Miksi minusta tuli kirjailija

"Kirjainkoneita" 2010, tekijä Tuula Ravi
Hyllygalleria Hyvinpieni Richardinkadun kirjastossa.

"Jokainen kirjoittaja  on jollain  tavalla havoittunut ihminen. Kirjoittaminen on vähän kuin sairaus. Niinpä sitä ei voi oppia, eikä  kirjoittajan uraa myöskään kananta tavoitella. Huonoja puolia on niin paljon taloudellsiesta epävarmuudesta siihen havaintoon, että paiskoo päivän toisensa jälkeen töitä vain huomatakseen, ettei vieläkään saanut mitään kunnollista aikaan,"  sanoo  Paul Auster (Parnasso 5/2011).

24.4.2002

Anna, yhdeksännen luokan oppilas, lähetti eilen sähköpostia. Hän kirjoitti pitävänsä ylihuomenna esitelmän kahdesta kirjastani (Hullun taivaassa ja Rakkaus, kestävä kiusaus) ja halusi vähän taustatietoja. Hän kysyi: "Miksi teistä tuli kirjailija. Mikä "viehätysvoima" kirjoittamisella on että te kirjoitatte koko ajan? Miksi te kirjoitatte monissa kirjoissa unista?" Hyviä kysymyksiä. Kukaan aikuinen ei sellaisia ole osannut kysyäkään. Poltin tupakan, mietin ja vastasin välittömästi, koska hänen esitelmänsä on niin pian:

Ensinnäkin: Luulen, että se on geeneissä. Isäni suvussa on paljon kirjoittavia ihmisiä. Isäni Juhani Konkka oli kirjailija ja kääntäjä. Hänen isänsä ( minun isoisäni) kirjoitti Neva-lehteen, joka ilmestyi Pietarissa 1900-luvun alussa pieniä pakinoita. Tätini Unelma Konkka on runoilija ja kansanrunouden tutkija, serkkuni Arvi Perttu (Unelman poika) on kirjailija. Isäni veli, sodassa kuollut Urho kirjoitti ja julkaisi runoja, tätini Saima kirjoitti satuja. Äitini oli taidemaalari, murrosikäisenä minäkin maalasin öljyväreillä, mutta kirjoittaminen veti minua kuitenkin enemmän.

Toiseksi: Olin intohimoinen lukija jo lapsena, osaksi siitä syystä että olin yksinäinen lapsi. minulla oli kyllä kaksi veljeä, mutta ei samanikäisiä tyttöystäviä. Olen kuvannut lapsuuttani kirjassa Tytär, joka on aika synkkä kirja. Olin satujen kertoja, meillä oli kansakoulussa - nykyisellä ala-asteella - niin sanottu vapaan esiintymisen tunti kerran viikossa. Oppilaat saivat esittää mitä halusivat. Minä kerroin aina jonkun sadun, jonka olin itse keksinyt. Olin muuten ujo ja hiljainen alaluokilla, mutta satuja kertoessani ikään kuin unohdin itseni ja vapauduin. 9-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen satuni ja lähetin sen Lasten maailma -lehteen, jonka päätoimittaja oli Markus-setä ( hän piti radiossa legendaarisia Lasten tunteja) Satuni julkaistiin nimimerkillä Nuhanenä ja minä olin ikionnellinen. Silloin tiesin, että minusta tulee isona kirjailija.

Kolmanneksi: Olen joskus ihmetellyt itsekin, miksi minusta tuli kirjailija, koska suhteeni kieleen oli niin vaikea. Minulla oli luki-häiriö, sitä sanottiin ennen sanasokeudeksi. Luin ja kirjoitin sanat väärin - teen sitä vieläkin (onneksi tietokoneessa on oikolukuohjelma!) Kaiken lisäksi minulla oli dysfasia, se tarkoittaa että hahmotan väärin puhuttua kieltä. Kun olin lapsi, vanhempani luulivat että minulla on korvissa jotain vikaa ja veivät minut korvalääkäriin, mutta ei niistä mitään vikaa löytynyt. Minun oli vaikea oppia puhumaan, opin vasta 3-vuotiaana. Luultavasti en selviäisi ylioppilaskirjoituksissa kuullun ymmärtämiskokeesta, onneksi niitä ei kokeita ollut silloin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Esimerkiksi puhuttua ranskankieltä en ymmärrä, mutta pystyn lukemaan kirjallisuutta sillä kielellä.

Neljänneksi: En ole varma, mutta luultavasti kirjoittamisesta on tullut minulle tapa elää sen takia, että puhuminen oli niin vaikeata lapsena ja nuorena - olin myös yhdessä vaiheessa änkyttäjä. Nykyään puhun kyllä ihan sujuvasti , mutta en vieläkään puhu mielelläni puhelimessa, vaan kirjoitan mieluummin sähköposteja. Siksi minulla on niin sanottuja virtuaaliystäviä eri puolella maailmaa. Olisin ollut onnellinen nuorena, jos silloin olisi ollut tietokoneet ja nettiyhteydet ja koko jännittävä kyberavaruus, jossa olisin voinut seikkailla.

Unista: Kiinnostuin unista jo lukioluokilla, noin 16-17 -vuotiaana. Minusta ne olivat jännittäviä ja ihmeellisiä, ja halusin kiihkeästi oppia tuntemaan unimaailmaa. Luin freudilaisia ja jungilaisia uniteorioita ja rupesin kirjoittamaan unia muistiin. Myöhemmin ajattelin, että niistä voisi tehdä tarinoita. Lähetin tarinat kustantajalle ja sieltä sain vastauksen:" Nämä tarinat ovat aivan liian kafkalaisia". En ole sen jälkeen yrittänyt tehdä unitarinoita, mutta kirjoitan niitä edelleen muistiin ns. "yökirjaan". Olen julkaissut yhden unikirjan, jossa on omia uniani selityksineen. Sen nimi on Nainen unen peilissä. Minua viehättää unissa eniten niiden yllätyksellisyys. En ikinä pystyisi päivätajunnassani keksimään sellaisia mielikuvituksellisia juttuja, joita näen unissa. Mitä hurjempi juttu, sitä tyytyväisempi olen aamulla. Mutta joskus on kausia, jolloin en pysty muistamaan yhtään unta, kun herään. Silloin minusta tuntuu, että yö on mennyt hukkaan, koska ei ole tapahtunut mitään omituista.