Hullun puolustuspuhe: Sydämen tiedoton sukurutsa

Tarua vai totta ?

 Motto: Sekä kirjoitusten tekijä että itse kirjoitukset ovat tietenkin kuviteltuja (Dostojevski).

Strindberg ennusti vuonna 1887 että omaelämäkerrallinen romaani on tulevaisuuden kirjallisuutta. Jo aikaisemmin hän oli epäillyt kaunokirjallisen  romaanin elinmahdollisuuksia. Hän piti sitä keinotekoisena lajina, koska kirjailija ei voi tietää mitä toisen ihmisen mielessä liikkui. Hän ehdotti että. tulevaisuudessa jokaisen kansalaisen olisi määrätyn ikäisenä kirjoitettava elämäkertansa, joka tallennettaisiin anonyymina kunnanarkistoon. Hän itse oli 38-vuotias, kun hän kirjoitti neliosaisen omaelämäkertansa Palkkapiian pojan, joka närkästytti sen ajan makutuomareita sekä sisällöllään että muodollaan.

Seuraavana vuonna hän aloitti avioliittokertomuksen, jota hän ensin suunnitteli otsaksi Palkkapiian poikaan. Mutta siitä muodostuikin itsenäinen kokonaisuus nimeltä  Hullun puolustus­puhe . Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen Heidenstamille liittäen mukaan ohjeen: ”Jos sinä kuolet, lähetä käsikirjoitus takaisin" ja  lisäsi varoituksen että sitä ei saanut missään tapauksessa antaa naisihmisen käsiin. Kun romaani 1890-luvulla ilmestyi, se aiheutti painokanteen, joka peruttiin myöhemmin. Samoin oli käynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Naimiskauppoja -kertomuskokoelmalle. Muodollisena syynä oli silloin ollut jumalanpilkka, mutta todennäköisempää on, että painokanteen aiheutti porvarisnaisen pilkka. Ei ihme, että Strindberg tunsi olevansa kansainvälisen naisliigan vainoama.

Hullun puolustuspuhe on merkillinen kirja. Vain harvat ovat lukeneet sen fiktiona, vaikka Strindberg ilmoittaa alkulehdillä, että kyseessä on romaani.  Sitä on  pidetty Strindbergin  avio— ja sielunkriisin dokumenttina,  minkä perusteella on vedetty seuraavat johtopäätökset:  Strindberg sairasti paranoiaa, skitsofreniaa, maanista depressiota ja delirium tremensiä. Jotta fiktion ja todellisuuden sekaannus olisi täydellinen, on joku uuttera Strindberg-tutkija laatinut teoksen loppuun huomautusosaston, josta lukija saa muun muassa tietää, että Strindbergin sisar Anna oli naimisissa Hugo von Philpin kanssa ja että Siri von Essenin äidin sisaren mies oli Ruotsin Kööpenhaminan konsuli C.W. Möller.

Strindberg-ekspertti Martin Lammista lähtien kirjallisuustutkijoiden tavaksi on tullut johtaa itseään harhaan väittämällä, että Hullun puolustuspuheen tarkoitus oli pelastaa Strindberg joutumasta mielisairaalaan. Hän halusi kirjallaan osoittaa, että vaimon puheet hänen mielisairaudestaan olivat vähintäänkin epäilyttäviä.  Tämän varsin ymmärrettävän käytännön päämäärän lisäksi hänellä oli  kirjallisempi päämäärä, joka on jäänyt  tutkijoilta huomaamatta. Häntä kiinnosti mustasukkaisuus romaanin aiheena. Hän viittaa Hullun puolustuspuheessa sekä Othelloon että madame Bovaryyn. Tämänkaltaisia vihjeitä ei kannatta sivuuttaa turhanaikaisina. Niistä löytyy usein avain tekijän kirjallisiin päämääriin.

Strindbergiä ei tyydyttänyt Flaubertin näkemys petetystä aviomiehestä. Jokainen romaanin lukenut varmaan muistaa lammasmaisen Charles Bovaryn, joka joutuu naurunalaiseksi kirjan alussa, kun hän pudottaa lakkinsa maahan. Hän on yhtä lohduttoman hölmö kirjan loppusivuilla, kun hän kohtaa vaimonsa rakastajan ja sanoo tälle: "En ole teille vihainen. Se oli kaikki salliman syyttä". Strindbergin kertojäminä Hullun puolustuspuheessa näkee Charlesin naurettavuuden syynä sen, että tämä ei tiedä mitään, ei tajua mitään eikä osaa epäillä mitään.

On aika katkaista napanuora, joka yhdistää Hullun puolustus­puheen Strindbergin avio-kriisiin, ja katsoa millainen on Stridbergin  luoma anti-Charles.   Elämänkerrallisesta taustasta irrotettuna esiin piirtyy aiheen käsittelyltään yllättävän moderni rakkausromaani.

Kirjailija Axel S. elää vaimonsa Marian kanssa vapaaehtoisessa maanpaossa Sveitsissä.  Vaimo on joutunut luopumaan teatteriurastaan miehen uran takia, kuten hän antaa ymmärtää. Hän lastaa syyllisyyttä miehen kannetta­vaksi. Lisäksi hän epäilee miehensä mielenterveyttä.  Avioliitto näyttää ajautuneen lopulliseen  umpikujaan ja  mies, teoksen minäkertoja, on henkisen kestokykynsä rajoilla. Tässä tilantees­sa miehen puolustusmekanismit alkavat toimia. Syyllisyydentunto kääntyy hänen sielussaan epäil­lyiksi vaimon uskottomuudesta.    Mutta hän pystyy tarkastele­maan rakkautensa menneisyyttä tietyllä itseironialla - välimatkan  päästä.  Hän tajuaa rakkautensa pakonomaisen luonteeni, sen alkuperän, joka on löydettävissä lapsuudenkodista.  Juuri siellä hän kohtasi Marian ensimmäistä kertaa.  Äidin ja Marian kuvat sekoittuvat toisiinsa hänen tajunnassaan ja pusertavat hänessä esiin huudahduksen: "Olenko minä luonnonoikun tuote? Ovatko tunteeni ehkä perverssit, koska omistan äitini! Sydämen tiedoton sukurutsa?"

Tässä oivalluksessa ei ole mitään merkillistä Freudin jälkeen syntyneille sukupolville.  Mutta Strindberg kirjoitti kirjansa vuonna 1893, jolloin  Freud oli  tuntematon nimi eikä hänen  kirjansa  hysteriasta ollut vielä ilmestynyt,  mutta  Freudin  oppi-isän Charcotin käsitykset  hysteriasta  vaikuttivat  kirjallisuudentutkija  Hans  Lindströmin mukaan Marian henkilökuvan muovautumiseen  enemmän kuin todellinen esikuva  Siri von Essen.

Strindberg on taitava kirjoittaja. Hän johdattaa pahaa aavistamattoman lukijan kokemaan mustasukkaisen ihmisen epätoivoa. Kertojan ääni muuntuu pikkuhiljaa yhä  todemmaksi ironisen etäännytyksen kadotessa siitä samalla kun hänen maailmastaan tulee autiompi ja epätodellisempi. Vaimo muuttuu häneen tajunnassaan hirviömäiseksi. Vaimon uskottomuudesta muodostua kertojan pakkomielle. Kertojan elämää vallitsee kaksi päämäärää: vaimon paljastaminen ja kosto. Lukija huomaa yhtäkkiä että kertoja, johon hän aikaisemmin luotti, onkin hullu. Lukijan havahtuminen on kirjan kriittinen käänne. Nyt riippuu kokonaan lukijasta itsestään jaksaako hän jakaa kertojan sisäisen todellisuuden vai torjuuko hän sen päättelemällä, että Strindbergin on täytynyt olla hullu, jolloin hän voi jatkaa lukemista turvallisin mielin pelkän kulttuurihistoriallisen uteliaisuuden vuoksi.

Parkkiintunut modernin romaanin lukija ei hätkähdä kirjan käännettä. Hän on tottunut siihen, että kertoja voi olla yhtä epäluotettava kuin kirjan muutkin henkilöit, ei kirjailijalta voi odottaa isällistä tukea kuten perinteelli­sessä romaanissa.  Lukijan on selviydyttävä yksin epävarmuuden tunteista, joita kertomus hänessä herättää. Hullun puolustuspuheen kaltaisissa omaelämäkerrallisissa romaaneissa yksi lisävaikeus, jonka lukija joutuu kohtaamaan: kun kertoja ei jätä ironiaa pitämään  yllä välimatkaa  ja suojelemaan lukijaa,   tämä    joutuu  kohtaamaan kertojan tunteet.  Se voi olla ahdistavaa, jos lukijalla on samanlaisia tuskallisia tunteita ja rankaisemattomia ristiriitoja kuin minäkertojallakin.

Hullun puolustuspuheessa on kysymys rakkau­dessa koetusta pettymyksestä ja mustasukkaisuudesta , joista  monilla   lukijoilla   voi olla omakohtaisia kokemuksia. Strindberg ei suo lukijalle sitä psyykkistä tyydytystä, että ratkaisisi ristiriidan ja jättäisi hänet ylevän murheen ja kohottavan oikeudenmukaisuuden tunteen valtaan, kuten Flaubert teki syöttämällä  uskottomalle  madame Bovarylle myrkkyä ja Tolstoi työntämällä uskottoman Anna Kareninan junan alle. Hullun puolustuspuheessa sekä minäkertoja että lukija jäävät yhtä avuttomina pettymyksen, koston ja raivon tunteiden valtaan, joita petetty rakkaus  synnyttää. Lukija joutuu kohtaamaan omat tunteensa, näkemään omat kielteiset puolensa, joita hän ei haluaisi nähdä, ja hän lopettaa kirjan lukemisen  epämieluisuuden  vallassa, häiriintyneenä siitä kirjailija ei ole tarjonnut hänelle vapauttavaa loppuratkaisua, ja niin ongelma jää elämään hänessä. Tämä on kaikkia kertomataiteen harmonian ja psykologian lakien vastaista.  Strindberg ei piittaa vähääkään lukijan odotuksista ja tottumuksista eikä ”kertomataiteen laeista”. Hän kirjoittaa niin, että hänen kertomuksensa todella tuntuu eikä ole ”ikään kuin” elettyä. Se on omiaan hämärtämään fiktion ja todellisuuden eroa ja saamaan lukijassa aikaan hämmennystä. Strindberg osasi taiteelliset etäännyttämiskeinot, mutta ei käyttänyt niitä Hullun puolustuspuheessa.  Hänen neroutensa on siinä rohkeudessa ja viiltävässä rehellisyydessä, jolla hän kuvasi omia tunteitaan. En ihmettele, että niin outo ja yksinäinen kirjailija kuin Franz Kafka luki yhä uudelleen Strindbergin omaelämäkerrallisia romaaneja, ja että hänen elämässään oli vaiheita jolloin  hän ei  pystynyt mitään  muuta lukemaankaan.

Omaelämäkerrallinen romaani on problemaattinen kirjallisuuden laji. Kun kirjailija tekee omakuvan. niin suhtautuminen siihen on toisenlainen kuin taidemaalarin omakuvaan. Naapurit katsovat kirjailijaa kieroon. Sukulaiset kehottavat käyttämään mielikuvitusta ja vaihtamaan sukunimeä.   Kriitikot pitävät kyvyttömänä, koska kirjailija ei ole pystynyt objektivoimaan kokemuksiaan. Hyvätapainen kirjailija hylkää oman lajinsa ja  kirjoittaa mielikuvitukseen perustuvan  romaanin, jota  kriitikot ylistävät parhaassa tapauksessa taiteelliseksi voitoksi.

Omaelämäkerrallinen romaani on kuin kyökin puolelta kirjallisiin piireihin  pyrkivä  sukulaismies, jonka  saappaat ovat tahriintuneet todellisuuden savessa.  Omaelämäkerrallinen romaani  muistuttaa liiaksi elämää, tuota likelle tunkevaa, banaalia, pitkästyttävää ja joskus melodramaattista tapahtumaa, johon itse kukin joutuu osallistumaan päähenkilönä. Sosiaalisesta painostuksesta huolimatta laji on olemassa. Sen asema ei kuitenkaan ole  niin vakiintunut, että sillä olisi oma historiansa ja estetiikkansa. Kielenkäyttö ja hahmotus ovat tietenkin kriteerejä, joilla lajin edustajat voi erottaa lähisukulaisista: muistelmasta ja elämäkerrasta. Kertomus elämästä ei ole romaani vaan Paustovskin muistelmat, koska sen tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia ja tunnistettavia. Mutta niin ne ovat  myös omaelämäkerrallisessa  romaanissa.

 Lisähuomautus

Hyvä kirja on siitä hyvä, että sen voi tulkita monella tapaa.  Kun kirjoitin tätä artikkelia, luin kaksi uudempaa tutkimusta Strindbergistä. Amerikassa ilmestynyt Eric Johannessonin tutkimus Strindbergin romaanien teemoista ja rakenteista tulkitsee Hullun puolustuspuheen psykologisena rikosromaanina, jonka ironia on siinä, että kertojan tutkimukset vaimon rikoksista kääntyvätkin häntä itseään vastaan.

Toinen ja haus­kempi tutkimus on ilmestynyt ruotsalaisessa Författarnas litteraturhistoria-teoksessa, sen toisessa osassa, jossa Maria Bergbom-Larsson tarkastelee Hullun puolustuspuhetta naisten vapautusliikkeen näkökulmasta. Hänen mukaansa teos "antaa pateettista vihiä miehisen tajunnan kriisistä siinä sosiaalisessa ja poliittisessa tilanteessa, jossa suunnataan ratkaiseva isku kohden miehen roolia luomakunnan kruununa." Niinpä Axelin maailmankatsomusta ja koko hänen miehistä identiteettiään uhkaa Marian ammatillinen kunnianhimo ja kieltäytyminen äidin ja vaimon roolista, mikä ajaa  Axelin lähes hulluuden partaalle ja saa hänet puolittain tiedottomasti sabotoimaan  Marian teatteriuraa.  Bergbom-Larssonin tulkinta  vaikuttaa hyvin todelta, mutta on liian  yksinkertainen ollakseen koko totuus Axelin  psyykkisistä ristiriidoista. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että strindbergiläinen rajuus ja radikaalisuus on tätä nykyä siirtymässä ruotsalaisiin naiskirjailijoihin.

Jälkisanat

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 1979, jolloin  Strindbergn  Hullun puolustuspuhe   ilmestyi suomeksi. Se oli aikaa, jolloin autofiktiosta ei puhuttu mitään ja omaelämäkerrallinen romaani oli väheksytty laji.

 Innostuin Strindbergin Hullun puolustuspuheesta,  kirjoitin  jutun ja  tarjosin  sitä  Parnassoon, mutta ei se  kelvannut Tuomas  Anhavalle, ei  kai ollut tarpeeksi  korkeakirjallinen, ja   juttu jäi  Parnasson toimitukseen.  37 vuotta myöhemmin löysin jutusta yhden version, kun rupesin järjestämään vanhoja arkistoja.   Ajattelin ruveta  hyödyntämään laiminlyötyä Kirjailijan päiväkirjaa  laittamalla tänne  arkiston   löytöjä.

Strindberg oli minulle tuttu varhaisnuoruudesta, jolloin olin käynyt isäni kanssa katsomassa Uninäytelmää Kansallisteatterissa.  Näytelmä oli tehnyt minuun silloin  sellaisen  vaikutuksen, että  lähdin teatterista mykistyneenä,  enkä  sen kommin  ole  unohtanut    Strindbergiä.  Kun  matkustin  Tukholmaan 80-luvulla ,  kävin  ensi töikseni hänen museossaan.