lauantaina, maaliskuuta 19, 2016

Minna Canthin päivänä



Vanhoja kirjoituksia

NAISKIRJALLISUUDEN ASEMA MIESKESKEISESSÄ KULTTUURISSA
Alustava luonnos  Minna Canthin päivän    seminaariin Villa  Kivessä  (  ei päivämäärää, luultavasti  1990  alussa)
Motto: "Kyllä saan jo vähitellen ruveta tyytymään. Kun 1. Helsingin kirkoissa varoitetaan seurakuntaa minusta, kun 2. Yliopiston professorit antavat arvonimen "rietas nainen" ja kun 3. ne jotka ovat likemmin oppineet tuntemaan, kuvaavat juorujen jumalattareksi ja vertaavat Potipharin emäntään, niin alkaa tuo jo riittää. Laskut selvänä maailman kanssa! Emme tule toisiamme kaipaamaan," kirjoitti  Minna Canth kirjeessä Hilda Aspille.
HISTORIAA: tasa-arvon vaatimukset
Canth lanseerasi Suomeen 1800-luvun lopun kansainvälisen naisliikkeen   kolme  perusteesiä: naisten tulee saada tasa-arvo polittiisesti, ammatillisesti ja sukupuolisesti. Varsinkin viimeksi mainitut vaatimus aiheutti närää miesten keskuudessa, koska naiset vaativat miehiltä samanlaista siveyttä ja uskollisuutta kuin heiltä itseltään vaadittiin
Työmiehen vaimo - ensimmäinen feministinen teos Suomessa (ruoski Minna Canthin omien sanojen mukaan kaikkia lain ja asetusten naista kohtaan sisältämiä vääryyksiä, nurinkurisia uskonnollisia käsitteitä, miesten juopottelua ja kevytmielisyyttä, naisten tyhmyyttä, pinnallisuutta ja ennakkoluuloisuutta. Näytelmä oli yleisön suosikki, mutta valtakritiikki hyökkäsi ja haukkui kehnoksi, etenkin fennomaanit. Kirkko ja yliopistomiehet yhtyivät hyökkäykseen joka oli ennenkuulumattoman kova.

  Canthin kohtalo samanlainen kuin niiden eurooppalaisten ja  amerikkalaisten naiskirjailijoiden jotka käsittelivät noina aikoina  tuotannossaan naisten yhteiskunnallisia ongelmia - heitä vastana hyökättiin, heitä pilkattiin suffrageteiksi, teosten taiteellista arvoa vähäteltiin kyökkirealismiksi jne. Samoin kuin Minna Canth hekin sairastelivat paljon erilaisia psykofyysia sairauksia.Terveys ei kestänyt halveksuntaa ja mitätöntiä. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana. Kolmen vuoden kuluttua hänen kuolemastaan on kulunut sata vuotta. Hänen kanttinsa ei kestänyt jatkuvaa henkistä painostusta.

Pohdiskelua: Miksi hyökkäys Minna Canthia ja varhaista  feminismiä kohtana oli niin raju?
Syitä:

Länsimaisen kulttuurin mieskeskeinen hegemonia, jonka peruspilarit ovat yli 2000 vuotta olleet kirkko ja yliopisto.
Pelko hegemonian menetyksestä; suffragettiliike oli vaara miehiselle valtakulttuurille, koska se uhkasi yhteiskunnan perusarvoja ja rakenteita:  naiset pyrkisivät koulutukseen ja työelämään - se aiheuttaisi pelkää sekasortoa. Miten kävisi kodin, kirkon ja isänmaan? Varsinkin konservatiivit (= fennomaanit) tajusivat vaaran heti.
Feminismi oli osoitus uskonnon kriisistä (kuten Julia Kristeva on todennut) jotenka kirkonmiehillä on täysi syy vastustaa sitä henkeen ja vereen.



I        NAISKIRJALLISUUDEN LAJEISTA
Kaikki naisten kirjoittama kirjallisuus ei ole naiskirjallisuutta. Naisilla ei ole olemassa mitään yhtenäistä perinnettä - toisessa ääripäässä ovat feministiset kirjailijat ja toisessa päässä ne naispuoliset kirjailijat, jotka ovat kirjailijoita ilman nais -etuliitettä. He ovat voittaneet biologisen sukupuolensa, ovat nousseet sen yläpuolelle, ehkä. Heitä ei pidä kutsua naiskirjailijaksi. Se voi olla loukkaus. Heidän käsityksensä mukaan ihmisen sukupuoli ei vaikuta kirjoittamiseen,  (vaikkakin sukupuoli saattaa vaikuttaa jossain määrin haitallisesti kritiikkiin ja vastaanottoon - miehet kun eivät tunnetusti lue naisten nimellä kirjoitettuja kirjoja.) Tähän ryhmään kuuluvat naispuoliset kirjailijat ovat omaksuneet miehisen tavan kirjoittaa. Heistä voi hyvällä syyllä sanoa, että he kirjoittavat kuin mies; sen sanominen osoittaa arvostusta, mutta jos miehelle sanottaisiin, että hän kirjoittaa kuin nainen, hän loukkaantuisi.

Jatkuu, ehkä myöhemmin,   jos  Abby Reader suostuu  skannaamaan  esitelmän  tietokoneen   tekstitiedostoksi.  

torstaina, maaliskuuta 10, 2016

Tunnustuksia

Karl Owe Knausgård ( kuvakaappaus televisiosta)


Karl Owe Knausgård kirjoittaa  The Guardian- lehdessä, miten   omaelämäkerta Taisteluni syntyi ( The shame of  writing about myself).   Hän oli 29-vuotias kun hänen isänsä kuoli kesällä 1998.  Syksyllä ilmestyi hänen esikoisteoksensa Ute av verde (Ulos vihasta), josta isoveli Ynge sanoi, että isä haastaisi hänet oikeuteen, jos eläisi, niin paljon kirjassa oli sellaista mistä isä tunnistaisi itsensä ja raivostuisi. Esikoiskirjan ilmestyminen oli vuosien unelman täyttymys, mutta Knausgård ei tuntenut iloa. Hän tajusi kirjoittaneensa romaanin isälle, mutta isä ei ehtinyt lukea sitä.

 Halusi varmaankin näyttää isälleen, mihin kykenee, arvelen, koska minulle oli käynyt samoin kuin hänelle.  Isäni kuoli kesällä 1970 ja esikoisromaani Irti ilmestyi syksyllä. Olin 29-vuotias.  Olin kirjoittanut romaanin näyttääkseni hänelle, että minäkin osaan kirjoittaa. Kun hän kuoli, olin sekä helpottunut että järkyttynyt. Helpottunut koska olin pelännyt hänen raivostuvan kun hän lukee kirjan ja tunnistaa sen sivuilta itsensä.

Isän kuoleman jälkeen Knausgård yritti kirjoittaa tarinaa joka liittyi isän rappioon ja kuolemaan sekä Kristiansundin taloon, jossa isä oli elänyt viimeiset vuodet äitinsä kanssa.  Liuskoja kertyi 800, mutta kirjaa ei syntynyt. Viisi vuotta kestäneiden yritysten jälkeen, hän luopui (”joutui sivuraiteille,” kuten hän sanoo) ja kirjoitti romaanin miehestä, joka yrittää kirjoittaa enkelien historiaa. ( En tid för allt, joka oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana).  Toisen romaanin ilmestymisen jälkeen hän palasi isänsä tarinaan, mutta yhä se harasi vastaan. Ongelma oli siinä, että hän yritti kirjoittaa tarinaansa romaanin muotoon.

Tunnistan tuon ongelman.  Yritin kirjoittaa omaa tarinaani vuodesta 2002 alkaen, mutta kirja ei ottanut syntyäkseen.  Esteenä oli kirjallinen kunnianhimo tehdä fiktiota, koska se on arvostetumpi kirjallisuudenlaji kuin omaelämäkerta.  Lopulta  oli pakko luopua fiktiosta ja suostua oman elämänsä kerturiksi. Sitten nousi uusi este: kuinka voi kirjoittaa elävistä heidän oikeilla nimillään? Sekä itsestä että kuolleista on paljon helpompi kirjoittaa. Kuolleet eivät loukkaantuisi, tulisivat korkeintaan kummittelemaan uniin. Suurimman nimiongelman aiheutti Hannu Salama, joka asui naapurissa.    Jos hänellä olisi ollut sivuosa elämässäni, hänet olisi voinut jättää pois omaelämäkerrasta hyvällä omatunnolla.  Kun kerroin hänelle, että minun pakko kirjoittaa hänestä, hän murahti jotain epämääräistä ja minä tulkitsin murahduksen myöntäväksi vastaukseksi.  Kirjoittaminen pääsi vihdoin vauhtiin kymmenen vuotta kestäneen yrittämisen jälkeen.  Vain nuoruudenrakastettu jäi lopullisessakin käsikirjoituksessa peitenimen taakse. En halunnut aiheuttaa lisää kärsimyksiä niiden kärsimysten lisäksi, joita olin jo aiheuttanut.

Knausgård vapautui pakosta kirjoittaa elämää suurempaa  romaania  à la  Tolstoi, kun  hän  luki   Ivan Turgenevin Metsämiehen  muistelmat  Tolstoin Sodan ja rauhan jälkeen Turgenevin  kirja  oli mullistava  kokemus. Kirjassa ei ollut keskeisiä henkilöhahmoja, jotka kannattelivat rakennetta tai juonenkulkua, ei ollut juontakaan eikä suuria tapahtumia, minäkertoja-metsämies vain kuljeskeli koiransa ja riistanvartijansa kanssa pitkin metsiä ja kyliä, tapaili tilanomistajia ja heidän orjiaan, katseli luontoa ja kuunteli ihmisten  tarinoita.  Kirja oli täysin vapaa proosakirjallisuuden konventioista. Maisemat ja ihmiset, joita Turgenev kuvaa ovat todellisia maisemia ja todellisia ihmisiä, kuten Knausgård sanoo: ikään Turgenevin proosa jollakin tapaa repisi muovin romaanipakkauksen yltä ja sallisi maailman kaikkine väreineen ja omanlaisine ihmisineen kasvaa esiin.

 Knausgård ihastui Metsämiehen muistelmien autenttisuuden tuntuun ja ”maailmanläheisyyteen,” jonka käänsin englanninkielisestä sanasta ”worldnearness,” siksi sitaatit.  Minäkin ihastuinTurgeneviin, kun toista kuukautta sitten vihdoin ja viimein  luin tuon  isänperintönä yli neljäkymmentä vuotta sitten saamani kirjan.  Minua hämmästytti miten tuoreesti Turgenev kuvasi sekä luontoa että ihmisiä.  Ihmiset, heidän puheensa ja olemuksensa eivät tuntuneet fiktiolta, vaan ihmisiltä, jotka olivat eläneet ja jotka Turgenev oli todella tavannut.  Ajattelin, että  hänellä on täytynyt olla eideettinen muisti, miten hän muuten olisi pystynyt kuvaamaan niin elävästi  maiseman yksityiskohtia ja   ihmisten ulkonäköä.  Kenties Knausgårdillakin on eideettinen muisti (joka ei tarkoita valokuvamuistia), koska hän pystyy kuvamaan niin tarkasti lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaa, ihmisiä ja omia tekemisiään.  Joka tapauksessa Turgenevin kirja teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän aikoo mahdollisesti  käydä katsomassa mitä todellisuus on tehnyt niille seuduille, joilla Turgenev kuljeskeli kiväärinsä kanssa 160 vuotta sitten.

Knausgård  kulutti  kymmenen vuotta   yrittäessään  kirjoittaa   isästä ja itsestään. Tulppana oli sisäinen sensorin. joka kielsi kirjoittamasta itsestä   ja muista omalla nimellä.  ”Ketä  kiinnostaa mitä olet tehnyt tai ajatellut,  et ole kukaan etkä mikään,”  sensori   puhui. Kun Knausgård loppujen lopuksi uskaltautui kirjoittamaan ilman fiktion suojaverhoa omista kokemuksistaan omalla nimellään,  se tuntui hänestä  valtavalta  rajojen rikkomukselta. Kun hän lähetti kirjan ensimmäiset liuskat kustannustoimittajalleen, tämä sanoi niitä ”maanisen  tunnustuksellisiksi.”  Teksti oli hämmentävää eikä missään mielessä valmista, mutta kaikesta huolimatta tekstissä oli jotain, josta kannatti jatkaa, Knausgård kertoo.

 Knausgård pystyi kirjoittamaan isän kuolemasta, joka oli kirjan tarkoitus, syy ja ydin, vasta sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut sata banaalia sivua 16-vuotiaan teinipojan uudenvuodensekoilusta.  Ne olivat sivumennen sanoen juuri samat sivut, jotka saivat minut  jättämään Taisteluni ensimmäisen kirjan kesken. Palasin ensimmäiseen kirjaan sen jälkeen kun olin lukenut toisen kirjan.  Sekin oli jäädä kesken, koska sen alussa oli lapsiperheen arkea minun mielestäni liian paljon. Vasta nyt luettuani Knausgårdin kirjoituksen The Guardianista alan tajuta, että elämän arkipäiväisyyden kuvaamisella on syynsä ja tarkoituksensa.  Se on minun käsittääkseni  irtiotto korkeakirjallisuuden    muoto- ja rakennesäännöistä.

Minä pystyin kirjoittamaan isäni kuolemasta vasta kun olin kirjoittanut seitsemän romaania, mutta fiktionmuodosta en  pystynyt vielä  luopumaan.  Kirjoitin Johanneksen tunnustuksia viisitoista vuotta.  Ensimmäisinä vuosina vein käsikirjoituksen eri versioita WSOY:n Ville Vikstenille, jolta versiot palasivat  aina   takaisin. Ville kypsyi käsikirjoitukseeni täysin, ja ehdotti että poistaisin siitä  isän.  En voinut tehdä sitä, koska isä oli tekstin ja minun kirjoittamiseni  ydin. Vaihdoin kustantajaa.

 Knausgårdin kymmenen vuotta  romaanin kirjoitusyritysten parissa eivät kuluneet turhaan, sillä kun teksti alkoi vihdoin sujua, Taisteluni kuusi  kirjaa  syntyivät  nopeassa tahdissa.    Ensimmäisen kirjan ilmestymistä seurannut konflikti  isän  veljenperheen  kanssa  yllätti Knausgårdin, sellaista hän ei ollut osannut odottaa.   Konfliktista tuli julkinen ja media kiinnostui kirjasta, jonka Knausgård ei ollut odottanut kiinnostavan ketään, niin äärettömän tylsä kirja se oli hänen mielestään.  Kiitokset sedälle joka nosti rähinän kirjasta. Ilman häntä kirjaa ei ehkä olisi käännetty suomeksi  ja ties kuinka monelle kielelle, enkä  minä  odottelisi nyt  kuudennen osan suomennoksen ilmestymistä. Sitä odotellessani luen August Strindbergiä, jota on pidetty pohjoismaisen tunnustuskirjallisuuden esi-isänä tai ainakin tunnetuimpana edelläkävijänä.  Mutta oliko hän oikea tunnustuskirjailija?  Hänen Hullun puolustuspuheensa on romaani eikä tunnustuskirja. Knausgård ylittää hänet kirkkaasti tunnustuksellisuudessa.


Aikaisemmat kirjoitukseni  Knausgårdista täällä:





lauantaina, helmikuuta 27, 2016

Taidetta ja nostalgiaa

Hopeahampainen kala,  seinällä kala tai lintu. Unohdin katosa nimen.


 Heikki W.Virolaisen taidetta   Keravan taidemuseo Sinkassa  viimeistä päivää 28.2.2016.  Minä kävin siellä viime hetkellä   ( 26.2. 2016) . Se oli yhteisnäyttely Näkijöitten sukua. Toinen   näkijä oli  Alpo Jaakola, mutta  hänen  töitään  en ehtinyt   katsoa. Kun olin katsellut yli kaksi tuntia Virolaisen veistoksia, nälkä oli niin kova, että oli pakko lähteä syömään. 


Fyysisen todellisuuden   tajuamisen kala (  ehkä ellen muista väärin)

 ”Taiteen puute masentaa [… ]Taide on energiaa  joka antaa  voimaa ihmisille,”  Virolainen sanoo  näyttelyn videolla. 

Korkeaotsainen kala, minun lempikalani näyttelyssä.


 Kaksi viikkoa ennen  kuin tapasin Virolaisen  bussi numero  36:ssa ( nykyinen nro 14), näin unta  kahdesta janoisesta kalasta, toinen  oli kuha, toinen lahna. Ne joivat vettä ämpäristä kaksihaaraisen koivun juurella Koskenpesässä ( =   lapsuuteni kesäpaikka).   En tuntenut häntä bussissa, mutta hän  tunsi minut. Kun  hän  sanoi nimensä, tiesin kuka  hän on. Olimme olleet  koulutovereita. Hänestä   oli  tullut   tunnettu taiteilija, ja   hän on tehnyt  Kalevalan  inspiroimia veistoksia.


Marjatan pojan ylösnousemus. Keskellä veistos, sivuilla yksityiskohtia veistoksesta.



Ilman impi vasemmalle, oikealla Ilman immen kädet ja jalat.


 Oli  vuosi 1986, kun tapasimme bussissa ja  lähdimme  juomaan retsinaa  Kosmokseen.  Siitä alkoi kolme vuotta kestänyt  suhde.  Sitä ne  janoiset kalat unessa  tarkoittivat,  hän sanoi myöhemmin. Hän uskoi  uniin, ei väheksynyt niitä, harvinainen mies, minun  toteutunut  uneni !  Hän opetti minut lukemaan tarot-kortteja ja   tutkimaan  astrologiaa.  Näyttelyn videolla hän sanoi, että mielikuvitus on tärkeämpi kuin tiede.


Sukkulakonstruktio 1986

Sinä  vuonna tapahtui paljon merkittävää.  Olof Palme murhattiin  helmikuun  lopussa. Olin  silloin  paluumatkalla Ravennasta, jossa olin  löytänyt oman  ääneni kirjailijana ja kirjoittanut   Talvi Ravennassa- romaanin ensimmäisen version.     Paluumatkalla oli viettänyt  päivän Tukholmassa.  Ja kun  palasin Suomeen  , luin lehdestä että  Olof Palme  murhattu samalla kadulla,  jota pitkin  oli kulkesinut  aikaa tappamassa.   Samana vuonna  huhtikuun lopulla  räjähti  Tšernobylissa, Prypjatin ydinvoimalassa.    Ja elokuun viimeisenä päivänä  kuoli  Urho Kekkonen.




Konpositio E/3 1967

 Virolainen oli täynnä positiivista energiaa. Hän innoitti minua kirjoittamaan.  Kirjoitin  pienoisromaanin Hullun taivaassa,  joka  oli Finlandia-ehdokkaana,  Kolme muistikirjaa  sekä  Nainen unen  peilissä, kaksi viime mainittua suhteen päättymisen jälkeen. Hän  oli ehdottanut  että kirjoittaisin  kirjan unistani,  muuten en  olisi luultavasti ryhtynyt niin hulluun hommaan.

Vänkyräkala

Suhteeni  Virolaiseen oli yhtä vänkyrä kuin hänen kalansa. Hän oli oli  naimisiin  1980-luvun  alussa venäläisen naisen kanssa, jolle  olin mustasukkainen. Olen kirjoittanut  siitä Hullun taivaassa  sekä Unennäkijän muistelmissa.  Suhde Virolaiseen päättyi vuonna  1989, joka oli  Euroopan historiassa yhtä merkittävä kuin vuosi 1986.  En tavannut  Virolaista  1990-luvulla.  Siltä vuosikymmeneltä häneltä  oli näyttelyssä pari veistosta,  ne  näyttivät ilottomilta,  koska olivat   värittömiä.

Onko  Suomi Ruotsin takapiha, 1991
 En tiedä mitä hänelle oli  tapahtunut.  Paitsi että hän oli eronnut venäläisestä vaimosta ja mennyt naimisiin suomalaisen  naisen kanssa. Hän kuoli vuonna 2004.




Bakteerivaara, luonnos 1968

Kirjailijan päiväkirjan syntymäpäivä

 Kirjailijan  päiväkirja täytti 14 vuotta helmikuun  alussa. Aloitin sen vuonna 2002 helmikuun  ensimmäisenä päivänä.  Päivitykseni olivat lyhyitä siihen aikaan, koska koodasin ne  itse.  Pian  kyllästyin koodaamiseen, koska  virheitä tuli niin paljon.   Ostin   sivunteko-ohjelman. Sen nimi oli Frontpage, muistaakseni.  Ensimmäisinä vuosina   blogipäivitykseni Kirjailijan  päiväkirjassa olivat   henkilökohtaisia ja  subjektiivisia, koska   vain harvat lukivat  niitä.  Kun  siirryin  käyttämään  bloggerin blogialustaa ja kirjoittamaan Sanat- blogia, lukijoiden määrä nousi,  ja  kirjoitukseni muuttuivat   epäpersoonallisiksi siitä säikähdyksestä, että lukijoita oli niin paljon.  Yritin pitää Kirjailijan päiväkirjaa hengissä Sanat-blogin rinnalla, mutta  ei se onnistunut. Viimeksi olen päivittänyt Kirjailijan päiväkirjaa vuosi sitten. Silloin ajattelin, että julkaisen tässä  blogissa  kirjoituksia, jotka jäivät yli Unennäkijän muistelmista. Julkaisin pari kolme  kirjoitusta, mutta ei  vanhojen tekstien julkaiseminen innostanut minua julkaisemaan  lisää.

Tässä Kirjailijan päiväkirjan   helmikuu vuonna 2002:


Kirjailijan päiväkirjan aloitussivu vuonna 2002




sunnuntaina, helmikuuta 01, 2015

Ekstrat 4. Tšernobyl ja kaksi retkeä Valko-Venäjällä

Kesällä 2000 joku  kertoi Minskissä, että  70 % :ia  Tšernobylin  radioaktiivisesta laskeutumasta  oli   tullut alas  Valko-Venäjällä,  koska venäläiset olivat ampuneet hajalle kohti Moskovaa menossa olleen  saastepilven,  En tiedä oliko se tarua vai totta, mutta  minuun iski  välittömästi  ruokafobia.   En uskaltanut syödä lihaa, kalaa, vihanneksia enkä juureksia.  Söin vain keksejä ja join punaviiniä.  Keksien hintaa en muista, mutta pullo gruusialaista punaviiniä Old T’bilisiä maksoi  lähes viisi miljoonaa  ruplaa.  Pankista sai kymmenellä dollarilla kahdeksan miljoonaa ruplaa.  Olin monimiljonääri  kolmen päivän ajan.

 Muistan illallisen  johon osallistuin matkatovereideni kanssa matkan  toisena iltana. Ravintola oli Minskin ulkopuolella. Olin kuvitellut , että se on pieni kodikas  maalaispaikka, mutta kun näin  sen kaduin, että  en  jäänyt  hotelliin.  Se oli neuvostotyylinen valkotiilirakennus keskellä synkkää kuusimetsää.   Paikan kolkkoutta lisäsi kaatosade ja kaksi miliisiä, jotka hakkasivat ravintolaan pyrkivää humalikkoa pampuilla. Tarjolla oli rasvaisia makkaroita, kaalia, tomaattia ja vetistä perunasosetta, ruokajuomana oli suolaista vettä.  Votkaa sai ostaa baarin puolelta, yksi ryyppy maksoi melkein miljoonaa ruplaa.  Tervetuliaispuhe, jonka piti pönäkkä kultahampainen mies, ei kohentanut tunnelmaa. Tulkki esitteli englanniksi hänet toimeenpanevan komitean edustajaksi, mutta minä kuulin, että hän on teloituskomitean edustaja. Mies sanoi, että kirjallisuus on osa yhteiskuntaa, joka taistelee demokraattisista oikeuksista.
    ”Tässä maassa, jossa kirjailijat pannaan vankilaan!” sanoi Kamiel Vanhole, belgialainen kirjailija, joka istui vieressäni.  Hän halusi lähteä takaisin hotelliin, mutta taksia ei ollut eikä sitä saanut. Hän  suunnitteli bussinryöstöä.
     ”Osaatko sinä ajaa bussia?” hän kysyi.
      ”Toivoisinpa, että osasin,  minä sanoin ja jatkoin: ” Tulet muistamaan tämän paikan lopun ikäsi.
      ”Kirjoitan tästä illasta pienen surullisen tarinan, hän sanoi.
      ”Tämä on vain unta, ja minä olen osa sinun untasi,” minä sanoin.




Valko-Venäjä oli maa johon en todellakaan tuntenut mitään vetoa, mutta vajaan  vuoden  kuluttua toukokuussa 2001  osallistuin  Suomen PENin   järjestämälle   matkalle.  Matkaohjelmaan kuului retki ” zoonalle”,  alueelle joka  oli saastunut
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa.  Opas kertoi, että ihmiset eivät osanneet pelätä onnettomuuden jälkeen, koska missään ei näkynyt kuoleman  merkkejä, ja he  jäivät  asumaan  alueelle. Vasta kolme neljä vuotta myöhemmin kun lapsia syntyi epämuotoisina ja ihmiset sairastelivat outoja tauteja, aluetta ruvettiin evakuoimaan ja teiden varsiin ilmestyivät ydinvaaran ja pääkallon kuvat. Siellä ne olivat edelleen, kun toukokuun viimeisenä päivänä ajoimme bussilla zoonalle.  Tšernobylin onnettomuudesta oli kulunut viisitoista vuotta.
        ”Värit hehkuivat kirkkaampina ja luonto oli entistäkin  kauniimpi  räjähdyksen jälkeen”,   opas sanoi ja jatkoi:
    ”Mutta se oli tuhoavaa kauneutta. Ihmiset eivät käsittäneet, että kauneus on hengenvaarallista. Hallitus vakuutti ihmisille, että kaikki on hyvin, he voivat jäädä asumaan alueelle.   Hallitus ei halunnut sijoittaa vähiä rahoja evakuointiin. Vain kaksikymmentäviisi kylää eniten saastuneelta alueelta tyhjennettiin ja haudattiin.”
        ”Haudattujen kylien muistomerkit  ovat Slavgorodissa, suomeksi Eläköön- kaupungissa, jonka nimi oli  ennen Ryyppäyksellisyys,”  tulkitsi Jukka Mallinen oppaan puhetta.
     Ne jotka olivat jääneet asumaan alueelle, saivat valtiolta korvausta eli  ”arkkulisää”, ja heidän lapsensa pääsivät ilmaisille toipumisleireille pari kertaa vuodessa,”  kertoi oppaamme.

 Katselin bussin ikkunasta maisemia, luonto hohti auringonpaisteessa, alkukesän värit olivat kirkkaita, mutta eivät säteileviä. Näin kaksi isoa karjalaumaa ja laajoja peltoja, joilla kasvoi vehnää ja sokerijuurikkaita. Toisin kuin Venäjällä pellot olivat hyvin hoidettuja, samoin talot.  Mies kuokki maata, perunanvarret olivat reheviä, hanhet söivät ruohoa, hevonen huiski häntäänsä. Eläköön-kaupungin johtaja joka oli tarjonnut meille aterian,  oli sanonut että täällä tuotetaan puhtaita elintarvikkeita.
    ”Älkää pelätkö syödä meidän ruokiamme. Syökää kaikkea ja juokaa myös meidän votkaamme.”         Puheen  lopuksi hän oli kiittänyt  Lukašenkaa:
    ”Meillä on isäsemme, joka on parempi kuin kaikki puolueet yhteensä.”
    Kumma kyllä ruokafobia, jota olin potenut  Valko-Venäjällä vuosi sitten , oli kokonaan kadonnut.  Ehkä se  johtui suomalaisesta matkaseurastani, joka  ei ollut  yhtä  järkyttynyt  Valko-Venäjän  ruoka- ja sananvapaustilanteesta kuin länsieurooppalaiset kirjailijatoverini edellisenä kesänä.



  Bussi kiihdytti vauhtia, kun tulimme alueelle, jossa säteily oli niin voimakasta, että siellä ei saanut pysähtyä. Koivut olivat palaneet tien varteen, sähkötolpissa ei ollut lankoja.  Ohi vilahteli hylättyjä taloja, joissa ei ollut kattoa ja ikkunat olivat rikki.  Mutta niityllä  laidunsi pulska nautakarja.  Ajoimme kylään, jossa asui kolme ihmistä.  ”Säteilyvaara, sisään ajaminen ja käveleminen kielletty!” luki kyltissä kylätien laidassa.
     Säteilykylän ”mediaihmiset” tekivät vaikutuksen, mummo joka seisoi ukkonsa kanssa pihalla  kissa   sylissään, ja  ”kunnon sotamies Sveik” (nimi jonka joku meidän ryhmästämme  oli antanut vanhalle miehelle)  antoi tottuneesti haastattelun. Hän kertoi, että alkuvuosina kävi useammin lehtimiehiä, nykyään hyvä jos kerran vuodessa.  Hän vakuutti, että he elivät hyvin zoonalla, vaikkei heillä ollut sähköä, ei puhelinta eikä muitakaan nykyajan mukavuuksia. Kaivosta voi juoda vettä ja järven kaloja voi syödä.
    ” Ensin niiltä pitää katkaista pää ja häntä, sitten pistää seisomaan liemeen, jossa on viinietikkaa ja suolavettä. Puolentoista tunnin kuluttua epäpuhtaudet ovat kadonneet, ei ole  mitään haittavaikutuksia. Tässä minäkin seison, en ole kuolla kupsahtanut,” Svejk sanoi pilke silmäkulmassa.
       Joku meistä epäili, että hän on Lukašenka propagandisti, joka on jätetty kylään hoitamaan tiedottajan tehtävää, rauhoittamaan huolestuneita ihmisiä ja  kertomaan  että zoonalla voi elää ja  syödä kalaa, lihaa  sekä sieniä, jos vain  muistaa liottaa niitä  etikkavedessä.




 Minulla ei ollut kameraa  mukana zoonalla . Se oli varastettu syksyllä Pietarissa.   Olen  kaapannut  tämän  jutun kuvat netin  Tšernobyl -sivustoilta.

sunnuntaina, tammikuuta 25, 2015

Ekstrat 3. Virginia Woolf ja Kodin enkeli

Tänään on  Virginia Woolfin   syntymäpäivä. Hän syntyi  vuonna  1882 vesimiehen merkissä.  Kirjoitin  hänestä    hänestä  vuoden  1992  lopulla    luettuani  hänen    esseekokoelmansa, joka teki minuun vaikutuksen.  Hän täyttäisi tänään 133 vuotta, jos eläisi.  Hänen  kirjoituksensa elävät yhä.



Virginia Woolf kirjoittaa Professions for Women -nimisessä  esseessä naispuolisesta olennosta, jonka hän  kohtasi  ensimmäisen kerran  nuorena kun hän kirjoitti kirja-arvosteluja. Aina kun hän  otti kynän käteensä ja asettui kirjoittamaan, olento luikahti hänen  selkänsä taakse ja alkoi kuiskia, että  hänen täytyy olla myötätuntoinen ja  hellä; imarrella ja pettää  elikä käyttää kaikkia sukupuolensa konsteja  ja juonia varsinkin silloin kun  hän arvostelee miehen kirjoittamaa kirjaa.

  Woolf kutsuu olentoa Kodin enkeliksi. Se on viehättävä, sympaattinen, säädyllinen, ja äärimmäisen epäitsekäs olento; se uhraa itsensä joka päivä; se antaa parhaat palat muille, kanastakin se syö sitkeimmän jalan; sillä ei ole omia tahtoa  eikä omia haluja; kaikessa se pyrkii miellyttämään muita( lue: miehiä) ja elämään heidän  toiveidensa  mukaisesti. Puhdasmielisyys on  sen  kaunein ominaisuus ja punastuminen suurin sulo. Woolfin mukaan  jokaisen naiskirjailijan on surmattava tuo olento, muuten se surmaa naisessa olevan kirjailijan.

   Mutta onko Kodin enkelin tappaminen ollenkaan mahdollista, minä mietin apeana isän talossa Koskenpesässä kesällä 1992, kun olin saanut valmiiksi Halujen puutarhan.  Olin masentunut, itsesyytösten vallassa ja  häpeissäni sen takia  mitä olin kirjoittanut. Jos olisin voinut,  olisin tuhonnut käsikirjoituksen ja kirjoittanut kaiken uudestaan, mutta kun  kirja oli jo painokoneissa, ei mitään ollut enää tehtävissä. Rupesin siivomaan ja pesemään mattoja kuin raivohullu, ja sitten  matkustin  ulkomaille, kuten teen aina kirjan valmistumisen jälkeen pitääkseni masennuksen loitolla, mutta tällä kertaa sekään keino ei tepsinyt.

 Sinä kesänä  kävin Pietarissa ja Anna Ahmatovan haudalla  Karjalan kannaksella sekä osallistuin suomalais-venäläiseen kirjallisuuskokoukseen, jossa venäläiset  mieskirjailijat puhuivat ummet ja lammet kuten ennenkin, ja naiskirjailijat vaikenivat vienosti hymyillen. Päätin rikkoa vanhan tradition, lakata hymyilemästä ja  avata  suuni. Puheenvuoroni aikana huomasin, että venäläinen puheenjohtaja heilutti jalkaa hermostuneesti ja vääntelehti omituisesti. Kun olin lopettanut, hän ilmoitti että tämän jälkeen puheenvuorot rajoitetaan viiden minuutin pituisiksi, mistä seurasi, että naiset hymyilivät entistäkin vienommin ja miehet puhuivat edelleen pitkään  ja pateettisesti, heitä kun aikarajoitus ei näyttänyt koskevan, ja minä ajattelin että isän entisessä maassa ei mikään ole muuttunut (lukuunottamatta nimeä ja yhteiskuntajärjestelmää) sitten Anna Ahmatovan päivien, jolloin  Solzenitsyn  kävi  hänen luonaan, kuuli Requiemin runoja ja loihe lausumaan: "Kysymys on koko kansakunnan murhenäytelmästä, mutta teillä se on pelkästään  äidin ja pojan murhenäytelmä." Anna Ahmatova ei protestoinut, ja miksi olisikaan, hänhän oli kasvanut kulttuurissa jossa kaikki mitä mies tekee on tärkeämpää kuin naisen tekemiset.

  Palattuani Pietarista matkustin  Lummene-järven rannalle  isän taloon. Istuin tutun kirjoituspöydän ääressä, jossa olin 23 vuotta sitten kirjoittanut esikoisromaanini ja piilottanut käsikirjoituksen patjan alle joka kerta kun lähdin käymään kaupalla, ettei isä näkisi sitä. Katselin ikkunasta tuttua järveä, satoi lohduttomasti päivästä päivään, masennus ja itsesyytökset pahenivat ja mieleeni tuli Virginia Woolf ja hänen kuolemansa; hän täytti taskut kivillä ja käveli Ouse-virtaan.

   Olin unohtanut vuosikausiksi Virginia Woolfin, joka oli ollut tärkein oppiäitini, kun 1980-luvun  alussa  uskaltauduin taas  kirjoittamaan romaania. Majakka oli se perusteos, josta valoin itseeni rohkeutta, kun kirjoitin Tytärtä. Minä ihailin sitä ironiaa ja taitoa millä Woolf kuvasi isäänsä herra Ramsayn tunteita tyrannisoivassa henkilöhahmossa. Ihailin myös hänen vapaasti assosioivaa tyyliään, tosin en vielä Tyttären aikaan pystynyt vapautumaan sisäisestä kontrollista ja pelosta, että joku taas kuolee enkä sen takia kyennyt kirjoittamaan  niin vapaasti kuin Virginia Woolf.

   Sen lisäksi että Woolfin  Majakka opetti minua kirjoittamaan, se opetti minua myös  erottamaan  Kulttuurin super-egon ja Kodin enkelin äänet omista sisäisistä äänistäni. Kulttuurin super-ego puhui isäni äänellä, että naiset eivät osaa kirjoittaa, maalata, säveltää eivätkä laittaa kunnon ruokaa eikä naisilla ole huumorintajua puhumattakaan  lukemattomista muista naisten puutteista. Kodin enkelillä taas oli isoäidin ääni, joka saneli mitä  kunnon nainen sai ajatella ja tehdä. Ja ne ajattelun ja tekemisen rajat olivat ahtaat; kunnon naisen oli oltava hyvä ja tehtävä hyvää. Hän sai kyllä vihata, mutta vain  mustalaisia, juoppoja ja kommunisteja  sekä kaikkia niitä jotka eivät olleet kunnon ihmisiä. Hänen piti olla hyvätapainen ja siveä, seksi varsinkin oli kielletty asia. Jos kunnon naisella sattui olemaan seksielämää, siitä ei saanut puhua. Mutta jos siitä oli aivan pakko puhua, oli käytettävä sivistyssanoja.

 Ymmärsin istuessani isän kirjoituspöydän ääressä ja tuijottaessani  masentuneensa  sateiselle järvelle,  että Kodin enkeli se piti ankaraa moraalisaarnaa sisälläni, koska olin  ylittänyt  sopivuuden rajat ja  käyttänyt sellaisia sukupuolielämän sanoja, jotka  olivat sen mielestä  rumia, henkisesti alentavia ja raakoja. Kirja oli häpeällinen sen lisäksi että se oli huono, arvosteli Kodin enkeli. Yhtänä pahana se oli ollut vain  Irti- ja Samaa sukua- romaanien jälkeen, muut  kirjani se oli päästänyt menemään pahemmitta moitteitta, Talvi Ravennassa- romaanin se oli  jopa hyväksynyt päätään nyökytellen, siinä kirjassa kun ei ollut ollenkaan  seksiä eikä hämmentäviä tunteita. Ymmärsin, että Kodin enkeli oli vaarallinen terroristi. Se sai voimansa syyllisyydestä, jota ruokki Kulttuurin super-ego. Ne olivat  yhdessä  vaientaneet minut kolmeksitoista vuodeksi ja nyt ne  yrittivät taas nitistää minut. Ne olivat vaientaneet Anna Ahmatovankin ja pakottaneet Sylvia Plathin tekemään itsemurhan. 

Ei edes Virginia Woolf ollut selvinnyt Kodin enkelin  kuristusotteesta, vaikka  itse uskoikin surmanneensa sen pitkän ja ankaran kamppailun jälkeen. Mutta ei se kuollutkaan, se  vain pysyi vaiti niin kauan kun hän kirjoitti kirjaa. Jokaisen kirjan jälkeen  hänellä oli siivous- ja puhemanioita, pahoja  masennuksia ja toisinaan itsemurhayrityksiä. Tuntui kuin Kodin enkeli olisi  hyökännyt hänen kimppuunsa  vereksin voimin ja kostonhimoisena siksi, että hän oli onnistunut pakenemaan sen kontrollista joksikin aikaa  ja kirjoittamaan  taas kerran kirjan joka oli parempi kuin hänen isänsä kirjat.  Ehkä Kodin enkeli olisi säästänyt hänet, jos hän olisi kirjoittanut salapoliisi- ja viihderomaaneja tai runoja jotka eivät olisi loukanneet kenenkään tunteita. Mutta silloin minä en olisi lukenut hänen kirjojaan enkä olisi saanut tietää, että se kauhea tunne joka kuristi kurkkuani kun katselin sateen pieksemää Lummene-järveä, oli nimeltään Kodin enkeli. ja että se aikoi ottaa minut hengiltä, jos annoin sille valtaa mielessäni. Ja niin ryhdyin päättäväisesti kirjoittamaan kirjaa isästä, sillä minusta tuntui,että se oli ainoa tapa karkottaa tuo paha enkeli tiehensä, ainakin vähäksi aikaa. Sillä minulla ei ollut enää harhaluuloja että pystyisin  kiskomaan sen irti  itsestäni, niin syvälle minuun  se oli iskostunut tai sisäistynyt  kuten  psykokulttuurien tutkijat ehkä sanoisivat. Ja sieluni sisuksista se aina sopivan tilaisuuden tullen laususkelisi tuomioitaan paheksuvalla  nenä-äänellä.  


Ekstrat 2. Armenialainen kosija

Toukokuussa 1987 matkustin  Moskovaan.   Se oli sama   toukokuu  jolloin länsisaksalainen 19-vuotias teinipoika  Mathias Rust laskeutui  Cessnalla Moskova-joen sillalle ja   rullasi  sieltä Punaiselle  torille.  Minä  asuin  Majakovskin selän takana  Peking-hotellissa. Aamupäivisin kirjoitin Hullun taivaassa -romaanin ensimmäistä versiota. Iltapäivisin kävin  kirjailijamuseoissa,  jotka   kuuluivat viralliseen ohjelmaan, ja iltaisin  vierailin   moskovalaisten   kirjailijoiden ja taiteilijoiden luona.


Etualalla Majakovskin patsa, taka-alalla Peking-hotelli.  

Venäläiset vapautuvat keittiössä, ja juttua riittää niin sielusta kuin rakkaudesta vaikka koko yöksi.  Muistan  erään illan.  Illan isäntä  Ašot oli tehnyt kalaseljankaa ja kutsunut   Tairan ja minut syömään. Hän ei ollut venäläinen, vaan armenialainen, mutta kyllä hänkin osasi puhua sielusta. 

Ašot asui Beljajevossa, moskovalaisessa lähiössä, kolmen huoneen ja keittiön asunnossa. Yhdelle miehelle tilaa oli paljon, mutta ei hänen tavaroilleen. Pöydät ja lattiat olivat täynnä kirja- ja paperipinoja, jotka eivät olleet mahtuneet hyllyihin ja kaappeihin, ja seiniin nojasi taulupinoja.  Kaapin päällä oli kolme hopeakuorista, arvokkaannäköistä ikonia ja kirjahyllyssä lasin takana olivat Ašotin  isän ja äidin  valokuvat kehyksissä. Isällä oli rintapielet täynnä kunniamerkkejä,  hän oli muistaakseni eversti, ellei peräti kenraali. Äiti oli sivistyneen näköinen nainen. Ašot mainitsi että äiti oli aatelissukua.

Ašot ei ollut ainoa tapaamani Neuvostoliiton kansalainen, joka  ikään kuin   ohimennen kehaisi suvun aatelisilla   juurilla. Se oli heille tärkeä asia. Hän oli äidinpoika vielä aikamiehenäkin. Alaleuka työntyi eteenpäin kuin pettyneellä pikkupojalla, joka kamppailee itkua vastaan. Hän oli lyhyt  ja pyöreä mies,   hänellä oli  harmaat  hiukset, tummat silmät ja nuoret kasvot.  Hän oli monipuolinen mies. Hän opetti  Gorki-instituutissa runojen kääntämistä armeniaksi, maalasi tauluja ja  posliinia sekä   kirjoitti runoja. 

 Hän esitteli venäläisten kirjailijoiden muotokuvasarjaa, jonka hän oli maalannut valokuvien pohjalta, aika hyvä sarja minun mielestäni. Mieleeni jäivät erityisesti Anna Ahmatovan ja Leonid Andrejevin kärsivät kasvot.  Hän oli samaistunut heihin.  Hän sanoi, että oli alkanut maalata vasta neljäkymmentävuotiaana, kun oli joutunut onnettomuuteen, jossa hänen toisen  kätensä ja jalkansa  luut olivat murtuneet.  Jumala oli sanonut sairaalassa hänelle, että nyt hänen täytyy ruveta tekemään taidetta.  Eräänä yönä hän oli maalannut omakuvasarjan.  En muista oliko maalauksia viisi vai kuusia, jokaisessa maalauksessa naisen kasvot, jotka olivat vääristyneet tuskasta. Sarjan loppua kohden kasvot muuttuivat yhä hurjemmiksi.  
     ”Se oli kauhea yö”, hän muisteli.
   Kello kolmelta hän oli lopettanut maalaamisen ja lähtenyt naisen luo, jota ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Nainen oli riisunut hänet ja pannut hänet omaan sänkyynsä nukkumaan ja  oli  itse nukkunut  nojatuolissa. Ašot oli nukkunut kolmekymmentä tuntia  

 Ašot puhui puhumistaan. Hän kertoi päivällisellä koko elämäntarinansa. Hänellä oli Pariisissa tytär, joka ei ollut hänen, mutta jolle hän oli antanut nimensä. Hänen vaimonsa oli lähtenyt kaksitoista vuotta sitten ranskalaismiehen matkaan. Ašot sanoi olleensa sen jälkeen seitsemän vuotta  kihloissa kanadalaisen naisen kanssa.  Olivat kirjoittaneet kirjeitä toisilleen, sitten nainen oli tullut Moskovaan, katsellut ympärilleen ja  sanonut, ettei täällä voi elää. Ja Ašot oli sanonut, että hän ei voi elää Kanadassa, siellä hän olisi köyhä mies. Siihen kirjeenvaihtoromanssi oli päättynyt.
     Hän toivoi saavansa suomalaisen vaimon ja pyysi  minua etsimään  itselleen  naisen Helsingistä.  Kysyin millä kielellä hän puhuisi  vaimon kanssa, kun hän ei osaa suomea eikä vaimo venäjää. Mutta ei se hänen mielestään ollut mikään ongelma.
    ”Ei avioliitossa tarvitse kieltä”, hän sanoi.
    ”Minun kanssani vaimo ei joutuisi kärsimään nälkää eikä puutetta”, hän jartkoi. ”Minä  osaan tehdä ruokaa,  pestä pyykin ja korjata vaatteeni. Ainoa asia mitä en osaa, on kalastaminen. Mutta jos vaimo haluaa, hän saa joka päivä kalaa. Voisin avata Helsingissä armenialaisen ravintolan tai ruveta kilpailemaan Arabian kanssa posliiniastioiden valmistamisessa. Tarpeen vaatiessa voisin myös ryöstää pankkeja. ”
     Hän kehui itseään kuin sulhasen puhemies, mutta en uskonut puoliakaan hänen puheistaan, koska hän oli armenialainen. Hän puhutteli minua etu- ja isän nimeltä, kuten kohteliaaseen venäläisen tapaan kuuluu.
      ”Anita Ivanovna, jos te menisitte naimisiin kanssani, voisimme tehdä kirjallisen sopimuksen, jossa kummallekin taataan täysi vapaus.   Se ei tarkoittaisi sitä, että voisi mennä sänkyyn kenen tahansa kanssa.”
   Hän esitteli  aviolliitto sopimuksen pykäliä. Niitä oli niin paljon että unohdin ne  saman tien. Mutta  muistan  hänen  neuvonsa:
   ”Antakaa kymmenen prosenttia sielustanne ja sydämestänne miehelle ja loput yhdeksänkymmentä prosenttia taiteelle kuten Eleanora Duse antoi runoilija  D'Annunziolle.” 
    ”Mutta kun olen niin hullu, että annan koko sydämen miehelle eikä taiteelle jää mitään,” minä tunnustin.

Kun tein Tairan kanssa lähtöä, Ašot pyysi minua  harkitsemaan   avioliitoa-asiaa  ja ottamaan häneen  yhteyttä. Hän ojensi minulle koristeellisen käyntikorttinsa, jossa luki поэт и художник,  runoilija ja taiteilija.
      ”No, menisitkö hänen kanssaan naimisiin?” Taira kysyi myöhemmin taksissa.
       ”Saisin  hermoromahduksen hänen kanssaan,” minä vastasin. 



perjantaina, tammikuuta 23, 2015

Ekstrat1: Shakespeare and Company

Kun   romaani Hullun  taivaassa oli ilmestynyt syksyllä  1988,   lähdin   kuukaudeksi Pariisiin -   toisin sanoen pakenin, sillä  odotin ja pelkäsin  kirjan arvosteluja niin paljon että en  kestänyt olla  Suomessa.  Kirjan ilmestymisen jälkeiset  viikot  ovat  aina stressaavia.  Kirjoittaminen ei stressaa yhtä paljon.  Paitsi silloin kun deadlinekahden päivän kuluttua.

Pariisissa kirjoitin  matkapäiväkirjaa.  Osan   päiväkirjan aineistoista käytin  Unennäkijän muistelmien luvussa Pariisin päiviä.  Osa ei  mahtunut  mukaan. Julkaisen sen osan  nyt tässä. 



Matkapäiväkirjasta

25.10.1988
Istun tupakalla Shakespeare & Co:n edessä. Tämä on se kuuluisa kirjakauppa jossa James Joyce kävi, samoin Hemingway, myös Samuel Beckett ja monet muut.    Resuinen kissa nukkuu kirjalaatikossa. Se heräsi kun joku nuorukainen ajoi mopedilla kirjakaupan ovesta sisään. Istuu nyt laatikossa ja katselee uneliaasti ympärilleen. Se on mustavalkoinen, läikikäs, kaulassa likainen räsy ja karvattomia rupisia läikkiä. Sillä on varmaankin syyhypunkki. Notre Dame on vastapäätä. Nuori mies joka ajoi  mopedilla onkin vanha mies. Kun hän otti kypärän pois päästä, hänen tukkansa oli harmaa. Hän puhui omituisesti  englantia ja ranskaa sekaisin.
( Huomautus 22.12.2011. ”Nuorukainen” oli George Whitman)

30.10. 1988
 Shakespeare & Co vie minut turmioon. Kävin taas eilen siellä ja ostin 3 kirjaa. Eivät ole halpoja, vaikka ovat käytettyjä. En tiedä miten jaksan raahata Suomeen sellaiset kirjamäärät. Matka tulee olemaan yhtä kärsimystä. Kirjakaupassa oli viehättävä kirjailijatar Claude  Santoy myymässä. Kissa nukkui pöydällä. Sen kaula oli parantunut, räsy oli pois kaulasta. Ostin  Santoyn pienen novellikokoelman 39 frangilla. Hän kirjoitti siihen nimensä ja  kehotti tulemaan  tämäniltaiseen  autographing partyyn. Sinne tulee lehdistöä, hän mainosti kun kerroin olevani suomalainen kirjailija.
”Suomi on pieni maa”, hän sanoi ikään kuin olisi  pahoitellut kohtaloani ja sitten hän jatkoi:
  ”Teidän täytyy tulla New Yorkiin.” 
   Hän itse oli lähtenyt Sveitsistä New Yorkiin.

31.10.1988
 Kävin eilisiltana autographing partyssa Shakespeare & Co:ssa. Siellä oli vaalea pulska naiskirjailija sähkönsinisessä villapaidassa ja samanvärisessä baskerissa. Hän jakoi nimikirjoituksia. Kirjan nimi oli suomeksi ”Kävelyllä Gertrud Steinin Pariisissa.” Hänen nimensä oli Mary Height. Tilaisuudessa tarjottiin boolia. Kirjakauppa oli täynnä amerikkalaisia ja kirja näytti tekevän kauppansa. Olin niin ujo että uskaltanut puhua kenenkään kanssa, enkä edes katsoa kehenkään. Aloin tajuta miltä minusta on tuntunut kolmevuotiaana, kun päässä on paljon ajatuksia joita haluaisin kertoa, mutta kieli ei toimi.  Ja silloin kun se toimii, kaikki nauravat, kun sanani ovat niin hullunkurisia.  Joten suljin suuni ja puhuin vasta sitten kun olin varma että osaan sanoa sanat oikein. Olin perfektionisti jo 3-vuotiaana.

2.11.1988
Olin eilisiltana Writer’s workshopissa, joka pidettiin Shakespeare & Co:ssa. Luulin että se on kirjailijoita varten. Ehkä ”writer ”tarkoittaakin kirjoittajia ja minun pitäisi kutsua itseäni ”authoriksi”. Se kuulostaa korskeammalta. Workshopissa oli nuoria aloittelevia kirjoittajia.  Poika Israelista, hän oli tavannut Tuula Saarikosken bussissa matkalla Tukholmasta Helsinkiin. Sanoi että Helsingissä satoi aina. Hän oli kriittinen ja nopeasanainen, itsetietoinen,  joi taskumatista   viskiä. Ehkä hän ajatteli että kirjailijan pitää juoda kuin Hemingway. Tumma poika, mutta ei juutalaisen näköinen. Hän oli kirjoittanut pikanäytelmän amerikkalaisista presidenttiehdokkaista. Demokraattien ehdokas oli typerys nimeltä Ted, republikaanien ehdokas oli älykäs Bob.  Hän esitti näytelmäänsä eloisasti kymmenessä minuutissa. Esitys oli parempi kuin teksti.
     Mustapartainen laiha fanaattiselta vaikuttava mies ilmoitti että tällaiset kokoontumiset ovat turhia. Hän käyttäytyi hyökkäävästi. Israelilainen sanoi häntä Guruksi joka on perehtynyt itämaisiin filosofioihin.  Arvelin,n että hän on vasemman käden ( left-hand) guru,  koska hänen olemuksessaan ei  ole yhtään valoa eikä iloa.
     Nuori mies jonka huulessa oli rupi, ehkä hän oli purrut huultaan tai ollut tappelussa. Perunanenä,  ruskea tukka, kaikki hänessä oli perunanväristä. Hän tuli myöhässä, istui hetken ja halusi tietää vain sen kuinka monta sanaa kukin kirjoitti päivässä. Hän sanoi lukeneensa että Graham Greene kirjoitti 300 sanaa päivässä. Sanoin ettei ole hyvä kirjoittaa aina. Mielen täytyy  antaa olla hiljaa joskus. Yritän olla kirjoittamatta puoli vuotta vuodessa, mutta en  melkein koskaan onnistu. Keep silence in your mind sometimes” neuvoin häntä. Hän poistui paikalta sanoen että tämä riitti hänelle.
    Hyvin nuori ja epävarma kalifornialainen poika, joka oli kirjoittanut pienen kertomuksen nälkäänäkevästä runoilijasta. Kun hänen vuoronsa tuli lukea, hän liikehti hermostuneesti, luultavasti hänen kämmenensä hikosivat ja hän selitteli kovasti kirjoitustaan ennen kuin pääsi alkuun. Kun hän oli lukenut pikkukertomuksensa, hän kertoi kuinka tuli Pariisiin. Hän asui nuorisohostelissa, josta  ajettiin ulos aamulla klo 10, sitten hän kuljeskeli koko päivän kaduilla, eikä hänellä ollut rahaa ruokaan. Ensimmäisen kerran elämässään hän kärsi nälkää.
    Kaunis tummasilmäinen tyttö, hänkin Kaliforniasta. Hänellä oli pitkät kiharat hiukset. Hän oli muusan näköinen. Hän kirjoitti runoja. Ensimmäisen  runonnimi oli Daddy. Hän sanoi että jokainen nainen kirjoittaa sellaisen jossain vaiheessa. Minä sanoin kirjoittaneeni Daddy-romaanin. Hän viittasi Sylvia Plathin runoon, kysyi tunteeko kukaan sitä. Nuoret miehet eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tytön runo oli kiltti ja sovinnainen. Runosta sai sen kuvan että hän on yhä edelleen isän kilttipieni tyttö. Ei ollut vihaa eikä vimmaa, vaikka isä oli ollut hulttio, käynyt kotona vain pyöräyttämässä lisää lapsia, viihtynyt enemmän kavereidensa kanssa viskiä juomassa ja vetoa lyömässä. Hänen isänsä oli amerikkalais-kreikkalainen. Runossa tyttö ilmoittaa näkevänsä vihaisia unia isästä. Tai uneksii hänestä vihaisesti. Runo oli hänen varhaisempaa tuotantoaan, kuten hän sanoi, kirjoitettu kotona Kaliforniassa. Hän sanoi kirjoittaneensa pari vuotta vakavasti. Hän kertoi että oli näyttänyt runon isälle, ja isä oli pitänyt siitä. Sitten hän luki pari  viimeisintä runoaan, hän oli kirjoittanut ne Pariisissa. Ne olivat huomattavasti parempia kuin Daddy. Sanoin että niissä on nyt voimaa, hän on kehittynyt ja löytänyt oman tiensä. Ne olivat ilmaisultaan keskittyneitä, ei turhia sanoja eikä romanttista hempeilyä. Todella hyviä runoja. Hänen suurin vaaransa on se että hän joutuu naimisiin ja lakkaa kirjoittamasta runoja. Varmasti hänelle käy niin, koska hän on kaunis ja vilkas, eikä hän ujostele.
     Hillary-niminen tyttö, myös hän oli Kaliforniasta. Hän oli kirjoittanut novellin, jonka nimi oli Mirage. Kun tilaisuus loppui, hän juoksi perääni ja sai minut kiinni Notre-Damen edustalla. Hän antoi novellin minulle luettavaksi. Hän toivoi kirjallisia kommentteja ensi tiistaihin mennessä, jolloin on seuraava kokous. Minä lupasin lukea. Sellainen tyttö, joka sanoi jokaisen luetun tekstin jälkeen ”It’s great!” Hän sanoi olevansa freelance toimittaja. Hän oli kuin Allie amerikkalaisesta sarjafilmistä Kate ja Allie. Hänellä oli samanlainen ääni. En ole vielä lukenut hänen novelliaan.


9.11.1988   Kun illalla kävin  Shakespeare & Co:ssa kysymässä oliko kukaan nähnyt  Hillarya, jolle halusin palauttaa kaksi sivua ( ne olivat unohtuneet minun huoneeseeni), tapasin   mustan miehen, jolla oli harmaa parta. Hän arveli että olen kotoisin jostain pohjoismaasta. Sanoin että Suomesta ja kysyin mistä hän on.  Hän sanoi olevansa pienestä maasta, josta olen tuskin koskaan kuullut. No mistä? minä kysyin. USAsta, hän sanoi kumartuen luottamuksellisesti puoleeni. Kysyin onko hän kirjailija. Hän sanoi olevansa runoilija. Sitten hän kysyi lähdetäänkö drinkille. Sanoin että lähdetään vaan. Hän sanoi että hän on köyhä, koska on runoilija eikä pysyt maksamaan drinkkejä. Minä sanoin olevani köyhä, koska olen suomalainen romaanikirjailija eikä niillä ole koskaan rahaa. Sitten hän tapasi jonkun tuttavansa ja jäi suustaan kiinni. Kun hän oli selvittänyt asiat tuttavan kanssa, hän tuli luokseni. Sanoin että voimme tehdä niin, että hän maksaa omat drinkkinsä, minä omani. Mutta hän oli muuttanut mielensä ja sanoi ettei hänelle sovi tänä iltana. Ehkä hän oli etsimässä rikasta ystävätärtä ja erehtyi luulemaan minua rikkaaksi.
    Näin myös sen pistäväsilmäisen vasemman käden gurun, mutta emme vaihtaneet sanoja, katsoimme vain toisiamme kuin kaksi vihamielistä muukalaista (tai kissaa). Hän heitti pitkän katseen minuun ja minä häneen. Keihästimme toisemme.
    Sitä laihaa onnettoman näköistä yksinkulkijaa en tällä kertaa nähnyt. Hän istuu tavallisesti mustalla nahkasohvalla ja lukee kirjaa. Hänellä on parta ja sisäänpäin kääntynyt katse, nukkavieru olemus, värittömät ryppyiset vaatteet. Olen nähnyt hänen kuljeskelevan latinalaiskorttelin kujilla ja katselevan nälkäisenä kuppiloiden ikkunoita. Hän näyttää varsinaiselta nälkätaitelijalta.



Kymmenen vuotta myöhemmin

18.6.1999 Shakespeare & Co:n kirjakaupassa. Musta kissa ilmestyi jostain ja hyppäsi kirjahyllyn päälle nukkumaan, lasikaapissa on vanhoja venäläisiä kirjoja. Kymmenen vuotta sitten paikka oli aivan samannäköinen, vain kissat olivat erilaisia ja niitä oli enemmän. Lukiko kirjaston oven päällä jo silloin: ”Be not inhospitable to strangers, lest they be  angles in disguise.” Voiko enkelilläkin olla vaikeuksia?
    Puistossa Shakespeare & Co:n vieressä, äiti ja lapsi leikkivät pallon kanssa. Tämä on halpaa huvia.   Kahvilassa istuminen maksaa melkein 30 markkaa join vain yhden Pepsi-colan ja rahaa meni.. Kävin St. Michael -aukion isossa kirjakaupassa. Siellä oli Daudetin kirjoja, mutta ei niitä vanhoja joita etsin. Niistä ei oteta uusia painoksia, eivät ole klassikkoja kuten  Tartarin. Minulla on sellaiset sandaalit että en jaksa kävellä niillä pitkiä matkoja, onneksi on puistonpenkkejä joilla voi istua.  Urospulu jahtaa kolme naarasta, ja kaikki ovat yhtä penseistä sen pyyteille. Viileä iltatuuli ja kohta on nälkä.
    Idi-niminen noin 35-vuotias mies istui viereeni kivipenkille ja alkoi haastaa hyvää englantia. Hän kertoi että hänellä on ystävä Espoossa ja että suomalaiset ovat ”very nice people.” Hän sanoi olevansa matematiikan opettaja lukiossa. Hän kertoi että oli menettänyt onnettomuudessa tyttöystävänsä. Siitä oli jokin kuukausi aikaa. Ja nyt hän oli ”very lonely man”, ei lapsia eikä tyttöystävää. Hänen kertomuksensa ei hellyttänyt sydäntäni. Hän sanoi monta kertaa: ”Cela  vie” ja ”That’s life”
    Shakespeare &Co: n  musta kissa kävelee penkin ohi. Idi kyseli onko minulla lapsia, sanoin että on kaksi isoa poikaa. Hän sanoi ettei ikä merkitse mitään, kun rakastaa. Hän kysyi onko minulla miestä, sanoin että on. Hän kysyi olenko kokenut suurta rakkautta ”l’amour forte” Sanoin että minulla on suuri rakkaus Suomessa. Tuntuu kuin tämä sama keskustelu olisi käyty ennenkin  monella muullakin puistonpenkillä. Hän sanoi että olen onnellinen nainen. Sanoin että joskus olen, joskus en. Hän kysyi onko mies uskoton, senkö takia olen joskus onneton. Sanoin että senkin takia. Hän piti pitkän puheen siitä, miten väärin on että miehellä on monta naista. Sellainen on huono mies. Sanoin että se oli minun valintani. Hän kysyi mitä minä teen.  Kerroin että kirjoitan kirjoja. Hän kysyi millaisia kirjoja ja kuinka monta. Kymmenen kirjaa ”crazy novels about life and love”. Kirjoita minusta romaani, minä olen very special man, hän ehdotti.  Voinhan minä kirjoittaa jos kerrot elämäntarinasi. Hän ei ruvennut kertomaan, vaan alkoi tehdä romanttisia ehdotuksia, jotka eivät ottaneet tulta minussa. Ehdotti että katseltaisiin Pariisia yöllä kuun loisteessa, hän näyttää minulle koko kaupungin.   Sanoin että voin kirjoittaa mininovellin kohtaamisesta puistossa.  Hän kysyi olenko yksin vai ryhmän Pariisissa ja minä kerroin että olen  tullut pressikonferenssiin. Kun en osannut selittää tarpeeksi selvästi, miksi olen  Pariisissa, näytin  kulttuuriministerin kutsukirjettä. Hän lähti kiireesti. Pelästyi ehkä. Puiston nimi oli Le square Rene Viviani.   




Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Arvo Valton (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) bloggaaminen (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) juhlat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)