Kesällä 2000 joku kertoi Minskissä, että 70 % :ia
Tšernobylin radioaktiivisesta laskeutumasta oli tullut alas
Valko-Venäjällä, koska venäläiset
olivat ampuneet hajalle kohti Moskovaa menossa olleen saastepilven, En tiedä oliko se
tarua vai totta, mutta minuun iski välittömästi
ruokafobia. En uskaltanut syödä
lihaa, kalaa, vihanneksia enkä juureksia.
Söin vain keksejä ja join punaviiniä. Keksien hintaa en muista, mutta pullo gruusialaista
punaviiniä Old T’bilisiä maksoi lähes viisi
miljoonaa ruplaa. Pankista sai kymmenellä dollarilla kahdeksan
miljoonaa ruplaa. Olin monimiljonääri kolmen päivän ajan.
Muistan illallisen johon osallistuin matkatovereideni kanssa
matkan toisena iltana. Ravintola oli
Minskin ulkopuolella. Olin kuvitellut , että se on pieni kodikas maalaispaikka, mutta kun näin sen kaduin, että en
jäänyt hotelliin. Se oli neuvostotyylinen valkotiilirakennus
keskellä synkkää kuusimetsää. Paikan kolkkoutta lisäsi kaatosade ja kaksi miliisiä,
jotka hakkasivat ravintolaan pyrkivää humalikkoa pampuilla. Tarjolla oli rasvaisia makkaroita,
kaalia, tomaattia ja vetistä perunasosetta, ruokajuomana oli suolaista
vettä. Votkaa sai ostaa baarin puolelta,
yksi ryyppy maksoi melkein miljoonaa ruplaa.
Tervetuliaispuhe, jonka piti pönäkkä kultahampainen mies, ei kohentanut
tunnelmaa. Tulkki esitteli englanniksi hänet toimeenpanevan komitean edustajaksi, mutta
minä kuulin, että hän on teloituskomitean edustaja. Mies sanoi, että
kirjallisuus on osa yhteiskuntaa, joka taistelee demokraattisista oikeuksista.
”Tässä maassa, jossa kirjailijat pannaan vankilaan!” sanoi Kamiel Vanhole, belgialainen kirjailija, joka istui vieressäni. Hän halusi lähteä takaisin hotelliin, mutta taksia ei ollut eikä sitä saanut. Hän suunnitteli bussinryöstöä.
”Tässä maassa, jossa kirjailijat pannaan vankilaan!” sanoi Kamiel Vanhole, belgialainen kirjailija, joka istui vieressäni. Hän halusi lähteä takaisin hotelliin, mutta taksia ei ollut eikä sitä saanut. Hän suunnitteli bussinryöstöä.
”Osaatko sinä ajaa bussia?” hän kysyi.
”Toivoisinpa, että osasin, minä sanoin ja jatkoin: ” Tulet muistamaan
tämän paikan lopun ikäsi.
”Kirjoitan tästä illasta pienen
surullisen tarinan, hän sanoi.
”Tämä on vain unta, ja minä olen osa
sinun untasi,” minä sanoin.
Valko-Venäjä
oli maa johon en todellakaan tuntenut mitään vetoa, mutta vajaan vuoden
kuluttua toukokuussa 2001
osallistuin Suomen PENin järjestämälle matkalle.
Matkaohjelmaan kuului retki ” zoonalle”,
alueelle joka oli saastunut
Tšernobylin
ydinvoimalaonnettomuudessa. Opas kertoi,
että ihmiset eivät osanneet pelätä onnettomuuden jälkeen, koska missään ei
näkynyt kuoleman merkkejä, ja he jäivät
asumaan alueelle. Vasta kolme
neljä vuotta myöhemmin kun lapsia syntyi epämuotoisina ja ihmiset sairastelivat
outoja tauteja, aluetta ruvettiin evakuoimaan ja teiden varsiin ilmestyivät
ydinvaaran ja pääkallon kuvat. Siellä ne olivat edelleen, kun toukokuun
viimeisenä päivänä ajoimme bussilla zoonalle.
Tšernobylin onnettomuudesta oli kulunut viisitoista vuotta.
”Värit hehkuivat kirkkaampina ja luonto
oli entistäkin kauniimpi räjähdyksen jälkeen”, opas
sanoi ja jatkoi:
”Mutta se oli tuhoavaa kauneutta. Ihmiset
eivät käsittäneet, että kauneus on hengenvaarallista. Hallitus vakuutti
ihmisille, että kaikki on hyvin, he voivat jäädä asumaan alueelle. Hallitus ei halunnut sijoittaa vähiä rahoja
evakuointiin. Vain kaksikymmentäviisi kylää eniten saastuneelta alueelta
tyhjennettiin ja haudattiin.”
”Haudattujen kylien muistomerkit ovat Slavgorodissa, suomeksi Eläköön- kaupungissa,
jonka nimi oli ennen Ryyppäyksellisyys,” tulkitsi Jukka Mallinen oppaan puhetta.
Ne
jotka olivat jääneet asumaan alueelle, saivat valtiolta korvausta eli ”arkkulisää”, ja heidän lapsensa pääsivät
ilmaisille toipumisleireille pari kertaa vuodessa,” kertoi oppaamme.
Katselin bussin ikkunasta maisemia,
luonto hohti auringonpaisteessa, alkukesän värit olivat kirkkaita, mutta eivät
säteileviä. Näin kaksi isoa karjalaumaa ja laajoja peltoja, joilla kasvoi
vehnää ja sokerijuurikkaita. Toisin kuin Venäjällä pellot olivat hyvin
hoidettuja, samoin talot. Mies kuokki
maata, perunanvarret olivat reheviä, hanhet söivät ruohoa, hevonen huiski
häntäänsä. Eläköön-kaupungin johtaja joka oli tarjonnut meille aterian, oli sanonut että täällä tuotetaan puhtaita
elintarvikkeita.
”Älkää pelätkö syödä meidän ruokiamme.
Syökää kaikkea ja juokaa myös meidän votkaamme.” Puheen lopuksi
hän oli kiittänyt Lukašenkaa:
”Meillä on isäsemme, joka on parempi kuin
kaikki puolueet yhteensä.”
Kumma kyllä ruokafobia, jota olin potenut Valko-Venäjällä vuosi sitten , oli kokonaan
kadonnut. Ehkä se johtui suomalaisesta matkaseurastani,
joka ei ollut yhtä
järkyttynyt Valko-Venäjän ruoka- ja sananvapaustilanteesta kuin
länsieurooppalaiset kirjailijatoverini edellisenä kesänä.
Bussi kiihdytti vauhtia, kun tulimme
alueelle, jossa säteily oli niin voimakasta, että siellä ei saanut pysähtyä.
Koivut olivat palaneet tien varteen, sähkötolpissa ei ollut lankoja. Ohi vilahteli hylättyjä taloja, joissa ei
ollut kattoa ja ikkunat olivat rikki.
Mutta niityllä laidunsi pulska
nautakarja. Ajoimme kylään, jossa asui
kolme ihmistä. ”Säteilyvaara, sisään ajaminen ja käveleminen kielletty!” luki
kyltissä kylätien laidassa.
Säteilykylän ”mediaihmiset” tekivät
vaikutuksen, mummo joka seisoi ukkonsa kanssa pihalla kissa
sylissään, ja ”kunnon sotamies Sveik” (nimi jonka joku meidän ryhmästämme oli antanut vanhalle miehelle) antoi tottuneesti haastattelun.
Hän kertoi, että alkuvuosina kävi useammin lehtimiehiä, nykyään hyvä jos kerran
vuodessa. Hän vakuutti, että he elivät
hyvin zoonalla, vaikkei heillä ollut sähköä, ei puhelinta eikä muitakaan
nykyajan mukavuuksia. Kaivosta voi juoda vettä ja järven kaloja voi syödä.
” Ensin niiltä pitää katkaista pää ja
häntä, sitten pistää seisomaan liemeen, jossa on viinietikkaa ja suolavettä.
Puolentoista tunnin kuluttua epäpuhtaudet ovat kadonneet, ei ole mitään haittavaikutuksia. Tässä minäkin
seison, en ole kuolla kupsahtanut,” Svejk sanoi pilke silmäkulmassa.
Joku meistä epäili, että hän on
Lukašenka propagandisti, joka on jätetty kylään hoitamaan tiedottajan tehtävää,
rauhoittamaan huolestuneita ihmisiä ja kertomaan
että zoonalla voi elää ja syödä
kalaa, lihaa sekä sieniä, jos vain muistaa liottaa niitä etikkavedessä.
Minulla ei ollut kameraa mukana zoonalla . Se oli varastettu syksyllä Pietarissa. Olen kaapannut tämän jutun kuvat netin Tšernobyl -sivustoilta.
3 kommenttia:
On mielenkiintoisia juttuja sulla
Itsekin Savonlinnasta lähteneenä kiinnostuin jutuistasi ja pitää etsiä tuo tytär teos. Itsekin kirjoittelen blogia ja juttuja syntyy muutenkin. Mutta juttusi kiinnostavat
Tervehdys sinulle Savonlinnasta lähtenyt. Alun perin tarkoitus oli kerätä noita matkajuttuja tähän blogiin, mutta sitten tuli mieleen, että teen niistä matkakirjan. En vielä aloittanut sen kirjan tekemitä. Etsin blogiassa nimellä "sapuskaa savonlinnasa", mutta en löytänyt. Laita blogisi linkki tänne, niin käyn lukemassa sitä
Kirjoitat vaan googleen sapuskaa savonlinnasta niin pitäisi löytyä.
Lähetä kommentti