Ääniharjoituksia

Katutaidetta Pariisista.

Herää tuntia tai puolta tuntia aikaisemmin, älä lue sanomalehteä, älä puhu, älä syö. Ota ja kirjoita mitä mieleen tulee niin kauan kun voit, neuvoo ensimmäinen ja ainoa kirjoittamisen opettajani Dorothea Brande. Noudatin hänen neuvoaan Ravennassa ja se tuotti hyvää hedelmää. En pukeutunut, en noussut sängystä ennen kello yhtätoista. Silloin koneeni oli pieni ja kevyt. Nykyinen sylimikro on kurja kone. Se kuumenee niin ettei sitä voi pitää sylissä kovin kauan. Viime talvena  Uzèsissa keksin laittaa sen alle tyynyn, mutta silti se oli ikävä vuodekumppani, liian iso, liian kulmikas. Sen kanssa ei syntynyt kirjaa.

Kun kirjoittaa sängyssä pitkällään mustekynällä muistikirjaan, on se vaara että nukahtaa kesken kaiken. Mitenkähän psykoanalyysipotilas pysyy hereillä sohvalla maatessaan? Ehkä analyytikko kysyy häneltä jotain epämiellyttävää aina kun hänen ajatuksensa ja äänensä alkaa puurotua ja katkeilla. Sillä työthän sohvalle on tultu tekemään eikä nukkumaan. Aamukirjoitukset ovat ääniharjoituksia. Samanlaista äänen avaamista, jota laulaja harjoittaa.

Sanoja voi tietysti suoltaa paperille tai tietokoneelle, mutta mitä sitten jos kirjoituksessa ei ole sisältöä eikä merkitystä? Ihminen tunteineen puuttuu sanojen takaa. On vain mekaanisesti kirjoittava käsi, kirjaimia naputtelevat sormet. L. Onerva kirjoitti 100.000 runoa. Niitä ei voi julkaista. Ne ovat runonnäköisiä, mutta niissä ei sisältöä. Ne olivat mekaanista muodon toistamista. Onerva kirjoitti kuin kone joka päivä, mutta hänen tunne-elämänsä oli kuollut. Ehkä se kuoli niiden vuosien aikana, jolloin hän Nikkilään unohdettuna. Ehkä se oli liuennut runsaaseen alkoholinkäyttöön jo ennen Nikkilään joutumista. Jos on juoppo runoilija, pitää osata kuolla nuorena kuten Eino Leino tai Pentti Saarikoski, pitää osata kuolla ennen kuin alkoholi on syövyttänyt tunne-elämän puhki. Onerva ei osannut. Kurja vanhuus hänen kaltaiselleen naiselle, jota oli nuorena juhlittu  paheiden papittarena.  Runoilijana hän jäi Eino Leinon varjoon. Naiskirjailijat jäivät entisinä aikoina mieskirjailijoiden varjoon, ja vielä 60-luvullakin.  ( Kirjoitettu 22.5. 2002)

Identiteetin raja-alueita

Kadunkulma  Pariisissa

24.4.2002

Lainasin Magrisin Mikrokosmoksia viime viikolla kirjastosta, koska olin lukenut hänen Tonavansa ja pitänyt siitä paljon. Se oli sellainen kirja, jota teki mieli alleviivailla, mutta ei kirjaston kirjoja voi mennä alleviivaamaan, jotkut tosin tekevät sitä, mikä on todella ärsyttävää. Ei minua huvita lukea jonkun tuntemattoman ihmisen mieltymyksiä. Mikrokosmoksia taitaa olla samanlainen kirja. Olen lukenut vain 17 sivua ja heti tekee mieli alleviivata seuraava kohta:

"Kahvilassa istuessa ollaan matkalla; kuin junassa, hotellissa ja kadulla, mukana niukalti omaisuutta, mihinkään ei voi jättää omaa turhamaista jälkeään, ei olla ketään. Tuohon tuttuun anonyymiyteen voi sulautua, heittää yltään minuuden kuin kuoren".

Juuri siksi pidän kahviloista, hotelleista, vieraiden kaupunkien kaduista. Mutta en ole varma voiko minuutta heittää yltään. Ehkä Magris tarkoittaa identiteettiä, johon kuuluu nimi, kotipaikka, ammatti, syntymäpaikka. Jukka Petäjä sanoi arvostelussaan, että "Magris pohtii kirjassaan oivaltavasti raja-alueen identiteettiä ja identiteetin raja-alueita".

Minuus seuraa mukana istui missä kahvilassa ja maankolkassa tahansa. Minä on se joka katselee kahvilassa ihmisiä, lukee lehteä, kirjoittaa muistikirjaa. Löysin muuten Pariisin muistikirjani yli kymmenen vuoden takaa. Pitäisi siirtää se tietokoneelle, jos vain ehtisi jossain välissä. Puutarhatyöt, pyöräily, lukeminen ja nettipäiväkirja vievät aikaa. Kunpa kirjoittaisin romaania yhtä ahkerasti kuin kirjoitan yö- ja päiväkirjaa.

Identiteettiongelma

Minua kiinnostavat identiteetin raja-alueet (unet, matkat ja netti) ja raja-alueiden identiteetti ( inkerinsuomalaiset). Hatsinassa olisi toukokuun lopulla kirjallisuusseminaari, jonka yhtenä teemana on inkerinsuomalaisten identiteetti, mutta kutsu seminaariin tuli liian myöhään. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Pen-klubin matkalle Moskovan taakse, Vladimiriin jossa  kuvattiin Tarkovskin elokuva Andrei Rublev.

Ruotsalaiselle Unni Drouggelle kehittyi identiteettiongelma. Hän halusi kirjailijaksi, mutta joutui taloudellisen ongelman eteen, kun jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi: "Tarvitsin töitä ja halusin sellaista valtaa, jota ei pystytä ottamaan minulta pois. Tiesin median mekaniikan ja sen kiinnostuksen raflaaviin asioihin. Niinpä päätin pukeutua ja puhua kuin bitch." 

Mutta  Unni joutui ojasta allikkoon: " Mitä tahansa tein tai yrtin olla tekemättä, minusta saatiin kirjoitettua jotain mistä en tunnistanut itseäni." Siinä se. Hänellä ei ollut valtaa omaan julkisuuskuvaansa. Siis kannattaako luoda identiteettiä, jota ei pysty tunnistamaan omakseen. Unni Drougge on kirjoittanut Hella H:n tunnustukset, jossa  kertoo 43-vuotiaan naisen ja 13-vuotiaan pojan seksisuhteesta.  Raflaava aihe! Taas kerran tuli todistetuksi median kiinnostus raflaaviin aiheisiin. Hesari on omistanut puolet kulttuurisivusta Unnille ja hänen tunnustuksilleen. Kuvassa on kaunis vaalea nainen, joka näyttää ikäistään nuoremmalta (hän on 45-vuotias). Ehkä kuva on hänen nuoruusvuosiltaan.

Metafyysinen kabaree

Pariisin katutaidetta St. Martin -kanavan  rannalta 2010.

30.4.2002

Kuskasin vadelmapensaille kottikärryillä kompostimultaa. Haluan että pensaat kukoistavat kesällä, haluan paljon vadelmia! Kylläpä kottikärryjen työntäminen multalastissa( varsinkin kun kumipyörässä ei ollut ilmaa) otti harteille. Puutarhassa on ollut niin paljon töitä, että en ole ehtinyt pariin päivään kirjoittaa muuta kuin yökirjaa.

Rupesin lukemaan illalla Metafyysistä kabareeta. Pieni punainen kirja, joka kertoo Beba Mazeppon rakkaudesta. Beba antaa pariisilaisessa kabareessa näytöksiä täydellisestä orgasmista Hän on neitsyt jolla ei ole immenkalvoa, mutta hänellä on kaksi klitorista.. Ehkä uni otti vaikutteensa kirjasta. Kirjoittaja on puolalainen Manuela Gretkowska. Voi olla että kirja vaikutti unimaailmaan, koska vierailin yöllä ranskalaisessa bordellissa.

Mikä oli minun paikkani bordellissa? Olinko kärpänen katossa? Vai kissa pöydällä? Miehen ja naisen seksuaalinen toiminta ei kiihottanut minua, en nähnyt mitä he tekivät mustan sänkyverhon takana enkä kuullut rakastelun ääniä, mutta kuulin heidän puheensa ja rääkäisyt naapurihuoneesta. Minä olin tarkkailija, en kovin utelias, pikemminkin välinpitämätön, ei se minua koskettanut, mitä bordellissa tapahtui Mies oli ensikertalainen, vaalea nuori, ehkä saksalainen, nainen tumma ja kaita ranskatar, jolla oli sellainen ongelma, että hän ei pystynyt nukkumaan öisin. Hänen yönsä olivat olleet kauhua täynnä ennen kuin hän ryhtyi yötyöläiseksi. Mies kysyi, missä on vessa. Nainen neuvoi. Naisen nimi taisi olla Lily. Hän ei ollut mikään liljankukka, hento valkoinen. Hän vaikutti pariisittarelta.

Ehkä hän oli minun sivupersoonani. Mutta en silti tiedä miksi hän ei uskalla nukkua öisin. On varmaankin epämukavaa olla huora, eivät kaikki miehet ole yhtä miellyttäviä, yhtä puhtaan viattomia kuin hänen tämänöinen asiakkaansa, joka rakastuu häneen siksi, että pääsee elämänsä ensimmäisen kerran sänkyyn naisen kanssa. Nainen ei rakastu. Hän ei pysty siihen tunteisiin. Hänelle on tapahtunut jotain. Ehkä hän potee aleksitymiaa. Pihalla alkaa laulaa mustarastas. Tämä ei ole unta. Linnut laulavat harvoin unessa. Siitä harvinainen kevät, että ei romaania eikä romanssia tänä vuonna. Koivut ovat nyt kauneimmillaan, hennon vihreät kuin hunnutetut morsiamet. Kevät menee nopeasti ohi, vain talvi on pitkä ja hidas.

Heräsin siihen että Nestori ajoi Nooran pois vierestäni ja hyppäsi sitten lipaston päälle, yritti kääntää käpälällä peiliä ja katsoa sen taakse. Peili kolisi seinää vasten. Nestori on nyt vasta huomannut, että peilissä on kissa. Entinen kissa Tsita saattoi istua tunninkin peilin edessä ihailemassa itseään pää kenossa, mutta se ei yrittänyt kaivaa itseään esiin peilin takaa.

Päivän aforismi: "Runous ja elokuvat ovat taidemuoto, jossa ratkaisevaa on totuuden tarkkuus." (Werner Herzog, elokuvaohjaaja)

Miksi minusta tuli kirjailija

"Kirjainkoneita" 2010, tekijä Tuula Ravi
Hyllygalleria Hyvinpieni Richardinkadun kirjastossa.

"Jokainen kirjoittaja  on jollain  tavalla havoittunut ihminen. Kirjoittaminen on vähän kuin sairaus. Niinpä sitä ei voi oppia, eikä  kirjoittajan uraa myöskään kananta tavoitella. Huonoja puolia on niin paljon taloudellsiesta epävarmuudesta siihen havaintoon, että paiskoo päivän toisensa jälkeen töitä vain huomatakseen, ettei vieläkään saanut mitään kunnollista aikaan,"  sanoo  Paul Auster (Parnasso 5/2011).

24.4.2002

Anna, yhdeksännen luokan oppilas, lähetti eilen sähköpostia. Hän kirjoitti pitävänsä ylihuomenna esitelmän kahdesta kirjastani (Hullun taivaassa ja Rakkaus, kestävä kiusaus) ja halusi vähän taustatietoja. Hän kysyi: "Miksi teistä tuli kirjailija. Mikä "viehätysvoima" kirjoittamisella on että te kirjoitatte koko ajan? Miksi te kirjoitatte monissa kirjoissa unista?" Hyviä kysymyksiä. Kukaan aikuinen ei sellaisia ole osannut kysyäkään. Poltin tupakan, mietin ja vastasin välittömästi, koska hänen esitelmänsä on niin pian:

Ensinnäkin: Luulen, että se on geeneissä. Isäni suvussa on paljon kirjoittavia ihmisiä. Isäni Juhani Konkka oli kirjailija ja kääntäjä. Hänen isänsä ( minun isoisäni) kirjoitti Neva-lehteen, joka ilmestyi Pietarissa 1900-luvun alussa pieniä pakinoita. Tätini Unelma Konkka on runoilija ja kansanrunouden tutkija, serkkuni Arvi Perttu (Unelman poika) on kirjailija. Isäni veli, sodassa kuollut Urho kirjoitti ja julkaisi runoja, tätini Saima kirjoitti satuja. Äitini oli taidemaalari, murrosikäisenä minäkin maalasin öljyväreillä, mutta kirjoittaminen veti minua kuitenkin enemmän.

Toiseksi: Olin intohimoinen lukija jo lapsena, osaksi siitä syystä että olin yksinäinen lapsi. minulla oli kyllä kaksi veljeä, mutta ei samanikäisiä tyttöystäviä. Olen kuvannut lapsuuttani kirjassa Tytär, joka on aika synkkä kirja. Olin satujen kertoja, meillä oli kansakoulussa - nykyisellä ala-asteella - niin sanottu vapaan esiintymisen tunti kerran viikossa. Oppilaat saivat esittää mitä halusivat. Minä kerroin aina jonkun sadun, jonka olin itse keksinyt. Olin muuten ujo ja hiljainen alaluokilla, mutta satuja kertoessani ikään kuin unohdin itseni ja vapauduin. 9-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen satuni ja lähetin sen Lasten maailma -lehteen, jonka päätoimittaja oli Markus-setä ( hän piti radiossa legendaarisia Lasten tunteja) Satuni julkaistiin nimimerkillä Nuhanenä ja minä olin ikionnellinen. Silloin tiesin, että minusta tulee isona kirjailija.

Kolmanneksi: Olen joskus ihmetellyt itsekin, miksi minusta tuli kirjailija, koska suhteeni kieleen oli niin vaikea. Minulla oli luki-häiriö, sitä sanottiin ennen sanasokeudeksi. Luin ja kirjoitin sanat väärin - teen sitä vieläkin (onneksi tietokoneessa on oikolukuohjelma!) Kaiken lisäksi minulla oli dysfasia, se tarkoittaa että hahmotan väärin puhuttua kieltä. Kun olin lapsi, vanhempani luulivat että minulla on korvissa jotain vikaa ja veivät minut korvalääkäriin, mutta ei niistä mitään vikaa löytynyt. Minun oli vaikea oppia puhumaan, opin vasta 3-vuotiaana. Luultavasti en selviäisi ylioppilaskirjoituksissa kuullun ymmärtämiskokeesta, onneksi niitä ei kokeita ollut silloin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Esimerkiksi puhuttua ranskankieltä en ymmärrä, mutta pystyn lukemaan kirjallisuutta sillä kielellä.

Neljänneksi: En ole varma, mutta luultavasti kirjoittamisesta on tullut minulle tapa elää sen takia, että puhuminen oli niin vaikeata lapsena ja nuorena - olin myös yhdessä vaiheessa änkyttäjä. Nykyään puhun kyllä ihan sujuvasti , mutta en vieläkään puhu mielelläni puhelimessa, vaan kirjoitan mieluummin sähköposteja. Siksi minulla on niin sanottuja virtuaaliystäviä eri puolella maailmaa. Olisin ollut onnellinen nuorena, jos silloin olisi ollut tietokoneet ja nettiyhteydet ja koko jännittävä kyberavaruus, jossa olisin voinut seikkailla.

Unista: Kiinnostuin unista jo lukioluokilla, noin 16-17 -vuotiaana. Minusta ne olivat jännittäviä ja ihmeellisiä, ja halusin kiihkeästi oppia tuntemaan unimaailmaa. Luin freudilaisia ja jungilaisia uniteorioita ja rupesin kirjoittamaan unia muistiin. Myöhemmin ajattelin, että niistä voisi tehdä tarinoita. Lähetin tarinat kustantajalle ja sieltä sain vastauksen:" Nämä tarinat ovat aivan liian kafkalaisia". En ole sen jälkeen yrittänyt tehdä unitarinoita, mutta kirjoitan niitä edelleen muistiin ns. "yökirjaan". Olen julkaissut yhden unikirjan, jossa on omia uniani selityksineen. Sen nimi on Nainen unen peilissä. Minua viehättää unissa eniten niiden yllätyksellisyys. En ikinä pystyisi päivätajunnassani keksimään sellaisia mielikuvituksellisia juttuja, joita näen unissa. Mitä hurjempi juttu, sitä tyytyväisempi olen aamulla. Mutta joskus on kausia, jolloin en pysty muistamaan yhtään unta, kun herään. Silloin minusta tuntuu, että yö on mennyt hukkaan, koska ei ole tapahtunut mitään omituista.

Alitajunta työskentelee

Ninni kirjoituspöydällä.

9.4.2002

Ovatko unet fiktiota vai totta?

Sirkka saneli ehdot, millainen kirja minun on kirjoitettava, että saisin/ voisin jatkaa Tammen kirjailijana. Kirjassa ei saa olla ironiaa, siinä pitää olla selvä teema ja minun on kirjoitettava joulusta. Viimeinen ehto pani arvelemaan, että onkohan tuo totta. Tämä tapahtui viime yönä, ja oli unta. Kun luen vanhoja päiväkirjoja en ole aina varma mikä on unta mikä totta, koska en ole merkinnyt unia niin että ne erottuisivat ns. todellisista tapahtumista. Siitä syntyy jännä epävarmuuden vaikutelma. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa seuraava romaani samalla tavalla. Häivyttää unen ja todellisuuden raja joissakin kohdissa. Sopisi siihen romaaniin.

Kirjan tekeminen rassaa unitajuntaa. Aloittaminen pelottaa, olen aloittanut monta kertaa, pieniä aloituksia, kuin pistäisi varpaansa kylmään veteen ja vetäisi sen äkkiä pois. Nyt pitää vain uskaltaa hypätä, vaikkei tiedä miten käy, kolhiiko sitä itsensä pahastikin kiveen.

Paternoster-pelko, edelleen totta? Viime yönä jouduin hyppäämään paternosterista päästäkseni kotiin Lönnrotinkadulle. Oli kolme vaihtoehtoa: nousta hissillä, portaita pitkin tai paternosterilla. Esko valitsi paternosterin, koska se oli nopein.

Kun olin Postisäätöpankissa töissä postisiirtoja laskemassa, mikä oli siihen aikaan vielä käsityötä vanhanaikaisen veivattavan laskukoneen kanssa, siellä oli Paternoster-hissi, jota en uskaltanut käyttää. Olin kai kerran kokeillut ja jännittänyt hirveästi että osaanko hypätä ulos oikean kerroksen kohdalla. Toista kertaa en (muistaakseni) uskaltanut kokeilla, vana käytin portaita. Se oli semmoinen avohissi, melkein kuin ikiliikkuja. Ehkä se pysähtyi öisin.

Johtopäätös: viime yön unissa oli kysymys valinnoista. Kuka valitsee, mitä valitsee ja mitä uskallan tehdä. Uskalsin sanoa Sirkalle, että en kirjoita kirjaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, uskalsin jopa hypätä paternosterista. Hienoa!