Jatkoa Pieneen blogihistoriaan

 Vuonna   2005  media   kiinnostui  nettipäiväkirjoista.   Ne olivat yleistyneet,  poliitikotkin pitivät niitä, eivät  vain  "tavikset" ja  "muutamat julkkikset"  sekä  "jotkut kirjailijat joilla oli selvästi liikaa aikaa ja liian vähän palstatilaa." Niitä  pitivät myös poliitikot. Tammikuussa kirjoitin  Kirjailijan päiväkirjaan seiraavan päivityksen:

Päivän kauhistus

26.1.05

Puhelin soi puolenpäivän maissa. Kohtelias miesääni esittäytyy: se ja se ( nimi menee ohi korvien kuten aina kun kuulee nimen ensi kertaa) Nelosen uutisista. Apua, olenko huomaamattani osallistunut johonkin uutisen arvoiseen juttuun, minä ajattelen. Miesääni selostaa: Tänään julkaistiin Tilastokeskuksen tutkimus suomalaisten vapaa-ajan harrastuksista. Sen mukaan päiväkirjan kirjoittaminen on merkittävässä määrin lisääntynyt, sinähän kirjoitat nettipäiväkirjaa? - No, juu minä tunnustan. - Tilastokeskuksesta tulee tutkimuksen tekijä kertomaan uutisiin tutkimuksesta. Tulisitko sinä puhumaan asiasta nettipäiväkirjan pitäjän kannalta? - En ehdi lähteä kaupunkiin, minulla on niin paljon töitä. – Me tultaisiin sinne haastattelemaan. – Voi kauhistus, ei tänne voi tulla. Täällä on kaikki paikat täynnä paperipinoja enkä minä ehdi siivota. – Tiedätkö ketään muuta nettipäiväkirjan pitäjää, jota voisi haastatella?  Eeh, ööh, ääntelen. Täydellinen blackout kuten aina, kun joku soittaa, kun olen keskittynyt työhön. Sitten pimeydestä sukeltaa nimi: Katri Manninen, nuori ja nätti bloginpitäjä. – Se on ollut julkisuudessa vähän liikaakin viime aikoina, sanoo toimittaja. - Me halutaan joku muu. Pimeydestä nousee esiin toinekin nimi. -  Jari Sedergren, se on Elokuva-arkiston tutkija, suositun Sedis-blogin pitäjä. Se on tottunut esiintymään eikä sillä ole varman mitään haastattelua vastaan. Jos se ei jostain syystä suostu - tuskinpa kieltäytyy, minä ajattelen - niin Pinserin blogilistalta voi etsiä haastateltavia. – Mistä? – Blogilistalta, en nyt muista suoralta kädeltä www-osoitetta mutta sen voi googlata. Pinseri, peellä ja blogilista beellä. - Kiitos tiedoista, sanoo toimittaja. – Moi, minä sanon, huokaisen  helpotuksesta ja palaan takaisin tietokoneen ääreen tekemään tämänpäiväistä työsatsia.

Pienen Blogihistorian alku täällä:

http://anita-konkka.blogspot.fi/2017/02/pieni-blogihistoria-15-vuotispaivitys.html

Pieni blogihistoria - 15-vuotispäivitys

Kirjailijan päiväkirjan etusivu: http://akonkka.mbnet.fi/diary1.htm

 Kuvassa ruutukaappaus Kirjailijan  päiväkirjan etusivusta vuodelta  2002.   Blogi täytti eilen  15 vuotta .   Ensimmäinen  päivitys  oli  vaatimaton  kuten kuvasta näkyy:

1.2.02

Tyhjä yö. En muista yhtään unta. Ja niin alkaa aamukin tyhjänä, lehden luvulla. Kun sen on lukenut, ei mieleen jäänyt muuta kuin erään pikku-uutisen peruutus. Joku päivä sitten lehdessä kerrottiin naisesta joka oli juuttunut SAS:n lennolla vessanpytylle, kun oli painanut huuhtelunappia istuessaan pöntöllä. Imu oli ollut niin voimakas, että hän pääsi irti vasta lentokentällä, kun teknikot tulivat hätiin. SAS:in tiedottaja pahoittelee, että he esittivät tarinan totena.

Bush on taas uhonnut. Irak, Iran ja Pohjois-Korea ovat hänen mielestään "pahuuden akseli" ja suuri uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle. Tällaiset puheet menevät tietysti äänestäjiin kuin häkä. Siltä mieheltä puuttuu täysin diplomatian taito.

Tuohon aikaan blogini  kotipesä oli  Mikrobitti-lehden sivustolla.   Minulla oli myös  toinen  blogi, jonka  olin  aloittanut  aikaisemmin  kuin  Kirjailijan päiväkirjan. Kirjoitin  sitä englanninkielellä, koska minulla  oli  muutamia  nettiystäviä  Uudesta-Seelannista, Yhdysvalloista,ja Englannista. Sen blogin  kotipaikka oli Yahoon Geocities. Minulla  oli siellä  hieno osoite:  Athens/Ithaca/9661.  Lähin naapurini oli joku italialainen. Yritin päästä  ensin asumaan Athens/Acropolikselle, mutta  sieltä ei löytynyt vapaata osoitetta.  Vahinko, että  Yahoo lopetti  Geocitiesin ylläpitämisen vuosia sitten enkä voi   ottaa  hienosta osoitteestani ruutukaapauskuvaa, koska sivut katosivat netistä Geocitiesin mukana.

Surffarin muistelmat

Yhdeksänkymmentäluvulla elin enemmäm virtuaalitodellisuudessa kuin tässä todellisuudessa. Hankin ensimmäisen puhelinmodeemin  joskus 90-luvun alkupuolella.  Siinä  oli  vinkuva ääni, kun se yhdisti nettiin.   Kirjouttauduin   niin sanottuihin  uutisryhmiin. Tietokoneelleni alkoi virrata viestejä  sellaisita ryhmistä kuin  alt.dreams, alt. psychology, alt.zenbuddhism, alt. love ja alt. angst. Ahdistuneita ja rakastuneita  ihmisiä oli eri puolilla maailmaa niin paljon, että en millään  ehtinyt lukea  heidän viestejään. Joku siteerasi alt. angst –ryhmässä  Federico Garcia Lorcan runoa: ”But I want neither substance nor shadow, divinest of voices in the darkest corner of wind, unwanted by others.”   Minä viihdyin noiden  synkkien angst-ihmisten  parissa. Netistä löytyi  paikkoja kaikenlaisille ihmisille, löytyi hengenheimolaisia, kuten muuan  Julie Merle totesi. Olin   lurkkeri,  sellainen  tyyppi joka piileskelee pensaassa eikä  sano mitään, ettei paljastaisi läsnäoloaan ja  joutuisi  fleimauksen kohteeksi ja  vedetyksi   mukaan kiivaisiin sanasotiin.

Bloggaaja

Vuosituhannen alkuvuosina   suhtautuminen  bloggaamiseen oli negatiivista.Varhaiset bloggaajat olivat kuin graffitisteja, he kirjoittivat  yleensä  nimimerkillä ja olivat yhtä vähäarvoisia, eivät  sentään lainsuojattomia kuten seiniin kirjoittajat. Tietokirjailija  Petteri Järvinen  määritteli  Nörttisanakirjassaan, että  bloggaja eli nettipäiväkirjan pitäjä on ”joskus hieman narsistinen ja julkisuudenkipeä henkilö, joka  uskoo muiden olevan  kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään.”

Kun aloitin blogin pitämisen, kirjoitin omalla nimelläni.   Aloittaessani en tuntenut muita bloggaajakirjailijoita  kuin Hannu Helinin ja Juhani Tikkasen.  Parin vuoden   kuluttua meitä  oli jo  enemmän, ja  kollega Juha Seppälä  mollasi meitä Aamulehdessä seuraavaan  tapaan:  Muutaman julkkiksen lisäksi blogeja pitävät enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä tietokone. Se on demokratiaa. Myös joillakin kirjailijoilla on selvästi liikaa aikaa tai liian vähän palstatilaa. Miksi kukaan ammatikseen kirjoittava muuten vaivautuisi päivästä toiseen sivukaupalla suoltamaan tekstiä nettipäiväkirjaansa? Eivät kai esimerkiksi Hannu Helin  tai Anita Konkka elättele toivetta siitä, että nettihorinoista voisi myöhemmässä vaiheessa jalostaa kirjan?"

Mutta eipä kulunut aikaakaan kun  Seppälä  itsekin  bloggasi  Satakunnan Kansan   nettisivustolla.

Banksyn   graffitistirotta

 Vuonna  2005  aloitin   Sanat-blogin  Bloggerissa.   Kirjoittaminen oli siellä   vaivattompaa,  koska  blogiaalusta oli  valmis.  Blogin luomisen  jälkeen  ei  tarvinnut tehdä muuta kuin ruveta  naputtelemaan  päivityksiä. Kirjailijan päiväkirjan päivitykset  piti ensin  tehdä   Frontpage- sivunteko-ohjelmalla ja lähettää  sitten Mikrobitin  nettisivustolle.  Sanat-blogilla oli alkuvuosina  paljon lukijoita.  Kirjailijan päiväkirjan  lukijamäärää en tiedä.  Lukijat  vähenivät  mitä harvemmin  päivitin  blogia.  Minun aikani  ja  resurssini eivät riittäneet  kahden blogin ylläpitoon, mutta  en  raaskinut  luopua  Kirjailijan päiväkirjasta.  Olin   olen edelleenkin  kiintynyt siihen  kuin vanhaan ystävään.

Pieni blogihistoria jatkuu  täällä:
http://anita-konkka.blogspot.fi/2017/02/jatkoa-pieneen-blogihistoriaan.html

Tappajapuu

Kuvassa nykyinen   työpaikkani.  Siirrän vanhasta  kannettavasta(oikealla)    tiedostoja. vasemmalla olevaan  kannettavaan.      Vanha kone on  maannut  kymmenen vuotta kellarissa.   Se  kulki mukanani  kahdeksan vuotta pitkin Eurooppaa ja käväisi Siperiassakin.  Nykyisiin  läppäreihin verrattuna se oli mahdottoman painava, mutta   minä olin kiintynyt siihen.   Se oli uskollinen matkatoveri. Suretti kun sen  näyttöruutu hajosi ja piti ostaa uusi kannettava.

Vanhan  kannettavan merkki on  Siemens  Scenic Mobile 360,  käyttöjärjestelmä  Win 98.   Minulla ei  ollut  varaa ostaa Applen Macia.   Olisihan se ollut   tyylikästä istua  kahviloissa Applen koneen kanssa, kun  leffoissakin se esiintyi.  Ei niissä koskaan näkynyt PC:tä, ei  näy vieläkään.  

 Käytetyimmät ohjelmani olivat Jarten  ilmainen kirjoitusohjelma, Eudoran sähköposti,  Netscape-selain, Hachette-Oxford –sanakirja. AltaVistan hakukone ( Googlea ei vielä silloin ollut) ja   Front Page- sivunteko-ohjelma, kun  kyllästyin koodaamaan Kirjailijan päiväkirjan  päivityksiä nettiin.  

  Erityisen paljon pidin Desktop Architect –ohjelmasta, koska sen avulla  voi    muunnella tietokoneen  kuva- ja äänimaailmaa, tyylejä,  ikoneja, näytönsäästäjiä jne.    Äänet ovat kadonneet, mutta  näytönsäästäjän kuvat pyörivät yhä.  Ne ovat  Paul Cézannen  asetelmia . 

Kuvassa työpöytä, pino  vuoden 2016 muistikirjoja  ja vanhan tietokoneen ulkoinen näyttö, jossa Cézannen omenavati ja kahvikuppi.  Taustalla äitini  auringonkukka ja  kirjahylly.

Ostin   Siemensin  kannettavan tietokoneen kesällä 1998.   Ensimmäisiä  juttuja , jonka tein sillä oli kertomus nimeltä Tappajapuu. .   En ole  julkaissut   sitä kertomusta  aikaisemmin.   En edes   muistanut, että sellaistakin  olen joskus kirjoittanut. Mitä  kaikkea vanhan  kannettavan  sisuksista mahtaakaan löytyä,  sitä mukaa   kun   siirrän tiedostoja  ensin muistitikulle ja edelleen  tietokoneelle.   Kertomuksen päiväys on  25. 5. 1998.  Ihmettelen päivystä, koska  käyttöjärjestelmä  Windows 98  tuli myyntiin  vasta  kesäkuussa Wikipedian mukaan.

Kissa Ninni on sitä mieltä, että nyt  saa tietokoneruutujen  tuijottami

nen loppua.

Tappajapuu

Kirjailijan päiväkirja täyttää parin  viikon kuluttua  15 vuotta.   Kun aloitin  sen, blogilistalla oli silloin  noin 2000 blogia, niistä ei taida olla enää monikaan hengissä. Tässä Tappajapuu:

 Kaksi naista keskustelee kahvilapöydässä.

 - Puihinkaan ei voi  enää luottaa, sanoo toinen.

- Ajattele sinä seisot puun juurella  ystäviesi kanssa ja  yhtäkkiä puu  rysähtää niskaasi  eikä sinua enää ole.  Sama kuin  tuo  kahvilan  katto putoaisi  päähäsi  nyt.

     Molemmat naiset  katsovat  kattoa ja  ajattelevat mitä jäisi keskeneräiseksi, jos he nyt kuolisivat.  Toisen naisen  mieleen tuli, että hän ei ollut vaihtanut alushousuja aamulla. Niissä oli reikiä. Ja kaikki paperit olivat sekaisin, päiväkirjat  arkistoimatta.  Miksi  ihmeessä  hän oli pitänyt päiväkirjaa   nuoresta tytöstä asti eikä ollut  hävittänyt  niitä.  Kaikki hänen  typerät tunteensa ja tekonsa paljastuisivat , kun  hän kuolisi  yllättäen.

  - Se oli nuori nainen, opiskelija, ei se varmaan ollut ajatellut  että se voi kuolla  yhtäkkiä, sanoi toinen  nainen

   -  Nyt syytetään kaupungin  puutarhaosastoa, että se ei ollut  kaatanut  puuta ajoissa.

-  Aina täytyy löytää joku syyllinen kuolemaan.  Kumma ajattelutapa.

-  Kun syyllinen on tuomittu, asia on poissa päiväjärjestyksestä.

- Jotkut ihmiset käyvät metsässä   halaamassa puita.

- Ja jotkut  sitovat  itsensä puihin kettingeillä.

-  Minä olin  edellisenä iltana tilaisuudessa, jossa   naiset puhuivat miten puita  tulee  kunnioittaa ja niille pitää puhua. Pitää pyytää  anteeksi, jos aikoo  kaataa puun.

   Toinen nainen  kertoi, että  hän pyytää  anteeksi jokaiselta saunaklapiltakin, kun hän  heittä sen uuniin.

   - Se nyt  on vähän liikaa.

 - Ehkä se tyttö ei  kunnioittanut puita.

 - Ja luonto kosti. Olisi  kaatunut mieluummin jonkun  UMP:n johtajan niskaan.

   - Luonto on julma.  Ja  epätarkoituksenmukainen.  Se on ihmisen vihollinen.  Miksi   UMP:n johtajat pääsevät niin helpolla.

-  Ne eivät mene  puiden alle seisoskelemaan.

 - En minäkään,  en varsinkaan tuulisella säällä.

-  Vaikka  sä  kuinka  yrittäisit selvitä hengissä, niin  kuolet  kumminkin.

  - Sinä olet masentava.

  - Mene  ja polta  ne päiväkirjasi.

   - Niissä on koko elämäni.

    - Kuka siitä välittää, kun  olet kuollut. Sinun lapsillesi   niistä on pelkkää riesaa.  Ne ajattelevat että  nämä päiväkirjat ovat ainoa mitä äidistä jäi jäljelle.

   - Lapsiparat toinen nainen sanoi ja ajatteli, että jollain tavoin hänen piti päästä eroon päiväkirjoista ennen kuolemaansa, että ei  rasittaisi  lapsiaan.

- Minne ne  voisi  lahjoittaa. Oliko olemassa jotain tutkimuslaitosta, jota kiinnostaisi  naisten   sielunelämä,  hän kysyi.

   - Kristiina-instituutti, soita  sinne ja kysy.

  -  Mikä se on, en ole ikinä kuullutkaan.

   - Yliopiston naistutkimuslaitos.

    -  Jos soitan  sinne, niin sieltä tietysti vastaa joku hapan   assistentti, että  me hukuttaisiin päiväkirjoihin, jos kaikki  alkaisivat tuoda niitä tänne.

   -   Ketäpä kiinnostaa tavallisen naisen elämä!

   - Miksi  et ruvennut  epätavalliseksi naiseksi.

   - Miksi sinä halusit  lapsena.

     - En muista, lentoemännäksi tai opettajaksi kai, kun kaikki muutkin tytöt halusivat.

    - Opettajaksi?  Oletko  sinä  tosissasi. Kuka hullu olisi halunnut opettajaksi.

   - Mutta minä halusin.

    - Ja opettaja sinusta tuli.

     - Siitä näkee että   päämäärät kannattaa   asettaa korkealla. Sitä minä  teroitan oppilailleni.  Tytöt haluavat  misseiksi ja kuuluisiksi  tv-tähdiksi.  ne joilla on  kahdeksikon lauluääni, uskovat että heistä tulee   artisteja.  Kukaan ei nykyään halua  mitään  kunnon ammattia.

   Naiset  poistuvat  kahvilasta.

    Helsingin  poliisin väkivaltarikosyksikkö  tutki  lehmuksen väkivaltaista käytöstä,  joka johti  nuoren naisen kuolemaan.  Kenen syy se oli?  Siinä rytäkässä lehmus itsekin menetti  henkensä. Ehkä syyllinen  oli tuuli. Tai kenties   Ilmatieteenlaitos, joka ei varoittanut,  että   tuuli saattaa olla  vaarallisen voimakasta  rannikolla.  Poliisin väkivaltarikosyksikkö   päätti päättänyt tutkituttaa lehmuksen Metsäntutkimuslaitoksen asiantuntijalla.  Tutkimuksessa selvitetään onko kaupunki syyllistynyt laiminlyönteihin,  kerrottiin päivän lehdessä  toukokuun  25.päivä vuonna  1998.

Cézannen   pelurit.   Vanhan näytönsäätäjän kuvia.

 Minulla on  sama ongelma kuin yllä olevan kertomuksen  toisella  naisella.  Mitä tehdä  kaikilla niillä päiväkirjoilla  ( kahdeksan vuoden ajalta), joita  vanha  tietokone pitää sisällään?