Kulttuurihistoriaa - Kirjailijakohtaloita 50-luvulta

Isäni  päiväkirja vuodelta 1957.  

 Isä ei ollut   ahkera  päiväkirjanpitäjä.  Hänen jälkeenjääneiden   papereidensa joukossa  oli vain  yksi  päiväkirja, jonka hän  oli  aloittanut 7.  tammikuuuta 1957.  Sinä päivänä hän oli istunut Stockmannin  Vintillä ja kuullut  Sakari  Pälsiltä ja Erkki Tantulta, että  Yrjö Jylhä  oli tehnyt itsemurhan.   Kotimatkalla keskikaupungilta, hän poikkesi suomentaja  Kristiina Kivivuoren luona, joka kertoi, että Jylhä oli  ollut  jouluvieraisilla veljensä luona   Turussa ja ampunut itsensä  pistoolilla veljensä  toimiston WC:ssä. 


  "Jylhä oli ollut henkisesti sammunut jo jatkosodasta lähtien, väitettiin - en tiedä oliko siinä perää, että  hänet tuhosi kuppa piilevässä muodossa, joka oli puhjennut yhtäkkiä, " isäni kirjoitit ja jatkoi: "Joka  tapauksessa Jylhän komea  ulkomuoto  tärveltyi. Suora nenä luhistui kasaan ja keskusteluissa hän muuttui  rasittavaksi. Lörpötteli loputtomiin tai oikeammin puhui yksitoikkoisesti, värittömästi vailla pontta antamatta toiselle puheenvuoroa. Viime aikoina hän oli käynyt ihmisaraksi, eristyi yhä enemmän, niin etten nähnyt häntä yli kahteen vuoteen kertaakaan.  Viime keväänä  hän oli kuitenkin pirsitynyt aivan normaaliksi, kertoi Kristiina Kivivuori, mutta sitten häntä alkoivat vaivata samat vainoharhat, joista selviä merkkejä näkyi jo änen terveydenpäivinään.  Pistoolia hän oli pitänyt aina mukanaan ja oli joskus sanonut, että se on hänellä lähdön varalta."

 Isä viihtyi  ravintoloissa, joissa  tapasi  tuttaviaan.  Hän mainitsee  päiväkirjassaan Eliten, Hansan, Ukko Munkin,  Ala-Helsingin, Konservatorion  ravintolan ja Stockmannin  Vintin, joka  tuli minullekin  tutuksi  paikaksi. Kävin  siellä  kinuamassa isältä  rahaa. Ovela  veto murrosikäiseltä tyttäreltä. Tiesin ettei  hän  kehtaisi kieltäytyä  tuttaviensa seurassa,  jottei vaikuttaisi pihiltä. 


Hänen seuraava merkintänsä on helmikuun  9. päivältä.  Hän kirjoittaa, että sai   edellisenä illalla  kuulla  uudesta  surullisesta kirjailijakohtalosta Konservatorion ravintolassa,  jossa  muuan tuomari, joka  oli toiminut  uskottuna miehenä Lauri Viidan  avioerossa, kertoi hänelle, että Viita oli ollut koko vuoden  Kivelän mielitautiosastolla ja käyttänyt  ajan  suomenkielen uudistamiseen: keksinyt sanoja joita kukaan ei ymmärrä. Avioero myönnettiin kahden lääkärilausunnon perusteella, joiden mukaan Viita   sairasti parantumatonta skitsofreniaa. Mutta kun Viita  oli saanut kuulla  avioeropäätöksestä, oli hän yhtäkkiä tullut niin normaaliksi, että lääkärit hämmästyivät ja pitivät  tapausta,  jollei ei ihan ennenkuulumattomana niin ainakin harvinaisena.  Tuomari kertoi, että hänet voitaisiin päästä sairaalasta, mutta hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä.


Isä oli tavannut Lauri Viidan ainoastaan kolmisen kertaa "aina jonkinlaisessa ylikiihottuneessa tilassa, kuten   hän  kirjoitti ja jatkoi: "Ensimmäisen kerran tapasin hänet hotelli Hansassa, jossa   Unto Kupiainen haastatteli häntä Kukunorin johdosta. Kaikki keskustelu Viidan kanssa oli mahdotonta. Meidän piti puhua dramatiikasta, mutta jokaisen  neljän viiden sanan jälkeen Viita syrjähti sivuteille ja jatkoi kiihkeän paatoksellista omaa oikullista ajatustensa rataa kunnes oli jossakin tähtiavaruudessa.   Hyvin harvoin. korkeintaan kerran vuodessa olen nähnyt hänet Elitessä. mutta koettanut pysyä  huomaattomana, ettei hän tulisi seuraani.  Välttelen häntä  kahdestakin syystä; ensinnäkin tarjoilu pöydässä jossa hän istui loppuu varsin pian, toiseksi pelkään häntä niin kuin kaikkia muitakin väkivaltaisia hulluja.   Kerran hän oli keskellä yötä soittanut taidearvostelija Vehmaan ovikelloa, ja kun Vehmas oli mennyt avaamaan, oli hän vetäbyt puukon tupeasta ja huutanut:"Nyt minä tapan sinut." Kirsi Kunnas, Vehmaan tytärpuoli, oli tullut paikalle ja Viidan hyvänä tuttavana saanut hänet  rauhoitetuksi."


 Kirjailijat   juoruilivat  toisistaan  50-luvulla niin kuin nykyäänkin. Arvo Turtiainen, isäni   ystävä ja  tappelukaveri, kertoi hänelle, että  niihin  aikoihin kun  Linnan  Tuntemattomasta  sotilaasta  hälistiin eniten, Viita oli tullut hänen luokseen eräänä iltana, oli ensin istunut synkkänä ja sitten kysyä tokaissut:
    "Tiedätkö sinä Arvo, minkä takia  Väiski tappaa kosolti miehiä kirjan jokaisessa luvussa?"
     Ja oli selittänyt:
  "No se johtuu siitä, ku  Väisikillä on sellainen akka. Se joko valmistaa ruoan liian aikaiseen, tai jättää kokonana valmistamatta. Kun Väiski tulee  Finlaysonilta työstä, pöydässä voi olla haaleaksi jäähtynyttä tai kehnosti valmistettua ruokaa tai sitä ei ole lainkaan. Oli niin tai näin, Väisikillä on  aina aihetta suuttua. Tämän suuttumuksensa  hän on purkanut kirjaansa. Hänellä on tapana kirjoittaa joka ilta ja  äkäpäissään, kun ei voinut kurittaa vaimoaan, hän tappoi miehiä joka  sivulla. Jos hänellä olisi parempi vaimo ja hän olisi saanut ajoissa joka päivbä maukkaan päivällisen, kirja olisi  kokonaan toisenlainen."


 Isäni   tapasi  sekä  Linnan  että tämän vaimon, kun  vieraili   heidän luonaan  Hämeenkyrösssä  Šolohovin kanssa. Vaimo oli    hänestä  hyvin komea nainen,   Linnasta hän ei saanut yhtä  edullista kuvaa.   Isän mielestä "kaiken  viisauden  läpi tihkui  rehenteleväisyys. Se kaikki  on kylläkin hänessä ymmärrettävää. Hänhän ei tiettävästi ole käynyt muuta kuin kansakoulun  eikä lukenut mitään järjestelmällisesti; autodidaktina hän pyrkii  osoittamaan, että kyllä täällä oppineisuutta on, vaikka ei ole  suoritettukaan korkeakoulututkintoja. En tiedä millainen hän oli ennen suurta menestystä, mutta ainakin nyt hän vaikutti kirjailijalta, jolle menestys on  nostanut pissan päähän,"  isäni  totesi.  Olisikohan  syynä  ollut  yleisinhimmillinen  kateudentunne?


( Tekstiä ei ole julkaistu aiemmin. Šolohovista enemmän alempana, kirjoituksessa Isän päiväkirja)