Kalevalan naiset

Akseli Gallen-Kallela. Lemminkäisen äiti

Kalevalan naiset ja kansanrunojen naiskuva

(esitelmä Hanti-Mansiskissa suomalaisugrilaisessa kirjailijakokouksessa syyskuussa 2004)

Aluksi puhun kansanrunouden naiskuvasta kahden runoaineiston pohjalta, puhun siitä miten nainen määrittelee itsensä oman elämänsä lauluissa ja vertailen lopuksi naisten omakuvaa Kalevalan naiskuvaan.

Käytä aineistona folkloristi Senni Timosen viime keväänä ilmestynyttä väitöskirjaa nimeltä Minä, tila, tunne. Hän vertailee tutkimuksessaan mm. mansinaisten ja inkeriläisnaisten omaelämäkerrallisia lauluja. Mansinaiset kutsuvat niitä lauluja kohtalonlauluiksi. Inkeriläisnaisilla ei ole erityistä nimitystä Kalevalan mitalla lauletuille runoille. Timosen aineistona on ollut 12 ”elämänlaulua” kummaltakin naisryhmältä. Ne on kerätty pääosin 1800- ja 1900-luvun alusta ajalta ennen vallankumousta.

.

Mansinaisten runoissa miehen ja naisen suhde on keskeinen. ” Elämänlaulu” hahmottuu sen mukaan miten elämä miesten kanssa hahmottuu. Isä ja veljet voivat myydä naisen miehelle, mutta siitä hetkestä alkaa hänen vaikutuksensa omaan kohtaloon. Hän etsii hyvää elämää, miestä joka miellyttää mieltä, miellyttää vatsaa. Eroottinen rakkaus miestä kohtaa on tunne jota ilmaistaan avoimesti ja voimakkaasti. Jos mies ei miellytä, seuraa kriisi: nainen pakenee lapsuudenkotiin, Kriisi voi päättyä paluuseen ja suhteen muuttumiseen hyväksi, tai se voi päättyä eroon ja uuden miehen löytymiseen. Avioliitto ei mansinaiselle ole mikään annettu tila, jossa pitäisi pysyä loppuikänsä, mikäli se osoittautuu huonoksi. Laulujen perusteella mansinainen on aktiivinen ja itsenäinen. He määrittelevät itsensä sanoilla: minä hyvä tyttö, minä kaunis, urhea tyttö, kelpo tyttö, sielukas nainen, mielellinen nainen eli ajatteleva nainen. Jos heillä menee huonosti, he ryhtyvät reippaasti toimenpiteisiin elämänsä parantamiseksi.

Inkeriläinen nainen ei korosta naisellisuuttaan kuten mansinainen luonnehtiessaan itseään. Hänen itsemäärittelynsä on negatiivista. Hän on poloinen, kurja, vaivainen, onneton piika tai akka. Avioliitto on naisen vankila. Ongelmien syyksi lauluissa esitetään uuden suvun julmuus ja ympäristön vieraus, harvemmin itse mies. Eroottista rakkautta ei runoissa esiinny. Inkeriläisnaisen elämän tärkein suhde on äiti, ei aviomies. Avioliitossa hän kaipaa äitiä ja entistä kotiaan. Senni Timosen sanoin: ”Äiti on ihmisistä syvimmin kaivattu, mutta myös synkimmin syytetty: minä kärsimyksen lähde (Timonen 2004, s. 169). Kun taas mansinaisen intensiiviset tunteet suuntatuvat mieheen. Vaikuttaa siltä että inkeriläisnainen ei ole pystynyt irtoamaan äidistä ja kääntymään aidosti miehen puoleen. Inkeriläisnaisen minuus on epämääräinen, raja itsen ja toisen välillä heikko. Hänen minäkuvansa on eriytymätön, hän hahmottaa itsensä suhteessa äitiin ja sukuyhteisöön, poikaan tai poissaolevaan mieheen. Hän elää yhteisön osana, ei omaa erillisenä itsenään kuten mansinainen.

Matka mansinaisen mielenmaisemista inkeriläisnaisen mielenmaisemiin tuntuu mittaamattoman pitkältä. Senni Timosen sanoin: ” Runojen mansilaiset ruhtinaantyttäret ovat saavuttajia: he tuntevat hallitsevansa elämäänsä. Jos heitä lyödään, he jättävät lyöjänsä. He seuraavat sydämensä ääntä, etsivät luovuttamatta onneaan. Kun taas inkeriläisten maaorjien tyttäret ovat menettäjiä. He jäävät lyöjiensä luokse, kehittivät itsessään nöyryyttä ja palvelevat kaikkia herrojaan, isäntiään, miehiään, Jumalaa. He kantavat jatkuvasti itsessään menneisyyttä: äitejään, kuolleita miehiään, ja kavahtavat kaikkea tuntematonta: merta ja tuulta, korpea ja sutta.

Entä Kalevalan naiset? Ovatko he saavuttajia vai menettäjiä? Heidät on luonut mies (Lönnrot) miesten laulamien runojen pohjalta ( poikkeuksena Aino-tarina, joka perustuu osittain naisten laulamiin Anni-runoihin). Kalevala naiset ovat miehen mielen kuvia naisesta. He joko hyviä tai pahoja naisia.

Kalevalan hyvä nainen on äiti tai sisar. Hän on nöyrä, tottelevainen, alistuva ja ahkera työihminen. Hän palvelee miestä, hänellä ei ole omaa tahtoa eikä minuutta eikä eroottisia tunteita. Hän on traaginen Aino. Tai veljeään auttava sisar, kuten Ilmarisen sisar Annikki. Tai poikiaan puolustava ja paapova äiti, kuten Joukahaisen, Kullervoni tai Lemminkäisen äiti, joka on todellinen superäiti, hän kerää poikansa palaset Tuonelan joesta ja herättää hänet kuolleista.

On sanottu, että Kalevalan voimaäiti on peräisin Lönnrotin perhetaustasta: heikosta isästä ja voimakkaasta äidistä joka piti perheen koossa. Toisaalta voimakas äitiside heijastaa kansarunojen maailmaa, samoin symbioottinen äidin ja pojan suhde. Inkeriläisnaisten runoissa sekä äiti- että poikasuhde olivat naisen tärkeimmät suhteet, vaikkakaan Lönnrot ei käyttänyt sitä materiaalia luodessaan Kalevalaa, mutta voisi olettaa että ei olivat yhtä keskeisiä teemoja karjalaismiesten lauluissa, joista Kalevala pääosin on koostunut.

Kalevalassa ei ole yhtään lämmintä eikä intohimoista rakkaussuhdetta miehen ja naisen välillä, on Kalelavan tutkija Satu Apo todennut. Ilmeisesti miehen ja naisen suhde ei ole ollut tärkeä joko Lönnrotille tai karjalaisille mieslaulajille. Paitsi Pohjan neidon ja Ilmarisen suhde, jossa suhteessa Pohjan neito osoittaa olevansa eroottisesti kiinnostunut Ilmarisesta, kun taas Ilmarinen havahtuu ilmaisemaan rakkauden ja surun tunteita, vasta kun on menettänyt vaimonsa.

Kalevalan pahat naiset ovat oman tahtonsa pitäviä, itsenäisiä ja tasa-arvoisia, he eivät alistu kenenkään valtaan. He ovat aktiivisesti toimivia naisia. He muistuttavat mansinnaisten kohtalolaulujen sankarittaria 1. Heitä ovat: Pohjolan emäntä Louhi ja hänen kaksi tytärtään,

2. Kullervon sisar joka antautuu lemmenseikkailuun rahanahneuttaan.

3. Lemminkäisen vaimo Kyllikki, joka toimii tasavertaisena kumppanina miehen kanssa ja tekee avioliittosopimuksen. Hän ei tyydy naisen osaansa: kotona odottajan rooliin. Hän lähtee kylälle tanssimaan, kun Lemminkäinen viipyy omilla retkillään. Kalevala-tutkija Matti Kuusen mukaan alkuperäinen kansanruno Kyllikistä sisältää eroottisia aineksia, mikä oli vallankumouksellista kertovissa runoissa. Lönnrot on siivonnut Kalevalassa Kyllikin eroottista luonnetta ja kuvailee häntä vain kylillä kävijäksi. Lukija saa arvata loput.

Kalevala pahat naiset ovat Kullervon sisarta lukuun ottamatta vierasheimoisia. Kyllikki on ryöstetty merten takaa saarelta vaimoksi. Myös pohjolan naiset ovat toista maata, ulkonäöltäänkin. Pohjan neitoa kuvataan mustakulmaksi ja mustaposkeksi. Heidän luonteensa poikkeaa suomalaisesta ihannenaisluoteesta, joka piirteitä vienous, pehmeys ja intohimottomuus.

Pohjolan tarmokas ja itsenäinen emäntä Louhi on pahuuden perikuva, hän on Pohjan akka irvihammas, joka pitää kynsin hampain kiinni sammosta ja asettaa kuolemanvaarallisia tehtäviä tyttärensä kosijoille. Hän on jalojen Kalevalan miesten vastustaja. Paha saa palkkansa Kalevalassa, Louhi menettää miehensä, tyttärensä, sammon ja valtansa.

Pohjan neito on ylivertaisen kaunis nuori nainen. Hän on yhtä itsenäinen kuin äitinsä, hän valitsee vastoin äitinsä tahtoa miehekseen Ilmarisen – äiti olisi halunnut Väinämöisen vävykseen. Pohjan neidon valita perustuu hänen omaan mieltymykseensä. Hän ei alistu objektiksi eikä kauppatavaraksi. Hän menee naimisiin rakkaudesta. Mutta avioliitossa hänessä tapahtuu käsittämätön muodonmuutos, hänestä tulee paha Ilmarisen emäntä, irvihammas akka, joka panee Kullervo leipään kiven ja saa siitä teosta palkkansa, kun Kullervo lähettää hänen kimppuunsa sudet ja karhut jotka tappavat hänet. Avioliitossa tapahtunut muodonmuutos paljastaa, että hänen luontonsa on alunperinkin ollut paha.

Pohjolan toinen tytär on samaa omaehtoisten naisten heimoa kuin äitinsä ja vanhempi sisarensa. Kun Ilmarinen ryöstää hänet vaimokseen, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja menee ryöstömatkan aikana majatalossa vieraan miehen sänkyyn sillä aikaa kun Ilmarinen nukkuu humalaansa pois. Pohjolan toisen tyttären eroottinen omapäisyys ja alistumattomuus saa palkkansa, kun Ilmarinen loitsii hänet lokiksi meren saarelle.

Koko Pohjola Louhineen ja tyttärineen on pimeä ja vieras maa, pahan valtakunta - Kalevalan sankareiden silmin nähtynä, vaikka he toisaalta tuntevat vetoa Pohjan neidon tummaa eksoottista kauneutta kohtaan. Vaikuttaa siltä, että Lönnrot ja muinaisrunojen mieslaulajat ovat poteneet samanlaista ksenofobiaa (vieraiden ihmisten ja paikkojen pelkoa) kuin Inkerin naislaulajat. Muinaisrunojen funktionaalinen tehtävä – se lisäksi että ne olivat kansan viihdettä - oli tukea ja pönkittää yhteisön normeja ja arvoja. Myös laulajien ikä – he olivat yleensä vanhoja miehiä – saattoi lisästä negatiivisia korostuksia sekä outoja maita että poikkeavia naisia kohtaan.

Perinteinen folklore vahvisti roolikäsityksiä. Nainen oli objekti ja vaihdon välinen ja toisaalta hän oli supranormaali olento, kuten Louhi ja hänen tyttärensä. Vanha nainen oli joko äiti tai vastustaja, nuori nainen oli kosittava, pyydettävä ja saalis. Kaleva on Kalevalan naiskuva kertoo naisen toiseudesta. Perinne hengittää stereotypioiden kautta, kuten Senni Nieminen on todennut. Folkloreen perustuvan Kalevalan käsitykset miesten ja naisten ominaisuuksista, seksuaalisuudesta, asemasta ja rooleista yhteisössä ovat niin stereotyyppisiä, että Kalevala ei ole ollut samanlainen innoituksen lähde naistaitelijoille kuin se on ollut miehille, säveltäjille, kuvataitelijoille kirjailijoille, ja suomalaisuusmiehille. Se on toiminut kansallisen identiteetin rakentajana miessukupolvien ajan, mutta naisidentiteetille sillä on ollut annettavana vain juopottelevan tappelupukari Lemminkäisen äiti, joka ei syvyyspsykologisesta näkökulmasta katsoen ole mikään ihanneäiti.

Viime vuosikymmenen aikana naistutkimus on avannut uusia näkökulmia Kalevalaan. Aikaisemmin vieroksutut Louhi ja hänen tyttärensä, samoin Kyllikki ovat päässeet pahan pannasta ja nousseet ansaittuun arvoonsa. Nykynainen näkee heissä ominaisuuksia, joihin hän voi samaistua. Ehkä tulevaisuudessa joku nuori nainen inspiroituu Kalevalasta ja kirjoittaa se uusiksi naisen näkökulmasta.

Lähteitä:

Apo, Satu 1995: Naisen väki

Kalevalan hyvät ja hävyttömät 1999, toim.

Konkka, Anita 1996: Kalevalan naiset . Julkaisematon esitelmä

Konkka, Anita 1999: Naisten kokous. Kalevalan juhlavuoden kuunnelma

Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne.