Mistä löytäisin sen lukijan?

Tämän luennon olen pitänyt vuonna 1997 todennäköisesti Kirjailijapäivillä. Luento on saattanut ilmestyä Kirjailija-lehdessä myöhemmin. Löysin luennon, kun etsin tietokoneeltani Peter Handkea käsitteleviä kirjoituksiani.

Denis Verronin maalaus Lectrice ( Lukijatar)

MISTÄ LÖYTÄISIN SEN LUKIJAN?

LUKIJAT JA OSTAJAT

En tiedä kuinka paljon ja millaisia lukijoita kirjoillani on? Oletan että mahdolliset lukijat ovat hyvin koulutettuja, hyvin toimeentulevia ja kielitaitoisia ihmisiä, yli 35 vuotiaita naisia, jotka lukevat lehden kulttuuriosastoa ja lainaavat kirjoja kirjastossa, sillä olen joskus nähnyt niitä palautettujen kirjojen hyllyllä.( Mutta siitä ei ole varmuutta onko lainattuja kirjoja myös luettu. Kirjastojen asiakkaat eivät soita ja kerro mitä mieltä he ovat kirjoistani.)

Ostajia on noin 700-800, Ostajat ovat luultavasti ovat kirjastoja. Tavalliset ostajat eivät voi ostaa kirjojani, koska he eivät tiedä mitään niiden olemassaolosta. Niitä ei mainosteta eikä arvostella näyttävästi. Kirjakaupoissa niitä ei ole, ei edes samana syksynä ilmestynyttä kirjaa löydy sieltä. Kaksi vuotta sitten naapurini olisi halunnut ostaa ”Johanneksen tunnustukset”. Hän tuli pihalla minua vastaan ja kertoi että sitä kirjaa ollut ostarin kirjakaupassa. Minä olin hämmästynyt, sillä kirja oli ilmestynyt kuukausi sitten. Menin tarkastamaan asian. Naapuri oli oikeassa, kirjaa ei ollut. Myyjätär tutki tietokoneelta varaston tilan ja sanoi, että heillä oli ollut yksi kappale, mutta se oli mennyt. Ehdotin, että he tilaisivat lisää. Hän sanoi: ”Ei me voida pitää täällä kaikkia kirjoja”. Minä ymmärsin hänen näkökantansa. Ei liikkeessä kannata pitää sellaista tavaraa, mikä ei myy.

Kirjakaupassa kaupassa käynti paljasti, ettei 45 minuutin televisio-esiintymisestä parhaaseen katseluaikaan ollut mitään hyötyä. Kirjan myynti jäi noin 800:aan kappaleeseen. Saman havainnon olen tehnyt naistenlehtihaastatteluista. Ne eivät lisää kirjan myyntiä. Ilmeisesti naistenlehtien lukija ja televisionkatselijat eivät osta kirjoja. Miehet vain soittelevat televisioesiintymisten jälkeen.

JULKISUUS

Kirja tarvitsee julkisuutta, että lukijat löytäisivät sen. Mutta tarvitseeko kirjailija julkisuutta? Emily Dickinsonilla on hyvä runo julkisuudesta: Hän kirjoittaa suunnilleen näin: ” ”Miten ikävystyttävää olla joku!/ Miten julkista, kuin sammakko/ Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän/ ihailevalle suolle!” Hän itse eli ullakolla ja näyttäytyi vain harvoille, elämänsä aikana hän julkaisi vain muutaman runon.

Kun aloittelin kirjailijanuraani 70-luvun alussa Ville Viksten, silloinen kustantajani, sanoi: ”Kirjailijan pitää näkyä”. Hän ehdotti että kirjoittaisin seuraavaksi nuoren naisen seksuaalisista kokemuksista. Hannu Salama taas sanoi, että ” älä rupea huoraamaan julkisuuden kanssa”. Siinä minulla oli kaksi ristiriitaista neuvoa. Viksten näkökanta oli myyntimiehen, Salaman oli luovan taiteilijan. Hän halusi varoittaa julkisuuden vaaroista. Viksten puolestaan sanoi: ” että se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Mutta minä en olisi kestänyt sitä leikkiä nuorena, ja niin vetäydyin julkisuudesta pois.

Kun eletään markkinatalouden kuristusotteessa, niin on pakko jossain määrin alistua ja altistua julkisuudelle. Viksten oli oikeassa, ehkä minun olisi sittenkin pitänyt noudattaa hänen eikä Salaman neuvoa. Sillä kuka ostaa näkymättömän kirjailijan kirjoja. Ajatelkaa vaikka Samuli Parosesta, vaatimattomana miehenä hän pysyi poissa julkisuudesta. Hänen kirjojaan myyntiin vähän. harva hänet tunsi, nykyään vielä harvempi harva muistaa hänet, vaikka hänen tuotantonsa olisi ajankohtaisempi kuin milloinkaan. Hänhän kuvasi niitä ihmisiä jotka ” markkinavoimat” olivat työntäneet syrjään, ja hän teki sen hyvin. ( Hänestä ei ollut yhtään kirjoitusta Otavan kustantamassa ja Juhani Salokanteleen toimittamassa suomalaisen kirjallisuuden katselmuksessa, joka ilmestyi viime vuonna). Mutta kaikki muistavat Saarikosken. Hänen elämänsä oli paljon mielenkiintoisempaa kuin hänen tuotantonsa, toisin kuin Parosen elämä. (Tarkan elämänkerrasta päätellen). Eikä hän ollut turhan vaatimaton. Hän osasi pitää itsensä esillä. ” Täytyy itseään mainostaa. Kirjailijat ovat yksityisyrittäjiä ja heidän täytyy mainostaa itseään. Sehän on huono kauppias joka ei mainosta”, hän sanoi piruillaan jossain yleisötilaisuudessa. Hän mainosti itseään ulkokirjallisilla keinoilla, runous jäi sen kohinan varjoon. Minulle tulee hänestä mieleen pitkäkoipinen lintu, joka pitää meteliä vetääkseen huomion itseensä, niin ettei sen munia ja poikasia huomattaisi. Minun mielestäni hänen runojensa laatu kärsi julkisesta kohinasta. Ehkä hänen kristillis- siveellinen yliminänsä ei hyväksynyt ” julkisuudessa huoraamista”, mikä näkyi hänen lisääntyvässä alkoholinkäytössään. Hän ei pystynyt esiintymään eikä lopulta kirjoittamaankaan ilman alkoholia. Toisaalta taas Peter Handke, joka oli 1960-luvulla samanlainen ” kirjallinen kauhukakara” Saksassa, kuin Saarikoski, on pystynyt jatkuvasti kirjoittamaan tiukkaa ja korkeatasoista proosaa. Hän ei tietääkseni myynyt julkisuudelle yksityiselämäänsä, vaan shokeeraavia mielipiteitään, jotka herättivät mediassa valtavaa huomiota. Hän osaa sen taidon yhä edelleen. Täytyy olla karaistunut luonne että kestää sellaisen hyökytyksen minkä saa julkisuudessa osakseen, kun esittää poikkipuolisia mielipiteitä.

KILPAILUJEN MERKITYS

Kirjallisuuskilpailuista on ollut enemmän hyötyä kuin naistenlehti- ja televisiojulkisuudesta. Jos kirja on päässyt ehdokkaaksi Runeberg- tai Finlandia-kilpailuun, se on hyödyttänyt henkisesti. Ehdokkuus on kuin valtionpalkinto ennen muinoin, taloudellista hyötyä siitä ei ole. Kun ”Halujen puutarha” oli Runeberg- ehdokkaana, sitä myytiin noin 1200 kappaletta, Ilman ehdokkuutta sitä olisi myyty tavanomaiset 700-800 kappaletta ja se olisi jäänyt täysin vaille huomiota, koska Helsingin Sanomissa kirjasta oli ilmestynyt yhden palstan arvostelu ”Kirjapaloissa”, ja sehän tietää kirjalle kurjaa kohtaloa.

Finlandia-ehdokaskirja ”Hullun taivaassa” ei ylittänyt kolmentuhannen kappaleen haamurajaa, mutta hipoi sitä läheltä. Minulle se on haamuraja, jos ylittäisin sen saisin 20% per kirja, mutta sellaista ei ole vielä tapahtunut, ja epäilen että ei tule koskaan tapahtumaankaan. Finlandia-ehdokkuus ei siis kohentanut taloudellista asemaa, mutta se toi arvostusta ja nimi tuli kaunokirjallisuutta lukevan yleisö tietoisuuteen.

Finlandia-kilpailulla on yleisempikin merkitys. Se kun näyttää toimivan joskus vastapainona Helsingin Sanomien totalitaariselle kirjallisuuspolitiikalle. Sitä on syytetty kaupallisuudesta, mutta siihen aikaan kun se käsitti koko kaunokirjallisuuden se nosti esiin sellaisiakin kirjoja ja kirjailijoita, tai joita kukaan ei tuntenut ja joita eivät syystä tai toisesta ole noteerattu Hesarin kulttuuritoimituksessa. Siksi Finlandia-raadin vastasukaiset ehdokasasettelut ovat terveellisiä (elleivät suorastaan elintärkeitä) koko kirjallisuutta ajatellen, ja on surkeata että kaikkein vähälevikkisin kirjallisuus, runot, novellit, esseet ja aforismit joutuivat sen ulkopuolelle. Kun se on muutettu romaanikilpailuksi, niin yllätyksiä ei ole tullut yhtä paljon, ellei viimevuotista voittajaa Irja Ranetta laske yllätykseksi.)

KRITIIKIN VAIKUTUS LUKIJOIHIN

Hesarin kulttuuritoimituksessa tehdään kirjallisuuden ranginlista ennen kuin syksyn kirjat ovat edes ilmestyneet. Joskus siellä tiedetään ennalta jopa, ette ” tulossa on lattea kirjasyksy”. Asenteet ovat valmiiksi kiteytyneet. Ranginlistan tärkeät kirjat saavat osakseen paremman kohtelun kuin muut kirjat. Jos Hesarissa on puolensivun kokoinen arvostelu, joka on varustettu kirjailijan nelipalstaisella värikuvalla, niin kyllä se huomataan. Kirja saa ilmaa siipiensä alle, se huomioidaan maakunnallisissa lehdissäkin. Kustantaja panee lehteen ison mainoksen, jossa kehuvia lauseita ( poimittu arvostelusta). Lukija käy kirjakaupassa selaamassa kirjaa. Kun hän näkee sen hinnan ( 160 markkaa), hän ei osta sitä, ellei se ole sellainen kirja josta kaikki puhuvat ( kuten rouva Uosukaisen kirja viime syksynä).

Entä miten käy kirjoille, jotka ovat eivät ole tärkeitä, joko siksi että se on runokirja tai novellikokoelma, tai sen aihe ja tekijä eivät ole kiinnostavia kulttuuritoimituksen näkövinkkelistä. Vastaava toimittaja antaa kirjan arvosteltavaksi jollekin avustajalle, ja sanoo ohimennen, että liuskan mittainen juttu riittää. Avustaja on penseä, hän haluaisi arvostella syksyn ”tärkeitä” kirjoja, koska se lisäisi hänen meriittejään. Hän tekaisee kirjasta innottoman jutun, joka julkaistaan mikäli julkaistaan, yhdelle palstalle taitettuna sivun nurkassa kaksi kuukautta kirjan ilmestymisen jälkeen. Lukija näkee yhdellä silmäyksellä, että kysymyksessä on merkityksetön kirja. Arvostelu ei innosta lukijaa lukemaan eikä kustantajaa mainostamaan. Ja niin kirja häipyy vähin äänin kirjojen taivaaseen ennenkuin se ehti eläkään. (Se oli kätkytkuolema!) Penseä arvostelu on kirjailijan kannalta pahin arvostelu, parempi olisi tulla kunnolla haukutuksi (niin kuin Johannes Ilmestyskirjassaan sanoo: ”Minä tiedän sinun tekosi, sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava!. Mutta nyt koska olet penseä, etkä ole kylmä tai palava, olen minä oksentava sinut suustani ulos.” )

Marja-Liisa Vartio purki aikoinaan mieltä kirjeessä Haavikolle: ”Piperrä nyt sitten, turhamaisuudesta kenties, romaania. Joku pässinpää sen ruotii, pari ihmistä lukee. Ja minua inhottaa sanoa että olen kirjailija. Minä häpeän koko titteliä, jos olisin kuin Shakespeare, vielä tässä kärsisi.” Mitähän hän olisi sanonut, jos olisi elänyt ja lukenut kuinka kaiken maailman Sartit ja Loka-Laitiset halveksivat mediassa taiteilijoita, jotka eivät myy, ovat vain valtion elättejä. Sellaiset jutut vetävät mielen synkeäksi. Onko taiteen arvo siinä, että se myy?

Alaviite:

Penseä arvostelu voi vaikuttaa seuraavankin kirjan kohtaloon, niin kuin kävi Samuli Parosen toiselle romaanille, Kuolismaantielle. WSOY hylkäsi sen ja käsikirjoitus joutui Otavalle, josta Tuomas Anhava pelasti sen. Se oli etukäteen leimattu kirja, sillä Tarkka oli suhtautunut nuivasti hänen esikoisromaaninsa. Tarkka taitaa olla ainoa kriitikko Suomessa, jonka arvostelulla on niin paljon painoarvoa, että se vaikuttaa kirjailijan tulevien kirjojenkin kohtaloon. Jos kirjailijaa ei noteerata Tarkan arvokirjailijapörssissä, ura on yhtä räpiköintiä toinen siipi maassa. Kun Kuolismaantie sitten ilmestyi, sitä ei arvosteltu puoleentoista vuoteen Helsingin Sanomissa. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä. Se jäi todennäköisesti kulttuuritoimituksen hyllylle, josta joku toimittaja sen löysi ja antoi joululahjaksi appiukolle ja tämä pettyi kun se ei ollutkaan sellainen sotakirja jossa on menoa ja meininkiä. Puolentoista vuoden kuluttua Hesarin poikien korviin kulkeutui, että kyseessä onkin merkittävä teos, jota Tuomas Anhava arvostaa, ja myönteinen arvostelu ilmestyi lopultakin.

OMAT KOKEMUKSENI KRITIIKISTA

Minun kokemukseni mukaan kritiikki vaikuttaa. Valistuneet lukijat seuraavat sanomalehtien kulttuuriosastoa. He tekevät osto- ja lukupäätöksensä sen perusteella, mitä ovat lukeneet lehdestä. Ei ole mikään ihme, että minulla on lukijoita vähän, ja ostajia vielä vähemmän, koska vain yksi yhdeksästä kirjastani on saanut Hesarissa osakseen kunnollisen käsittelyn - enkä tarkoita sillä kehuvia arvosteluja, vaan sitä että arvostelija on paneutunut tehtäväänsä ja löytänyt kirjan ytimen. Sitä kirjaa myytinkin sitten huimaavat 1500 kappaletta, (eli kaksinkertaisesti tavalliseen syksymyyntiin verrattuna) vaikka se edes ei ollut minkään kilpailun ehdokas. Viiden kirjan kohtalo on ollut ankea. Yhtä ei arvosteltu ollenkaan, yhden arvostelu ilmestyi jouluaattona yhdessä jonkun muistelmateoksen kanssa, kaksi kirjaa on heitetty suorapäätä roskakoriin, jonka nimi on ”Kirjapalat”. Yksi arvosteltiin elämänkertana vaikka se oli romaani. Silloin rupesin epäilemään kriitikkojen ammattitaitoa. Kai heiltäkin pitäisi vaatia jotain, kun kerran kirjailijoiltakin vaaditaan.

Sitä tuntee itsensä aika arvottomaksi, kun kirjat lentävät kerta toisen jälkeen toimituksen roskakoppaan. Tulee mieleen, että onko kirjoillani mitään merkitystä, kun niitä ei lueta eikä arvostella, sillä voiko tulitikkulaatikon kokoista huitaisua sanoa edes arvosteluksi. Sitten sitä rupeaa miettimään, pitäisikö minun tehdä jotain itselleni, kun arvostelijoita ei voi muuttaa, ja lukijoiden lukutottumuksiakin on vaikeata mennä muuttamaan. He pitävät laveasta epiikasta, jossa on kunnollinen juoni. Sitä miettii, että pitäisikö muuttaa tyyliä, että se kelpaisi Pekka Tarkoille, vai pitäisikö kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita suuri yleisö lukee. Niissä ei saa olla ”mitään aukkoja juonessa, eikä sekavuutta ( muistumia) tahi hämäryyttä (symboleja) ”, kuten eräs torikauppias neuvoi Samuli Parosta kirjoittamaan. Torikauppias sanoi tietävänsä mikä on huono ja mikä hyvä kirja. Mutta Paronen teki neuvoista huolimatta ”omaa juttuaan” niin kuin jazzmuusikot sanovat. Esim. John Coltrane oli tunnettu pitkistä saksofonisooloistaan, jotka saattoivat kestää yli tunnin. Orkesterinjohtaja Miles Davis hermostui niihin lopulta, koska ne eivät olleet myyviä vaan karkottivat yleisön. Hän sanoi, että niistä on tehtävä loppu. Coltrane sanoi, että hän kykene lopettamaan sooloa, kun se alkaa tulla. Davis sanoi, että hän kyllä tietää miten sen saa loppumaan. Coltrane kysyi: ”no miten”. Davis sanoi: ” se on ihan yksinkertaista, otat vain sen vitun torven pois huuliltasi”. Coltrane ei luopunut pitkistä sooloistaan. ”Oma juttu” on sellainen että siitä ei niin vain voi luopua, oli yleisö tai kritiikki mitä mieltä tahansa, ja ulkopuolisten hyvistä ohjeista on harvoin mitään hyötyä.

Gunnar Björling kirjoitti aikoinaan: ” Voi olla eduksi, että on väärinymmärretty ja eristetty. Ja että niin elää elämänsä ja pyrintönsä.” Ja toinen aforismi: ” Kukaan ei odota minulta mitään, se on kenties yksi avain: minä saan tehdä ja osaan.” Millä hän mahtoi elää, kun hänen runojaan ei julkaistu. Jonkinlaisia kompromisseja on pakko tehdä nykyään, että saisi kirjansa julkisuuteen, ja vaikkei niitä myytäisi, pysyisi edes apurahoituksen piirissä.

Mitä tapahtuu kotimaiselle kirjallisuudelle, kun markkinavoimat määräävät ja media keskittyy muutamille harvoille. Kutistuuko mielipiteen vapaus silloin yhdeksi vallitsevaksi totuudeksi kuin aikoinaan kirkon hallitessa ihmisten mieliä? Se on senlaatuista totalitarismia, jossa toisinajattelijat vaietaan kuoliaaksi. Entä kun alamme elää emutodellisuudetta. Ensin menee oma raha, sitten postimerkki, lopulta kieli, kun kaikki puhuvat euroenglantia. Onko sadan vuoden kuluttua enää suomalaista kirjallisuutta? Synkissä mielikuvissani näen pari kolme kirjailijaa, jotka vedetty koloistaan esiin kuin 30-luvulla viimeiset runonlausujat, jotka pantiin esiintymään tuohivirsut jalassa suurelle yleisölle isänmaallis- perinteellisissä juhlissa. Ehkä tulevaisuuden kirjailijat lausuvat runoja ulkomuseossa ( Seurasaaressa) pällisteleville turisteille.

Yhteenveto eli lopuksi: Mistä lukija löytyy, kun se ei löydy medioiden välityksellä? Kirjasto on ainoa paikka. Jos lukijat yhtään ovat samanlaisia kuin minä, niin he lainaavat kirjan nimen perusteella tuntemattomia kirjailijoita. Viimeksi lainasin kirjan: Taidetta ja valheita.