Tarua vai totta ?
Motto: Sekä kirjoitusten tekijä
että itse kirjoitukset ovat tietenkin
kuviteltuja (Dostojevski).
Strindberg ennusti vuonna 1887 että omaelämäkerrallinen romaani on tulevaisuuden
kirjallisuutta. Jo aikaisemmin hän oli epäillyt kaunokirjallisen romaanin elinmahdollisuuksia. Hän piti
sitä keinotekoisena lajina, koska kirjailija ei
voi tietää mitä toisen ihmisen mielessä liikkui. Hän
ehdotti että.
tulevaisuudessa jokaisen kansalaisen olisi määrätyn ikäisenä kirjoitettava elämäkertansa, joka tallennettaisiin
anonyymina kunnanarkistoon. Hän itse oli 38-vuotias, kun hän kirjoitti neliosaisen
omaelämäkertansa Palkkapiian pojan, joka närkästytti sen ajan
makutuomareita sekä sisällöllään että muodollaan.
Seuraavana
vuonna hän
aloitti avioliittokertomuksen, jota hän ensin suunnitteli otsaksi Palkkapiian poikaan. Mutta siitä muodostuikin itsenäinen kokonaisuus nimeltä Hullun
puolustuspuhe . Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen Heidenstamille liittäen mukaan ohjeen: ”Jos sinä kuolet, lähetä käsikirjoitus takaisin" ja
lisäsi varoituksen että sitä ei saanut missään tapauksessa antaa naisihmisen käsiin. Kun romaani 1890-luvulla ilmestyi, se aiheutti painokanteen, joka peruttiin
myöhemmin.
Samoin oli käynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneelle
Naimiskauppoja -kertomuskokoelmalle.
Muodollisena syynä oli silloin ollut jumalanpilkka, mutta todennäköisempää on, että painokanteen aiheutti porvarisnaisen pilkka. Ei ihme, että Strindberg tunsi olevansa kansainvälisen naisliigan vainoama.
Hullun puolustuspuhe on
merkillinen kirja. Vain
harvat ovat lukeneet sen fiktiona, vaikka Strindberg ilmoittaa
alkulehdillä,
että
kyseessä on
romaani. Sitä on pidetty Strindbergin avio— ja sielunkriisin dokumenttina, minkä perusteella on vedetty seuraavat johtopäätökset:
Strindberg sairasti paranoiaa, skitsofreniaa, maanista depressiota ja delirium tremensiä. Jotta fiktion ja todellisuuden sekaannus
olisi täydellinen,
on joku uuttera Strindberg-tutkija
laatinut teoksen loppuun huomautusosaston,
josta lukija saa muun muassa
tietää,
että
Strindbergin sisar Anna oli naimisissa Hugo von Philpin kanssa ja että Siri von Essenin äidin sisaren mies oli Ruotsin Kööpenhaminan konsuli C.W. Möller.
Strindberg-ekspertti Martin Lammista lähtien kirjallisuustutkijoiden
tavaksi on tullut johtaa itseään harhaan väittämällä, että Hullun puolustuspuheen tarkoitus oli pelastaa Strindberg joutumasta
mielisairaalaan. Hän halusi kirjallaan osoittaa, että vaimon puheet hänen
mielisairaudestaan olivat vähintäänkin epäilyttäviä. Tämän varsin ymmärrettävän käytännön päämäärän
lisäksi hänellä oli kirjallisempi
päämäärä, joka on jäänyt tutkijoilta
huomaamatta. Häntä kiinnosti mustasukkaisuus romaanin aiheena. Hän viittaa Hullun puolustuspuheessa sekä Othelloon
että madame Bovaryyn. Tämänkaltaisia vihjeitä ei kannatta sivuuttaa
turhanaikaisina. Niistä löytyy usein avain tekijän kirjallisiin päämääriin.
Strindbergiä ei tyydyttänyt Flaubertin näkemys
petetystä aviomiehestä.
Jokainen romaanin lukenut varmaan muistaa lammasmaisen Charles Bovaryn, joka
joutuu naurunalaiseksi kirjan alussa, kun
hän pudottaa lakkinsa maahan.
Hän on yhtä lohduttoman hölmö kirjan loppusivuilla, kun hän kohtaa vaimonsa rakastajan ja sanoo tälle: "En ole teille
vihainen. Se oli kaikki salliman syyttä".
Strindbergin kertojäminä Hullun puolustuspuheessa näkee
Charlesin naurettavuuden syynä sen, että tämä ei tiedä mitään, ei tajua mitään eikä
osaa epäillä mitään.
On aika katkaista
napanuora, joka yhdistää Hullun puolustuspuheen
Strindbergin avio-kriisiin, ja katsoa
millainen on Stridbergin luoma anti-Charles. Elämänkerrallisesta taustasta irrotettuna
esiin piirtyy aiheen käsittelyltään yllättävän moderni rakkausromaani.
Kirjailija
Axel S. elää vaimonsa Marian kanssa vapaaehtoisessa maanpaossa Sveitsissä. Vaimo on joutunut luopumaan teatteriurastaan miehen uran takia, kuten hän antaa ymmärtää. Hän lastaa syyllisyyttä miehen kannettavaksi.
Lisäksi hän epäilee miehensä
mielenterveyttä. Avioliitto näyttää ajautuneen
lopulliseen umpikujaan ja mies, teoksen minäkertoja, on henkisen kestokykynsä
rajoilla. Tässä tilanteessa miehen puolustusmekanismit alkavat toimia. Syyllisyydentunto kääntyy
hänen sielussaan epäillyiksi vaimon uskottomuudesta. Mutta
hän pystyy tarkastelemaan rakkautensa menneisyyttä tietyllä itseironialla - välimatkan päästä. Hän tajuaa rakkautensa pakonomaisen
luonteeni, sen alkuperän, joka on löydettävissä lapsuudenkodista.
Juuri siellä hän kohtasi Marian ensimmäistä kertaa. Äidin ja Marian kuvat sekoittuvat toisiinsa hänen tajunnassaan ja pusertavat
hänessä esiin huudahduksen:
"Olenko minä
luonnonoikun tuote? Ovatko tunteeni ehkä perverssit, koska omistan äitini! Sydämen tiedoton sukurutsa?"
Tässä oivalluksessa ei ole
mitään
merkillistä
Freudin jälkeen
syntyneille sukupolville. Mutta Strindberg
kirjoitti kirjansa vuonna 1893, jolloin Freud
oli tuntematon nimi eikä hänen kirjansa
hysteriasta ollut vielä ilmestynyt,
mutta Freudin oppi-isän Charcotin käsitykset hysteriasta
vaikuttivat
kirjallisuudentutkija Hans Lindströmin mukaan Marian henkilökuvan
muovautumiseen enemmän kuin todellinen
esikuva Siri von Essen.
Strindberg on taitava
kirjoittaja. Hän johdattaa pahaa aavistamattoman
lukijan kokemaan mustasukkaisen ihmisen epätoivoa. Kertojan ääni muuntuu pikkuhiljaa yhä todemmaksi ironisen etäännytyksen kadotessa siitä samalla kun hänen
maailmastaan tulee autiompi ja epätodellisempi. Vaimo muuttuu häneen tajunnassaan hirviömäiseksi. Vaimon
uskottomuudesta muodostua kertojan pakkomielle. Kertojan
elämää vallitsee kaksi päämäärää: vaimon paljastaminen
ja kosto. Lukija huomaa yhtäkkiä että kertoja, johon hän
aikaisemmin luotti, onkin hullu. Lukijan havahtuminen on kirjan
kriittinen käänne. Nyt riippuu kokonaan lukijasta itsestään jaksaako hän jakaa kertojan sisäisen
todellisuuden vai torjuuko hän sen päättelemällä, että Strindbergin on täytynyt
olla hullu, jolloin hän
voi jatkaa lukemista turvallisin mielin pelkän
kulttuurihistoriallisen uteliaisuuden vuoksi.
Parkkiintunut
modernin romaanin lukija ei hätkähdä kirjan käännettä. Hän on tottunut siihen,
että
kertoja voi olla yhtä epäluotettava kuin kirjan
muutkin henkilöit, ei kirjailijalta voi odottaa isällistä tukea kuten perinteellisessä romaanissa. Lukijan on selviydyttävä yksin epävarmuuden tunteista,
joita kertomus hänessä herättää. Hullun puolustuspuheen kaltaisissa omaelämäkerrallisissa romaaneissa yksi lisävaikeus, jonka lukija
joutuu kohtaamaan: kun kertoja ei jätä ironiaa pitämään yllä
välimatkaa ja suojelemaan lukijaa, tämä joutuu kohtaamaan kertojan tunteet. Se voi olla
ahdistavaa, jos lukijalla on samanlaisia tuskallisia
tunteita ja rankaisemattomia ristiriitoja kuin
minäkertojallakin.
Hullun
puolustuspuheessa on kysymys rakkaudessa koetusta pettymyksestä ja mustasukkaisuudesta , joista
monilla lukijoilla voi olla omakohtaisia kokemuksia. Strindberg ei suo lukijalle
sitä psyykkistä tyydytystä, että ratkaisisi ristiriidan ja jättäisi hänet ylevän
murheen ja kohottavan oikeudenmukaisuuden tunteen
valtaan, kuten Flaubert teki syöttämällä uskottomalle madame Bovarylle myrkkyä ja Tolstoi työntämällä uskottoman Anna Kareninan junan alle. Hullun
puolustuspuheessa sekä
minäkertoja että
lukija jäävät yhtä avuttomina pettymyksen, koston ja raivon tunteiden valtaan,
joita petetty rakkaus synnyttää. Lukija
joutuu kohtaamaan omat tunteensa, näkemään omat kielteiset puolensa, joita hän
ei haluaisi nähdä, ja hän lopettaa kirjan lukemisen epämieluisuuden vallassa, häiriintyneenä siitä kirjailija ei
ole tarjonnut hänelle vapauttavaa loppuratkaisua, ja niin ongelma jää elämään
hänessä. Tämä on kaikkia kertomataiteen harmonian ja psykologian lakien
vastaista. Strindberg ei piittaa
vähääkään lukijan odotuksista ja tottumuksista eikä ”kertomataiteen laeista”.
Hän kirjoittaa niin, että hänen kertomuksensa todella tuntuu eikä ole ”ikään
kuin” elettyä. Se on omiaan hämärtämään fiktion ja todellisuuden eroa ja saamaan lukijassa aikaan hämmennystä. Strindberg osasi taiteelliset
etäännyttämiskeinot, mutta ei käyttänyt niitä Hullun puolustuspuheessa. Hänen neroutensa on siinä rohkeudessa ja
viiltävässä rehellisyydessä, jolla hän kuvasi omia tunteitaan. En ihmettele,
että niin outo ja yksinäinen kirjailija kuin Franz Kafka luki yhä uudelleen
Strindbergin omaelämäkerrallisia romaaneja, ja että hänen elämässään oli
vaiheita jolloin hän ei pystynyt mitään muuta lukemaankaan.
Omaelämäkerrallinen romaani on problemaattinen
kirjallisuuden laji. Kun kirjailija tekee omakuvan. niin suhtautuminen siihen
on toisenlainen kuin taidemaalarin omakuvaan. Naapurit katsovat kirjailijaa
kieroon. Sukulaiset kehottavat käyttämään mielikuvitusta ja vaihtamaan
sukunimeä. Kriitikot pitävät kyvyttömänä, koska
kirjailija ei ole pystynyt objektivoimaan kokemuksiaan. Hyvätapainen kirjailija
hylkää oman lajinsa ja kirjoittaa
mielikuvitukseen perustuvan romaanin,
jota kriitikot ylistävät parhaassa
tapauksessa taiteelliseksi voitoksi.
Omaelämäkerrallinen romaani on kuin kyökin puolelta kirjallisiin piireihin pyrkivä sukulaismies, jonka saappaat ovat tahriintuneet todellisuuden
savessa. Omaelämäkerrallinen romaani muistuttaa liiaksi elämää, tuota likelle tunkevaa, banaalia,
pitkästyttävää ja joskus melodramaattista tapahtumaa, johon itse kukin joutuu
osallistumaan päähenkilönä. Sosiaalisesta painostuksesta huolimatta laji on
olemassa. Sen asema ei kuitenkaan ole niin
vakiintunut, että sillä olisi oma historiansa ja estetiikkansa. Kielenkäyttö ja
hahmotus ovat tietenkin kriteerejä, joilla lajin edustajat voi erottaa
lähisukulaisista: muistelmasta ja elämäkerrasta. Kertomus elämästä ei ole romaani vaan Paustovskin muistelmat, koska sen
tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia ja tunnistettavia. Mutta niin ne
ovat myös omaelämäkerrallisessa romaanissa.
Lisähuomautus
Hyvä kirja on siitä
hyvä, että sen voi tulkita monella tapaa.
Kun kirjoitin tätä artikkelia, luin kaksi uudempaa tutkimusta Strindbergistä. Amerikassa ilmestynyt Eric
Johannessonin tutkimus
Strindbergin romaanien teemoista ja rakenteista tulkitsee Hullun
puolustuspuheen psykologisena rikosromaanina, jonka ironia on siinä, että kertojan tutkimukset vaimon rikoksista kääntyvätkin häntä itseään vastaan.
Toinen
ja hauskempi tutkimus on
ilmestynyt ruotsalaisessa Författarnas litteraturhistoria-teoksessa,
sen toisessa osassa, jossa Maria Bergbom-Larsson
tarkastelee Hullun puolustuspuhetta naisten vapautusliikkeen näkökulmasta. Hänen mukaansa teos "antaa pateettista vihiä miehisen tajunnan kriisistä siinä sosiaalisessa ja poliittisessa
tilanteessa, jossa suunnataan
ratkaiseva isku kohden miehen roolia luomakunnan kruununa." Niinpä Axelin maailmankatsomusta ja koko hänen miehistä identiteettiään uhkaa Marian ammatillinen kunnianhimo
ja kieltäytyminen äidin ja vaimon roolista, mikä ajaa Axelin lähes hulluuden partaalle ja saa hänet
puolittain tiedottomasti sabotoimaan Marian teatteriuraa.
Bergbom-Larssonin tulkinta
vaikuttaa hyvin todelta, mutta on liian
yksinkertainen ollakseen koko totuus Axelin psyykkisistä ristiriidoista. Vaikuttaa
kuitenkin siltä, että strindbergiläinen rajuus ja radikaalisuus on tätä nykyä
siirtymässä ruotsalaisiin naiskirjailijoihin.
Jälkisanat
Tämä
juttu on kirjoitettu vuonna 1979, jolloin
Strindbergn Hullun puolustuspuhe ilmestyi suomeksi. Se oli aikaa, jolloin
autofiktiosta ei puhuttu mitään ja omaelämäkerrallinen romaani oli väheksytty
laji.
Innostuin Strindbergin Hullun puolustuspuheesta, kirjoitin
jutun ja
tarjosin sitä Parnassoon, mutta ei se kelvannut Tuomas Anhavalle, ei
kai ollut tarpeeksi
korkeakirjallinen, ja juttu
jäi Parnasson toimitukseen. 37 vuotta myöhemmin löysin jutusta yhden
version, kun rupesin järjestämään vanhoja arkistoja. Ajattelin ruveta hyödyntämään laiminlyötyä Kirjailijan
päiväkirjaa laittamalla tänne arkiston
löytöjä.
Strindberg
oli minulle tuttu varhaisnuoruudesta, jolloin olin käynyt isäni kanssa
katsomassa Uninäytelmää Kansallisteatterissa.
Näytelmä oli tehnyt minuun silloin sellaisen
vaikutuksen, että lähdin teatterista
mykistyneenä, enkä sen kommin ole unohtanut Strindbergiä. Kun
matkustin Tukholmaan 80-luvulla , kävin
ensi töikseni hänen museossaan.
3 kommenttia:
Hyvä juttu, tämä pitäisi julkaista Parnassossa.
Saattaa olla hieman vanhentunut juttu Parnassoon. Pitäisikö ehdottaa Karo Hämäläiselle, että se perustaisi Parnassoon klassikko-sarjan, johon eri kirjoittajat kirjoittasivat "omasta" klassikostaan.
Anna university results 2017
Anna university results 2018
coe1.annauniv.edu results 2017
coe1.annauniv.edu results 2018
coe2.annauniv.edu results 2017
coe2.annauniv.edu results 2018
Lähetä kommentti