Naiskalenteri

Sanojen ajan  naiskalenteri on ilmestynyt.    Tästä osoitteesta  pääsee klikkaamaan   kalenterin luukkuja auki ja lukemaan, mitä naiskirjailijat ovat  sanoneet naisena olemisesta.

Seitsemän veljestä ja unet

Aleksis Kivi Helsingin  Rautatietorilla

Katkelma   luennosta   Kirjallisuuden unet, jonka pidin  kauan sitten ( 1990-luvulla)  Joensuun yliopistossa.

SEITSEMÄN  VELJEKSEN UNET

Aleksis Kivi  ei  kieltänyt unia. Hän  rikkoi monella muullakin tapa sivistyneistön  ennakkoluuloja, mikä näkyy hänen romaaninsa  vastaantotossa.  Hän  ammensi inspiraationsa  kansan suullisesta perinteestä ja maailmankirjallisuudesta, jossa unia ei vieroksuta.   Seitsemässä veljeksessä on kolme unennäkijää; Juhani, Lauri ja Simeoni.

Juhanin uni

Romaanin alussa Juhani näkee unta seitsemästä kananmunasta   poikien kosioretkeä edeltävänä yönä.  Hän kertoo unen  veljilleen. Simeoni  tulkitsee sen saman tien.

J:  Mutta kukostapa muistan unen, joka raivosi minua menneenä yönä

S. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen opetus.

J: Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä seitsemän munaa.

S: Jukolan seitsemän poikaa!

J: Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.

S: Eero!

J: Kukko kuoli!

S: lsämme!

J: Kana kuoli!

S: Äitimme!

J: Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän kimppuun. - Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?

S: Syntisiä himojamme ja maailman hekkumaa.

J: Kaiketi niin. - Tulivat, kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta lemahti kovin karvas haisu.

S: Huomaa tämä, Eero,

J: Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt huusi mun korvaani uunin päältä: ”Kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli suuri!” Niin, huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia ;ja me söimme sitä vallan mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.

Unen kerrontatilanne on hyvin luonteva, tällä tavalla  yhteisesti unia varmaankin käsiteltiin kansan keskuudessa. Uni on  kuvastaa Juhanin luonnetta, se on yksinkertainen ja selkeä,  konkreettinen niinkuin Juhanikin on. Hän pysyttelee  elämisen  käsinkosketeltavissa, konkreettisissa asioissa eikä hänen mielikuvituksensa liioittele kovin korkealle tuonpuoleiseen.  Unen tulkitsijan, Simeonin mielenkiinto tuonpuoleisen asioita kohtana taas heijastuu hänen tulkinnassaan.

   Uni  ennakoi, että  veljesten hankkeet eivät  ehkä toteudukaan  sellaisina kuin  he haluaisivat. Toiveet särkyvät. Mutta  ei kaikki ole  aivan toivotonta, jotain hyvääkin särkyneistä toiveista  koituu.  Poikien ensimmäinen hanke  Venlan kosiminen epäonnistuu surkeasti, kun  Männistön muori ajaa heidät  pois  mökistään.

    Seitsemän veljeksen kaksi seuraava unta sijoittuvat  teoksen  loppupuolelle, ennen veljesten suurta kääntymystä kohti yhteiskuntaan.  Tähän asti he ovat eläneet villiä ja vapaata elämää yhteiskunnan ulkopuolella Impivaarassa.

Laurin uni

 Lauri  istuskelee metsässä ja kuvittelee  itsensä myyrän poikaseksi.   Hän nukahtaa. Unessa  kuvitelma muuttuu todeksi. Hän on  muuttunut myyräksi, joka  nummen kohdussa  kaiveli ja möyryili.   Hän nousi myyränä hongan latvaan  ja  huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. ”Tässä minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijänkaikkisesti”, aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyränsilmillä, kammionsa pienestä akkunasta ulos.

..... Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia , verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota  myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse...

       Hikipäin he mäikyttelivät, edestakaisin lenteli kiekko heidän välillänsä, ja kauas kuului kova meno ja paukkina. Mutta viimein huomasi provasti ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan oli se punakansinen jota veljekset käyttelivät kiekkona leikissä. Tästä  julmistui provasti, kirosi ja sadatteli, huutaen tuhannen tulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi läikkyvällä miekallansa itään, länteen, pohjoiseen ja etelään päin, huusi korkealla äänellä ”iijaa iijaa!” ja kaikista ilmoista läheni mustia pilviä myrskynkierroksissa, läheni hirmuisella vauhdilla kohden murheellista Impivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä, ja veljesten ympärillä ne töytäsivät yhteen kaikki ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian kiiriskeli kuusi veljestä tuulen siivillä korkealla ilmassa ylisniskoin sekavassa rykelmässä. Niin käärittyinä tomuun ja pilvien sumuun pyörivät he vinhasti ympäri kuin loinpuut pyörii, koita kankurin vilkas käsi viskoilee...

     Mutta kämäytti äkisti pappi miekallaan vasten tammista uskon-kilpeänsä, ja siirtyi kohta pilvipatsas, läksi kiitämään kohden hongistoa, jossa Lauri kiikkui korkeassa kehdossansa, ja siitäpä pöllähtivät hänen myyräsilmänsä pystyyn. Kuitenkin lensi tuima tuulispää hänen ohitsensa, ja äkisti kuului ja äkisti vaikeni taasen veljesten surkea rääkkynä ja rähinä. Ohitse hän lensi, mutta peloittavalla vauhdilla: metsä kohisi kuin tuhannen koskea, kohisi ja ryskyi, ja honka, jonka latvassa Lauri tuulenpesässä lepäsi, kaatui räikkynällä.

Laurin  uni muuttuu loppua kohden painajaisuneksi.  Painajaisia nähdään yleensä elämän solmukohdissa ja siirtymävaiheissa, silloin kun  on  jokin  uusi  elämänasenne  syntymässä,  mutta  vanha pitää vielä lujasti  otteessaan.  Lauri on  kasvamassa irti  entisestä elämästään,   mutta uusi on pelottavaa.  Hän haluaisi paeta onnelliseen myyränä oloon,  tiedostamattomaan tilaan,  mutta ei se ole enää mahdollista.  Hänen on pakko kasvaa aikuiseksi mieheksi ja oppia lukemaan - mihin  viittaa unen punakantinen aapinen, jolla pojat lyövät kiekkoa.    

     Lauri herää painajaisunestaan pahasti parahtaen. Kun hänen tajunsa palaa, hän  päättää ettei ikinä enää kuvittele itseään luontokappaleeksi. Hän lähtee astelemaan kohti  Impivaaraa.  Unen  jälkeen Laurissa tapahtuu sisäinen muutos, hän ei  enää osallistu veljeksien hummaukseen, vaan käyskentelee  yksinään metsissä..  Hän  kertoo  unensa muille veljille vasta sitten kun Simeoni on kertonut  omansa.

Simeonin uni

Mikkelinpäivän lähestyessä veljekset lähettävät  Eeron ja Simeonin  hakemaan viinaksia  Hämeenlinnasta.  Pojat unohtuvat  kaupunkiin huomaamaan päiväkausiksi. Kun he palaavat kotiin, heitä odottaa tupen rapinat. Simeoni pelästyy ja pakenee metsään. Hän on kateissa monta päivää. Kun veljekset lopulta  löytävät hänet ja tuovat kotiin, hän kertoo heille  univisionsa   saapasnahkatornista,  johon piru on kuljettanut hänet. Tämän vision  yleensä kaikki  Seitsemän veljesten lukija muistavat.

      Simeoni kuvailee  veljilleen ensin millainen piru oli - kuin tyhmyys itse ja ketunhäntä keikahteli sen  takana  - ja millaisia temppuja se  teki. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin, Simeoni sanoo.   Se talutti hänet korkealle vuorelle ja käski hänen istua selkäänsä. Sen  selkään kasvoi  kaksi  kirjavaasiipeä ja  he lensivät kohti kuuta,

Niin, kuuhun tultiin, ja vei minut saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän ,  edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme  pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme  saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja  ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: ”sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele.” Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli  suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maanäärestä maanääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: ”onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin?” Tuikeasti vastasi hän: ”sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas ? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele.” Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin, Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: ”koska on tämä tapahtuva? . Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: ”se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme. ”Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin!

   Juhani  arvelee, että  jotain tämä uni ennustaa ja on kaiketi heidän tuhonsa: Jumalan rangaistus on tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu.

 Simeoni jatkaa   unen kuvailua: kuinka kaksi nahkapiippua rupesivat  kiljumaan kuin jalopeurat  ja ammentamaan  kidoistansa savua, piin haisua ja tulikivenkaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi pelottavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kallioilta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella.

.....  

 Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan vieläpä pitelin  kourissani nahkalevyä, johon  huomasin  kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: Jukolan  veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin. Mutta koska ylhäällä pilven juuressa on näkyvä  tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso:” loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on, Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä” Niin seisoi luettavana nahkataulussa jonka nyt hellitin kädestäni, j a taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani

synkeä. Ja totinen tosi.

 Simeonilla sisäisen muutoksen  paine  näyttäytyy hänelle  luonteenomaisesti -   raamatullisina   unikuvina.  Timo, veljesparven  tyhmin   reagoi hänen uneensa kuin  tositapahtumaan sanomalla:

”Mutta oletpa oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.”

     Lauri    ymmärtää heti, että Simeonin unessa on  kysymys samasta asiasta kuin hänenkin unessaan. Molempien unissa on  samoja elementtejä.  Ensinnäkin tuuli, joka  tavallinen muutoksen enne niin säätilassa kuin unissakin. Kumpikin katselee maailmaa korkealta ja  Simeoni  kuussa olevasta saapasnahkatornista, kumpikin putoaa korkealta, Lauri  rysähtäen ja  Simeoni hitaasti leijailen,  kummankin unessa  viittaus keskenjääneeseen   lukutaidon opiskeluun ja rippikouluun, joka  tekisi heistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.  Lauri kertoo nyt oman uneansa, jonka hän on  kesällä muutama kuukausi ennen  Simeonin unta.   Hän  osaa valita intuitiivisesti oikean kertomahetken unelleen. Jos  hän  olisi kertonut sen aikaisemmin, veljekset eivät olisi ehkä ymmärtäneet  ja osanneet ottaa vastaan hänen untaan.  Kaikki veljekset ovat nyt kypsyneet  sisäisesti muutoksen välttämättömyyteen.  Juhani pukee  sanoiksi veljesparven tunnot:         

sillä olemmehan eläneet kuin Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturinvuori  ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikoa on varoitettu ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme ajoissa ota merkeistä vaarin.... Kahdelta haaralta on meitä varoitettu, ja ellemme nyt ota vaarin niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä vielä sataa päällemme kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille.

Pojat  panevat heti toimeen elämänmuutoksen, he rikkovat viinanpannunsa ja seuraavana aamuna he heräävät  varhain ja  varustautuvat lähtemään kirkkoon.  Aleksis Kivellä oli verraton psykologinen  vaisto, kun  hän  kuvasi  unien kautta  veljesten sisäistä muutosta,   mistä seurasi ulkonaiset muutokset heidän elämässään -   lukutaidon oppiminen ja asettuminen yhteiskuntaan.

Kalevalan naiset

Akseli Gallen-Kallela. Lemminkäisen äiti

Kalevalan naiset ja kansanrunojen naiskuva

(esitelmä Hanti-Mansiskissa suomalaisugrilaisessa kirjailijakokouksessa syyskuussa 2004)

Aluksi puhun kansanrunouden naiskuvasta kahden runoaineiston pohjalta, puhun siitä miten nainen määrittelee itsensä oman elämänsä lauluissa ja vertailen lopuksi naisten omakuvaa Kalevalan naiskuvaan.

Käytä aineistona folkloristi Senni Timosen viime keväänä ilmestynyttä väitöskirjaa nimeltä Minä, tila, tunne. Hän vertailee tutkimuksessaan mm. mansinaisten ja inkeriläisnaisten omaelämäkerrallisia lauluja. Mansinaiset kutsuvat niitä lauluja kohtalonlauluiksi. Inkeriläisnaisilla ei ole erityistä nimitystä Kalevalan mitalla lauletuille runoille. Timosen aineistona on ollut 12 ”elämänlaulua” kummaltakin naisryhmältä. Ne on kerätty pääosin 1800- ja 1900-luvun alusta ajalta ennen vallankumousta.

.

Mansinaisten runoissa miehen ja naisen suhde on keskeinen. ” Elämänlaulu” hahmottuu sen mukaan miten elämä miesten kanssa hahmottuu. Isä ja veljet voivat myydä naisen miehelle, mutta siitä hetkestä alkaa hänen vaikutuksensa omaan kohtaloon. Hän etsii hyvää elämää, miestä joka miellyttää mieltä, miellyttää vatsaa. Eroottinen rakkaus miestä kohtaa on tunne jota ilmaistaan avoimesti ja voimakkaasti. Jos mies ei miellytä, seuraa kriisi: nainen pakenee lapsuudenkotiin, Kriisi voi päättyä paluuseen ja suhteen muuttumiseen hyväksi, tai se voi päättyä eroon ja uuden miehen löytymiseen. Avioliitto ei mansinaiselle ole mikään annettu tila, jossa pitäisi pysyä loppuikänsä, mikäli se osoittautuu huonoksi. Laulujen perusteella mansinainen on aktiivinen ja itsenäinen. He määrittelevät itsensä sanoilla: minä hyvä tyttö, minä kaunis, urhea tyttö, kelpo tyttö, sielukas nainen, mielellinen nainen eli ajatteleva nainen. Jos heillä menee huonosti, he ryhtyvät reippaasti toimenpiteisiin elämänsä parantamiseksi.

Inkeriläinen nainen ei korosta naisellisuuttaan kuten mansinainen luonnehtiessaan itseään. Hänen itsemäärittelynsä on negatiivista. Hän on poloinen, kurja, vaivainen, onneton piika tai akka. Avioliitto on naisen vankila. Ongelmien syyksi lauluissa esitetään uuden suvun julmuus ja ympäristön vieraus, harvemmin itse mies. Eroottista rakkautta ei runoissa esiinny. Inkeriläisnaisen elämän tärkein suhde on äiti, ei aviomies. Avioliitossa hän kaipaa äitiä ja entistä kotiaan. Senni Timosen sanoin: ”Äiti on ihmisistä syvimmin kaivattu, mutta myös synkimmin syytetty: minä kärsimyksen lähde (Timonen 2004, s. 169). Kun taas mansinaisen intensiiviset tunteet suuntatuvat mieheen. Vaikuttaa siltä että inkeriläisnainen ei ole pystynyt irtoamaan äidistä ja kääntymään aidosti miehen puoleen. Inkeriläisnaisen minuus on epämääräinen, raja itsen ja toisen välillä heikko. Hänen minäkuvansa on eriytymätön, hän hahmottaa itsensä suhteessa äitiin ja sukuyhteisöön, poikaan tai poissaolevaan mieheen. Hän elää yhteisön osana, ei omaa erillisenä itsenään kuten mansinainen.

Matka mansinaisen mielenmaisemista inkeriläisnaisen mielenmaisemiin tuntuu mittaamattoman pitkältä. Senni Timosen sanoin: ” Runojen mansilaiset ruhtinaantyttäret ovat saavuttajia: he tuntevat hallitsevansa elämäänsä. Jos heitä lyödään, he jättävät lyöjänsä. He seuraavat sydämensä ääntä, etsivät luovuttamatta onneaan. Kun taas inkeriläisten maaorjien tyttäret ovat menettäjiä. He jäävät lyöjiensä luokse, kehittivät itsessään nöyryyttä ja palvelevat kaikkia herrojaan, isäntiään, miehiään, Jumalaa. He kantavat jatkuvasti itsessään menneisyyttä: äitejään, kuolleita miehiään, ja kavahtavat kaikkea tuntematonta: merta ja tuulta, korpea ja sutta.

Entä Kalevalan naiset? Ovatko he saavuttajia vai menettäjiä? Heidät on luonut mies (Lönnrot) miesten laulamien runojen pohjalta ( poikkeuksena Aino-tarina, joka perustuu osittain naisten laulamiin Anni-runoihin). Kalevala naiset ovat miehen mielen kuvia naisesta. He joko hyviä tai pahoja naisia.

Kalevalan hyvä nainen on äiti tai sisar. Hän on nöyrä, tottelevainen, alistuva ja ahkera työihminen. Hän palvelee miestä, hänellä ei ole omaa tahtoa eikä minuutta eikä eroottisia tunteita. Hän on traaginen Aino. Tai veljeään auttava sisar, kuten Ilmarisen sisar Annikki. Tai poikiaan puolustava ja paapova äiti, kuten Joukahaisen, Kullervoni tai Lemminkäisen äiti, joka on todellinen superäiti, hän kerää poikansa palaset Tuonelan joesta ja herättää hänet kuolleista.

On sanottu, että Kalevalan voimaäiti on peräisin Lönnrotin perhetaustasta: heikosta isästä ja voimakkaasta äidistä joka piti perheen koossa. Toisaalta voimakas äitiside heijastaa kansarunojen maailmaa, samoin symbioottinen äidin ja pojan suhde. Inkeriläisnaisten runoissa sekä äiti- että poikasuhde olivat naisen tärkeimmät suhteet, vaikkakaan Lönnrot ei käyttänyt sitä materiaalia luodessaan Kalevalaa, mutta voisi olettaa että ei olivat yhtä keskeisiä teemoja karjalaismiesten lauluissa, joista Kalevala pääosin on koostunut.

Kalevalassa ei ole yhtään lämmintä eikä intohimoista rakkaussuhdetta miehen ja naisen välillä, on Kalelavan tutkija Satu Apo todennut. Ilmeisesti miehen ja naisen suhde ei ole ollut tärkeä joko Lönnrotille tai karjalaisille mieslaulajille. Paitsi Pohjan neidon ja Ilmarisen suhde, jossa suhteessa Pohjan neito osoittaa olevansa eroottisesti kiinnostunut Ilmarisesta, kun taas Ilmarinen havahtuu ilmaisemaan rakkauden ja surun tunteita, vasta kun on menettänyt vaimonsa.

Kalevalan pahat naiset ovat oman tahtonsa pitäviä, itsenäisiä ja tasa-arvoisia, he eivät alistu kenenkään valtaan. He ovat aktiivisesti toimivia naisia. He muistuttavat mansinnaisten kohtalolaulujen sankarittaria 1. Heitä ovat: Pohjolan emäntä Louhi ja hänen kaksi tytärtään,

2. Kullervon sisar joka antautuu lemmenseikkailuun rahanahneuttaan.

3. Lemminkäisen vaimo Kyllikki, joka toimii tasavertaisena kumppanina miehen kanssa ja tekee avioliittosopimuksen. Hän ei tyydy naisen osaansa: kotona odottajan rooliin. Hän lähtee kylälle tanssimaan, kun Lemminkäinen viipyy omilla retkillään. Kalevala-tutkija Matti Kuusen mukaan alkuperäinen kansanruno Kyllikistä sisältää eroottisia aineksia, mikä oli vallankumouksellista kertovissa runoissa. Lönnrot on siivonnut Kalevalassa Kyllikin eroottista luonnetta ja kuvailee häntä vain kylillä kävijäksi. Lukija saa arvata loput.

Kalevala pahat naiset ovat Kullervon sisarta lukuun ottamatta vierasheimoisia. Kyllikki on ryöstetty merten takaa saarelta vaimoksi. Myös pohjolan naiset ovat toista maata, ulkonäöltäänkin. Pohjan neitoa kuvataan mustakulmaksi ja mustaposkeksi. Heidän luonteensa poikkeaa suomalaisesta ihannenaisluoteesta, joka piirteitä vienous, pehmeys ja intohimottomuus.

Pohjolan tarmokas ja itsenäinen emäntä Louhi on pahuuden perikuva, hän on Pohjan akka irvihammas, joka pitää kynsin hampain kiinni sammosta ja asettaa kuolemanvaarallisia tehtäviä tyttärensä kosijoille. Hän on jalojen Kalevalan miesten vastustaja. Paha saa palkkansa Kalevalassa, Louhi menettää miehensä, tyttärensä, sammon ja valtansa.

Pohjan neito on ylivertaisen kaunis nuori nainen. Hän on yhtä itsenäinen kuin äitinsä, hän valitsee vastoin äitinsä tahtoa miehekseen Ilmarisen – äiti olisi halunnut Väinämöisen vävykseen. Pohjan neidon valita perustuu hänen omaan mieltymykseensä. Hän ei alistu objektiksi eikä kauppatavaraksi. Hän menee naimisiin rakkaudesta. Mutta avioliitossa hänessä tapahtuu käsittämätön muodonmuutos, hänestä tulee paha Ilmarisen emäntä, irvihammas akka, joka panee Kullervo leipään kiven ja saa siitä teosta palkkansa, kun Kullervo lähettää hänen kimppuunsa sudet ja karhut jotka tappavat hänet. Avioliitossa tapahtunut muodonmuutos paljastaa, että hänen luontonsa on alunperinkin ollut paha.

Pohjolan toinen tytär on samaa omaehtoisten naisten heimoa kuin äitinsä ja vanhempi sisarensa. Kun Ilmarinen ryöstää hänet vaimokseen, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja menee ryöstömatkan aikana majatalossa vieraan miehen sänkyyn sillä aikaa kun Ilmarinen nukkuu humalaansa pois. Pohjolan toisen tyttären eroottinen omapäisyys ja alistumattomuus saa palkkansa, kun Ilmarinen loitsii hänet lokiksi meren saarelle.

Koko Pohjola Louhineen ja tyttärineen on pimeä ja vieras maa, pahan valtakunta - Kalevalan sankareiden silmin nähtynä, vaikka he toisaalta tuntevat vetoa Pohjan neidon tummaa eksoottista kauneutta kohtaan. Vaikuttaa siltä, että Lönnrot ja muinaisrunojen mieslaulajat ovat poteneet samanlaista ksenofobiaa (vieraiden ihmisten ja paikkojen pelkoa) kuin Inkerin naislaulajat. Muinaisrunojen funktionaalinen tehtävä – se lisäksi että ne olivat kansan viihdettä - oli tukea ja pönkittää yhteisön normeja ja arvoja. Myös laulajien ikä – he olivat yleensä vanhoja miehiä – saattoi lisästä negatiivisia korostuksia sekä outoja maita että poikkeavia naisia kohtaan.

Perinteinen folklore vahvisti roolikäsityksiä. Nainen oli objekti ja vaihdon välinen ja toisaalta hän oli supranormaali olento, kuten Louhi ja hänen tyttärensä. Vanha nainen oli joko äiti tai vastustaja, nuori nainen oli kosittava, pyydettävä ja saalis. Kaleva on Kalevalan naiskuva kertoo naisen toiseudesta. Perinne hengittää stereotypioiden kautta, kuten Senni Nieminen on todennut. Folkloreen perustuvan Kalevalan käsitykset miesten ja naisten ominaisuuksista, seksuaalisuudesta, asemasta ja rooleista yhteisössä ovat niin stereotyyppisiä, että Kalevala ei ole ollut samanlainen innoituksen lähde naistaitelijoille kuin se on ollut miehille, säveltäjille, kuvataitelijoille kirjailijoille, ja suomalaisuusmiehille. Se on toiminut kansallisen identiteetin rakentajana miessukupolvien ajan, mutta naisidentiteetille sillä on ollut annettavana vain juopottelevan tappelupukari Lemminkäisen äiti, joka ei syvyyspsykologisesta näkökulmasta katsoen ole mikään ihanneäiti.

Viime vuosikymmenen aikana naistutkimus on avannut uusia näkökulmia Kalevalaan. Aikaisemmin vieroksutut Louhi ja hänen tyttärensä, samoin Kyllikki ovat päässeet pahan pannasta ja nousseet ansaittuun arvoonsa. Nykynainen näkee heissä ominaisuuksia, joihin hän voi samaistua. Ehkä tulevaisuudessa joku nuori nainen inspiroituu Kalevalasta ja kirjoittaa se uusiksi naisen näkökulmasta.

Lähteitä:

Apo, Satu 1995: Naisen väki

Kalevalan hyvät ja hävyttömät 1999, toim.

Konkka, Anita 1996: Kalevalan naiset . Julkaisematon esitelmä

Konkka, Anita 1999: Naisten kokous. Kalevalan juhlavuoden kuunnelma

Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne.

Kauhea kauneus

Alustus Mukkulan kansainvälisesessa kirjailijakokouksessa vuonna 2007

Bernin. Pyhän Teresan hurmio

"Jeder Engel ist schrecklich - Jokainen enkeli on kauhea ", Rilke kirjoittaa Duinon toisessa elegiassa ja jatkaa: "silti laulan teistä, te sielun linnut, tappavat melkein." (suom. Aila Meriluoto).

Irlantaisella Nobel- runoilija W.B Yeatsilla on runo joutsenesta joka hyökkäää Ledan kimppuun ja raiskaa hänet: "Humahdus: suuret siivet lyövät yhä/ horjuvan neidon yllä, reisiin/ tarttuu räpyläpari tumma, niskaan nokka: avuton on hän [... ](A sudden blow: the great wings still/Above the stggering girl, he thighs caressed/ By the dark webs in his bill...)

Yhdeksän kuukauden kuluttua Leda synnyttää neloset: veljekset Castorin ja Polluxin ja sisarukset Helenan ja Klytaimnestran. Miehet ylennetään myöhemmin taivaalle tähdiksi, naisilel käy huonommin: Klytaimnestra tappaa miehensä Agamenonin, kun taas Helenan ylimaallinen kauneus aiheuttaa Troijan sodan.

Kohtalokas raiskaus! Yeats tiivistää sen seuraukset runonsa viimeisessä säkeessä : "Kupeitten värinässä siitetään/ murtunut muuri, loimuava torni,/ kuoleva Agamemnon./ Vallattuna,/ ilmojen hillittömän veren uhri,/ kietoiko sinut tieto niinkuin voima,/ ennenkuin höltyi piitamaton nokka?/" ( suom. Aale Tynni).(A shudder in the loins engenders there/The Broken wall, the burgning roof and tower/And Agamemnon dead./ Being so caught up,/ So mastered by the brute blood of the air./ Did she put on his knowledge with his power/ Before the indifferent beak could let her drop?)

Kreikan mytologia on täynnä tarinoita , joissa kauneus ja kauheus kietoutuvat yhteen. Kauneudesta sikiää kauheutta, ja päinvastoin: kammattovan gorgonin Medusan verestä syntyy valkoinen runoratsu Pegasos. Kreikkalaisten mytologien maailma on unien mailmaa, jota hallitsee oikea aivopuolisko. Vanhoina aikoina, kun ihmisen aivot olivat symmetriset eikä vasen rationaalinen aivopuolisko vielä hallinnut, ihmiset näkivät ja kuulivat jumalia, nykyään se on mahdollista vain uni-, hurmio-, tai hulluustilassa. Apollon oli kauniiden unikuvien jumala, Dionysos hänen vastakohtansa, kauheiden ja tuhoavien unikuvien jumala. Kreikkalaisessa tragediassa apolloninen kauneus ja harmonia yhdistyvät dionyysiseen kaaokseen ja väkivaltaan.

Kauneus on kauheata. Se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä . Sitä ei kestää suurina annoksina. Se aiheuttaa huimausta ja saa sydämen hakkaamaan. Kun Freud kävi Akropoliksella ja Parthenonin temppelissä, hän tunsi jakautuvansa kahdeksi ja koki itsensä ja maailman oudon epätodelliseksi. Käyntiä seurasi viikkoja ekstänyt masennus. Freudin aikana ei tunnettu Stendhalin syndroomaa, jonka taide voi laukaista ihmisissä, etenkin turisteissa. Oireyhtymä on saanut nimensä ranskalaisen kirjailija Stendhalin mukaan, joka vieraili Firenzessä vuonna 1817. Häntä alkoi pyöryttää, kun hän näki Giotton kuuluisat kattofreskot Santa Crocen katedraalissa. En ihmettele hänen reaktiotaan. Minuakin alkoi pyöryttää, kun katselin niska vääränä Ravennan San Apollinare in Classe basilikan kattomosaiikkeja. Samoista mosaiikeista äitini oli lumoutunut niin että oli jäänyt Ravennaan kolmeksi vuodeksi.

Ranskalainen kirjailija Stendhal on kuvannut kokemustaan matkapäiväkirjassa seuraavasti: "Olin eräänlaisessa ekstaasissa siitä ajatuksesta että olen Firenzessä. [...] Olin vaipunut mietiskelemään suurenmoista kauneutta, kun saavutin pisteen, jossa ihminen joutuu taivaallisten aistimusten valtaan. Kaikki mitä näin, puhui niin elävästi sielulleni Oi, kunpa vain voisin unohtaa. Sydämeni hakkasi. Tuntui kuin elämä olisi vuotanut ulos minusta. Kuljin putoamisen pelon vallassa.(I was in a sort of ecstasy, from the idea of being in Florence [...] Absorbed in the contemplation of sublime beauty ... I reached the point where one encounters celestial sensations ... Everything spoke so vividly to my soul. Ah, if I could only forget. I had palpitations of the heart. Life was drained from me. I walked with the fear of falling.)

Stendhalin syndroma, jolle firenzeläinen psykiatri Graziella Magherini antoi 20 vuotta sitten nimen, on oireyhtymä joka aiheuttaa sydämen hakkaamista, huimausta, mielen sekasortoa ja jopa hallusinaatioita, kun ihminen näkee taidetta joka on erityisen kaunista, tai kun hän saa sitä yliannostuksen. Magherini tutki firenzeläiseläa klinikallaan yli sata tapausta. Enemmistö oli amerikkalaisia turisteja. Kenties Amerikassa on vain vähän mahdollisuuksia nähdä hyvää taidetta ja amerikkalaiset turistivat menevät siksi järkytyksestä sekaisin Uffizin-galleriassa. Entiseen aikaan romaanitkin saattoivat saada aikaan " stendhalisoitumisen." Ei saanut lukea liikaa, ettei tulisi hulluksi kuin Don Quijote. Isoäitini kielsi minua lukemasta Dickensiä, koska pelkäsi että hänen kirjansa vaikuttaisivat minuun liian järkyttyvästi.

Ei vain taide, vaan myös kaunis ihminen voi saada aikaan "stendhal-kohtauksen." Kun Gustav Achenbach Thomas Mannin kirjassa Kuolema Venetsiassa näkee täydellisen kauniin pojan, hänen mieleensä tulevat Sokrateen sanat "pyhästä pelosta, joka valtaa jalon ihmisen, kun hän näkee jumalaiset kasvot tai täydellisen vartalo, ja kuinka hän vapisee suunniltaan ollen ja tuskin uskaltaa kääntää katseensa sinne päin. "

Suomalaisen kirjallisuuden harvinainen lintu Eira Stenberg on kuvannut Stendhal-ilmötä puolitoista vuotta sitten ilmestyneessä romaanissa Oven takana. Valokuvaaja Synnöve,kirjan päähenkilö, kohtasi kuvausmatkallaan Beninissä afrikkalaisen nuorukaisen, ja säikähti tolaltaan nähdessään nuoren miehen kasvot. " Hänet oli vallannut epätodellinen olo ja hänen sydämensä sekosi rytmissään. Hän halusi paeta. syöksyä portista, kylästä, maasta, mantereelta [... ]Hän oli eksynyt korkeaan torniin ja oli putoamaisillaan." Hän ei erota enää tarua ja totta toisistaan, hän vajoaa myyttien ja unien maailmaan. Mies muuttuu hänen yöllisissä hallusinaatioissaan pyton-käärmeeksi joka luikertelee hänen sänkyynsä, puristaa hänet syleilyynsä ja lipoo kaksihaaraisella kielellä hänen kasvojaan. Kauneus muuttuu kauhuksi: "Huuto purkautuu huoneeseen ja Synnöve putoaa pimeyteen."

Kauhu kiehtoo. Kauhu on nautinnollista. Se aiheuttaa samanlaisen selkäydinreaktion kuin kauneus: kylmät väreet juoksevat selkäpiissä. Lapsia kiehtovat hirviö- ja kummitustarinat, nuoria kauhuelokuvat. Minä luin nuorena nautinnollisen kauhun vallassa kesämökillä Edgar Allan Poen kauhukertomuksia.

Mutta kauhu, joka nousee omasta sisimmästä yöllisissä painaisjunissa, on sietämätöntä. Sydän hakkaa kuollakseen, verenpaine nousee kohisten, kylmä hiki valuu, hengitys ei kulje kunnolla ja mieli on sekasortoisessa tilassa. Painajaisuniaan ei voi hallita. On pakko herätä, mikä vahinko, sillä tietoisuuden herääminen alkaa hetkellä, jolloin uskaltaa katsoa omaa kauhuaan, kuten kreikkalaisen myytin Psykhe, joka Eroksen kiellosta huolimatta sytytti lampun nähdäkseen nukkuuko hän yönsä käärmehirviön kanssa.

Kauhukirjat ja -elokuvat ovat hyödyllisiä. Ne auttavat jäsentämään kaaottisia tunteita. Niiden välityksellä voi kohdata omat sisäiset hirviönsä kuin kuvastimesta ja katsella painajaisunensa loppuun asti. Ne käyttävät aineistona kaikille tuttuja painajaisunien elementtejä. 1700-luvun kauhun klassikokirjat Shelleyn Frankensteinin hirviö ja Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde syntyivät painajaisunesta. Ne ovat edelleen niin suosittuja, että en saanut niitä kirjastosta lainaksi, kun rupesin valmistamaan tätä alustusta. Päästäkseni kauhusta kiinni lainasin videovuokraamosta joukon kauhuelokuvia, joukossa oli muunmuassa Argenton Stendhalin syndrooma. Se oli psykologinen thrilleri, jonka paikka olisi ollut jossain muualla kuin kauhuhyllyssä. Suurin osa lainaamistani kauhuelokuvista oli teini-ikäisten Grimmin satuja, eivät minunikäisiäni varten. Ihokarvat eivät nousseet pystyyn kauhusta eikä selkäpiitä karminut. Stephen Kingin kauhuromaaniin perustuva Kubrikin Hohtokin vain nauratti, varsinkin sen päähenkilö "writer's blockia" poteva hirviömäinen kirjailija-isä, joka jahtasi pikkupoikaansa kirves kädessä. Sen sijaan Coppolan Ilmestyskirja. Nyt jonka poimin mukaani klassikkohyllystä, säväytti yhä, vaikka kylmät väreet eivät enää juosseet selässäni kohtauksessa, jossa Wagnerin Valkyria pauhaa taisteluhelikopterien lentäessä kylvämään tuhoa vietnamilaiskylään. Elokuvan hurja kauneus puhutti parikymmentä vuotta sitten. Moralistit olivat sitä mieltä, että Coppola teki väärin, kun estetisoi sotaa, sota on niin hirveää, että siitä ei saa tehdä taidetta.

Teos ilman kauneutta on dokumentti tai raportti. Teos ilman kauheutta/kärsimystä on kaunista lumetta, sanahelinää, viihdettä. Hyödyllisiä ja mukavia teoksia kenties, mutta eivät taidetta. Taide on vaarallista, siitä tulee levoton olo, se panee ajatukset ja tunteet liikkeelle. Voiko sellaista taidetta, joka kauhistaa ja lumoaa, pyöryttää ja panee sydämen hakkamaan enää syntyä maailmassa, josta jumalat ja enkelit ovat livistäneet tiehensä, Apollonin ja Dionysoksen tilalla on oikea ja vasen aivopuolisko, Zeus asuu maksassa ja sielusta on tullut sana, jota kukaan arvostaan kiinnipitävä kirjailija ei voi käyttää?

Kirjailija on teosta aloittaessaan on kuin Perseus Medusan edessä, vaarassa että Medusan kauhea katse kivettää hänetä. Hän ei voi paeta, hänen on katkaistava Medusan pää, jotta Pegasos vapautuisi. Perseuksella oli suojakilpi, joka oli kirkas kuin kuvastin. Sen avulla hän pystyi lähestymään Medusaa katsomatta tätä ja suoriutumaan niin tehtävästä muuttumatta kiveksi. Kirjailijalla on sanat suojakilpenä ja kuvastimena. Jos ne ovat kirkkaita, niistä heijastuu se mikä on.

Aloitin Rilken sanoilla ja päätän myös niihin. Hän on kirjoittanut: "Taideteokset ovat aina tulosta vaarasta, jolle on asetettu alttiiksi, kokemuksesta joka on viety loppuunsa, aina siihen pisteeseen asti saakka, josta ei voi enää jatkaa."

Lisää Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta 2002: Sanat: Kooste kirjailijakokouksesta