MAGGIE NELSON (s. 1973) on yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija, esseisti ja tutkija, joka asuu Los Angelesissa. Kirjoittamisen ohella hän opettaa luovaa kirjoittamista California Institute of the Artsissa. Hän on kirjoittanut viisi tietokirjaa ja neljä runokokoelmaa. Hän on väitellyt heteronormatiivisuudesta 1950-60 -lukujen New Yorkin abstraktissa taiteessa, kerrotaan Wikipediassa. Minun muistikirjani mukaan hänen väitöskirjansa nimi oli Performance of Intimacy (Yksityisen esittäminen). Ohjaajana oli feministiprofessori Christine Crosby, joka opetti sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimusta, ja oli käyttänyt elämänsä "identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen." Nelson sanoo tarkoittavansa esittämisellä kirjoittamista, "joka dramatisoi ne tavat, joilla me olemme toisiamme varten tai toistemme ansiosta."
Argonautit (suom. Kaijamari Sivill, Kustantamo S&S, Helsinki 2018) on kirja rakkaudesta. Kirja alkaa raflaavasti. Minäkertoja muistelee ensimmäistä panoa lokakuussa vuonna 2007 Harryn poikamiesboksissa. "Sängyn vieressä sinulla oli Molloy - ja hämärässä suihkukopissa kasa dildoja," hän kirjoittaa. Luovan kirjoittamisen opettaja tietää miten herätetään lukijan uteliaisuus ja vedetään hänet mukaan. Sivumennen sanoen Molloy on Beckettin romaanihenkilö, minun muistini mukaan liikkumaton, ehkä rampa mies, joka oli oudon fiksoitunut kuolleeseen äitiinsä.
Kirjan seuraavassa kappaleessa minäkertoja kertoo "sinälle" siis Harrylle, että "ennen kuin tapasimme olin omistanut elämäni Wittgensteinin lauseelle, jonka mukaan se mitä ei voi ilmaista, sisältyy - ilmaisemattomaan! - ilmaisuun. Paradoksaalisesti se kertoo, aivan kirjaimellisesti, miksi kirjoitan tai miten kykenen jatkamaan kirjoittamista." ( s.7) Tässä vaiheessa ymmärrän, että on kysymys älykköromaanista. Mutta sivulla 23 minulle valkenee, että ei olekaan kysymys romaanista, vaan romaaninmittaista esseestä, jonka puhuja on kirjoittaja eikä fiktiivinen "minäkertoja". Kirja kuuluu kirjastoluokituksen mukaan Amerikan englanninkielisen kirjallisuuden historian ja tutkimuksen luokka. Luokittelija on varmaan raapinut päätään, kun on pohtinut mihin luokkaan sijoittaisi Nelsonin kirjan.
Harry on virallisesti nainen, mutta on muuttumassa mieheksi. Häneltä leikataan rinnat ja hän saa testosteroni-hoitoa. Samanaikaisesti kirjoittaja odottaa lasta ja on muuttumassa "luonnolliseksi naiseksi". Hän viittaa Aretha Franklinin lauluun "You make me feel like a natural woman", ja kirjoittaa itsensä asemoimisesta johonkin identiteettiin, vaikka "luonnolliseksi naiseksi." Hän kirjoittaa raskaudesta ja synnyttämisestä. Kuusikymmentäluvulla ne olisivat olleet banaaleja aiheita, joista ei kannattanut kirjoittaa. Ajan kirjallisuutta hallitsi miehen ääni. Kuinka toisin ja paremmin asiat ovatkaan 2010-luvulla! Nelson kertoo, miten odottavaan äitiin suhtaudutaan Amerikassa. Sotilashenkilöt tekevät hänelle kunniaa lentokentällä, kun hän paarustaa ison vatsansa kanssa ohitse. Kaikkialla häntä autetaan, hänen laukkujaan kannetaan portaissa, niitä nostetaan junan laukkuhyllylle. Mutta minä pyörryin täydessä raitiovaunussa, kun odotin ensimmäistä lastani. Suomessa ei ollut siihen aikaan tapana antaa kenellekään paikkaa julkisissa kulkuneuvoissa. Se oli saavutettu etu, josta ei luovuttu. Saattaa olla vieläkin.
Nelson kirjoittaa äiti-lapsi-suhteesta ennen synnytystä, "veren, lapsiveden ja äänen kuplasta" ja sanoo: "Minulla ei ole minkäänlaista halua irrottautua omasta kuplastani. Mutta siinä on ansa: en voi pitää lasta sylissä samalla kun kirjoitan." Miten hän tarkoittaa? minä ihmettelen. Kun kirjoitin, pidin vauvaa sylissä kunnes se alkoi painaa liikaa reisiäni noin kolmen neljän kuukauden ikäisenä. Ja hän kirjoittaa äiti-lapsi-suhteesta synnyttämisen jälkeen, maidon nousemisesta rintoihin ja imettämisen eroottisuudesta, seksuaalituntemuksista, nautinnosta. " Kyseessä on rakkaussuhde. [...] Minulla on vauvani, vauvallani on minut," Mutta hän kirjoittaa myös miten rasittavaa on olla vauvan äiti, Yökausien valvomisen jälkeen hänellä oli toistuva näky, että joku oli iskenyt Iggy-vauvan päähän saksenpuolikkaat. Hän pelkäsi että hänellä on synnyttämisen jälkeinen masennus eikä hän voinut kertoa Harrylle saksinäkyä. Miten tuttua! Minä pelkäsin synnyttämisen jälkeen aivan irrationaalisesti saksia ja veitsiä. En uskaltanut leikata vauvan kynsiä enkä puhunut ahdistuksestani kenellekään, ettei minua luultaisi hulluksi ja lastenhuolto veisi vauvan minulta.
Jossain yhteydessä hän kirjoittaa, että lapset eivät ole erityisen kiinnostavia. "Kiinnostavaa on kuitenkin se, että huolimatta siitä tylsistyttävästä pitkäveteisyydestä, jota lasten kasvattaminen 95-prosenttisesti on, me yhä yhä edelleen hankimme lapsia," Muistan miten tylsää oli istua hiekkalaatikon reunalla kaitsemassa taaperoikäistä, ja olen sataprosenttisesti samaa mieltä hänen kanssaan.
Lukemista häiritsi hieman sukupuolitutkimuksen sanasto, jota Nelson käytti. Onneksi on olemassa Setan sateenkaarisanasto, josta selvisi että CIS tarkoittaa, että "henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cis-sukupuolisia." QUEER on identiteetti, joka tarkoittaa, ettei ihminen halua määrittää omaa seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoltaan. MUUNSUKUPUOLINEN on jo varmaan kaikille niin tuttu sana, ettei sen merkitystä tarvitse katsoa sanakirjasta.
Lukuprosessini oli katkeilevaa. Samanaikaisesti Argonauttien kanssa luin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaa 1 ja 2, kuuntelin Rachel Cuskin Ääriviivoja ja kävin muistikirjassani keskustelua Nelsonin kirjan kanssa. Olin joistakin asioista eri, joistakin samaa mieltä. En esimerkiksi hyväksynyt, kun hän kirjoitti, että surrealisti André Bretonin "heteroromantiikkaa on vaikea niellä," mutta luin ihastuneena, kun hän kirjoitti inhonneensa aina Hamletin misogyynistä murjotusta äidin uuden avioliiton takia. Ja tunsin hänet sielunsukulaisekseni, kun hän tunnusti:" Suurin osa siitä mitä kirjoitan, tuntuu minusta huonolta, ja sen tähden on vaikea tietää, mitkä ajatukset tuntuivat huonoilta siksi, että ne ovat ansiokkaita, ja mitkä siksi, että eivät ole."
Nelson pohtii kirjoittamistaan ja toteaa , että hänen häpeällinen salaisuutensa on aina ollut, että kirjoittaminen käsittelee häntä itseään. Mutta henkilökohtaisen julkistaminen sosiaalisen median tyyliin ei ole hänen heiniään. "Pahin painajaiseni on välitön, puntaroimaton digitaalinen itsensä paljastaminen."[...] "Onneksi raitistuin ennen kuin sain wifin." Perin tuttua minulle on myös hänen epäröintinsä tekeillä olevan kirjan suhteen: " Jo tämän kirjan kirjoittaminen saattaa olla väärin. Olen kuullut monen puhuvan säälivästi lapsista joiden vanhemmat ovat kirjoittaneet heistä, kun he ovat olleet pieniä."
Mutta miksi rakkaudesta kertovan kirjan nimi on Argonautit? Argonauttien tarina Argo-laivasta on aika hurja. Jason lähti viidenkymmenen miehen kanssa hakemaan kultaista taljaa Kolkhiista. Hän oli rakentanut jonkun jumalattaren avulla ( ehkä Pallas Athenen) Argo-laivan, joka oli saanut jumalattarelta sellaisen taikavoiman, että se selvisi kaikista myrskyistä ja jopa Skyllasta ja Kharybdiksesta ehjänä. Kolkhiiissa asui Medeia, joka rakastui Jasoniin, auttoi häntä ryöstämään kultaisen taljan, meni naimisiin ja sai lapsia hänen kanssaan ja tappoi lapset, kun Jason petti hänet. Jason sai prinsessansa, mutta hänelle kävi lopulta huonosti. Argo-laivasta putosi hirsi hänen päähänsä ja tappoi hänet.
Minulle jäi kirjasta sellainen käsitys , että Argo-laiva symbolisoi parisuhdetta, joka uusiutuu aina kun sanoo kumppanilleen " Minä rakastan sinua." Korjatkaa jos muistan väärin. Nelson oli saanut vertauskuvan kirjasta Barthes on Barthes, jossa Barthes kertoo, että argonautit uudistivat osa osalta jokaisen osan Argo-laivasta niin että se oli lopulta kokonaan uusi laiva, mutta nimi ja muoto pysyivät samana. En löytänyt tällaista yksityiskohtaa Laroussen suuresta mytologia-ensyklopediasta, en myöskään Robert Gravesin The Greek Myths -teoksesta. Todennäköisesti Barthesilla on ollut jokin muu myyttikirja käytössään. Joka tapauksessa ajatus rakkauden uudistumisesta kielen voimalla on kaunis eikä sen pitäisi olla outo suomalaisillekaan, joiden kansalliseepos Kalevala ylistää sanan voimaa.
Olin jonottanut Argonautteja kuukausikaupalla kirjastosta. Harmittaa, että se piti palauttaa enkä ehtinyt lukea sitä toiseen kertaan. Varasin kirjan uudestaan. Jonossa ennen minua oli runsaat 450 ihmistä, mikä hämmästytti minua. Ihmiset eivät ole lakanneet lukemasta, he lukevat jopa Argonauttien kaltaisia esseemäisiä kirjoja, eivätkä vain dekkareita ja perinteellisiä juoniromaaneja "pertsoja." Olisi kiinnostavaa saada tietoa kirjastojen lainaustilastoista eikä vain kirjakauppojen myyntitilastoista, jotka kertovat ostajista, mutta eivät lukijoista. Kiinnostavaa olisi myös tietää, miten lehtiarvostelut vaikuttavat yksittäisten kirjojen lainausmäärien kasvuun. Minulla on kokemusta vain omista kirjoistani. Hesarin arvostelut ovat vaikuttaneet yllättävän paljon niiden lainaukseen.
Lisäys: Maggie Nelson kertoo Argonauteista London Reviewin kirjakaupassa:
https://www.youtube.com/watch?v=s-Yxhc2nNxo&fbclid=IwAR08eFykhjrt-0TkAiwBAbHBsGeDbhWlLvJ4X6T1bdVtdcZWwpNuUEyaCrQ
