyt naisen luo, jota ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Nainen oli riisunut hänet ja pannut hänet omaan sänkyynsä nukkumaan ja  oli  itse nukkunut  nojatuolissa. Ašot oli nukkunut kolmekymmentä tuntia  

 Ašot puhui puhumistaan. Hän kertoi päivällisellä koko elämäntarinansa. Hänellä oli Pariisissa tytär, joka ei ollut hänen, mutta jolle hän oli antanut nimensä. Hänen vaimonsa oli lähtenyt kaksitoista vuotta sitten ranskalaismiehen matkaan. Ašot sanoi olleensa sen jälkeen seitsemän vuotta  kihloissa kanadalaisen naisen kanssa.  Olivat kirjoittaneet kirjeitä toisilleen, sitten nainen oli tullut Moskovaan, katsellut ympärilleen ja  sanonut, ettei täällä voi elää. Ja Ašot oli sanonut, että hän ei voi elää Kanadassa, siellä hän olisi köyhä mies. Siihen kirjeenvaihtoromanssi oli päättynyt.

     Hän toivoi saavansa suomalaisen vaimon ja pyysi  minua etsimään  itselleen  naisen Helsingistä.  Kysyin millä kielellä hän puhuisi  vaimon kanssa, kun hän ei osaa suomea eikä vaimo venäjää. Mutta ei se hänen mielestään ollut mikään ongelma.

    ”Ei avioliitossa tarvitse kieltä”, hän sanoi.

    ”Minun kanssani vaimo ei joutuisi kärsimään nälkää eikä puutetta”, hän jartkoi. ”Minä  osaan tehdä ruokaa,  pestä pyykin ja korjata vaatteeni. Ainoa asia mitä en osaa, on kalastaminen. Mutta jos vaimo haluaa, hän saa joka päivä kalaa. Voisin avata Helsingissä armenialaisen ravintolan tai ruveta kilpailemaan Arabian kanssa posliiniastioiden valmistamisessa. Tarpeen vaatiessa voisin myös ryöstää pankkeja. ”

     Hän kehui itseään kuin sulhasen puhemies, mutta en uskonut puoliakaan hänen puheistaan, koska hän oli armenialainen. Hän puhutteli minua etu- ja isän nimeltä, kuten kohteliaaseen venäläisen tapaan kuuluu.

      ”Anita Ivanovna, jos te menisitte naimisiin kanssani, voisimme tehdä kirjallisen sopimuksen, jossa kummallekin taataan täysi vapaus.   Se ei tarkoittaisi sitä, että voisi mennä sänkyyn kenen tahansa kanssa.”

   Hän esitteli  aviolliitto sopimuksen pykäliä. Niitä oli niin paljon että unohdin ne  saman tien. Mutta  muistan  hänen  neuvonsa:

   ”Antakaa kymmenen prosenttia sielustanne ja sydämestänne miehelle ja loput yhdeksänkymmentä prosenttia taiteelle kuten Eleanora Duse antoi runoilija  D'Annunziolle.” 

    ”Mutta kun olen niin hullu, että annan koko sydämen miehelle eikä taiteelle jää mitään,” minä tunnustin.

Kun tein Tairan kanssa lähtöä, Ašot pyysi minua  harkitsemaan   avioliitoa-asiaa  ja ottamaan häneen  yhteyttä. Hän ojensi minulle koristeellisen käyntikorttinsa, jossa luki поэт и художник,  runoilija ja taiteilija.

      ”No, menisitkö hänen kanssaan naimisiin?” Taira kysyi myöhemmin taksissa.

       ”Saisin  hermoromahduksen hänen kanssaan,” minä vastasin.