"Muutaman julkkiksen lisäksi blogeja pitävät
enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä
tietokone. Myös joillakin kirjailijoilla on selvästi liikaa aikaa tai liian
vähän palstatilaa. Miksi kukaan ammatikseen kirjoittava muuten vaivautuisi
päivästä toiseen sivukaupalla suoltamaan tekstiä
nettipäiväkirjaansa? Eivät kai esimerkiksi Hannu Helin ja Anita Konkka
elättele toivetta siitä, että nettihorinoista voisi myöhemmin jalostaa
kirjan?" kirjoitti Juha Seppälä vuonna 2005 Aamulehden kolumnissa otsikolla "Rakas blogi". Sittemmin hän ryhtyi kirjoittamaan blogia Satakunnan Kansan verkkosivuilla.
Seppälän herja palautui mieleeni, kun luin hänen uusinta romaaniaan Mr. Smith (WSOY 2012). Kirjailijathan muistavat ikuisesti kaiken negatiivisen mitä heistä on sanottu, pistävät sen hampaankoloonsa, eivätkä anna anteeksi. Ovat silläkin tavalla ikäviä ihmisiä.
Eräs Seppälän romaanin henkilö, Briscilla on ns. tavis. "Hän roikkui Facebookissa ja Twitterissä, kierteli keskustelupalstoilla, astrologia- ja selvänäkösivustoilla sekä lähetteli syvällisyyksiä netin aforismipiiriin." Ja piti blogia, jossa kävijöitä oli vain kourallinen. "Yritykset eivät yrittäneet ujuttaa tuotteitaan hänen bloginsa teksteihin tai kuviin, yksikään lehti ei pyytänyt häntä bloggaamaan verkkosivuilleen." Minulle ei tuota vaikeuksia samaistua häneen.
Briscilla on vain yksi kirjan monista sivuhenkilöistä, joita Mr. Smith kohtaa konsultin toimessaan. Sivuhenkilöt ovat hankalia, "kuin kissoja: jos ne kirjaan ottaa, niitä pitää raahata mukana kuljit mihin tahansa, Mr. Smith sanoo Erkka Torrolle, kansan rakastamalle kirjailijalle, joka on menettänyt kirjoittamiskykynsä.
Mr. Smith neuvoo Torroa: "Älä julkaise usein, vaikka markkinaosuutta menisikin. Ne eivät pidä siitä että julkaiset. Ne vihaavat jokaista kirjoittamaasi kirjaa. Se on niille sotku joka niiden täytyy yrittää selvittää. Niiden on pakko yrittää sanoa siitä jotain. Ne vilkuilevat sivuilleen [...] Kriitikot, lukijat, kustantajat - kaikki vihaavat kirjallisuutta kirjailijassa."
Sivuhenkilöiden välityksellä Seppälä esittää sarkastisia mielipiteitään nykymenosta. Ainoa joka viihtyy digitalisoituneessa maailmassa, on Briscilla. Hän löytää jopa kauan kaipaamansa suuren rakkauden, ei tosin netistä, vaan baarista. Ei edes Erno Manninen, älypuhelinten ohjelmistosuunnittelija, viihdy. Hän ei tiedä mikä on hänen paikkaansa ja roolinsa digitaalisessa vallankumouksessa. Hän kokee, että hänen elämänsä on kuin vanha käyttöjärjestelmä.
"Jos, ei ole rikosta, on oltava juoni. Mieluiten molemmat," Mr. Smith opastaa. Kirjassa on juoni. Mr. Smith etsii isoisänsä herra Schmidtin julkaisematonta käsikirjoitusta nimeltä "Mustaa ja punaista." Lopulta käsikirjoitus löytyy, mutta en kerro mistä ja miten ja mitä sille sitten tapahtuu.
Kirja kannattaa lukea jo isoisä Schmidtin tarinan takia. Se on kiinnostavaa kerrontaa Schmidtin elämästä ja epäonnistuneista bisneksistä Pietarissa, Viipurissa ja Karjalankannaksella ennen vallankumousta ja sen jälkeen. Seppälä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Jos pitää haavikkomaisen lakonisesta tyylistä, niin pitää Seppälän kirjastakin.
Eräs Seppälän romaanin henkilö, Briscilla on ns. tavis. "Hän roikkui Facebookissa ja Twitterissä, kierteli keskustelupalstoilla, astrologia- ja selvänäkösivustoilla sekä lähetteli syvällisyyksiä netin aforismipiiriin." Ja piti blogia, jossa kävijöitä oli vain kourallinen. "Yritykset eivät yrittäneet ujuttaa tuotteitaan hänen bloginsa teksteihin tai kuviin, yksikään lehti ei pyytänyt häntä bloggaamaan verkkosivuilleen." Minulle ei tuota vaikeuksia samaistua häneen.
Briscilla on vain yksi kirjan monista sivuhenkilöistä, joita Mr. Smith kohtaa konsultin toimessaan. Sivuhenkilöt ovat hankalia, "kuin kissoja: jos ne kirjaan ottaa, niitä pitää raahata mukana kuljit mihin tahansa, Mr. Smith sanoo Erkka Torrolle, kansan rakastamalle kirjailijalle, joka on menettänyt kirjoittamiskykynsä.
Mr. Smith neuvoo Torroa: "Älä julkaise usein, vaikka markkinaosuutta menisikin. Ne eivät pidä siitä että julkaiset. Ne vihaavat jokaista kirjoittamaasi kirjaa. Se on niille sotku joka niiden täytyy yrittää selvittää. Niiden on pakko yrittää sanoa siitä jotain. Ne vilkuilevat sivuilleen [...] Kriitikot, lukijat, kustantajat - kaikki vihaavat kirjallisuutta kirjailijassa."
Sivuhenkilöiden välityksellä Seppälä esittää sarkastisia mielipiteitään nykymenosta. Ainoa joka viihtyy digitalisoituneessa maailmassa, on Briscilla. Hän löytää jopa kauan kaipaamansa suuren rakkauden, ei tosin netistä, vaan baarista. Ei edes Erno Manninen, älypuhelinten ohjelmistosuunnittelija, viihdy. Hän ei tiedä mikä on hänen paikkaansa ja roolinsa digitaalisessa vallankumouksessa. Hän kokee, että hänen elämänsä on kuin vanha käyttöjärjestelmä.
"Jos, ei ole rikosta, on oltava juoni. Mieluiten molemmat," Mr. Smith opastaa. Kirjassa on juoni. Mr. Smith etsii isoisänsä herra Schmidtin julkaisematonta käsikirjoitusta nimeltä "Mustaa ja punaista." Lopulta käsikirjoitus löytyy, mutta en kerro mistä ja miten ja mitä sille sitten tapahtuu.
Kirja kannattaa lukea jo isoisä Schmidtin tarinan takia. Se on kiinnostavaa kerrontaa Schmidtin elämästä ja epäonnistuneista bisneksistä Pietarissa, Viipurissa ja Karjalankannaksella ennen vallankumousta ja sen jälkeen. Seppälä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Jos pitää haavikkomaisen lakonisesta tyylistä, niin pitää Seppälän kirjastakin.
6 kommenttia:
Tämän illan uutisissa oli juttu nuorista naisista, muotibloggaajista, jotka ansaitsevat elantonsa bloggaamalla!
Koko ajatus tuntui aivan kammottavalta. Että siis bloggaamalla tulisi elanto ja ihan noin vain, kun on suppusuu ja isot silmät ja tykkää kalliista ja hienoista vaatteista.
Mutta kaipa hienostelijoita on ollut aina. Ja tarve koristautua. Tulin ajatelleeksi vanhoja kuvia luista, jotka oli lävistetty poskilihojen lävitse ja joita joku kansansirpale piti kauniina.
Joo, kuulin saman uutisen pä
ivällä radiosta, ja kirjoitin siitä Sanat-blogiin. En katsonut telkkaria illalla, paitsi Elokuvan historiaa, joka on minusta todella kiinnostava sarja, haluaisin nähdä kaikki ne leffat joita sarjassa esitellään.
Joten en nähnyt muotibloggaajien suppusuita ja isoja silmiä.
Heh, nauratti hieman tuo ensimmäinen kappale, niin totta, niin totta...
Muistelisin että mulla oli nuo sanavahvistukset hetken käytössä, mutta luovuin siitä nopeasti. Muutaman kerran on ollut vaikeksia kommentoida vaikka luulisin että näköni pelittää kyllä. Ennemmin siirtyisin kaikkien viestien moderointeihin, jos sanailua ja postauksia ei ole paljon niin se ei paljoa bloggaajalta vaivaa vaadi, paitsi tietysti pientä viitseliäisyyttä: joku kun voi kommentoida myös siinä välissä kun sattuu postausten väliin pidempi tauko.
Bloggerin tilastoja ei todellakaan parane tuijotella, niitä vääristävät kaiken maailman spammit. Mutta ongelmahan se ei voi olla jos on analytics kuten sinulla.
Olen joskus pähkäillyt linkitysten kanssa (yksi linkki per nenä minusta riittää) jos jollakulla on blogeja enemmänkin ja olen yrittänyt löytää sen pääblogin, tai vaihtoehtoisesti sen kiinnostavimman. Sinun tapauksessasi koen pienoista ristiriitaa kahden blogin välillä, täällä kun taitaa olla enempi kirjallisuuspainotteista ja toisaalla enemmän sosiaalista kanssakäymistä painottava, mutta ehkä olen väärässä. Ehkei tätä sopisi sanoa, mutta noista kahdesta vaihtoehdosta olen kiinnostuneempi ensin mainitusta. Toisaalta, jos haluaa ajatella pelkästään lukijoita/vierailuja niin pidempään eetterissä (samassa paikassa) olleet jutut tarttuvat paljon peremmin googlen indeksoitavaksi.
Käynteihin liittyen: reipas tagien käyttö taatusti edesauttaisi lukijoiden pidempää viihtymistä. Olen ajatellut asiaa omaltakin kohdalta, mutta postausteni määrä on niin vaatimattomalla tasolla ettei se tunnu ainakaan vielä relevantilta ajatukselta. Ja vaikeus on sisällyttääkö niihin tageihin sivulauseiden ja mainintojen aineistoa, niistä ei lukija välttämättä pahemmin kostu (ihan ilman freudilaista tulkintaa).
No, ehkä tässä oli hämmentämistä yhdelle kertaa tarpeeksi.
Olen poistanut täältä sanavahvistuksen. Jos Bloggerin spämmisuodatin alkaa päästää lävitse roskapostia, palautan sananvahvistuksen.
Eilen yritin lähettää Ripsan blogiin kommenttia. Kolme kertaa epäonnutuin todistamaan että en ole robotti. Neljännellä kerralla kirosin rankasti - ja kommentti meni läpi! En tiedä auttaako kiroileminen aina.
Anita, kyllä kiroileminen auttaa. Olen varma siitä että verisuonet kiroilusta syöksevät mielettömästi verta silmiin ja silmät avautuvat ja nuo kirotut kirjaimet näkyvät.
Joo, on toi aika kamalaa että kolmekin kertaa pitää yrittää. Muistan tuon kiroilusuosituksen tästedes.
anita
tuo mark cousinsin the story of film on huippu. en kuitenkaan voi katsoa sitä. syy on häpeällisen mitätön ja irrelevantti: markin ulsterilainen korostus on kyllä ihana, mutta hänellä on kaamea maneeri: hän kiekauttaa jokaisen lauseen viimeisen sanan viimeisen tavun noin puoli sävelastetta muita korkeammalle.
olen yrittänyt ohittaa sen, mutta en pysty. oma on häpeäni.
Lähetä kommentti