lauantaina, marraskuuta 24, 2012

Matkan jälkeen

Pariisi bussin  ikkunasta.

Edellisessä  postauksessa kerroin, että  matkalukemisena minulla oli Sofi Oksasen  kirja  Kun kyyhkyset katosivat,  mutta  aina kun  aloitin sen  lukemisen,  nukahdin.  

Matkan jälkeen  sairastuin   flunssaan,  mikä on tavallista  kun etelän   aurinkoisesta   lämmöstä tulee  pohjolan räntäsateeseen.   Flunssan  hyvä puoli on se,  että voi maata sängyssä ja lukea  kirjoja.  Ilman  flunssaa Oksasen kirjakin olisi jäänyt lukematta. Olin  epäillyt, että  vika on minussa eikä kirjassa, kun en  pääse  sen sisään -   vaikka  Parnassossakin  kirjaa   oli  kehuttu! 

Viron historia  kiinnostaa  minua, koska  Mikko-setä, isäni vanhin   veli oli  osallistunut Viron  vapaussotaan  vuonna 1918 ja kaatunut siinä sodassa.   Ja   lapsuuden- ja nuoruudenystäväni  Max Rand  oli   virolaisen pakolaisen poika.  Minulla  olisi  ollut  hyvät  edellytykset  innostua  Oksasen uusimmasta  kirjasta.  Hänen   aikaisemmat  kirjat  ovat    puhutelleet minua    siksikin että  hän on puoleksi virolainen, mikä  Suomessa  merkitsi  takavuosina sitä, että on  "ryssä". Minulle  se  halveksunta oli  tuttua  lapsuusvuosilta, koska  olin puoleksi inkeriläinen = ryssä.  

 Mutta  Oksasen  uusin  kirja   oli   pettymys.  Ehkä odotukseni olivat  liian suuret, ja mediahälykin häiritsi vastaanottoa.  En saanut kontaktia henkilöihin, en  tarinaan, en kertojaan.  Henkilöt  jäivät litteiksi eikä tarina noussut  siivilleen.  Minusta  tuntui   kuin olisin  lukenut   tapahtumaraporttia.  Ehkä    Oksasella  ei   ollut  tarpeeksi  aikaa  eikä kirjoitusrauhaa  kypsyttää ja  sisäistää  kirjan  materiaalia.   Ehkä   kustantaja  oli  painanut päälle: rauta on taottava silloin kun se on kuuma  ja   lukijat ovat kiinnostuneita.  On  sääli lahjakasta nuorta  kirjailijaa,  kun  hän  joutuu  tahtoen tai tahtomattaan markkinointimyllyyn.  Se on kirjan ja lukijan tappio.

Oksasen romaani   johdatti minut  lukemaan   Ene  Mihkelsonin  Ruttohaudan (suom. Kaisu  Lahikainen. WSOY 2011).  Halusin  tietää miten  Viron miehitysaikaa kuvaa  virolainen kirjailija, joka on elänyt lapsuutensa, nuoruutensa ja  suuren  osan aikuisuuttaan tuona aikana.


Pronssisotilas Aljosha


   
"Se oli kuin  musta pilvi, auringonpimennys taivaanlaella, Tõnismäen Pronssisoturi, jonka ympärille Viron poliisi oli vetänyt aukion muusta kaupungista eristävän nauhan. Neuvostosotilaan patsas tarvitsi suojelua, jottei se lietsoisi kansallisuuksien  välistä vihaa."  Näin   alkaa  Ruttohauta

"Kun  Pronssisoturin kuolemansurua ilmentävä hahmo heräsi aavemaisesti henkiin, kysyin itseltäni, onko menneisyyden tapahtumat palautettava  näkyviin näytelmänä, jotta niiden merkityksen  voisi ymmärtää pohjia myöten",   kertoja  pohtii. 

Mihkelsonin  romaani palautti  mieleeni ensimmäisen  Tallinnan vierailuni  ilmapiirin.  En nähnyt Pronssisoturia, mutta   muistan  ruokakaupan  jonon.    Jonoon tuli  kaksi  venäjää  puhuvaa   naista.  Heidän edessään  seisova  virolaisnainen sähähti  ja  mulkaisi  heitä hyytävän kylmästi.  Kansallisuuksien välinen  viha oli  silmiinpistävää. Tuntui kuin olisin palannut ajassa kaksikymmentä  taaksepäin, omaan lapsuuteni. 

Kävin  ensimmäisen kerran  Tallinnassa vuonna  1972.  Minulla   oli matkalukemisena  Veikko Huovisen  Veitikka.  Satamassa  jouduin  miliisin  toimistoon   kuulusteltavaksi  kielletyn kirjallisuuden   maahan tuomisesta. Veitikka takavarikoitiin ja jouduin maksamaan sakkoa rikollisesta toiminnastani. Kuulustelupöytäkirja tallennettiin miliisin arkistoihin, se saattaa löytyä sieltä vieläkin.

Ruttohauta  ilmestyi  Virossa vuonna  2007. Saman vuoden huhtikuussa  Pronssisotilas  siirrettiin Tõnismäeltä  Tallinnan  sotilashautausmaalle.  Seuraavana keväänä kävin  kuvaamassa Pronssisotilasta.  En  vielä  silloin  ymmärtänyt  miksi  patsas oli  aiheuttanut  niin valtavan  tunteiden  kuohun.    Vasta Ruttohaudan  lukeminen  avasi minulle ikkunan  virolaisten  sielunmaisemaan  ja käsitin  millaisessa todellisuudessa he  ovat eläneet.   Entä  jos  Suomestakin olisi tullut miehitetty maa sen sijaan  että se vain  suomettui?  Millaisia  ruttohautoja  meiltä  löytyisi? 

"Mutta suomalaiset panivat hanttiin",  kuten   sanoo  Kaata,  kirjan kertojan täti. 

Kertoja  sanoo  itseään metsästäjäksi.  Hän    pyydystää   menneisyyden  tapahtumia,  etsii   omia  juurian ja   käy   arkistoissa  tutkimassa  vanhoja asiakirjoja  ajalta, jolloin  saksalais-balttilaiset  kartanoherrat alistivat  talonpojat  maaorjiksi.  Suomessa ei maaorjuutta ole  ollut, siinä  varmaan syy miksi suomalaiset pystyivät panemaan hanttiin. 



Tarton KGB-museon  aineistoa


"Rutto tulee näkymättömänä, vaikkaa ottaakin jonkun eläimen  tai linnun hahmon",  kertoja sanoo ja  jatkaa: " Ruskealla ja punaisella rutolla on ihmisen hahmo ja nimi, sen vuoksi siitä on vaikeampi puhua. Paha mädättää sielua, mutta ruumis näyttää  päällepäin terveeltä ja  hyvinvoivalta. Pahuus ei ole rutto. pahuus in ihmisessä itsessään itävä sairaus. Muussa luonnossa pahuutta ei ole."

Kertojan  tärkein  informantti  on  Kaata-täti,  jonka  hoiviin kertoja jäi, kun hänen   äitinsä  ja isänsä pakenivat  metsiin.  Täti opetti hänet  sanomaan, että äiti ja isä ovat kuolleet.  Aikuisena  kertoja käy   tädin luona   kyselemässä menneisyyden tapahtumia. Hänelle selviää, ettei lapsuus ollutkaan  auvoista aikaa. Tuon ajan  onnellisuuden retoriikka peitti  kaihtimen tavoin  todellisuuden. Vähitellen  käy selville sekin, että  täti  oli KGB:n  informantti ja ilmiantaja. Myös metsäveljiin liittynyt  "sankariäiti" paljastuu ilmiantajaksi.  Äiti  ei   suostu  puhumaan   kertojan  kanssa   menneisyydestä, ei halua  edes tavata  häntä.  Äiti kirjoittaa  hänelle muka naapurin nimissä: "Hän ei ole  lainkaan kiinnostunut kirjeistänne, ne häiritsevät häntä. Hän ei esitä Teille minkäänlaisia  vierailukutsua. Lopettakaa jo perheväkivalta, jolla  kiusaatte äitiänne."

Äiti torjuu  tyttärensä,  koska ei halua  muistaa. Kukapa  haluaisi muistaa pahoja tekojaan!  Kaata-täti puolestaan haluaa kertoa "tuhmat tekonsa",   joiksi  hän kutsuu  ilmiantojaan.   Hän  haluaa synninpäästön.  Hän on yksinäinen vanhus eikä  hänellä ole  ketään muuta kuulijaa kuin  sisarentytär,  Hänen muistissaan  on   paljon  harhautusta.  "Näitä  tunnustuksia ja näytelmiä kuunnellessani ja seuratessani minä ryvetän itseni pohjia myöten. Mistä löydän sielulle kiintopisteen, kun  lapsuuteni ja nuoruuteni on juuri ammuttu seulaksi  esiin manatuilla muistin luodeilla?" kertoja  kysyy. Muistaminen  tekee kipeätä,  siksi on  helpompaa  olla avaamatta  muistin ovia ja paeta muistamattattomuuteen.  Kuinka  moni edes  kestäisi   muistamisen tuottamaa  tuskaa? 

 Menneisyys pakenee eikä   metsästäjä saa sitä koskaan kiinni. "Elämän täysi selostaminen ei ole mahdollista edes  unien avulla, sillä vaikka  voisimme  kosketella  mennyttä hetki hwetkeltä täydellistä kokonaisuutta tavoitellen, jää jotakin  aina  syrjään, aina uupuu jotain, mikä ei  ei alistu  sanoilla ilmaistavaksi,"  kertoja sanoo.  Voi,  tämä on niin totta!   Lähes kymmenen vuotta olen yrittänyt pyydystää menneisyyttä unien avulla, onnistumatta.

Kiitos Ruttohaudasta Ene   Mikhelsonille.  En ole aikoihin lukenut kirjaa, joka oli  olisi puhutellut  mieltäni ja tunteitani  yhtä voimakkaasti. 

3 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Ja minä olen juuri lopettelemassa Jaan Krossin viimeistä kirjaa Tahtamaa, jossa on puhetta vähän toiselta kantilta Viron toisesta itsenäisyydestä.

Kysymys on juuri samasta asiasta kuitenkin: miten paljon todellisuutta on mahdollista tuoda mukanaan läpi vuosikymmenten? Hyvin vaikeaa joka tapauksessa.

Ja aivan samalla tavalla ajattelin ihan alkuunsa, että entä jos Suomi olisi miehitetty. Ehkä se ei olisi ollut juuri silloin mahdollista, mutta entä esimerkiksi 1968 elokuussa?

Suomalaisilla olisi aivan erilainen käsitys menneisyydestään nyt. Mikäli Suomi olisi vapautunut toistamiseen.

Anita Konkka kirjoitti...

Sitähän suomalaiset pelkäsivät vuoden 1968 elokuussa. Sitä pelättiin myös sodan jälkeen, 40- luvun loppupuolella. Silloin se olisi ollut mahdollista, mutta ei enää myöhemmin, jolloin sitä aikaa ruvettiin kutsumaan vaaran vuosiksi.

Pitäisiköhän lopultakin lukea Jaan Krossia. Olen välttynyt lukemasta, koska historialliset romaanit eivät ole kiinnostaneet minua sitten varhaisteini iän. Silloin ahmin niitä.

Ripsa kirjoitti...

Anita,
olet vissiin lukenut nuorena Waltareita?

Jaan Kross on kyllä astetta mielenkiintoisempi kuin Waltari, vaikka kyllä hänelläkin vuosiluvut ja milloin kukakin valloittaja oli asialla ovat mielessä.

Waltaria muistuttaa jollain lailla enemmän ehkä Tammsaare. Mutta se kirjasarja alkaakin olla enemmän epiikkaa jo. Tai ehkä Waltaria enemmän muistumia tulee Väinö Linnasta.

Tunnisteet

unet (12) Kirjallisuus (6) Ekstrat (4) kirjat (4) muistelmat (4) bloggaaminen (3) kirjoittaminen (3) Arvo Turtiainen (2) Handke (2) Juhani Konkka (2) Knausgård Taisteluni (2) identiteetti (2) kirjailijat (2) taide (2) #metoo (1) Aleksandr Fadejev (1) Anna Ahmatova (1) Anna Politkovskaja (1) Argonautit (1) Arla Kanerva (1) Arvo Valton (1) August Strindberg (1) Best European Fiction 2011 (1) Bilboa (1) Boris Pasternak (1) Bulganin (1) Claudia Magris (1) Colette (1) Cézannen asetelmia näytönsäästäjässä (1) David Foster Wallace (1) Dubrovka-teatterin kaappaustragedia (1) Ellen Niit (1) Ene Mihkelson (1) Every Love Story is a Ghost Story (1) Frank Gehry (1) Gary Snyder (1) George Whitman (1) Google Art Project (1) Guggenheim (1) Heikki W. Virolainen (1) Helene Cixous (1) Hendaye (1) Hondarribia (1) Hrutshov (1) Hullun puolustuspuhe (1) Hullun taivaassa (1) I Ching (1) Infinite Jest (1) Irja Salla (1) Isä ja minä (1) Johanneksen tunnustuksia (1) Jonathan Franzen (1) Jouko Tyyri (1) Juha Seppälä (1) Juhani (1) Jukka Mallinen (1) Julia Kristeva (1) Kalashnikov (1) Kalevala (1) Kamiel Vanhole (1) Karen Blixen (1) Kari Sallamaa (1) Kekkonen (1) Kodin enkeli (1) Konkka (1) Koskenpesä (1) Kun kyyhkyset katosivat (1) Lauri Viita (1) Lilli Promet (1) Maggie Nelson (1) Majakovskin selän takana (1) Manuela Gretkowska (1) Marie Darrieussecq (1) Mathias Rust (1) Merja Virolainen (1) Metafyysinen kabaree (1) Mihail Šolohov (1) Mikrokosmoksia (1) Milan Kundera (1) Minna Canth (1) Mr.Smith (1) Musta purje Valkea Purje (1) Nainen unen peilissä (1) Paavo Rintala (1) Paracelsuksen haavamies (1) Paul Auster (1) Peking-hotelli (1) Pierre Loti (1) Pronssisotilas (1) Putinin Venäjä (1) Ruttohauta (1) Shakespeare and Company (1) Shakespeare and Company (1) Sofi Oksanen (1) Stalinin aika (1) Stendahlin syndrooma (1) Suojasää (1) Suomalais-ugrilainen kirjailijakonferenssi (1) Suvikunta (1) Taiteen musta kirja (1) Tappajapuu (1) Tietämättömyys (1) Tiina Pystynen (1) Turgenev Metsämiehen muistelmat (1) Työmiehen vaimo. feminismi (1) Tšernobyl (1) Udmurtia (1) Unennäkijän muistelmat (1) Unissakävijä (1) Unni Drougge (1) Unto Kupiainen (1) Valko-Venäjä (1) Vanhat kirjoitukset (1) Vanhoja tietokoneohjelmia (1) Veikko Huovinen (1) Veitikka (1) Viktor Šibakov (1) Virginia Woolf (1) Viron miehitysaika (1) Vladimir Putin (1) Väinö Linna. Kirsi Kunnas (1) W.G.Sebald (1) Yrjö Jylhä (1) Zoona (1) armenialainen kosija (1) blogit (1) elämänkerrat (1) emigrantin juurettomuus ja kielettömyys (1) globalisaatio (1) huumori (1) inkeriläiset (1) ironia (1) itsemurha (1) juhlat (1) kirjailijaelämäkerrat (1) kirjoittaminen. L.Onerva (1) kissat (1) lukihäiriö (1) luonto (1) masennus (1) matkapäiväkirja. (1) mieskalenteri (1) mieskirjailijat (1) miesnerot (1) muisti (1) naiskirjailijat (1) naiskirjallisuus (1) nerojen lapset (1) omaelämäkerrallisen romaanin problematiikka (1) sateenkaarikirjallisuus (1) seksi (1) syksy (1) taidetta (1) tasa-arvo (1) tavis (1) testit (1) tunnustuskirjallisuus (1) työmaani (1) tšetšeenit (1) vaalit (1) vasenkätisyys (1) virolaiset kirjailijat (1)
Powered By Blogger