Ekstrat1: Shakespeare and Company

Kun   romaani Hullun  taivaassa oli ilmestynyt syksyllä  1988,   lähdin   kuukaudeksi Pariisiin -   toisin sanoen pakenin, sillä  odotin ja pelkäsin  kirjan arvosteluja niin paljon että en  kestänyt olla  Suomessa.  Kirjan ilmestymisen jälkeiset  viikot  ovat  aina stressaavia.  Kirjoittaminen ei stressaa yhtä paljon.  Paitsi silloin kun deadlinekahden päivän kuluttua.

Pariisissa kirjoitin  matkapäiväkirjaa.  Osan   päiväkirjan aineistoista käytin  Unennäkijän muistelmien luvussa Pariisin päiviä.  Osa ei  mahtunut  mukaan. Julkaisen sen osan  nyt tässä. 

Matkapäiväkirjasta

25.10.1988

Istun tupakalla Shakespeare & Co:n edessä. Tämä on se kuuluisa kirjakauppa jossa James Joyce kävi, samoin Hemingway, myös Samuel Beckett ja monet muut.    Resuinen kissa nukkuu kirjalaatikossa. Se heräsi kun joku nuorukainen ajoi mopedilla kirjakaupan ovesta sisään. Istuu nyt laatikossa ja katselee uneliaasti ympärilleen. Se on mustavalkoinen, läikikäs, kaulassa likainen räsy ja karvattomia rupisia läikkiä. Sillä on varmaankin syyhypunkki. Notre Dame on vastapäätä. Nuori mies joka ajoi  mopedilla onkin vanha mies. Kun hän otti kypärän pois päästä, hänen tukkansa oli harmaa. Hän puhui omituisesti  englantia ja ranskaa sekaisin.

( Huomautus 22.12.2011. ”Nuorukainen” oli George Whitman)

30.10. 1988

 Shakespeare & Co vie minut turmioon. Kävin taas eilen siellä ja ostin 3 kirjaa. Eivät ole halpoja, vaikka ovat käytettyjä. En tiedä miten jaksan raahata Suomeen sellaiset kirjamäärät. Matka tulee olemaan yhtä kärsimystä. Kirjakaupassa oli viehättävä kirjailijatar Claude  Santoy myymässä. Kissa nukkui pöydällä. Sen kaula oli parantunut, räsy oli pois kaulasta. Ostin  Santoyn pienen novellikokoelman 39 frangilla. Hän kirjoitti siihen nimensä ja  kehotti tulemaan  tämäniltaiseen  autographing partyyn. Sinne tulee lehdistöä, hän mainosti kun kerroin olevani suomalainen kirjailija.

”Suomi on pieni maa”, hän sanoi ikään kuin olisi  pahoitellut kohtaloani ja sitten hän jatkoi:

  ”Teidän täytyy tulla New Yorkiin.” 

   Hän itse oli lähtenyt Sveitsistä New Yorkiin.

31.10.1988

 Kävin eilisiltana autographing partyssa Shakespeare & Co:ssa. Siellä oli vaalea pulska naiskirjailija sähkönsinisessä villapaidassa ja samanvärisessä baskerissa. Hän jakoi nimikirjoituksia. Kirjan nimi oli suomeksi ”Kävelyllä Gertrud Steinin Pariisissa.” Hänen nimensä oli Mary Height. Tilaisuudessa tarjottiin boolia. Kirjakauppa oli täynnä amerikkalaisia ja kirja näytti tekevän kauppansa. Olin niin ujo että uskaltanut puhua kenenkään kanssa, enkä edes katsoa kehenkään. Aloin tajuta miltä minusta on tuntunut kolmevuotiaana, kun päässä on paljon ajatuksia joita haluaisin kertoa, mutta kieli ei toimi.  Ja silloin kun se toimii, kaikki nauravat, kun sanani ovat niin hullunkurisia.  Joten suljin suuni ja puhuin vasta sitten kun olin varma että osaan sanoa sanat oikein. Olin perfektionisti jo 3-vuotiaana.

2.11.1988

Olin eilisiltana Writer’s workshopissa, joka pidettiin Shakespeare & Co:ssa. Luulin että se on kirjailijoita varten. Ehkä ”writer ”tarkoittaakin kirjoittajia ja minun pitäisi kutsua itseäni ”authoriksi”. Se kuulostaa korskeammalta. Workshopissa oli nuoria aloittelevia kirjoittajia.  Poika Israelista, hän oli tavannut Tuula Saarikosken bussissa matkalla Tukholmasta Helsinkiin. Sanoi että Helsingissä satoi aina. Hän oli kriittinen ja nopeasanainen, itsetietoinen,  joi taskumatista   viskiä. Ehkä hän ajatteli että kirjailijan pitää juoda kuin Hemingway. Tumma poika, mutta ei juutalaisen näköinen. Hän oli kirjoittanut pikanäytelmän amerikkalaisista presidenttiehdokkaista. Demokraattien ehdokas oli typerys nimeltä Ted, republikaanien ehdokas oli älykäs Bob.  Hän esitti näytelmäänsä eloisasti kymmenessä minuutissa. Esitys oli parempi kuin teksti.

     Mustapartainen laiha fanaattiselta vaikuttava mies ilmoitti että tällaiset kokoontumiset ovat turhia. Hän käyttäytyi hyökkäävästi. Israelilainen sanoi häntä Guruksi joka on perehtynyt itämaisiin filosofioihin.  Arvelin,n että hän on vasemman käden ( left-hand) guru,  koska hänen olemuksessaan ei  ole yhtään valoa eikä iloa.

     Nuori mies jonka huulessa oli rupi, ehkä hän oli purrut huultaan tai ollut tappelussa. Perunanenä,  ruskea tukka, kaikki hänessä oli perunanväristä. Hän tuli myöhässä, istui hetken ja halusi tietää vain sen kuinka monta sanaa kukin kirjoitti päivässä. Hän sanoi lukeneensa että Graham Greene kirjoitti 300 sanaa päivässä. Sanoin ettei ole hyvä kirjoittaa aina. Mielen täytyy  antaa olla hiljaa joskus. Yritän olla kirjoittamatta puoli vuotta vuodessa, mutta en  melkein koskaan onnistu. Keep silence in your mind sometimes” neuvoin häntä. Hän poistui paikalta sanoen että tämä riitti hänelle.

    Hyvin nuori ja epävarma kalifornialainen poika, joka oli kirjoittanut pienen kertomuksen nälkäänäkevästä runoilijasta. Kun hänen vuoronsa tuli lukea, hän liikehti hermostuneesti, luultavasti hänen kämmenensä hikosivat ja hän selitteli kovasti kirjoitustaan ennen kuin pääsi alkuun. Kun hän oli lukenut pikkukertomuksensa, hän kertoi kuinka tuli Pariisiin. Hän asui nuorisohostelissa, josta  ajettiin ulos aamulla klo 10, sitten hän kuljeskeli koko päivän kaduilla, eikä hänellä ollut rahaa ruokaan. Ensimmäisen kerran elämässään hän kärsi nälkää.

    Kaunis tummasilmäinen tyttö, hänkin Kaliforniasta. Hänellä oli pitkät kiharat hiukset. Hän oli muusan näköinen. Hän kirjoitti runoja. Ensimmäisen  runonnimi oli Daddy. Hän sanoi että jokainen nainen kirjoittaa sellaisen jossain vaiheessa. Minä sanoin kirjoittaneeni Daddy-romaanin. Hän viittasi Sylvia Plathin runoon, kysyi tunteeko kukaan sitä. Nuoret miehet eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tytön runo oli kiltti ja sovinnainen. Runosta sai sen kuvan että hän on yhä edelleen isän kilttipieni tyttö. Ei ollut vihaa eikä vimmaa, vaikka isä oli ollut hulttio, käynyt kotona vain pyöräyttämässä lisää lapsia, viihtynyt enemmän kavereidensa kanssa viskiä juomassa ja vetoa lyömässä. Hänen isänsä oli amerikkalais-kreikkalainen. Runossa tyttö ilmoittaa näkevänsä vihaisia unia isästä. Tai uneksii hänestä vihaisesti. Runo oli hänen varhaisempaa tuotantoaan, kuten hän sanoi, kirjoitettu kotona Kaliforniassa. Hän sanoi kirjoittaneensa pari vuotta vakavasti. Hän kertoi että oli näyttänyt runon isälle, ja isä oli pitänyt siitä. Sitten hän luki pari  viimeisintä runoaan, hän oli kirjoittanut ne Pariisissa. Ne olivat huomattavasti parempia kuin Daddy. Sanoin että niissä on nyt voimaa, hän on kehittynyt ja löytänyt oman tiensä. Ne olivat ilmaisultaan keskittyneitä, ei turhia sanoja eikä romanttista hempeilyä. Todella hyviä runoja. Hänen suurin vaaransa on se että hän joutuu naimisiin ja lakkaa kirjoittamasta runoja. Varmasti hänelle käy niin, koska hän on kaunis ja vilkas, eikä hän ujostele.

     Hillary-niminen tyttö, myös hän oli Kaliforniasta. Hän oli kirjoittanut novellin, jonka nimi oli Mirage. Kun tilaisuus loppui, hän juoksi perääni ja sai minut kiinni Notre-Damen edustalla. Hän antoi novellin minulle luettavaksi. Hän toivoi kirjallisia kommentteja ensi tiistaihin mennessä, jolloin on seuraava kokous. Minä lupasin lukea. Sellainen tyttö, joka sanoi jokaisen luetun tekstin jälkeen ”It’s great!” Hän sanoi olevansa freelance toimittaja. Hän oli kuin Allie amerikkalaisesta sarjafilmistä Kate ja Allie. Hänellä oli samanlainen ääni. En ole vielä lukenut hänen novelliaan.

9.11.1988   Kun illalla kävin  Shakespeare & Co:ssa kysymässä oliko kukaan nähnyt  Hillarya, jolle halusin palauttaa kaksi sivua ( ne olivat unohtuneet minun huoneeseeni), tapasin   mustan miehen, jolla oli harmaa parta. Hän arveli että olen kotoisin jostain pohjoismaasta. Sanoin että Suomesta ja kysyin mistä hän on.  Hän sanoi olevansa pienestä maasta, josta olen tuskin koskaan kuullut. No mistä? minä kysyin. USAsta, hän sanoi kumartuen luottamuksellisesti puoleeni. Kysyin onko hän kirjailija. Hän sanoi olevansa runoilija. Sitten hän kysyi lähdetäänkö drinkille. Sanoin että lähdetään vaan. Hän sanoi että hän on köyhä, koska on runoilija eikä pysyt maksamaan drinkkejä. Minä sanoin olevani köyhä, koska olen suomalainen romaanikirjailija eikä niillä ole koskaan rahaa. Sitten hän tapasi jonkun tuttavansa ja jäi suustaan kiinni. Kun hän oli selvittänyt asiat tuttavan kanssa, hän tuli luokseni. Sanoin että voimme tehdä niin, että hän maksaa omat drinkkinsä, minä omani. Mutta hän oli muuttanut mielensä ja sanoi ettei hänelle sovi tänä iltana. Ehkä hän oli etsimässä rikasta ystävätärtä ja erehtyi luulemaan minua rikkaaksi.

    Näin myös sen pistäväsilmäisen vasemman käden gurun, mutta emme vaihtaneet sanoja, katsoimme vain toisiamme kuin kaksi vihamielistä muukalaista (tai kissaa). Hän heitti pitkän katseen minuun ja minä häneen. Keihästimme toisemme.

    Sitä laihaa onnettoman näköistä yksinkulkijaa en tällä kertaa nähnyt. Hän istuu tavallisesti mustalla nahkasohvalla ja lukee kirjaa. Hänellä on parta ja sisäänpäin kääntynyt katse, nukkavieru olemus, värittömät ryppyiset vaatteet. Olen nähnyt hänen kuljeskelevan latinalaiskorttelin kujilla ja katselevan nälkäisenä kuppiloiden ikkunoita. Hän näyttää varsinaiselta nälkätaitelijalta.

Kymmenen vuotta myöhemmin

18.6.1999 Shakespeare & Co:n kirjakaupassa. Musta kissa ilmestyi jostain ja hyppäsi kirjahyllyn päälle nukkumaan, lasikaapissa on vanhoja venäläisiä kirjoja. Kymmenen vuotta sitten paikka oli aivan samannäköinen, vain kissat olivat erilaisia ja niitä oli enemmän. Lukiko kirjaston oven päällä jo silloin: ”Be not inhospitable to strangers, lest they be  angles in disguise.” Voiko enkelilläkin olla vaikeuksia?

    Puistossa Shakespeare & Co:n vieressä, äiti ja lapsi leikkivät pallon kanssa. Tämä on halpaa huvia.   Kahvilassa istuminen maksaa melkein 30 markkaa join vain yhden Pepsi-colan ja rahaa meni.. Kävin St. Michael -aukion isossa kirjakaupassa. Siellä oli Daudetin kirjoja, mutta ei niitä vanhoja joita etsin. Niistä ei oteta uusia painoksia, eivät ole klassikkoja kuten  Tartarin. Minulla on sellaiset sandaalit että en jaksa kävellä niillä pitkiä matkoja, onneksi on puistonpenkkejä joilla voi istua.  Urospulu jahtaa kolme naarasta, ja kaikki ovat yhtä penseistä sen pyyteille. Viileä iltatuuli ja kohta on nälkä.

    Idi-niminen noin 35-vuotias mies istui viereeni kivipenkille ja alkoi haastaa hyvää englantia. Hän kertoi että hänellä on ystävä Espoossa ja että suomalaiset ovat ”very nice people.” Hän sanoi olevansa matematiikan opettaja lukiossa. Hän kertoi että oli menettänyt onnettomuudessa tyttöystävänsä. Siitä oli jokin kuukausi aikaa. Ja nyt hän oli ”very lonely man”, ei lapsia eikä tyttöystävää. Hänen kertomuksensa ei hellyttänyt sydäntäni. Hän sanoi monta kertaa: ”Cela  vie” ja ”That’s life”

    Shakespeare &Co: n  musta kissa kävelee penkin ohi. Idi kyseli onko minulla lapsia, sanoin että on kaksi isoa poikaa. Hän sanoi ettei ikä merkitse mitään, kun rakastaa. Hän kysyi onko minulla miestä, sanoin että on. Hän kysyi olenko kokenut suurta rakkautta ”l’amour forte” Sanoin että minulla on suuri rakkaus Suomessa. Tuntuu kuin tämä sama keskustelu olisi käyty ennenkin  monella muullakin puistonpenkillä. Hän sanoi että olen onnellinen nainen. Sanoin että joskus olen, joskus en. Hän kysyi onko mies uskoton, senkö takia olen joskus onneton. Sanoin että senkin takia. Hän piti pitkän puheen siitä, miten väärin on että miehellä on monta naista. Sellainen on huono mies. Sanoin että se oli minun valintani. Hän kysyi mitä minä teen.  Kerroin että kirjoitan kirjoja. Hän kysyi millaisia kirjoja ja kuinka monta. Kymmenen kirjaa ”crazy novels about life and love”. Kirjoita minusta romaani, minä olen very special man, hän ehdotti.  Voinhan minä kirjoittaa jos kerrot elämäntarinasi. Hän ei ruvennut kertomaan, vaan alkoi tehdä romanttisia ehdotuksia, jotka eivät ottaneet tulta minussa. Ehdotti että katseltaisiin Pariisia yöllä kuun loisteessa, hän näyttää minulle koko kaupungin.   Sanoin että voin kirjoittaa mininovellin kohtaamisesta puistossa.  Hän kysyi olenko yksin vai ryhmän Pariisissa ja minä kerroin että olen  tullut pressikonferenssiin. Kun en osannut selittää tarpeeksi selvästi, miksi olen  Pariisissa, näytin  kulttuuriministerin kutsukirjettä. Hän lähti kiireesti. Pelästyi ehkä. Puiston nimi oli Le square Rene Viviani.