Kauhea kauneus

Alustus Mukkulan kansainvälisesessa kirjailijakokouksessa vuonna 2007

Bernin. Pyhän Teresan hurmio

"Jeder Engel ist schrecklich - Jokainen enkeli on kauhea ", Rilke kirjoittaa Duinon toisessa elegiassa ja jatkaa: "silti laulan teistä, te sielun linnut, tappavat melkein." (suom. Aila Meriluoto).

Irlantaisella Nobel- runoilija W.B Yeatsilla on runo joutsenesta joka hyökkäää Ledan kimppuun ja raiskaa hänet: "Humahdus: suuret siivet lyövät yhä/ horjuvan neidon yllä, reisiin/ tarttuu räpyläpari tumma, niskaan nokka: avuton on hän [... ](A sudden blow: the great wings still/Above the stggering girl, he thighs caressed/ By the dark webs in his bill...)

Yhdeksän kuukauden kuluttua Leda synnyttää neloset: veljekset Castorin ja Polluxin ja sisarukset Helenan ja Klytaimnestran. Miehet ylennetään myöhemmin taivaalle tähdiksi, naisilel käy huonommin: Klytaimnestra tappaa miehensä Agamenonin, kun taas Helenan ylimaallinen kauneus aiheuttaa Troijan sodan.

Kohtalokas raiskaus! Yeats tiivistää sen seuraukset runonsa viimeisessä säkeessä : "Kupeitten värinässä siitetään/ murtunut muuri, loimuava torni,/ kuoleva Agamemnon./ Vallattuna,/ ilmojen hillittömän veren uhri,/ kietoiko sinut tieto niinkuin voima,/ ennenkuin höltyi piitamaton nokka?/" ( suom. Aale Tynni).(A shudder in the loins engenders there/The Broken wall, the burgning roof and tower/And Agamemnon dead./ Being so caught up,/ So mastered by the brute blood of the air./ Did she put on his knowledge with his power/ Before the indifferent beak could let her drop?)

Kreikan mytologia on täynnä tarinoita , joissa kauneus ja kauheus kietoutuvat yhteen. Kauneudesta sikiää kauheutta, ja päinvastoin: kammattovan gorgonin Medusan verestä syntyy valkoinen runoratsu Pegasos. Kreikkalaisten mytologien maailma on unien mailmaa, jota hallitsee oikea aivopuolisko. Vanhoina aikoina, kun ihmisen aivot olivat symmetriset eikä vasen rationaalinen aivopuolisko vielä hallinnut, ihmiset näkivät ja kuulivat jumalia, nykyään se on mahdollista vain uni-, hurmio-, tai hulluustilassa. Apollon oli kauniiden unikuvien jumala, Dionysos hänen vastakohtansa, kauheiden ja tuhoavien unikuvien jumala. Kreikkalaisessa tragediassa apolloninen kauneus ja harmonia yhdistyvät dionyysiseen kaaokseen ja väkivaltaan.

Kauneus on kauheata. Se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä . Sitä ei kestää suurina annoksina. Se aiheuttaa huimausta ja saa sydämen hakkaamaan. Kun Freud kävi Akropoliksella ja Parthenonin temppelissä, hän tunsi jakautuvansa kahdeksi ja koki itsensä ja maailman oudon epätodelliseksi. Käyntiä seurasi viikkoja ekstänyt masennus. Freudin aikana ei tunnettu Stendhalin syndroomaa, jonka taide voi laukaista ihmisissä, etenkin turisteissa. Oireyhtymä on saanut nimensä ranskalaisen kirjailija Stendhalin mukaan, joka vieraili Firenzessä vuonna 1817. Häntä alkoi pyöryttää, kun hän näki Giotton kuuluisat kattofreskot Santa Crocen katedraalissa. En ihmettele hänen reaktiotaan. Minuakin alkoi pyöryttää, kun katselin niska vääränä Ravennan San Apollinare in Classe basilikan kattomosaiikkeja. Samoista mosaiikeista äitini oli lumoutunut niin että oli jäänyt Ravennaan kolmeksi vuodeksi.

Ranskalainen kirjailija Stendhal on kuvannut kokemustaan matkapäiväkirjassa seuraavasti: "Olin eräänlaisessa ekstaasissa siitä ajatuksesta että olen Firenzessä. [...] Olin vaipunut mietiskelemään suurenmoista kauneutta, kun saavutin pisteen, jossa ihminen joutuu taivaallisten aistimusten valtaan. Kaikki mitä näin, puhui niin elävästi sielulleni Oi, kunpa vain voisin unohtaa. Sydämeni hakkasi. Tuntui kuin elämä olisi vuotanut ulos minusta. Kuljin putoamisen pelon vallassa.(I was in a sort of ecstasy, from the idea of being in Florence [...] Absorbed in the contemplation of sublime beauty ... I reached the point where one encounters celestial sensations ... Everything spoke so vividly to my soul. Ah, if I could only forget. I had palpitations of the heart. Life was drained from me. I walked with the fear of falling.)

Stendhalin syndroma, jolle firenzeläinen psykiatri Graziella Magherini antoi 20 vuotta sitten nimen, on oireyhtymä joka aiheuttaa sydämen hakkaamista, huimausta, mielen sekasortoa ja jopa hallusinaatioita, kun ihminen näkee taidetta joka on erityisen kaunista, tai kun hän saa sitä yliannostuksen. Magherini tutki firenzeläiseläa klinikallaan yli sata tapausta. Enemmistö oli amerikkalaisia turisteja. Kenties Amerikassa on vain vähän mahdollisuuksia nähdä hyvää taidetta ja amerikkalaiset turistivat menevät siksi järkytyksestä sekaisin Uffizin-galleriassa. Entiseen aikaan romaanitkin saattoivat saada aikaan " stendhalisoitumisen." Ei saanut lukea liikaa, ettei tulisi hulluksi kuin Don Quijote. Isoäitini kielsi minua lukemasta Dickensiä, koska pelkäsi että hänen kirjansa vaikuttaisivat minuun liian järkyttyvästi.

Ei vain taide, vaan myös kaunis ihminen voi saada aikaan "stendhal-kohtauksen." Kun Gustav Achenbach Thomas Mannin kirjassa Kuolema Venetsiassa näkee täydellisen kauniin pojan, hänen mieleensä tulevat Sokrateen sanat "pyhästä pelosta, joka valtaa jalon ihmisen, kun hän näkee jumalaiset kasvot tai täydellisen vartalo, ja kuinka hän vapisee suunniltaan ollen ja tuskin uskaltaa kääntää katseensa sinne päin. "

Suomalaisen kirjallisuuden harvinainen lintu Eira Stenberg on kuvannut Stendhal-ilmötä puolitoista vuotta sitten ilmestyneessä romaanissa Oven takana. Valokuvaaja Synnöve,kirjan päähenkilö, kohtasi kuvausmatkallaan Beninissä afrikkalaisen nuorukaisen, ja säikähti tolaltaan nähdessään nuoren miehen kasvot. " Hänet oli vallannut epätodellinen olo ja hänen sydämensä sekosi rytmissään. Hän halusi paeta. syöksyä portista, kylästä, maasta, mantereelta [... ]Hän oli eksynyt korkeaan torniin ja oli putoamaisillaan." Hän ei erota enää tarua ja totta toisistaan, hän vajoaa myyttien ja unien maailmaan. Mies muuttuu hänen yöllisissä hallusinaatioissaan pyton-käärmeeksi joka luikertelee hänen sänkyynsä, puristaa hänet syleilyynsä ja lipoo kaksihaaraisella kielellä hänen kasvojaan. Kauneus muuttuu kauhuksi: "Huuto purkautuu huoneeseen ja Synnöve putoaa pimeyteen."

Kauhu kiehtoo. Kauhu on nautinnollista. Se aiheuttaa samanlaisen selkäydinreaktion kuin kauneus: kylmät väreet juoksevat selkäpiissä. Lapsia kiehtovat hirviö- ja kummitustarinat, nuoria kauhuelokuvat. Minä luin nuorena nautinnollisen kauhun vallassa kesämökillä Edgar Allan Poen kauhukertomuksia.

Mutta kauhu, joka nousee omasta sisimmästä yöllisissä painaisjunissa, on sietämätöntä. Sydän hakkaa kuollakseen, verenpaine nousee kohisten, kylmä hiki valuu, hengitys ei kulje kunnolla ja mieli on sekasortoisessa tilassa. Painajaisuniaan ei voi hallita. On pakko herätä, mikä vahinko, sillä tietoisuuden herääminen alkaa hetkellä, jolloin uskaltaa katsoa omaa kauhuaan, kuten kreikkalaisen myytin Psykhe, joka Eroksen kiellosta huolimatta sytytti lampun nähdäkseen nukkuuko hän yönsä käärmehirviön kanssa.

Kauhukirjat ja -elokuvat ovat hyödyllisiä. Ne auttavat jäsentämään kaaottisia tunteita. Niiden välityksellä voi kohdata omat sisäiset hirviönsä kuin kuvastimesta ja katsella painajaisunensa loppuun asti. Ne käyttävät aineistona kaikille tuttuja painajaisunien elementtejä. 1700-luvun kauhun klassikokirjat Shelleyn Frankensteinin hirviö ja Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde syntyivät painajaisunesta. Ne ovat edelleen niin suosittuja, että en saanut niitä kirjastosta lainaksi, kun rupesin valmistamaan tätä alustusta. Päästäkseni kauhusta kiinni lainasin videovuokraamosta joukon kauhuelokuvia, joukossa oli muunmuassa Argenton Stendhalin syndrooma. Se oli psykologinen thrilleri, jonka paikka olisi ollut jossain muualla kuin kauhuhyllyssä. Suurin osa lainaamistani kauhuelokuvista oli teini-ikäisten Grimmin satuja, eivät minunikäisiäni varten. Ihokarvat eivät nousseet pystyyn kauhusta eikä selkäpiitä karminut. Stephen Kingin kauhuromaaniin perustuva Kubrikin Hohtokin vain nauratti, varsinkin sen päähenkilö "writer's blockia" poteva hirviömäinen kirjailija-isä, joka jahtasi pikkupoikaansa kirves kädessä. Sen sijaan Coppolan Ilmestyskirja. Nyt jonka poimin mukaani klassikkohyllystä, säväytti yhä, vaikka kylmät väreet eivät enää juosseet selässäni kohtauksessa, jossa Wagnerin Valkyria pauhaa taisteluhelikopterien lentäessä kylvämään tuhoa vietnamilaiskylään. Elokuvan hurja kauneus puhutti parikymmentä vuotta sitten. Moralistit olivat sitä mieltä, että Coppola teki väärin, kun estetisoi sotaa, sota on niin hirveää, että siitä ei saa tehdä taidetta.

Teos ilman kauneutta on dokumentti tai raportti. Teos ilman kauheutta/kärsimystä on kaunista lumetta, sanahelinää, viihdettä. Hyödyllisiä ja mukavia teoksia kenties, mutta eivät taidetta. Taide on vaarallista, siitä tulee levoton olo, se panee ajatukset ja tunteet liikkeelle. Voiko sellaista taidetta, joka kauhistaa ja lumoaa, pyöryttää ja panee sydämen hakkamaan enää syntyä maailmassa, josta jumalat ja enkelit ovat livistäneet tiehensä, Apollonin ja Dionysoksen tilalla on oikea ja vasen aivopuolisko, Zeus asuu maksassa ja sielusta on tullut sana, jota kukaan arvostaan kiinnipitävä kirjailija ei voi käyttää?

Kirjailija on teosta aloittaessaan on kuin Perseus Medusan edessä, vaarassa että Medusan kauhea katse kivettää hänetä. Hän ei voi paeta, hänen on katkaistava Medusan pää, jotta Pegasos vapautuisi. Perseuksella oli suojakilpi, joka oli kirkas kuin kuvastin. Sen avulla hän pystyi lähestymään Medusaa katsomatta tätä ja suoriutumaan niin tehtävästä muuttumatta kiveksi. Kirjailijalla on sanat suojakilpenä ja kuvastimena. Jos ne ovat kirkkaita, niistä heijastuu se mikä on.

Aloitin Rilken sanoilla ja päätän myös niihin. Hän on kirjoittanut: "Taideteokset ovat aina tulosta vaarasta, jolle on asetettu alttiiksi, kokemuksesta joka on viety loppuunsa, aina siihen pisteeseen asti saakka, josta ei voi enää jatkaa."

Lisää Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta 2002: Sanat: Kooste kirjailijakokouksesta