sunnuntaina, tammikuuta 15, 2017

Tappajapuu


Kuvassa nykyinen   työpaikkani.  Siirrän vanhasta  kannettavasta(oikealla)    tiedostoja. vasemmalla olevaan  kannettavaan.      Vanha kone on  maannut  kymmenen vuotta kellarissa.   Se  kulki mukanani  kahdeksan vuotta pitkin Eurooppaa ja käväisi Siperiassakin.  Nykyisiin  läppäreihin verrattuna se oli mahdottoman painava, mutta   minä olin kiintynyt siihen.   Se oli uskollinen matkatoveri. Suretti kun sen  näyttöruutu hajosi ja piti ostaa uusi kannettava.

Vanhan  kannettavan merkki on  Siemens  Scenic Mobile 360,  käyttöjärjestelmä  Win 98.   Minulla ei  ollut  varaa ostaa Applen Macia.   Olisihan se ollut   tyylikästä istua  kahviloissa Applen koneen kanssa, kun  leffoissakin se esiintyi.  Ei niissä koskaan näkynyt PC:tä, ei  näy vieläkään.  

 Käytetyimmät ohjelmani olivat Jarten  ilmainen kirjoitusohjelma, Eudoran sähköposti,  Netscape-selain, Hachette-Oxford –sanakirja. AltaVistan hakukone ( Googlea ei vielä silloin ollut) ja   Front Page- sivunteko-ohjelma, kun  kyllästyin koodaamaan Kirjailijan päiväkirjan  päivityksiä nettiin.  
  Erityisen paljon pidin Desktop Architect –ohjelmasta, koska sen avulla  voi    muunnella tietokoneen  kuva- ja äänimaailmaa, tyylejä,  ikoneja, näytönsäästäjiä jne.    Äänet ovat kadonneet, mutta  näytönsäästäjän kuvat pyörivät yhä.  Ne ovat  Paul Cézannen  asetelmia . 
Kuvassa työpöytä, pino  vuoden 2016 muistikirjoja  ja vanhan tietokoneen ulkoinen näyttö, jossa Cézannen omenavati ja kahvikuppi.  Taustalla äitini  auringonkukka ja  kirjahylly.


Ostin   Siemensin  kannettavan tietokoneen kesällä 1998.   Ensimmäisiä  juttuja , jonka tein sillä oli kertomus nimeltä Tappajapuu. .   En ole  julkaissut   sitä kertomusta  aikaisemmin.   En edes   muistanut, että sellaistakin  olen joskus kirjoittanut. Mitä  kaikkea vanhan  kannettavan  sisuksista mahtaakaan löytyä,  sitä mukaa   kun   siirrän tiedostoja  ensin muistitikulle ja edelleen  tietokoneelle.   Kertomuksen päiväys on  25. 5. 1998.  Ihmettelen päivystä, koska  käyttöjärjestelmä  Windows 98  tuli myyntiin  vasta  kesäkuussa Wikipedian mukaan.

Kissa Ninni on sitä mieltä, että nyt  saa tietokoneruutujen  tuijottami
nen loppua.

Tappajapuu
Kirjailijan päiväkirja täyttää parin  viikon kuluttua  15 vuotta.   Kun aloitin  sen, blogilistalla oli silloin  noin 2000 blogia, niistä ei taida olla enää monikaan hengissä. Tässä Tappajapuu:
 Kaksi naista keskustelee kahvilapöydässä.
 - Puihinkaan ei voi  enää luottaa, sanoo toinen.
- Ajattele sinä seisot puun juurella  ystäviesi kanssa ja  yhtäkkiä puu  rysähtää niskaasi  eikä sinua enää ole.  Sama kuin  tuo  kahvilan  katto putoaisi  päähäsi  nyt.
     Molemmat naiset  katsovat  kattoa ja  ajattelevat mitä jäisi keskeneräiseksi, jos he nyt kuolisivat.  Toisen naisen  mieleen tuli, että hän ei ollut vaihtanut alushousuja aamulla. Niissä oli reikiä. Ja kaikki paperit olivat sekaisin, päiväkirjat  arkistoimatta.  Miksi  ihmeessä  hän oli pitänyt päiväkirjaa   nuoresta tytöstä asti eikä ollut  hävittänyt  niitä.  Kaikki hänen  typerät tunteensa ja tekonsa paljastuisivat , kun  hän kuolisi  yllättäen.
  - Se oli nuori nainen, opiskelija, ei se varmaan ollut ajatellut  että se voi kuolla  yhtäkkiä, sanoi toinen  nainen
   -  Nyt syytetään kaupungin  puutarhaosastoa, että se ei ollut  kaatanut  puuta ajoissa.
-  Aina täytyy löytää joku syyllinen kuolemaan.  Kumma ajattelutapa.
-  Kun syyllinen on tuomittu, asia on poissa päiväjärjestyksestä.
- Jotkut ihmiset käyvät metsässä   halaamassa puita.
- Ja jotkut  sitovat  itsensä puihin kettingeillä.
Minä olin  edellisenä iltana tilaisuudessa, jossa   naiset puhuivat miten puita  tulee  kunnioittaa ja niille pitää puhua. Pitää pyytää  anteeksi, jos aikoo  kaataa puun.
   Toinen nainen  kertoi, että  hän pyytää  anteeksi jokaiselta saunaklapiltakin, kun hän  heittä sen uuniin.
   - Se nyt  on vähän liikaa.
 - Ehkä se tyttö ei  kunnioittanut puita.
 - Ja luonto kosti. Olisi  kaatunut mieluummin jonkun  UMP:n johtajan niskaan.
   - Luonto on julma.  Ja  epätarkoituksenmukainen.  Se on ihmisen vihollinen.  Miksi   UMP:n johtajat pääsevät niin helpolla.
-  Ne eivät mene  puiden alle seisoskelemaan.
 - En minäkään,  en varsinkaan tuulisella säällä.
-  Vaikka  sä  kuinka  yrittäisit selvitä hengissä, niin  kuolet  kumminkin.
  - Sinä olet masentava.
  - Mene  ja polta  ne päiväkirjasi.
   - Niissä on koko elämäni.
    - Kuka siitä välittää, kun  olet kuollut. Sinun lapsillesi   niistä on pelkkää riesaa.  Ne ajattelevat että  nämä päiväkirjat ovat ainoa mitä äidistä jäi jäljelle.
   - Lapsiparat toinen nainen sanoi ja ajatteli, että jollain tavoin hänen piti päästä eroon päiväkirjoista ennen kuolemaansa, että ei  rasittaisi  lapsiaan.
- Minne ne  voisi  lahjoittaa. Oliko olemassa jotain tutkimuslaitosta, jota kiinnostaisi  naisten   sielunelämä,  hän kysyi.
   - Kristiina-instituutti, soita  sinne ja kysy.
  -  Mikä se on, en ole ikinä kuullutkaan.
   - Yliopiston naistutkimuslaitos.
    -  Jos soitan  sinne, niin sieltä tietysti vastaa joku hapan   assistentti, että  me hukuttaisiin päiväkirjoihin, jos kaikki  alkaisivat tuoda niitä tänne.
   -   Ketäpä kiinnostaa tavallisen naisen elämä!
   - Miksi  et ruvennut  epätavalliseksi naiseksi.
   - Miksi sinä halusit  lapsena.
     - En muista, lentoemännäksi tai opettajaksi kai, kun kaikki muutkin tytöt halusivat.
    - Opettajaksi?  Oletko  sinä  tosissasi. Kuka hullu olisi halunnut opettajaksi.
   - Mutta minä halusin.
    - Ja opettaja sinusta tuli.
     - Siitä näkee että   päämäärät kannattaa   asettaa korkealla. Sitä minä  teroitan oppilailleni.  Tytöt haluavat  misseiksi ja kuuluisiksi  tv-tähdiksi.  ne joilla on  kahdeksikon lauluääni, uskovat että heistä tulee   artisteja.  Kukaan ei nykyään halua  mitään  kunnon ammattia.
   Naiset  poistuvat  kahvilasta.
    Helsingin  poliisin väkivaltarikosyksikkö  tutki  lehmuksen väkivaltaista käytöstä,  joka johti  nuoren naisen kuolemaan.  Kenen syy se oli?  Siinä rytäkässä lehmus itsekin menetti  henkensä. Ehkä syyllinen  oli tuuli. Tai kenties   Ilmatieteenlaitos, joka ei varoittanut,  että   tuuli saattaa olla  vaarallisen voimakasta  rannikolla.  Poliisin väkivaltarikosyksikkö   päätti päättänyt tutkituttaa lehmuksen Metsäntutkimuslaitoksen asiantuntijalla.  Tutkimuksessa selvitetään onko kaupunki syyllistynyt laiminlyönteihin,  kerrottiin päivän lehdessä  toukokuun  25.päivä vuonna  1998.

Cézannen   pelurit.   Vanhan näytönsäätäjän kuvia.

 Minulla on  sama ongelma kuin yllä olevan kertomuksen  toisella  naisella.  Mitä tehdä  kaikilla niillä päiväkirjoilla  ( kahdeksan vuoden ajalta), joita  vanha  tietokone pitää sisällään?

tiistaina, marraskuuta 15, 2016

Hullun puolustuspuhe: Sydämen tiedoton sukurutsa

Tarua vai totta ?


 Motto: Sekä kirjoitusten tekijä että itse kirjoitukset ovat tietenkin kuviteltuja (Dostojevski).

Strindberg ennusti vuonna 1887 että omaelämäkerrallinen romaani on tulevaisuuden kirjallisuutta. Jo aikaisemmin hän oli epäillyt kaunokirjallisen  romaanin elinmahdollisuuksia. Hän piti sitä keinotekoisena lajina, koska kirjailija ei voi tietää mitä toisen ihmisen mielessä liikkui. Hän ehdotti että. tulevaisuudessa jokaisen kansalaisen olisi määrätyn ikäisenä kirjoitettava elämäkertansa, joka tallennettaisiin anonyymina kunnanarkistoon. Hän itse oli 38-vuotias, kun hän kirjoitti neliosaisen omaelämäkertansa Palkkapiian pojan, joka närkästytti sen ajan makutuomareita sekä sisällöllään että muodollaan.

Seuraavana vuonna hän aloitti avioliittokertomuksen, jota hän ensin suunnitteli otsaksi Palkkapiian poikaan. Mutta siitä muodostuikin itsenäinen kokonaisuus nimeltä  Hullun puolustus­puhe . Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen Heidenstamille liittäen mukaan ohjeen: ”Jos sinä kuolet, lähetä käsikirjoitus takaisin" ja  lisäsi varoituksen että sitä ei saanut missään tapauksessa antaa naisihmisen käsiin. Kun romaani 1890-luvulla ilmestyi, se aiheutti painokanteen, joka peruttiin myöhemmin. Samoin oli käynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Naimiskauppoja -kertomuskokoelmalle. Muodollisena syynä oli silloin ollut jumalanpilkka, mutta todennäköisempää on, että painokanteen aiheutti porvarisnaisen pilkka. Ei ihme, että Strindberg tunsi olevansa kansainvälisen naisliigan vainoama.
Hullun puolustuspuhe on merkillinen kirja. Vain harvat ovat lukeneet sen fiktiona, vaikka Strindberg ilmoittaa alkulehdillä, että kyseessä on romaani.  Sitä on  pidetty Strindbergin  avio ja sielunkriisin dokumenttina,  minkä perusteella on vedetty seuraavat johtopäätökset:  Strindberg sairasti paranoiaa, skitsofreniaa, maanista depressiota ja delirium tremensiä. Jotta fiktion ja todellisuuden sekaannus olisi täydellinen, on joku uuttera Strindberg-tutkija laatinut teoksen loppuun huomautusosaston, josta lukija saa muun muassa tietää, että Strindbergin sisar Anna oli naimisissa Hugo von Philpin kanssa ja että Siri von Essenin äidin sisaren mies oli Ruotsin Kööpenhaminan konsuli C.W. Möller.
Strindberg-ekspertti Martin Lammista lähtien kirjallisuustutkijoiden tavaksi on tullut johtaa itseään harhaan väittämällä, että Hullun puolustuspuheen tarkoitus oli pelastaa Strindberg joutumasta mielisairaalaan. Hän halusi kirjallaan osoittaa, että vaimon puheet hänen mielisairaudestaan olivat vähintäänkin epäilyttäviä.  Tämän varsin ymmärrettävän käytännön päämäärän lisäksi hänellä oli  kirjallisempi päämäärä, joka on jäänyt  tutkijoilta huomaamatta. Häntä kiinnosti mustasukkaisuus romaanin aiheena. Hän viittaa Hullun puolustuspuheessa sekä Othelloon että madame Bovaryyn. Tämänkaltaisia vihjeitä ei kannatta sivuuttaa turhanaikaisina. Niistä löytyy usein avain tekijän kirjallisiin päämääriin.
Strindbergiä ei tyydyttänyt Flaubertin näkemys petetystä aviomiehestä. Jokainen romaanin lukenut varmaan muistaa lammasmaisen Charles Bovaryn, joka joutuu naurunalaiseksi kirjan alussa, kun hän pudottaa lakkinsa maahan. Hän on yhtä lohduttoman hölmö kirjan loppusivuilla, kun hän kohtaa vaimonsa rakastajan ja sanoo tälle: "En ole teille vihainen. Se oli kaikki salliman syyttä". Strindbergin kertojäminä Hullun puolustuspuheessa näkee Charlesin naurettavuuden syynä sen, että tämä ei tiedä mitään, ei tajua mitään eikä osaa epäillä mitään.
On aika katkaista napanuora, joka yhdistää Hullun puolustus­puheen Strindbergin avio-kriisiin, ja katsoa millainen on Stridbergin  luoma anti-Charles.   Elämänkerrallisesta taustasta irrotettuna esiin piirtyy aiheen käsittelyltään yllättävän moderni rakkausromaani.
Kirjailija Axel S. elää vaimonsa Marian kanssa vapaaehtoisessa maanpaossa Sveitsissä.  Vaimo on joutunut luopumaan teatteriurastaan miehen uran takia, kuten hän antaa ymmärtää. Hän lastaa syyllisyyttä miehen kannetta­vaksi. Lisäksi hän epäilee miehensä mielenterveyttä.  Avioliitto näyttää ajautuneen lopulliseen  umpikujaan ja  mies, teoksen minäkertoja, on henkisen kestokykynsä rajoilla. Tässä tilantees­sa miehen puolustusmekanismit alkavat toimia. Syyllisyydentunto kääntyy hänen sielussaan epäil­lyiksi vaimon uskottomuudesta.    Mutta hän pystyy tarkastele­maan rakkautensa menneisyyttä tietyllä itseironialla - välimatkan  päästä.  Hän tajuaa rakkautensa pakonomaisen luonteeni, sen alkuperän, joka on löydettävissä lapsuudenkodista.  Juuri siellä hän kohtasi Marian ensimmäistä kertaa.  Äidin ja Marian kuvat sekoittuvat toisiinsa hänen tajunnassaan ja pusertavat hänessä esiin huudahduksen: "Olenko minä luonnonoikun tuote? Ovatko tunteeni ehkä perverssit, koska omistan äitini! Sydämen tiedoton sukurutsa?"
Tässä oivalluksessa ei ole mitään merkillistä Freudin jälkeen syntyneille sukupolville.  Mutta Strindberg kirjoitti kirjansa vuonna 1893, jolloin  Freud oli  tuntematon nimi eikä hänen  kirjansa  hysteriasta ollut vielä ilmestynyt,  mutta  Freudin  oppi-isän Charcotin käsitykset  hysteriasta  vaikuttivat  kirjallisuudentutkija  Hans  Lindströmin mukaan Marian henkilökuvan muovautumiseen  enemmän kuin todellinen esikuva  Siri von Essen.

Strindberg on taitava kirjoittaja. Hän johdattaa pahaa aavistamattoman lukijan kokemaan mustasukkaisen ihmisen epätoivoa. Kertojan ääni muuntuu pikkuhiljaa yhä  todemmaksi ironisen etäännytyksen kadotessa siitä samalla kun hänen maailmastaan tulee autiompi ja epätodellisempi. Vaimo muuttuu häneen tajunnassaan hirviömäiseksi. Vaimon uskottomuudesta muodostua kertojan pakkomielle. Kertojan elämää vallitsee kaksi päämäärää: vaimon paljastaminen ja kosto. Lukija huomaa yhtäkkiä että kertoja, johon hän aikaisemmin luotti, onkin hullu. Lukijan havahtuminen on kirjan kriittinen käänne. Nyt riippuu kokonaan lukijasta itsestään jaksaako hän jakaa kertojan sisäisen todellisuuden vai torjuuko hän sen päättelemällä, että Strindbergin on täytynyt olla hullu, jolloin hän voi jatkaa lukemista turvallisin mielin pelkän kulttuurihistoriallisen uteliaisuuden vuoksi.
Parkkiintunut modernin romaanin lukija ei hätkähdä kirjan käännettä. Hän on tottunut siihen, että kertoja voi olla yhtä epäluotettava kuin kirjan muutkin henkilöit, ei kirjailijalta voi odottaa isällistä tukea kuten perinteelli­sessä romaanissa.  Lukijan on selviydyttävä yksin epävarmuuden tunteista, joita kertomus hänessä herättää. Hullun puolustuspuheen kaltaisissa omaelämäkerrallisissa romaaneissa yksi lisävaikeus, jonka lukija joutuu kohtaamaan: kun kertoja ei jätä ironiaa pitämään  yllä välimatkaa  ja suojelemaan lukijaa,   tämä    joutuu  kohtaamaan kertojan tunteet.  Se voi olla ahdistavaa, jos lukijalla on samanlaisia tuskallisia tunteita ja rankaisemattomia ristiriitoja kuin minäkertojallakin.
Hullun puolustuspuheessa on kysymys rakkau­dessa koetusta pettymyksestä ja mustasukkaisuudesta , joista  monilla   lukijoilla   voi olla omakohtaisia kokemuksia. Strindberg ei suo lukijalle sitä psyykkistä tyydytystä, että ratkaisisi ristiriidan ja jättäisi hänet ylevän murheen ja kohottavan oikeudenmukaisuuden tunteen valtaan, kuten Flaubert teki syöttämällä  uskottomalle  madame Bovarylle myrkkyä ja Tolstoi työntämällä uskottoman Anna Kareninan junan alle. Hullun puolustuspuheessa sekä minäkertoja että lukija jäävät yhtä avuttomina pettymyksen, koston ja raivon tunteiden valtaan, joita petetty rakkaus  synnyttää. Lukija joutuu kohtaamaan omat tunteensa, näkemään omat kielteiset puolensa, joita hän ei haluaisi nähdä, ja hän lopettaa kirjan lukemisen  epämieluisuuden  vallassa, häiriintyneenä siitä kirjailija ei ole tarjonnut hänelle vapauttavaa loppuratkaisua, ja niin ongelma jää elämään hänessä. Tämä on kaikkia kertomataiteen harmonian ja psykologian lakien vastaista.  Strindberg ei piittaa vähääkään lukijan odotuksista ja tottumuksista eikä ”kertomataiteen laeista”. Hän kirjoittaa niin, että hänen kertomuksensa todella tuntuu eikä ole ”ikään kuin” elettyä. Se on omiaan hämärtämään fiktion ja todellisuuden eroa ja saamaan lukijassa aikaan hämmennystä. Strindberg osasi taiteelliset etäännyttämiskeinot, mutta ei käyttänyt niitä Hullun puolustuspuheessa.  Hänen neroutensa on siinä rohkeudessa ja viiltävässä rehellisyydessä, jolla hän kuvasi omia tunteitaan. En ihmettele, että niin outo ja yksinäinen kirjailija kuin Franz Kafka luki yhä uudelleen Strindbergin omaelämäkerrallisia romaaneja, ja että hänen elämässään oli vaiheita jolloin  hän ei  pystynyt mitään  muuta lukemaankaan.
Omaelämäkerrallinen romaani on problemaattinen kirjallisuuden laji. Kun kirjailija tekee omakuvan. niin suhtautuminen siihen on toisenlainen kuin taidemaalarin omakuvaan. Naapurit katsovat kirjailijaa kieroon. Sukulaiset kehottavat käyttämään mielikuvitusta ja vaihtamaan sukunimeä.   Kriitikot pitävät kyvyttömänä, koska kirjailija ei ole pystynyt objektivoimaan kokemuksiaan. Hyvätapainen kirjailija hylkää oman lajinsa ja  kirjoittaa mielikuvitukseen perustuvan  romaanin, jota  kriitikot ylistävät parhaassa tapauksessa taiteelliseksi voitoksi.
Omaelämäkerrallinen romaani on kuin kyökin puolelta kirjallisiin piireihin  pyrkivä  sukulaismies, jonka  saappaat ovat tahriintuneet todellisuuden savessa.  Omaelämäkerrallinen romaani  muistuttaa liiaksi elämää, tuota likelle tunkevaa, banaalia, pitkästyttävää ja joskus melodramaattista tapahtumaa, johon itse kukin joutuu osallistumaan päähenkilönä. Sosiaalisesta painostuksesta huolimatta laji on olemassa. Sen asema ei kuitenkaan ole  niin vakiintunut, että sillä olisi oma historiansa ja estetiikkansa. Kielenkäyttö ja hahmotus ovat tietenkin kriteerejä, joilla lajin edustajat voi erottaa lähisukulaisista: muistelmasta ja elämäkerrasta. Kertomus elämästä ei ole romaani vaan Paustovskin muistelmat, koska sen tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia ja tunnistettavia. Mutta niin ne ovat  myös omaelämäkerrallisessa  romaanissa.
 Lisähuomautus
Hyvä kirja on siitä hyvä, että sen voi tulkita monella tapaa.  Kun kirjoitin tätä artikkelia, luin kaksi uudempaa tutkimusta Strindbergistä. Amerikassa ilmestynyt Eric Johannessonin tutkimus Strindbergin romaanien teemoista ja rakenteista tulkitsee Hullun puolustuspuheen psykologisena rikosromaanina, jonka ironia on siinä, että kertojan tutkimukset vaimon rikoksista kääntyvätkin häntä itseään vastaan.
Toinen ja haus­kempi tutkimus on ilmestynyt ruotsalaisessa Författarnas litteraturhistoria-teoksessa, sen toisessa osassa, jossa Maria Bergbom-Larsson tarkastelee Hullun puolustuspuhetta naisten vapautusliikkeen näkökulmasta. Hänen mukaansa teos "antaa pateettista vihiä miehisen tajunnan kriisistä siinä sosiaalisessa ja poliittisessa tilanteessa, jossa suunnataan ratkaiseva isku kohden miehen roolia luomakunnan kruununa." Niinpä Axelin maailmankatsomusta ja koko hänen miehistä identiteettiään uhkaa Marian ammatillinen kunnianhimo ja kieltäytyminen äidin ja vaimon roolista, mikä ajaa  Axelin lähes hulluuden partaalle ja saa hänet puolittain tiedottomasti sabotoimaan  Marian teatteriuraa.  Bergbom-Larssonin tulkinta  vaikuttaa hyvin todelta, mutta on liian  yksinkertainen ollakseen koko totuus Axelin  psyykkisistä ristiriidoista. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että strindbergiläinen rajuus ja radikaalisuus on tätä nykyä siirtymässä ruotsalaisiin naiskirjailijoihin.

Jälkisanat

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 1979, jolloin  Strindbergn  Hullun puolustuspuhe   ilmestyi suomeksi. Se oli aikaa, jolloin autofiktiosta ei puhuttu mitään ja omaelämäkerrallinen romaani oli väheksytty laji.
 Innostuin Strindbergin Hullun puolustuspuheesta,  kirjoitin  jutun ja  tarjosin  sitä  Parnassoon, mutta ei se  kelvannut Tuomas  Anhavalle, ei  kai ollut tarpeeksi  korkeakirjallinen, ja   juttu jäi  Parnasson toimitukseen.  37 vuotta myöhemmin löysin jutusta yhden version, kun rupesin järjestämään vanhoja arkistoja.   Ajattelin ruveta  hyödyntämään laiminlyötyä Kirjailijan päiväkirjaa  laittamalla tänne  arkiston   löytöjä.
Strindberg oli minulle tuttu varhaisnuoruudesta, jolloin olin käynyt isäni kanssa katsomassa Uninäytelmää Kansallisteatterissa.  Näytelmä oli tehnyt minuun silloin  sellaisen  vaikutuksen, että  lähdin teatterista mykistyneenä,  enkä  sen kommin  ole  unohtanut    Strindbergiä.  Kun  matkustin  Tukholmaan 80-luvulla ,  kävin  ensi töikseni hänen museossaan.




Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) bloggaaminen (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) juhlat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)