Pariisi bussin ikkunasta.
Edellisessä postauksessa kerroin, että matkalukemisena minulla oli Sofi Oksasen kirja Kun kyyhkyset katosivat, mutta aina kun aloitin sen lukemisen, nukahdin.
Matkan jälkeen sairastuin flunssaan, mikä on tavallista kun etelän aurinkoisesta lämmöstä tulee pohjolan räntäsateeseen. Flunssan hyvä puoli on se, että voi maata sängyssä ja lukea kirjoja. Ilman flunssaa Oksasen kirjakin olisi jäänyt lukematta. Olin epäillyt, että vika on minussa eikä kirjassa, kun en pääse sen sisään - vaikka Parnassossakin kirjaa oli kehuttu!
Viron historia kiinnostaa minua, koska Mikko-setä, isäni vanhin veli oli osallistunut Viron vapaussotaan vuonna 1918 ja kaatunut siinä sodassa. Ja lapsuuden- ja nuoruudenystäväni Max Rand oli virolaisen pakolaisen poika. Minulla olisi ollut hyvät edellytykset innostua Oksasen uusimmasta kirjasta. Hänen aikaisemmat kirjat ovat puhutelleet minua siksikin että hän on puoleksi virolainen, mikä Suomessa merkitsi takavuosina sitä, että on "ryssä". Minulle se halveksunta oli tuttua lapsuusvuosilta, koska olin puoleksi inkeriläinen = ryssä.
Viron historia kiinnostaa minua, koska Mikko-setä, isäni vanhin veli oli osallistunut Viron vapaussotaan vuonna 1918 ja kaatunut siinä sodassa. Ja lapsuuden- ja nuoruudenystäväni Max Rand oli virolaisen pakolaisen poika. Minulla olisi ollut hyvät edellytykset innostua Oksasen uusimmasta kirjasta. Hänen aikaisemmat kirjat ovat puhutelleet minua siksikin että hän on puoleksi virolainen, mikä Suomessa merkitsi takavuosina sitä, että on "ryssä". Minulle se halveksunta oli tuttua lapsuusvuosilta, koska olin puoleksi inkeriläinen = ryssä.
Mutta Oksasen uusin kirja oli pettymys. Ehkä odotukseni olivat liian suuret, ja mediahälykin häiritsi vastaanottoa. En saanut kontaktia henkilöihin, en tarinaan, en kertojaan. Henkilöt jäivät litteiksi eikä tarina noussut siivilleen. Minusta tuntui kuin olisin lukenut tapahtumaraporttia. Ehkä Oksasella ei ollut tarpeeksi aikaa eikä kirjoitusrauhaa kypsyttää ja sisäistää kirjan materiaalia. Ehkä kustantaja oli painanut päälle: rauta on taottava silloin kun se on kuuma ja lukijat ovat kiinnostuneita. On sääli lahjakasta nuorta kirjailijaa, kun hän joutuu tahtoen tai tahtomattaan markkinointimyllyyn. Se on kirjan ja lukijan tappio.
Oksasen romaani johdatti minut lukemaan Ene Mihkelsonin Ruttohaudan (suom. Kaisu Lahikainen. WSOY 2011). Halusin tietää miten Viron miehitysaikaa kuvaa virolainen kirjailija, joka on elänyt lapsuutensa, nuoruutensa ja suuren osan aikuisuuttaan tuona aikana.
Oksasen romaani johdatti minut lukemaan Ene Mihkelsonin Ruttohaudan (suom. Kaisu Lahikainen. WSOY 2011). Halusin tietää miten Viron miehitysaikaa kuvaa virolainen kirjailija, joka on elänyt lapsuutensa, nuoruutensa ja suuren osan aikuisuuttaan tuona aikana.
Pronssisotilas Aljosha
"Se oli kuin musta pilvi, auringonpimennys taivaanlaella, Tõnismäen Pronssisoturi, jonka ympärille Viron poliisi oli vetänyt aukion muusta kaupungista eristävän nauhan. Neuvostosotilaan patsas tarvitsi suojelua, jottei se lietsoisi kansallisuuksien välistä vihaa." Näin alkaa Ruttohauta.
"Kun Pronssisoturin kuolemansurua ilmentävä hahmo heräsi aavemaisesti henkiin, kysyin itseltäni, onko menneisyyden tapahtumat palautettava näkyviin näytelmänä, jotta niiden merkityksen voisi ymmärtää pohjia myöten", kertoja pohtii.
Mihkelsonin romaani palautti mieleeni ensimmäisen Tallinnan vierailuni ilmapiirin. En nähnyt Pronssisoturia, mutta muistan ruokakaupan jonon. Jonoon tuli kaksi venäjää puhuvaa naista. Heidän edessään seisova virolaisnainen sähähti ja mulkaisi heitä hyytävän kylmästi. Kansallisuuksien välinen viha oli silmiinpistävää. Tuntui kuin olisin palannut ajassa kaksikymmentä taaksepäin, omaan lapsuuteni.
"Kun Pronssisoturin kuolemansurua ilmentävä hahmo heräsi aavemaisesti henkiin, kysyin itseltäni, onko menneisyyden tapahtumat palautettava näkyviin näytelmänä, jotta niiden merkityksen voisi ymmärtää pohjia myöten", kertoja pohtii.
Mihkelsonin romaani palautti mieleeni ensimmäisen Tallinnan vierailuni ilmapiirin. En nähnyt Pronssisoturia, mutta muistan ruokakaupan jonon. Jonoon tuli kaksi venäjää puhuvaa naista. Heidän edessään seisova virolaisnainen sähähti ja mulkaisi heitä hyytävän kylmästi. Kansallisuuksien välinen viha oli silmiinpistävää. Tuntui kuin olisin palannut ajassa kaksikymmentä taaksepäin, omaan lapsuuteni.
Kävin ensimmäisen kerran Tallinnassa vuonna 1972. Minulla oli matkalukemisena Veikko Huovisen Veitikka. Satamassa jouduin miliisin toimistoon kuulusteltavaksi kielletyn kirjallisuuden maahan tuomisesta. Veitikka takavarikoitiin ja jouduin maksamaan sakkoa rikollisesta toiminnastani. Kuulustelupöytäkirja tallennettiin miliisin arkistoihin, se saattaa löytyä sieltä vieläkin.
Ruttohauta ilmestyi Virossa vuonna 2007. Saman vuoden huhtikuussa Pronssisotilas siirrettiin Tõnismäeltä Tallinnan sotilashautausmaalle. Seuraavana keväänä kävin kuvaamassa Pronssisotilasta. En vielä silloin ymmärtänyt miksi patsas oli aiheuttanut niin valtavan tunteiden kuohun. Vasta Ruttohaudan lukeminen avasi minulle ikkunan virolaisten sielunmaisemaan ja käsitin millaisessa todellisuudessa he ovat eläneet. Entä jos Suomestakin olisi tullut miehitetty maa sen sijaan että se vain suomettui? Millaisia ruttohautoja meiltä löytyisi?
"Mutta suomalaiset panivat hanttiin", kuten sanoo Kaata, kirjan kertojan täti.
Kertoja sanoo itseään metsästäjäksi. Hän pyydystää menneisyyden tapahtumia, etsii omia juurian ja käy arkistoissa tutkimassa vanhoja asiakirjoja ajalta, jolloin saksalais-balttilaiset kartanoherrat alistivat talonpojat maaorjiksi. Suomessa ei maaorjuutta ole ollut, siinä varmaan syy miksi suomalaiset pystyivät panemaan hanttiin.
"Rutto tulee näkymättömänä, vaikkaa ottaakin jonkun eläimen tai linnun hahmon", kertoja sanoo ja jatkaa: " Ruskealla ja punaisella rutolla on ihmisen hahmo ja nimi, sen vuoksi siitä on vaikeampi puhua. Paha mädättää sielua, mutta ruumis näyttää päällepäin terveeltä ja hyvinvoivalta. Pahuus ei ole rutto. pahuus in ihmisessä itsessään itävä sairaus. Muussa luonnossa pahuutta ei ole."
Kertojan tärkein informantti on Kaata-täti, jonka hoiviin kertoja jäi, kun hänen äitinsä ja isänsä pakenivat metsiin. Täti opetti hänet sanomaan, että äiti ja isä ovat kuolleet. Aikuisena kertoja käy tädin luona kyselemässä menneisyyden tapahtumia. Hänelle selviää, ettei lapsuus ollutkaan auvoista aikaa. Tuon ajan onnellisuuden retoriikka peitti kaihtimen tavoin todellisuuden. Vähitellen käy selville sekin, että täti oli KGB:n informantti ja ilmiantaja. Myös metsäveljiin liittynyt "sankariäiti" paljastuu ilmiantajaksi. Äiti ei suostu puhumaan kertojan kanssa menneisyydestä, ei halua edes tavata häntä. Äiti kirjoittaa hänelle muka naapurin nimissä: "Hän ei ole lainkaan kiinnostunut kirjeistänne, ne häiritsevät häntä. Hän ei esitä Teille minkäänlaisia vierailukutsua. Lopettakaa jo perheväkivalta, jolla kiusaatte äitiänne."
Äiti torjuu tyttärensä, koska ei halua muistaa. Kukapa haluaisi muistaa pahoja tekojaan! Kaata-täti puolestaan haluaa kertoa "tuhmat tekonsa", joiksi hän kutsuu ilmiantojaan. Hän haluaa synninpäästön. Hän on yksinäinen vanhus eikä hänellä ole ketään muuta kuulijaa kuin sisarentytär, Hänen muistissaan on paljon harhautusta. "Näitä tunnustuksia ja näytelmiä kuunnellessani ja seuratessani minä ryvetän itseni pohjia myöten. Mistä löydän sielulle kiintopisteen, kun lapsuuteni ja nuoruuteni on juuri ammuttu seulaksi esiin manatuilla muistin luodeilla?" kertoja kysyy. Muistaminen tekee kipeätä, siksi on helpompaa olla avaamatta muistin ovia ja paeta muistamattattomuuteen. Kuinka moni edes kestäisi muistamisen tuottamaa tuskaa?
Menneisyys pakenee eikä metsästäjä saa sitä koskaan kiinni. "Elämän täysi selostaminen ei ole mahdollista edes unien avulla, sillä vaikka voisimme kosketella mennyttä hetki hwetkeltä täydellistä kokonaisuutta tavoitellen, jää jotakin aina syrjään, aina uupuu jotain, mikä ei ei alistu sanoilla ilmaistavaksi," kertoja sanoo. Voi, tämä on niin totta! Lähes kymmenen vuotta olen yrittänyt pyydystää menneisyyttä unien avulla, onnistumatta.
Kiitos Ruttohaudasta Ene Mikhelsonille. En ole aikoihin lukenut kirjaa, joka oli olisi puhutellut mieltäni ja tunteitani yhtä voimakkaasti.
"Mutta suomalaiset panivat hanttiin", kuten sanoo Kaata, kirjan kertojan täti.
Kertoja sanoo itseään metsästäjäksi. Hän pyydystää menneisyyden tapahtumia, etsii omia juurian ja käy arkistoissa tutkimassa vanhoja asiakirjoja ajalta, jolloin saksalais-balttilaiset kartanoherrat alistivat talonpojat maaorjiksi. Suomessa ei maaorjuutta ole ollut, siinä varmaan syy miksi suomalaiset pystyivät panemaan hanttiin.
Tarton KGB-museon aineistoa
"Rutto tulee näkymättömänä, vaikkaa ottaakin jonkun eläimen tai linnun hahmon", kertoja sanoo ja jatkaa: " Ruskealla ja punaisella rutolla on ihmisen hahmo ja nimi, sen vuoksi siitä on vaikeampi puhua. Paha mädättää sielua, mutta ruumis näyttää päällepäin terveeltä ja hyvinvoivalta. Pahuus ei ole rutto. pahuus in ihmisessä itsessään itävä sairaus. Muussa luonnossa pahuutta ei ole."
Kertojan tärkein informantti on Kaata-täti, jonka hoiviin kertoja jäi, kun hänen äitinsä ja isänsä pakenivat metsiin. Täti opetti hänet sanomaan, että äiti ja isä ovat kuolleet. Aikuisena kertoja käy tädin luona kyselemässä menneisyyden tapahtumia. Hänelle selviää, ettei lapsuus ollutkaan auvoista aikaa. Tuon ajan onnellisuuden retoriikka peitti kaihtimen tavoin todellisuuden. Vähitellen käy selville sekin, että täti oli KGB:n informantti ja ilmiantaja. Myös metsäveljiin liittynyt "sankariäiti" paljastuu ilmiantajaksi. Äiti ei suostu puhumaan kertojan kanssa menneisyydestä, ei halua edes tavata häntä. Äiti kirjoittaa hänelle muka naapurin nimissä: "Hän ei ole lainkaan kiinnostunut kirjeistänne, ne häiritsevät häntä. Hän ei esitä Teille minkäänlaisia vierailukutsua. Lopettakaa jo perheväkivalta, jolla kiusaatte äitiänne."
Äiti torjuu tyttärensä, koska ei halua muistaa. Kukapa haluaisi muistaa pahoja tekojaan! Kaata-täti puolestaan haluaa kertoa "tuhmat tekonsa", joiksi hän kutsuu ilmiantojaan. Hän haluaa synninpäästön. Hän on yksinäinen vanhus eikä hänellä ole ketään muuta kuulijaa kuin sisarentytär, Hänen muistissaan on paljon harhautusta. "Näitä tunnustuksia ja näytelmiä kuunnellessani ja seuratessani minä ryvetän itseni pohjia myöten. Mistä löydän sielulle kiintopisteen, kun lapsuuteni ja nuoruuteni on juuri ammuttu seulaksi esiin manatuilla muistin luodeilla?" kertoja kysyy. Muistaminen tekee kipeätä, siksi on helpompaa olla avaamatta muistin ovia ja paeta muistamattattomuuteen. Kuinka moni edes kestäisi muistamisen tuottamaa tuskaa?
Menneisyys pakenee eikä metsästäjä saa sitä koskaan kiinni. "Elämän täysi selostaminen ei ole mahdollista edes unien avulla, sillä vaikka voisimme kosketella mennyttä hetki hwetkeltä täydellistä kokonaisuutta tavoitellen, jää jotakin aina syrjään, aina uupuu jotain, mikä ei ei alistu sanoilla ilmaistavaksi," kertoja sanoo. Voi, tämä on niin totta! Lähes kymmenen vuotta olen yrittänyt pyydystää menneisyyttä unien avulla, onnistumatta.
Kiitos Ruttohaudasta Ene Mikhelsonille. En ole aikoihin lukenut kirjaa, joka oli olisi puhutellut mieltäni ja tunteitani yhtä voimakkaasti.
3 kommenttia:
Ja minä olen juuri lopettelemassa Jaan Krossin viimeistä kirjaa Tahtamaa, jossa on puhetta vähän toiselta kantilta Viron toisesta itsenäisyydestä.
Kysymys on juuri samasta asiasta kuitenkin: miten paljon todellisuutta on mahdollista tuoda mukanaan läpi vuosikymmenten? Hyvin vaikeaa joka tapauksessa.
Ja aivan samalla tavalla ajattelin ihan alkuunsa, että entä jos Suomi olisi miehitetty. Ehkä se ei olisi ollut juuri silloin mahdollista, mutta entä esimerkiksi 1968 elokuussa?
Suomalaisilla olisi aivan erilainen käsitys menneisyydestään nyt. Mikäli Suomi olisi vapautunut toistamiseen.
Sitähän suomalaiset pelkäsivät vuoden 1968 elokuussa. Sitä pelättiin myös sodan jälkeen, 40- luvun loppupuolella. Silloin se olisi ollut mahdollista, mutta ei enää myöhemmin, jolloin sitä aikaa ruvettiin kutsumaan vaaran vuosiksi.
Pitäisiköhän lopultakin lukea Jaan Krossia. Olen välttynyt lukemasta, koska historialliset romaanit eivät ole kiinnostaneet minua sitten varhaisteini iän. Silloin ahmin niitä.
Anita,
olet vissiin lukenut nuorena Waltareita?
Jaan Kross on kyllä astetta mielenkiintoisempi kuin Waltari, vaikka kyllä hänelläkin vuosiluvut ja milloin kukakin valloittaja oli asialla ovat mielessä.
Waltaria muistuttaa jollain lailla enemmän ehkä Tammsaare. Mutta se kirjasarja alkaakin olla enemmän epiikkaa jo. Tai ehkä Waltaria enemmän muistumia tulee Väinö Linnasta.
Lähetä kommentti